Pyhä Gregorios Armenialainen, Armenian valontuoja

Pyhä Gregorios (Grigor) syntyi vuoden 240 tienoilla. Hänen isänsä oli parthialainen Anak, joka murhasi Armenian kuninkaan Khosrov I:n ja menehtyi paetessaan murhan kostajia. Hänen perheestään jäi eloon vain kaksi poikaa. Heidät vietiin Kappadokian Kesareaan, jossa muuan kristitty nainen antoi näkemänsä näyn perusteella toisen nimeksi Gregorios. Hänet kastettiin ja hän alkoi perehtyä kristinuskoon.

Gregorios sai korkeatasoisen koulutuksen ja monipuolisen sivistyksen. Hän meni naimisiin armenialaisen Mariamin kanssa, sai kaksi lasta ja eli tavallista maallikon elämää. Hän työskenteli murhatun kuninkaan Khosrovin pojan Trdatin (latinaksi Tiridatus) alaisuudessa, joka oli Kesareassa jouduttuaan Persian kuninkaan karkottamaksi. Trdat ei kuitenkaan tiennyt Gregorioksen taustaa.

Jonkin ajan kuluttua roomalaiset auttoivat Trdatia nousemaan Armenian kuninkaaksi kiitollisina tämän Rooman valtakunnalle tekemistä palveluksista. Trdat alkoi heti osoittaa kiivasta intoa epäjumalanpalveluksen puolesta. Hän antoi pian pidättää häntä vuosikausia palvelleen Gregorioksen syytettynä kristinuskon levittämisestä. Gregorios kieltäytyi uhraamasta valtiollisille jumalille ja joutui kidutettavaksi. Kun kuningas Trdat sai vielä tietää Gregorioksen olevan Khosrovin murhaajan poika, hän määräsi tälle erityisen julman kidutuksen. Gregorios sidottiin telineeseen ja häntä ruoskittiin päiväkausia, hänen jalkojaan kiristettiin ruuvipenkissä, hänen päänsä työnnettiin tuhkasäkkiin, hänet pakotettiin juoksemaan nauloja jalkapohjissaan, hänen luitaan rikottiin ja hänen iholleen kaadettiin sulaa lyijyä. Gregorios kesti hiljaa kaikki kidutukset pukeutuneena Kristuksen kukistumattoman uskon haarniskaan ja kiittäen Jumalaa siitä, että sai kärsiä Hänen nimensä tähden.

Lopulta Gregorios vietiin kukkulalle lähellä Araratin vuorta ja heitettiin syvään kuiluun, jossa oli ruumiita, myrkyllisiä jätteitä ja käärmeitä. Pyhä Gregorios oli kuilussa 15 vuotta kärsien hiljaa ja pitäen toivonsa Jumalassa. Muuan leski kävi uskollisesti tuomassa hänelle ruokaa kaikkien näiden vuosien ajan.

Gregorioksen viruessa kuilussa kuningas Trdat jatkoi kristittyjen vainoa surmauttaen muun muassa pyhän Ripsimian, kunnes joutui tuskallisen sairauden kouriin, joka sai hänet menettämään järkensä ja elämään eläinten lailla. Kuninkaan sisar näki näyn, jonka mukaan ainoastaan Gregorioksen rukous voisi parantaa kuninkaan. Kun Gregoriosta mentiin hakemaan, hän kaikkien yllätykseksi nousi kuilusta hyväkuntoisena. Takaisin auringon valoon päässyt Kristuksen sankari paransi kuninkaan karkottamalla tätä vaivanneen hengen.

Gregorios vetosi kuninkaaseen, että tämä antaisi kastaa itsensä pelastuakseen ikuiselta rangaistukselta, joka olisi paljon hirvittävämpi kuin hänen maan päällä kokemansa sairaus. Kuningas Trdat otti Gregorioksen uskon vastaan. Hänet kastettiin Eufratvirran alkulähteillä yhdessä ylimysten ja kansanjoukon kanssa. Kuningas Trdat julisti kristinuskon Armenian valtionuskonnoksi vuonna 301. Ristiinnaulitun ja hänen vainottujen seuraajiensa uskolle annettiin ensimmäistä kertaa virallinen asema maallisessa valtakunnassa.

Parantumisihmeen jälkeen Gregorios paastosi 70 vuorokautta etsien hengellistä voimaa tulevia haasteita varten. Hän vieraili vuonna 302 Kesareassa, jossa piispa Leontios vihki hänet Armenian piispaksi. Gregorios alkoi kiertää ympäri Armeniaa julistamassa evankeliumia. Pakanatemppeleitä hävittivät sekä kuninkaan sotilaat että kasteen ottaneet vanhan uskonnon papit, joista Gregorios vihki kirkolle papistoa. Muun muassa Aštišatin tulenpalvojien temppeli muutettiin kirkoksi. Kuningas Trdat auttoi omin käsin rakentamaan kirkon pyhän Ripsimian ja muiden marttyyrien kunniaksi. Armenian kirkon keskuspaikaksi muodostui kuitenkin maan tuolloinen pääkaupunki Etšmiadzin Jerevanin lähellä. Sen katedraali rakennettiin paikkaan, johon Gregorios näki näyssä Kristuksen astuvan alas. Kuningas Trdat oli mukana kantamassa rakennustyömaalle kivenlohkareita.

