Pyhä Faustus, Riezin esipaimen

Britannialaissyntyinen Faustus opiskeli nuorena filosofiaa ja lakitiedettä, mutta päätti kuitenkin keskittyä tavoittelemaan todellista viisautta. Hänet vihittiin munkiksi kuuluisassa Lérinsin luostarissa. Hänen hengellisinä ohjaajinaan olivat pyhät Honoratus (16.1.) ja pyhä Caprasius. Luostarissa hän erottui nopeasti muista sekä oppineisuutensa että hengellisen intonsa, nöyryytensä ja sävyisyytensä ansiosta. Luostarin apotti pyhä Maximus ja toiset veljet pitivät häntä suuressa arvossa. Kun Maximus nimitettiin Provencen Riezin (latinaksi Regium, Marseillen koillispuolella) piispaksi vuonna 433, Faustus valittiin hänen seuraajakseen, vaikkei ollut vielä kolmeakymmentäkään.

Pyhä Faustus johti luostaria 27 vuoden ajan ja ylläpiti hyvää järjestystä pitäen ohjenuoranaan erityisesti idän isien opetuksia. Puolustaessaan luostarinsa oikeutta vapauteen ja riippumattomuuteen hän joutui ristiriitaan esipaimentensa kanssa. Fréjusin piispa Teodor erotti Faustuksen ja kutsui vuonna 453 koolle Arles’n kirkolliskokouksen saadakseen toimilleen kanonisen hyväksynnän. Kokous kuitenkin asetti Faustuksen takaisin virkaansa ja määräsi, että Fréjusin piispan olisi kunnioitettava luostarin itsenäisyyttä ja tyydyttävä hoitamaan oman hiippakuntansa sisäisiä asioita.

Pyhä Faustus palasi luostariinsa. Hän tuli kuuluisaksi saarnoista, joita hän saattoi pitää valmistelematta niitä etukäteen. Kun piispa Maximus kuoli vuonna 461, Faustus sai jälleen periä hengellisen isänsä tehtävän. Faustus tosin yritti nöyrästi vastustella, mutta monien muiden pyhien tavoin hänet suorastaan pakotettiin nousemaan Riezin piispanistuimelle.

Uusi piispa ei muuttanut elämäntapaansa piispallisen loiston keskelläkään; hän ei hylännyt luostarissa oppimiaan askeettisia ihanteita, vaan oli ankarimpien erakkojen vertainen paasto- ja valvomiskilvoituksissaan. Faustus perusti hiippakuntaansa useita luostareita, pysytteli läheisessä kosketuksessa kaikkien luostarien kanssa ja vetäytyi usein rukoilemaan niihin. Omassa katedraalissaan hän otti käyttöön itselleen tutut ja rakkaat Lérinsin luostarin jumalanpalveluskäytännön. Faustus ei koskaan väsynyt ohjaamasta kansaa ja innoittamasta heitä luopumaan pakanallisista tavoista ja elämään Jumalan käskyjen mukaan. Hän voitti puolelleen kaikkien kohtaamiensa ihmisten sydämet sävyisyydellään ja ystävällisyydellään.

Askeettisen piispan ihailtavin hyve oli kuitenkin hänen rakkautensa köyhiä kohtaan. Iltarukouksensa päätettyään hän lähti tavallisen papin puvussa ulos auttaakseen köyhiä ja puutteenalaisia sekä vieraillakseen vankien luona. Hän ei pitänyt itseään liian arvokkaana kantamaan omilla käsivarsillaan köyhien ruumiita, joita oli jätetty makaamaan teitten varsille. Piispa kantoi heidät omin käsin hautausmaalle ja hautasi heidät. Nälänhädän aikana Faustus teki parhaansa laumansa eteen: hän määräsi kolmen päivän ajaksi rukouspalveluksia ja ristisaattoja, jakoi omaisuutensa kansalle ja pyysi ystäviään lähettämään vehnää Lyonin varastoista.