Uusi usko levisi ennennäkemätöntä vauhtia. Pyhän Gregorioksen elämäkerran kirjoittaja mainitsee lukemiksi jopa ”neljä miljoonaa kastettua seitsemässä päivässä”. Kirkolle valittiin johtajia entisten vainottujen joukosta, ja maassa oli pian ”400 piispaa ja lukemattomia pappeja”. Kirkkoja oli pian kautta koko vuoristoisen maan, jonka rinteillä ja laaksoissa alkoivat nyt kaikua psalmit ja hengelliset ylistyslaulut.

Levitettyään Kristuksen rauhaa koko Armeniaan sekä Georgian alueelle Gregorios vetäytyi elämänsä loppupuolella Armenian vuorille, jossa hän eli erakkoyhteisön kanssa äärimmäisen askeettisesti. Uskovaisten turvaksi hän nimitti Armenian kirkon johtoon oman poikansa Aristakesin, joka oli isänsä arvoinen Kristuksen lauman paimen.

Pyhä Gregorios siirtyi vuonna 328 (tai 332) rauhallisesti iankaikkiseen iloon Pyhän Kolminaisuuden valkeuteen, jonka säteillä hän oli valaissut koko kansansa. Armenian Valontuoja haudattiin Thortaniin, ja haudan lähelle rakennettiin luostari. Hänen pyhäinjäännöksiään vietiin myöhemmin Konstantinopoliin ja sieltä edelleen takaisin Armeniaan. Osa siirrettiin ikonoklasmin aikana Napoliin, josta ne palautettiin vuonna 2001 Jerevaniin Armenian kirkon 1700-vuotisjuhlan kunniaksi.

Syyskuun 30. päivä on Gregorioksen pyhäinjäännösten Thortaniin siirron päivä. Armenian kirkolla on omat juhlansa myös Gregorioksen syntymän, kidutusten, kuiluun syöksemisen, kuilusta nousemisen ja pyhäinjäännösten löytymisen kunniaksi. Gregorioksen oikea käsi on kirjaimellisesti johtanut Armenian kirkkoa läpi historian, sillä kyseinen reliikki on kirkon johtajan eli katolikoksen merkki ja tunnus.

Pyhät Aristakes, Vertanes, Hussik ja Nerses Suuri, pyhän Gregorioksen jälkeläiset

Pyhän Gregorios Valontuojan ajan jälkeen Armenian kirkko joutui taistelemaan monenlaisia vaikeuksia vastaan. Mazdalaisuuden¹ harjoittajat osoittivat vihamielisyyttä kristittyjä kohtaan, ja pakanallisten tapojen kitkeminen osoittautui hitaaksi ja vaikeaksi.

Kirkon ensimmäisten vuosisatojen aikana piispoilta ei vaadittu naimattomuutta, ja siksi pyhää Gregoriosta seurasivat Armenian kirkon johtajana hänen omat jälkeläisensä. Kappadokian Kesareasta lähtöisin olevina he tekivät parhaansa saadakseen luotua hedelmällisen yhdistelmän armenialaisten kansallisista ominaispiirteistä ja kristillis-hellenistisestä kulttuurista. Tämä oli myös omiaan auttamaan Armenian vapautumista Persian ylivallasta. Gregorioksen jälkeläisten yritykset synnyttää alueella kristillisten ihanteiden mukaista elämää johtivat kuitenkin toistuvasti vaikeuksiin, sillä kuninkaat ja ylimykset olivat tottuneet monenkirjavaan kohtuuttomuuteen ja epäoikeudenmukaisuuteen. Heidän irstailuaan paheksui kansakin.

Pyhä Aristakes, Gregorios Valontuojan nuorin poika, syntyi vuonna 270. Hän omistautui erakkoelämälle, kunnes hänen isänsä ja kuningas Trdat pyysivät häntä auttamaan veljeään Verthanesta lähetystyössä. Pyhä Gregorios vihki poikansa Aristakesin ensin papiksi ja myöhemmin piispaksi. Aristakes oli isänsä ja kuningas Trdatin mukana vierailulla Roomassa keisari Konstantinus Suuren luona. Matkan jälkeen pyhä Gregorios vetäytyi vuoriston rauhaan ja Aristakesista tuli hänen seuraajansa Armenian kirkon katolikoksen tehtävään vuosiksi 320-327. Aristakes osallistui Nikean kirkolliskokoukseen vuonna 325. Hän kuoli Sofenan kuvernöörin Arcelauksen määräyksestä nuhdeltuaan tämän hillitöntä elämäntapaa.

Aristakesin veli Verthanes nousi kirkon johtoon seuraavana vuonna pyhän Gregorioksen kuoleman jälkeen. Hän oli innokas sielujen paimen ja väsymätön evankeliumin julistaja. Kun Verthanes nuhteli kuningatarta tämän moraalittomuuden johdosta, hänen kannoilleen lähetettiin murhaajia, joiden käsistä hän kuitenkin pelastui ihmeellisesti; lopulta murhamiehetkin kääntyivät kristityiksi. Pyhä Verthanes kuoli rauhassa vuonna 342.

Verthanesin nuorin poika pyhä Hussik syntyi Kesareassa vuonna 304. Hän tuli Armeniaan isänsä ja setänsä pyhän Aristakesin mukana. Hussik vetäytyi yksinäisyyteen omistautuakseen rukouselämälle. Jumala antoi hänelle useita profeetallisia näkyjä kirkon ja hänen sukunsa tulevaisuudesta. Pyhä Hussik seurasi isäänsä katolikokseksi vuonna 342 ja asettui heti kuningas Tirania vastaan otettuaan asiakseen puuttua hovissa vallitsevaan moraalittomuuteen. Eräänä juhlapäivänä hän kielsi kuningasta astumasta jalallaan kirkkoon, minkä johdosta hänet otettiin saman tien kiinni ja hakattiin kuoliaaksi vuonna 347.

Tämän jälkeen kuningas alkoi valita itse patriarkkoja saadakseen kirkon johtoon henkilöitä, jotka olisivat moraalikysymyksissä välinpitämättömämpiä. Hänen seuraajansa kuningas Aršak kuitenkin palautti kirkon johtajuuden pyhän Gregorioksen perillisille. Hän ilmoitti valitsevansa katolikokseksi Nerseksen, joka oli pyhän Hussikin pojanpoika ja kuningas Tiranin jälkeläinen. Myös Nerses oli kasvatettu Kesareassa kreikkalaisen kristillisen kulttuurin ja sikäläisen kilvoituselämän vaikutuspiirissä. Hän oli mennyt naimisiin prinsessa Sanduhtin kanssa ja tämän kuoltua palvellut Armenian kuninkaan Aršakin hovissa kamariherrana. Nerses kieltäytyi kunniasta, mutta kun kansa vaati häntä tehtävään yksimielisesti, hän ei voinut enää kieltäytyä. Hänet vihittiin Armenian kirkon johtajaksi vuonna 353.

Katolikoksena pyhä Nerses Suuri teki kaiken voitavansa saadakseen maassa aikaan perinpohjaisen hengellisen ja moraalisen uudistumisen. Hänen erityinen tavoitteensa oli tuoda kristinuskon sanoma lähemmäksi kansaa. Hän kutsui koolle ensimmäisen kansallisen kirkolliskokouksen, joka kokoontui hänen patriarkaattinsa keskukseen Aštišatiin. Nerses julisti laittomiksi taikauskoiset tavat ja pakanalliset menot, otti käytäntöön jumalanpalveluselämää, paastopäiviä, avioliittoa ja avioelämää koskevia kanonisia sääntöjä, perusti oppilaitoksia papiston kouluttamiseksi, vihki paljon papistoa, perusti seurakuntia ja luostareita sekä lähetti munkkeja julistamaan evankeliumia kansan parissa. Pyhän Nerseksen johdolla kirkko otti itselleen aktiivisemman roolin yhteiskunnallisissa asioissa. Armeniaan nousi ensimmäisen kerran historiassa kokonainen hyväntekeväisyyslaitosten ketju: hoitokoteja köyhille, orpokoteja, sairaaloita ja asuinpaikkoja lepraa sairastaville.

Pyhä Nerses Suuri lähetti keisarin luokse Konstantinopoliin useita kertoja lähetystöjä, mutta oman kuninkaan kanssa suhteet huononivat nopeasti. Kun kuningas Aršak kieltäytyi lykkäämästä kuolemantuomiota, jonka hän oli epäoikeudenmukaisesti langettanut veljenpojalleen, Nerses erotti hänet kirkon yhteydestä ja joutui seurauksena itse väistymään tehtävistään aina siihen saakka kunnes Aršak kuoli persialaisten käsissä. Nerses palasi Edessan kaupungista ja nousi takaisin katolikoksen istuimelle vuonna 367 Pap-nimisen lapsikuninkaan hallitusaikana. Nerses toimi lapsikuninkaan holhoojana ja jatkoi paimenen työtään. Mutta kun uusi kuningas varttui, hänkin alkoi viettää yhtä turmeltunutta elämää kuin edeltäjänsä ja oli täysin kuuro pyhän katolikoksen vastaväitteille. Lopulta Nerses kielsi häntä astumasta kirkkoon. Kuningas kosti antamalla myrkyttää pyhän Nerseksen juhlapöydässä vuonna 373.

Kuningas Pap ja hänen seuraajansa olivat vastuuttomia ja toimivat kirkkoa kohtaan häikäilemättömästi valiten itselleen mieluisia patriarkkoja. Lopulta koko Armenian valtakunta jaettiin Rooman ja Persian kesken. Pyhän Gregorioksen jälkeläisistä katolikokseksi vihittiin 300-luvun lopulla vielä pyhä Sahak, jonka muistopäivä on 9. syyskuuta.

¹ Persian zarathustralaista uskontoa kutsutaan mazdalaisuudeksi sen ylimmän Jumalan Ahura-Mazdan mukaan.

Pyhä Mikael, Kiovan ensimmäinen metropoliitta

Venäjän kirkon ensimmäinen metropoliitta pyhä Mikael oli kansallisuudeltaan syyrialainen, toisten lähteiden mukaan bulgaari tai serbi. Hän tuli vuonna 989 Korsunista¹ muiden pappien kanssa pyhän ruhtinas Vladimirin (15.7.) luo, joka oli vähän aiemmin (vuonna 988) ottanut kasteen. Venäjän kirkon ensimmäisen metropoliitan osaksi tuli vaikea mutta antoisa tehtävä. Hän kulki vasta kristinuskoon kääntyneellä Venäjällä saarnaamassa evankeliumia, kastamassa ja opettamassa vastakääntyneitä ja perustamassa kirkkoja. Pyhä Mikael oli viisas ja hiljainen, mutta ankara esipaimen. Hän kuoli vuonna 992 ja hänet haudattiin Kiovaan Jumalanäidille pyhitettyyn Kymmenysten kirkkoon. Myöhemmin hänen pyhäinjäännöksensä siirrettiin Kiovan luolaluostariin.