Kolmekymmentä vuotta kestäneen piispuutensa aikana pyhä Faustus oli tarmokkaasti mukana Gallian kirkon asioiden hoidossa ja teologisissa keskusteluissa. Häntä pidettiin aikansa johtavana piispana ja voimakkaimpana sananjulistajana. Faustus jätti jälkeensä saarnoja, kirjeitä ja teologisia teoksia, joiden henki on samankaltainen kuin idän isien kirjoituksissa. Hän käsitteli erityisesti Pyhän Hengen jumaluutta sekä Jumalan armon ja vapaan tahdon välisen suhteen ongelmia.

Eräät teologit olivat kehitelleet pyhän Augustinuksen (15.6.) ajatusten pohjalta oppia, jossa Jumalan armon asema korostui niin, että vapaan tahdon toiminnalle ei jäänyt enää sijaa. Tällöin näyttää syntyvän ongelma, että armo vaikuttaa ennalta määrätyltä. Faustus torjui tällaisen opin julistaen sen olevan ”erheellinen, pilkkaava, pakanallinen, fatalistinen ja moraalittomuutta lietsova”. Hän painotti, että Jumalan kuvaksi luotuna ihminen on kutsuttu vapaaseen ja elävään suhteeseen Luojansa kanssa, jotta hän vapaiden valintojensa kautta kaunistuisi ja kirkastuisi Jumalan kaltaisuuteen. Gallian piispat vahvistivat Faustuksen opin Arles’n ja Lyonin kirkolliskokouksissa 470-luvulla.¹

Kun länsigootit valloittivat Gallian kaakkoisosan, pyhä Faustus oli yksi neljästä piispasta, jotka yrittivät neuvotella rauhanehdoista. Piispat eivät kuitenkaan kyenneet hillitsemään ryöstöretkien makuun päässeitä gootteja, jotka olivat uskonnoltaan areiolaisia. Pyhä Faustus rukoili ja paastosi sekä tapasi kansaa ja papistoa päivittäin vaatien kaikkia pysymään ortodoksisessa uskossa vaikka oman verensä vuodattamisen uhalla.

Faustus vangittiin ja karkotettiin Limogesiin vuonna 477. Kun länsigoottien johtaja Euric kuoli (485), Faustus sai palata hiippakuntaansa kahdeksan vuoden eron jälkeen. Hänen hengelliset lapsensa ottivat hänet iloiten vastaan huutaen riemusta ja itkien ilosta. Pyhä Faustus kuoli rauhaisasti vuonna 495 lähes sadan vuoden iässä. Häntä pidettiin heti pyhänä, ja hänen kunniakseen rakennettiin basilika. Pyhä Faustus oli yksi kirkon historian esikuvallisimmista esipaimenista, sillä hänessä yhdistyivät maallinen viisaus, hengellinen into, nöyrä askeesi ja käytännöllinen ihmisrakkaus.

¹ Jo seuraavalla vuosisadalla läntiset teologit alkoivat painottaa enemmän jumalallisen armon toiminnan osuutta, jolloin Faustuksen linja julistettiin ns. semipelagiolaisuudeksi.

Pyhittäjä Auksentios Alamanilainen

Pyhittäjä Auksentios¹ oli niiden kreikkalaisten palkkasoturien päällikkö, jotka pyhän innon ajamina kiiruhtivat ottamaan osaa ristiretkiin, joiden tarkoituksena oli vapauttaa Pyhä maa islaminuskoisten käsistä. Sotatoimien päätyttyä he olivat valmiit vetäytymään Jordanin erämaahan ja viettämään siellä askeettista elämää. Mutta latinalaisten² painostus ja arabien aiheuttamat levottomuudet pakottivat heidät siirtymään Pafokseen, josta he hajaantuivat pieninä joukkoina koko Kyproksen saarelle rauhallisiin paikkoihin, jotka soveltuivat Jumalan etsimiseen.

Pyhittäjä Auksentios vetäytyi luolaan Karpasian alueelle, saaren itäisimpään kärkeen. Vuosikausia hän kävi ankaraa taistelua pahojen henkien esittämiä ajatuksia vastaan ja kilvoitteli säilyttääkseen sydämensä puhtaana. Jatkuva Jumalan muistaminen oli hänen päämääränsä. Vuosien kilvoittelun jälkeen hän siirtyi rauhassa Herran luo.