¹ Korsun eli Taurian Hersones oli Krimillä nykyisen Sevastopolin kaupungin lähellä sijaitseva kreikkalaissiirtokunta, josta on nykyisin jäljellä rauniot.

Pyhittäjä Grigori Pelšmalainen, Vologdan ihmeidentekijä

Pyhittäjä Grigori syntyi Galitšin kaupungissa Kostroman alueella. Hänen vanhempansa olivat rikkaita mutta hurskaita pajareita, jotka ruokkivat poikaansa jumalallisten kirjoitusten opetuksilla. Jo nuorena hän tunsi kutsumuksekseen lähteä Jumalan rakkauden tähden kulkemaan kapeaa ja tuskien täyttämää tietä. Vanhempiensa kuoltua hän oli vapaa toteuttamaan aikomuksensa. Hän päästi orjansa vapaiksi, antoi heille maata ja omaisuutta, jakoi rahat köyhille ja lähti itse ilman mitään varoja Galitšinjärven lähellä sijaitsevaan Jumalansynnyttäjän luostariin. Siellä hän omistautui kokonaan Kristukselle, kielsi oman tahtonsa ja palveli nöyrästi veljiä viettäen yöt ja päivät rukouksessa. Luostarin isät pitivät häntä lähes enkelinä.

Niin kuin ylhäällä vuorella oleva kaupunki ei voi pysyä kätkössä (Matt. 5:14), niin ei Grigorin hyveellinen elämäkään jäänyt huomaamatta. Hänet katsottiin otolliseksi saamaan pappisvihkimys ja nimitettiin aikanaan luostarin igumeniksi. Grigori ei ylpistynyt korkeasta virastaan. Hän suhtautui kaikkiin ihmisiin vilpittömän rakastavasti ja otti kaikki luokseen tulijat iloiten vastaan. Kaikki ylistivät häntä, ja ruhtinaat ja ylimykset kunnioittivat häntä. Tämä alkoi kiusata pyhittäjää. Hän tunsi, että ihmisiltä tuleva kunnia sitoo häntä maailmaan, josta hän oli luopunut munkiksi vihittäessä. Hän rukoili Herraa antamaan hänelle ymmärrystä ja lähti pyhiinvaellusmatkalle Rostoviin. Siellä Grigorin kilvoitukset ja hyveet huomattiin pian, ja Vapahtajan luostarin munkit pyysivät arkkipiispa Dionisia määräämään hänet luostarinsa arkkimandriitaksi. Kahden vuoden ajan Grigori johti luostaria, mutta maine ja kunnia seurasivat häntä ja pakottivat hänet vaihtamaan jälleen asuinpaikkaa. Kuultuaan pyhittäjä Dionisi Glušitsalaisesta (1.6.) ja tämän perustamasta Jumalanäidin suojeluksen luostarista hän meni sinne ja asettui asumaan pyhittäjän hänelle osoittamaan keljaan pääluostarin ulkopuolelle. Siellä hän eli kuuliaisena pyhittäjä Dionisille. Keskinäinen rakkaus liitti pian nämä kaksi kilvoittelijaa toisiinsa, niin että heillä tuntui olevan vain yksi tahto. Jonkin ajan kuluttua Grigori kertoi Dionisille toiveestaan mennä erämaahan palvelemaan Herraa yksinäisyydessä. Pyhittäjän siunauksella hän lähti kohti itää ja saapui Jumalan johdattamana Pelšmajoelle. Siellä hän tunsi löytäneensä etsimänsä ja iloitsi ja riemuitsi hengessään. Hän pystytti ristin ja rukoili Jumalaa ja Jumalanäitiä, että he auttaisivat häntä rakentamaan paikalle luostarin.

Pyhittäjä ryhtyi itse omin käsin raivaamaan tulevan luostarin paikkaa ja valmistamaan hirsiä. Kun hänen luokseen tuli veljiä, hän meni Rostoviin pyytämään arkkipiispa Jefremiltä siunauksen luostarin rakentamiselle. Esipaimen opetti häntä ja kehotti häntä perustamaan kinobian apostolien opetuksen mukaan: “Kukaan ei pitänyt omanaan sitä, minkä omisti, vaan kaikki oli heille yhteistä.” (Ap.t. 4:32)

Grigori alkoi Jumalan avulla rakentaa luostaria Jumalanäidin kunniaksi. Samalla hän enensi kilvoituksiaan, rukoili lakkaamatta ja oli nöyrä ja rakastava kaikkia kohtaan. Hän eli enkelien kaltaista elämää, eikä kukaan veljistä rohjennut vastustaa häntä missään. Iloiten hän kulki tietään kompastelematta, kiinnittäen mielensä taivaallisiin ja varjellen sydämensä himojen kuohunnalta.

Pyhittäjä Grigori seurasi myös isänmaansa elämää ja osallistui sen tapahtumiin. Pelkäämättä hän nuhteli ruhtinas Dimitri Šemjakaa, joka hävitti joukkoineen Vologdan ympäristöä. Luostarissaan hän yhdisti kilvoituksiin laupendentyön. Lisäksi hän jäljensi kirkollisia kirjoja. Pyhittäjä Grigori eli hyvin vanhaksi. Hän kuoli syyskuun 30. päivänä 1400-luvun puolivälissä. Ennen kuolemaansa hän kehotti veljiä säilyttämään rakkauden ja sielun puhtauden ja pyysi, etteivät he hänen kuolemansa jälkeen osoittaisi kunnioitusta hänen ruumiilleen vaan heittäisivät sen suohon. Hänen kuoltuaan eräs silmäsairaudesta kärsinyt veli parantui kirkossa pyhittäjän arkun ääressä, ja kirkon täytti hyvä tuoksu.

Pyhät marttyyrit Dada, Gobdallaha ja hänen sisarensa Kasdoa

Dada oli korkea-arvoinen virkailija Persian hovissa kuningas Šapur II:n (310-379) aikana. Kun hänet lähetettiin maakuntaan johtamaan eräitä kaupunkeja, Dada päätti olla salaamatta uskoaan enää yhtään kauempaa ja alkoi palvoa Kristusta avoimesti. Tästä kuullessaan kuningas lähetti nuoren poikansa prinssi Gobdallahan (Gubarlahas, Gabeddai) erään ylimyksen kanssa huolehtimaan Dadan oikeudenkäynnistä ja teloituksesta. He antoivat sytyttää tulen isoon uuniin, johon marttyyri oli määrä heittää, mutta kun Dada teki ristinmerkin, nuoren prinssin suureksi hämmästykseksi tuli sammui.

Tapahtunut ihme oli Gobdallahalle ensimmäinen askel kohti Kristusta, jota hänkin alkoi pian tunnustaa. Kuningas raivostui kuullessaan prinssi Gobdallahan kääntymyksestä ja määräsi hänet kidutettavaksi. Ennen rangaistuksen toimeenpanemista enkeli ilmoitti Gobdallahalle, että tämä olisi voittava ikuisen palkkion kärsivällisyydellään. Neljä sotilasta hakkasi prinssiä piikkiraipoilla, mutta tämä kesti kaikki kidutukset valittamatta, sillä hänellä oli näkymättömänä suojakilpenään usko, joka on voittanut maailman. Hänet heitettiin vankilaan, ja viiden päivän jälkeen hänen nahkansa oli piesty riekaleiksi molemmin puolin päästä jalkoihin asti, hänen korvansa oli lävistetty ja hänet oli vielä kerran hakattu. Kärsimykset eivät horjuttaneet Gobdallahan uskoa, ja niin hän ilmestyi muutaman päivän kuluttua kansan eteen vahingoittumattomana, isänsä määräämät kidutukset ylevästi voittaneena. Kaikki jotka näkivät hänet, hämmästyivät ja liikuttuivat ihmeistä, joita Jumala tekee pyhissään.

Gobdallahan sisar Kasdoa (Kazoj) oli salaa vieraillut veljensä luona vankilassa vieden hänelle vettä. Kun Kasdoa näki Jumalan voiman vaikutuksen veljessään, myös hän tuli uskoon. Kasdoa pidätettiin ja vietiin vankilaan, jossa hän näki veljensä, kun tämä oli kidutettavana. Nähdessään sisarensa Gobdallaha rohkaisi häntä uskomaan Kristukseen. Kasdoa huusi hänelle olevansa kristitty, jolloin hänetkin isänsä käskystä pahoinpideltiin ja heitettiin vankilaan. Gobdallaha rukoili sisarensa puolesta ja vakuutti, ettei tämän tarvitsisi kärsiä enempää.

Gobdallaha tahtoi kovasti saada kasteen ennen kuolemaansa, ja Jumala vastasi hänen toiveeseensa ihmeellisellä tavalla. Seuraavana päivänä hänet peitti pilvi, josta hänen ylleen vuosi vettä ja öljyä, ja taivaasta kuului ääni: ”Jumalan palvelija, sinut on jo kastettu.” Marttyyrin kasvot kirkastuivat ja ilmassa tuntui suloista tuoksua. Tämän ihmeen vahvistamana pyhä marttyyri kesti loput julmat kidutukset iloiten. Hänen hahmonsa säteili valoa, joka ei ollut tästä maailmasta, ja hänestä levisi hengellistä makeaa tuoksua. Gobdallaha lävistettiin keihäillä ja muutaman tunnin kuluttua hän antoi henkensä Jumalalle. Hänen ruumiinsa leikattiin kolmeen osaan, mutta kaksi pappia ja Armazates-niminen diakoni saivat hankittua jäännökset itselleen ja hautasivat ne kunniallisesti.

Myös Dada menehtyi kidutuksiin, ja hänen ruumiinsa leikeltiin palasiksi. Keskiyöllä Gobdallaha ilmestyi Dadias-nimiselle papille, antoi hänelle öljyastian ja lähetti hänet Kasdoan luokse vankilaan voitelemaan hänet ja antamaan hänelle pyhän ehtoollisen. Pappi teki tämän kaiken ja sanoi lopuksi pyhälle marttyyrille: ”Nuku, sisareni, Herran tuloon saakka.” Pyhä Kasdoa nukkui pois samana yönä. Näin he kaikki vuorollaan siirtyivät Jumalan valittujen ikuisiin asuinsijoihin.