Monen vuoden kuluttua kahden lähellä sijaitsevan kylän, Komi-Kepirin ja Eptakomin, asukkaat löysivät hänen luolansa ja hänen siellä olleet pyhät jäännöksensä. Kylien välillä syntyi riita, kumpi niistä saisi kirkkoonsa nämä pyhäinjäännökset. Päätettiin, että jäännökset pantaisiin rattaille ja niitä vetämään asetettaisiin kaksi härkää, yksi kummastakin kylästä. Pyhä itse saisi näkymättömästi ohjata härät siihen paikkaan, johon tahtoisi. Härät pysähtyivät lähelle Komi-Kepirin kylää. Sinne pyhittäjä haudattiin ja haudan päälle rakennettiin kirkko hänen kunniakseen.

¹ Kyproksella elävän tradition mukaan noin 300 munkkia, jotka on tunnettu nimellä ”alamanilaiset”, tuli saarelle tarkemmin määrittelemättömänä ajankohtana. He elivät eri puolilla Kyprosta ja suurinta osaa heistä kunnioitetaan pyhinä. Heidän elämäkertansa, sikäli kuin niitä on, pohjautuvat suulliseen traditioon. Nykytutkimus on esittänyt erilaisia teorioita heidän alkuperästään. Yksi hieman yksinkertaistettu näkemys on, että he olisivat olleet kotoisin Saksasta (Alamania) ja tulleet Kyprokselle 1200-luvulla neljännen ristiretken aikana.

² Latinalaisilla tarkoitetaan yleensä läntisen Euroopan ja etenkin lännen kirkon edustajia.

Pyhittäjät skeemamunkki Kiril ja skeemanunna Maria

Sergei Radonežilaisen (25.9.) vanhemmat Kiril ja Maria olivat hurskaita pajareita, jotka asuivat Rostovin ruhtinaskunnassa. He karttoivat ruhtinashovin turhuutta ja pysyttelivät mieluummin maaseudulla, jossa he viettivät kirkollista elämää ja harjoittivat hyväntekeväisyyttä. Myöhemmin he köyhtyivät ja joutuivat muuttamaan Moskovan alueelle Radonežin kaupunkiin. Heidän kolmesta pojastaan kaksi solmi avioliiton, mutta keskimmäinen, Bartolomeus, tuleva pyhittäjä Sergei Radonežilainen, pyysi vanhemmiltaan siunausta mennä luostariin. Elämänsä loppupuolella myös Kiril ja Maria päättivät vanhan venäläisen tavan mukaan vihkiytyä enkelielämään. He menivät Hotkovon luostariin, joka käsitti tuohon aikaan kaksi erillistä luostaria, toinen iäkkäille miehille ja toinen naisille. Siellä he alkoivat katuen valmistautua kuolemaansa. Heidät vihittiin ensin munkiksi ja nunnaksi ja sitten suureen skeemaan. Heidän vanhin poikansa Stefan, joka oli jäänyt leskeksi, tuli myös Hotkovoon ja alkoi munkiksi vihittynä huolehtia iäkkäistä vanhemmistaan. Pyhittäjät Kiril ja Maria siirtyivät rauhassa Herran luo noin vuonna 1337.

Pyhittäjä Hariton Sjanžemilainen

Venäläisen pyhittäjä Haritonin elämästä tiedetään hyvin vähän. Hän oli pyhittäjä Eufimi Sjanžemilaisen (20.1.) oppilas ja jäljitteli opettajaansa kaikessa: rukouksessa, paastossa ja työssä. Pyhittäjä Eufimin kuoleman jälkeen Haritonista tuli luostarin johtaja. Hän jatkoi edeltäjänsä työtä noin 40 vuoden ajan ja kuoli rauhallisesti vuonna 1509.