Pyhittäjä Kyriakos Erakko

Pyhittäjä Kyriakos syntyi Peloponnesoksella Korintin kaupungissa vuonna 448. Hänen isänsä oli pappi ja setänsä Korintin piispa Petros, joka vihki hänet jo lapsena lukijaksi. 18-vuotiaana Kyriakos päätti luopua maailmasta ja lähti salaa Jerusalemiin.

Saavuttuaan pyhään kaupunkiin Kyriakos vietti talven pyhittäjä Eustorgioksen luostarissa. Sieltä hän siirtyi Euthymios Suuren johtamaan lauraan. Euthymios vihki hänet munkiksi, mutta ei sallinut hänen jäädä yhteisöönsä, koska hän oli vielä parraton. Pyhittäjä Teoktistos (3.9.), jolle Euthymioksen oli ollut tapana uskoa nuorten munkkien kasvatus, oli jo siirtynyt Herran luo, ja niin hän lähetti Kyriakoksen pyhittäjä Gerasimoksen (4.3.) luostariin Jordanille. Gerasimos antoi Kyriakoksen tehtäväksi puiden pilkkomisen, veden kantamisen ja ruoanvalmistuksen. Kyriakos suoritti innokkaasti saamansa palvelutehtävät. Yönsä hän omisti rukoukselle. Vaikka hän oli yhteiselämäluostarissa, hän noudatti erakkojen elämäntapaa ja söi vain leipää ja joi vettä joka toinen päivä yhdeksännen hetken jälkeen. Gerasimos ihaili nuoren oppilaansa askeettista kilvoitusta ja piti hänestä erikoisesti. Niinpä hän otti Kyriakoksen mukaansa suuren paaston aikana Ruvaan erämaahan, jossa he kilvoittelivat palmusunnuntaihin saakka. Joka sunnuntai he saivat pyhää ehtoollista pyhittäjä Euthymioksen kädestä.

Kun pyhittäjä Euthymios nukkui kuolonuneen vuonna 473, pyhittäjä Gerasimos näki hänen sielunsa kohoavan taivaaseen pyhien enkelien saattamana. Hän otti mukaansa Kyriakoksen ja meni tämän kanssa suuren vanhuksen hautajaisiin.

Kun pyhittäjä Gerasimoskin kuoli vuonna 475, Kyriakos, joka oli tuolloin 29-vuotias, siirtyi Euthymios Suuren lauraan. Kymmenen vuotta hän vietti siellä hiljaista elämää keljassaan. Samalla hän osallistui rakennustöihin, koska noihin aikoihin lauraa muutettiin yhteiselämäluostariksi ja tarvittiin uusia rakennuksia. Siellä hänet myös vihittiin diakoniksi.

Euthymios Suuren ja pyhittäjä Teoktistoksen luostarien välit kuitenkin huononivat ja niiden kesken oli jatkuvia riitoja. Välttyäkseen toistuvilta levottomuuksilta Kyriakos siirtyi vuonna 485 Sukan lauraan, joka mainittiin edellä pyhittäjä Haritonin kohdalla. Niinä 39 vuotena, jotka Kyriakos vietti siellä, hän toimi ensin leipurin, sitten sairaanhoitajan, vieraiden vastaanottajan ja lopuksi taloudenhoitajan kuuliaisuustehtävissä. Kaikissa niissä hän palveli veljiä esimerkillisen lempeästi ja kärsivällisesti. Hänestä tehtiin myös kirkkokalustonhoitaja ja kanonarkki eli esilaulaja, ja kun hän oli ollut kolmetoista vuotta diakonina, hänet vihittiin papiksi.

Lopulta tämä hiljaisuutta rakastava erämaan asukas lähti 78 vuoden ikäisenä laurasta erään oppilaansa kanssa Natufan täysin asumattomaan erämaahan. Koska siellä ei ollut edes villiyrttejä, hän käytti ravintonaan villisipuleita, joiden kitkerän maun Jumala muutti palvelijansa rukousten tähden makeaksi.

Mutta kun pyhittäjä viidentenä Natufanin vuotenaan paransi erään pojan kaatumataudista, hän tuli heti tunnetuksi ja ihmisiä alkoi saapua sankoin joukoin tervehtimään häntä erämaahan. Siksi hän siirtyi Ruvan alueelle (530-535), mutta siellä kävi samoin. Niinpä hän lähti harvojen tuntemaan Susakeimin erämaahan.

Susakeimissa hän eli yksin vain Jumalan kanssa seitsemän vuotta. Sitten puhkesi rutto ja Sukan lauran isät pakottivat hänet palaamaan lauraan, että hän rukouksillaan suojelisi heitä sairaudelta. Siellä isä Kyriakos viipyi viisi vuotta pyhittäjä Haritonin luolassa. Tuolloin hän sai hyödyntää hengellistä viisauttaan ja opetustaitoaan taistelussa Origeneksen kannattajia vastaan. Nämä olivat houkutelleet harhaoppiinsa monia palestiinalaisia munkkeja.

Kun tilanne rauhoittui, Kyriakos meni jälleen Susakeimin erämaahan. Hän oli jo 99 vuotta vanha. Siellä hän eli hiljaisuudessa vielä kahdeksan vuotta seuranaan leijona, joka vartioi hänen pientä vihannesmaataan. Vettä hän keräsi sekä juomavedeksi että kasteluun kivien onkaloista, joihin sitä kerääntyi talvisaikaan.

Kaksi vuotta ennen pyhittäjän kuolemaa Sukan lauran isien onnistui taivuttaa ikääntynyt askeetti tulemaan takaisin lauraan pyhittäjä Haritonin luolaan. Korkeasta iästään huolimatta Kyriakos seisoi innokkaasti jumalanpalveluksissa ja jatkoi askeettista kilvoitustaan. Lempeänä ja ystävällisenä hän otti tässä viimeisessä maallisessa olinpaikassaan vastaan vierailijoita, opetti heitä lausuen myös profeetallisia sanoja ja huolehti heistä palvellen heitä omin käsin. Kun hän sairastui ja tajusi loppunsa lähenevän, hän kutsui luokseen lauran isät, hyvästeli heidät ja nukkui rauhallisesti kuolonuneen syyskuun 29. päivänä vuonna 556. Hän oli tuolloin 109 vuotta vanha, täynnä armoa ja Pyhää Henkeä.

Pyhittäjä Kiprian Ustjugilainen

Pyhittäjä Kiprian oli pohjoisvenäläinen maanviljelijä, joka hylkäsi tämän maailman hyvyydet ja vihkiytyi munkiksi eräässä Pyhän Kolminaisuuden luostarissa. Hiljattain perustetun Ustjugin kaupungin asukkaat pyysivät häntä rakentamaan kaupungin lähelle luostarin. Kiprian valitsi paikan ja alkoi vuonna 1212 rakentaa luostaria Jumalansynnyttäjän temppeliinkäymisen kunniaksi. Kaupunkilaiset auttoivat häntä parhaansa mukaan ja monet tulivat kilvoittelemaan hänen kanssaan. Kipriania pidettiin luostarin johtajana ja Kristuksen lauman paimenena, mutta nöyryytensä tähden hän ei halunnut pappisvihkimystä. Hänen kilvoituksistaan kertoo kivi, jota hän käytti päänalusena. Pyhittäjä Kiprian kuoli vuonna 1276 ja hänet haudattiin perustamaansa luostariin.

Profeetta Baruk

Baruk Nerian poika oli profeetta Jeremian uskottu ystävä ja oppilas. Baruk oli valtion virkamies ja kuului ylimystöön (Jer. 45, 51:59, Bar. 1:1). Pyhä Henki yhdisti Barukin ja Jeremian keskinäisellä rakkaudella niin, että heidän olisi voinut luulla olevan yksi sielu kahdessa ruumiissa. Baruk kirjoitti Jeremian sanelusta profetioita ja luki niitä kansalle Jerusalemin temppelissä, ja Jeremian ääni huokui hänen puheensa läpi.

Profeetallista julistusta kuultuaan johtavat virkamiehet neuvoivat profeettaa ja tämän ääntä Barukia piiloutumaan. Kun kuningas Jojakim (609-598 eKr.) kuuli, että profeetallinen kirjakäärö sisälsi ennustuksen Juudan valtakunnan häviöstä, hän poltti sen. Jeremia kuitenkin kirjoitutti uuden käärön, ja Juudaa kohtasi häviö ennustuksen mukaan. Babylonialaiset valloittivat Jerusalemin Nebukadressarin johdolla vuonna 598 eKr. Jeremia profetoi kansalle kieltäen heitä pakenemasta Egyptiin, mutta väkijoukko syytti Barukia Jeremian sanoman vääristämisestä ja lähti Egyptiin pakottaen molemmat lähtemään mukaansa.

Barukin kirja on kirjoitettu hepreaksi Babylonian pakkosiirtolaisuudessa viidentenä vuonna Jerusalemin hävityksen jälkeen, mutta säilynyt ainoastaan kreikkalaisena käännöksenä. Kirjassaan Baruk profetoi kirkkaan selkeästi Jumalamme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen lihaksitulemisen. ”Tämä on meidän Jumalamme, kukaan toinen ei ole minkään arvoinen Hänen rinnallaan. Hän on löytänyt kaikki viisauden tiet ja antanut sen palvelijalleen Jaakobille ja rakastetulleen Israelille. Tämän jälkeen Hän ilmestyi maan päälle ja vaelsi ihmisten keskuudessa.” (Bar. 3:36-38) Barukin nimissä tunnetaan myös epäperäiset 2. ja 3. Barukin kirja sekä Barukin ilmestys, joka on säilynyt ainoastaan syyriaksi.

Pyhä marttyyri Markus Paimen ja veljesmarttyyrit Aleksanteri, Alfios ja Zosimas

Pyhä Markus oli paimen, joka kaitsi laumojaan Pisidian Antiokian alueella. Hänen hiuksensa olivat niin pitkät, että ne ulottuivat jalkoihin saakka. Diocletianuksen vainon aikana vuoden 303 tienoilla hänet ilmiannettiin kristittynä Antiokian prefektille Magnukselle, joka määräsi hänet kidutettavaksi. Sen jälkeen hänet vietiin vankilaan Isaurian Claudiopoliksessa, jossa Markus käännytti 30 sotilasta ja heidän komentajansa. Heidät kaikki mestattiin myöhemmin Nikeassa.