Pyhittäjä Irodion Ilojärveläinen

Pyhittäjä Irodion Ilojärveläinen oli pyhittäjä Kornili Komelilaisen (19.5.) oppilas ja kilvoitteli aluksi tämän perustamassa luostarissa. Ohjaajansa kuoltua hän lähti vuonna 1538 Komelin luostarista ja asettui Valgetjärven läheisyyteen, missä hän kilvoitteli vähän aikaa aivan yksin. Eräänä yönä pitkän valvomisen jälkeen hänelle ilmestyi unessa Herran enkeli, joka sanoi: “Vanhus, nouse! Mene Ilojärvelle ja rakenna sinne kirkko Jumalanäidin syntymän kunniaksi, sillä Herra on valmistanut sinne sinulle paikan.” Herättyään pyhittäjä rukoili ja lähti matkaan. Erään joen varrella hän pysähtyi taas rukoilemaan ja näki unessa asumattoman niemimaan, josta kuului kirkonkellojen soittoa. Näin hänelle ilmoitettiin uusi kilvoittelupaikka. Pian hän saapui Ilojärven niemelle, mieltyi asumattomaan metsäerämaahan ja rakennutti sinne kirkon Jumalanäidin syntymän kunniaksi niin kuin enkeli oli käskenyt.

Kun paikalliset asukkaat kuulivat Irodionin hyveellisestä elämästä, he alkoivat käydä hänen luonaan pyytämässä neuvoja ja ohjausta. Kirkossa ryhdyttiin toimittamaan kasteita, avioliittoon vihkimisiä ja hautajaisia, mikä niihin liittyvine juhlineen häiritsi hiljaisuutta rakastavaa kilvoittelijaa. Hän lisäsi kilvoituksiaan ja vietti yöt läpeensä rukoillen. Joka lauantai hän osallistui Kristuksen pyhiin salaisuuksiin.

Pian Herran enkeli ilmoitti Irodionille siirtymisestä uuteen, parempaan elämään. Hänen kanssaan asuva pappismunkki Jesaja antoi hänelle vielä kerran pyhän ehtoollisen, ja seuraavana yönä pyhittäjä nukkui rauhassa kuolonuneen. Aamulla hänet löydettiin keljastaan kuolleena skeemaan pukeutuneena ja kädet ristissä rinnalla. Koko kelja oli täynnä hyvää tuoksua. Pappismunkki Jesaja yhdessä muutamien hurskaiden miesten kanssa hautasi pyhittäjän ruumiin kirkon vierellä olevaan rukoushuoneeseen. Pyhittäjä kuoli vuonna 1541 vain kolme vuotta Komelin luostarista lähtönsä jälkeen.

Kiovan luolaluostarin lähempiin luoliin haudattujen pyhittäjien yhteinen juhla

Kiovan luolaluostarin luolat jaetaan lähempiin pyhittäjä Antonin kaivamiin ja kaukaisempiin pyhittäjä Feodosin luoliin, joihin molempiin on haudattu luostarin kilvoittelijoita. Lähemmissä eli Antonin luolissa lepää noin 100 kirkon pyhänä kunnioittamaa kilvoittelijaa. Heidän yhteiselle muistolleen omistetussa jumalanpalvelustekstissä veisataan: “Kuka voisi yksitellen ylistää pyhiäsi, oi Hyvä, sillä jos lasken, heitä on enemmän kuin meren hiekkaa. Mutta Sinä Valtias Kristus, joka lasket taivaan tähdet ja tiedät kaikkien nimet, ohjaa rukouksemme heidän puoleensa.”

Pyhät apostolit Markus, Aristarkos ja Zenas

Pyhä Luukas mainitsee Apostolien teoissa (12:12) Markuksen, jota kutsuttiin myös Johannekseksi; kyseessä on eri henkilö kuin evankelista Markus (25.4.). Lisäksi on kolmaskin Markus, jonka muistoa vietetään 30.10. Syyskuun 27. päivänä muisteltava Markus uurasti väsymättömästi evankeliumin puolesta. Hänen ystävyytensä Jumalan kanssa oli niin läheinen, että sairaita parani, kun hänen varjonsa kulki heidän ylitseen. Markus päätyi Bybloksen seurakunnan kaitsijaksi.

Aristarkos oli yksi seitsemästäkymmenestä apostolista. Pyhä Paavali mainitsee hänet kaksi kertaa epistoloissaan (Kol. 4:10, Filem. 24). Hän oli kuin toinen Johannes Kastaja, sillä hän eli yrteillä, hunajalla ja puiden versoilla sekä pukeutui mahdollisimman yksinkertaiseen nahkaiseen vaatekappaleeseen. Hänestä tuli hengellisen lauman paimen Syyrian Apameaan, jossa hän saattoi kaupungissa asuvia pakanoita uskoon ja totuuden tuntemiseen.

Zenas on lainoppinut, jonka Paavali mainitsee kirjeessään Titukselle (3:13). Pyhä Pietari teki hänestä Laodikean piispan. Hänen hyveellisyytensä oli suuri, ja Pyhä Henki otti hänet asunnokseen. Zenas vapautti monia pakanoita epäjumalanpalveluksen orjuudesta.

Kun nämä kolme Herran palvelijaa olivat johtaneet laumansa rauhassa laiduntamaan armon niityille ja siten hyödyntäneet Herran heille antamat lahjat mitä hedelmällisimmällä tavalla, he siirtyivät ikuiseen iloon ja Herran Jumalan autuuteen.

Pyhä marttyyri Epikharis

Pyhä Epikharis eli Roomassa siihen aikaan, jolloin Diocletianuksen vaino (303-305) puhkesi. Vaikka hän oli vasta 12-vuotias, hänet vangittiin kristittynä. Maaherra Ceasarius kuulusteli häntä ja määräsi hänet ripustettavaksi puuhun, missä hänen ruumistaan raastettiin. Kärsiessään marttyyri rukoili Jumalaa ilmaisemaan ihmeellisen voimansa paikalla oleville epäjumalanpalvelijoille, ja heti kivestä, jonka päällä hän seisoi, alkoi virrata runsaasti vettä. Tämä ihme sai monet pakanat uskomaan Kristukseen. Mutta Ceasarius piti sitä taikuutena ja käski neljän sotilaan lyödä Epikharista niskaan lyijykuulilla. Epikharis rukoili Jumalaa näyttämään voimansa myös Ceasariukselle. Samassa hänen neljä kiduttajaansa kaatuivat kuolleina maahan. Murheissaan sotilaittensa menetyksestä maaherra lyhensi oikeudenkäyntiä ja käski mestata marttyyrin ja polttaa hänen kunniakkaat jäännöksensä.

Pyhä marttyyri Kallistratos ja hänen neljäkymmentäyhdeksän seuralaistaan

Pyhä Kallistratos eli keisari Diocletianuksen hallitusaikana (284-305). Hän oli lähtöisin Karthagosta, suvusta, joka oli uskonut Kristukseen jo Hänen maan päällä kulkemisensa ajasta lähtien. Eräs hänen esi-isistään oli nähnyt omin silmin Herran tekemiä ihmeitä ja kotimaahansa palattuaan käännyttänyt sukulaisensa kristinuskoon.

Kallistratos palveli Calendal-nimisessä legioonassa. Kun sotilaat olivat matkalla Roomaan, jotkut heistä panivat merkille, että Kallistratos vältteli sotilaselämässä tavanomaista hillittömyyttä eikä osoittanut Rooman jumalille minkäänlaista kunnioitusta. He päättivät seurata häntä tarkemmin, ja kun Kallistratos lähti tapansa mukaan illan tullen ulos leiristä saadakseen rukoilla kenenkään häiritsemättä, he seurasivat häntä kuunnellen, kuinka hän jatkoi tuntikausia Herramme Jeesuksen Kristuksen nimen toistamista. He ilmiantoivat hänet komentajalleen Persentiukselle, joka pyysi Kallistratoksen heti aamun sarastaessa kuulusteltavaksi käytöksensä tähden.

Kallistratos oli tähän saakka tunnustanut Kristuksen vain yön pimeydessä ja yksinäisyydessä, mutta nyt hän tunnusti rohkeasti Hänet päivänvalossa ja täysin avoimesti. Persentius määräsi hänet maahan pitkälleen ja kovasti hakattavaksi. Kallistratoksen suuhun työnnettiin suppilo ja hänet pakotettiin nielemään ruukullinen vettä. Sen jälkeen hänet sidottiin, pantiin säkkiin ja heitettiin mereen. Jumala kuitenkin puuttui asioiden kulkuun. Säkki hajosi ja kaksi delfiiniä toi Kallistratoksen rannalle. Kun sotilaat näkivät tämän ihmeellisen tapahtuman, 49 katui ja uskoi Kristukseen. Heitäkin kidutettiin kutakin vuorollaan ja heitettiin vankilaan, missä Kallistratos ohjasi heidät sisään pyhiin oppeihin kertoen heille Kristuksen lihaantulemisesta, viimeisestä tuomiosta ja Kristuksen uskollisille taistelijoille luvatusta palkkiosta.

Seuraavana päivänä uskovia sotilaita kidutettiin jälleen, heidät sidottiin käsistään ja jaloistaan ja heitettiin syvään altaaseen. Kallistratos rukoili, että tämä allas tulisi heidän kastealtaakseen. Kun sotilaat oli heitetty veteen, heidän siteensä löystyivät ja he tulivat esiin ikään kuin loistaviin viittoihin puettuina, Kallistratoksen päässä nähtiin kruunu ja taivaallisen äänen kuultiin rohkaisevan heitä rientämään kohti heille valmistettuja ikuisia asuinsijoja. Näiden ihmeiden pelästyttäminä ja estääkseen uusia kääntymisiä Persentinus käski lyödä heidät kuoliaaksi miekalla vankilassa seuraavana yönä. Kuitenkin näitä ihmeitä todistaneista sotilaista vielä 135 kääntyi kristityiksi. He hautasivat pyhien marttyyrien jäännökset ja rakensivat paikalle kirkon.

Pyhä Flavianos Antiokialainen

Flavianos syntyi Antiokiassa vuoden 320 tienoilla. Hän peri suuren omaisuuden, mutta päätti antaa niin omaisuutensa kuin lahjansakin kirkon palvelukseen. Yksi hänen parhaista nuoruudenystävistään oli Diodoros, josta tuli myöhemmin Tarson piispa. Jo maallikkoina he käyttivät yhteisissä rukouksissaan antifonista laulutapaa.

Kun Antiokian piispaksi vihittiin vuonna 361 Meletios, tämä korotti Flavianoksen pappien joukkoon, ja Meletioksen kuollessa 20 vuotta myöhemmin Flavianos valittiin hänen seuraajakseen. Koska Meletioksen rinnalla oli kuitenkin kilpaileva piispa, epäkanonisesti vihitty Euagrios, Flavianoksenkaan valintaa ei heti hyväksytty Roomassa ja Egyptissä. Flavianos joutui lisäksi taistelemaan muun muassa areiolaisuutta ja mesalliaanien liikettä vastaan.

Piispana ollessaan Flavianos suosi rakastamaansa antifonista vuorolaulutapaa. Kun Antiokian asukkaat mellakoivat hallitusta vastaan kaataen keisarin patsaat ja herättäen siten keisarin vihan, pyhä Flavianos vetosi keisariin pehmittäen tämän sydäntä lähettämällä laulajia, jotka veisasivat keisarin edessä hartaita antiokialaisia anomusveisuja.

Pyhän Flavianoksen alaisuudessa toimi muun muassa Johannes Krysostomos, jonka Flavianos vihki papiksi vuonna 386 jättäen lahjakkaalle papilleen päävastuun Antiokian saarnatoimesta. Kun Johannes nousi Konstantinopolin piispanistuimelle, hän alkoi heti selvittää Flavianoksen piispuuden tunnustamiseen liittyneitä epäselvyyksiä, ja piispuus vahvistettiinkin yleisesti vuonna 399. Pyhä Flavianos nukkui pois helmikuussa vuonna 404. Hänen muistopäiväänsä vietetään myös 16.2.