Pyhän Markuksen kahleiden takomista varten tarvittiin seppiä. Tehtävään tarjoutui kolme veljestä Pisidian Kalytoksen kylästä, Aleksanteri, Alfios ja Zosimas. Mutta kun he ryhtyivät takomaan rautaa, se alkoi valua joka puolelle kuin vesi. Heidän kätensä jähmettyivät ja peittyivät vereen. Ollessaan vielä tämän ihmeen lamaannuttamina he kuulivat taivaasta äänen, joka kutsui heitä seuraamaan Markusta marttyyrikilvoituksen tiellä. Epäröimättä veljekset katuivat tietämättömyyttään ja julistivat olevansa kristittyjä. Heitä kidutettiin välittömästi ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä. Heidät hakattiin kiinni kallioon, heidän kurkkuihinsa kaadettiin sulaa lyijyä, ja niin he antoivat henkensä Jumalan haltuun.

Markus kengitettiin rautasandaalein, hänet piestiin verille ja lävistettiin vartaaseen. Hänen kielensä revittiin irti; kanssakärsijöidensä tavoin hänetkin naulattiin kiinni kallioon, ja lopulta hänen kaulansa lyötiin poikki.

Seuraavana vuonna samana päivänä Nikon, Heliodoros, Neon ja useita heidän kanssaan vangittuja neitoja ja lapsia mestattiin uskonsa tähden Pisidian Filomilionissa. Samana päivänä muistellaan myös marttyyreita Callinicusta ja Eusthatios Roomalaista sekä pyhää marttyyri Aleksanteria ja hänen 30 toveriaan, jotka kaikki surmattiin miekalla.

Pyhittäjä Hariton Tunnustaja

Pyhittäjä Hariton syntyi ja kasvoi Vähän-Aasian Ikonionissa (nyk. Konya) keisari Aureliuksen aikana (270-276). Alun pitäen Marcus Aurelius ei näyttänyt olevan vihamielinen kristittyjä kohtaan. Myöhemmin hän kuitenkin aloitti vainon heitä vastaan.¹ Kun keisarillinen käskykirje saapui Ikonioniin, pakanat vangitsivat Haritonin, joka oli tullut kuuluisaksi hurskaudestaan ja innosta, jolla hän levitti evankeliumia. Häntä lyötiin ja hänen ruumistaan poltettiin soihduilla. Kun hän oli vankilassa ja odotti jo iloiten pääsevänsä kärsimään marttyyrikuoleman Kristuksen tähden, vaino päättyikin ja pian kristinuskosta tuli virallinen valtionuskonto (313).

Kantaen vapaaehtoisesti Kristuksen arpia ruumiissaan Hariton halusi viettää loppuelämänsä askeettina täyttääkseen ruumiissaan sen, mitä Kristuksen kärsimyksistä vielä puuttui. Vapaaehtoisten vaivojen lisäksi, joilla hän rasitti ruumistaan alistaakseen sen hengelle, tuli vielä vastentahtoisia koettelemuksia. Kun Hariton lähti matkaan asettuakseen Jordanin erämaahan, hän joutui ryövärien käsiin, jotka veivät hänet sidottuna piilopaikkaansa, erääseen Faranin erämaan luolaan lähelle Jerusalemia. Jumalan sallimuksesta kyykäärme oli käynyt vuodattamassa myrkkynsä rosvojen viinileiliin, ja myrkytettyä juomaa nautittuaan he kaikki kuolivat. Näin Hariton pelastui heidän käsistään. Päästyään irti köysistään hän alkoi tarkastella luolaa ja havaittuaan sen soveliaaksi vaikenemiskilvoitukseen päättikin jäädä sinne. Rosvojen ryöstämät rahat jäivät nyt hänelle. Hän jakoi niitä köyhille ja myös erakoille, joita asui Punaisenmeren ympäristössä. Lopuilla rahoilla hän muutti luolan kirkoksi ja rakensi ensimmäisen lauran² Palestiinan alueelle. Se tunnettiin nimellä Faranin laura. Sen kirkon vihki käyttöön Jerusalemin piispa pyhä Makarios (314-333, muistopäivä 16.8.).

Hariton oli Hilarion Suuren aikalainen. Tämä toi Egyptistä Palestiinaan erakkoelämän varhaisen muodon, jossa yksittäisiä keljoja oli siellä täällä erämaassa. Haritonin laurassa erakot sen sijaan elivät yhdessä yhden hallinnon alla, joskin tämä toteutui Palestiinassa vielä alkeellisessa muodossa.

Kilvoitellessaan yksin Faranin luolassa paastoten ja öisissä rukouksissa Hariton tuli alueella kuuluisaksi ihmeistä, joita tapahtui hänen rukoustensa voimalla. Monet tulivat asumaan hänen lauraansa päästäkseen hänen ohjaukseensa. Myös monet juutalaiset ja epäjumalia palvelleet kreikkalaiset kääntyivät hänen vaikutuksestaan kristinuskoon.

Kansanpaljous häiritsi kuitenkin erakon kilvoitusta, ja hän pelkäsi myös osakseen tulevan kunnioituksen vahingoittavaa vaikutusta. Niinpä hän jätti lauralle johtajaksi erään hyveellisen oppilaansa. Sitten hän muistutti veljiä heille antamistaan ohjeista: heidän tuli syödä vain kerran päivässä, rukoilla päivin ja öin hänen heille määrääminään aikoina ja olla armeliaita ja vieraanvaraisia luoksensa tuleville köyhille. Lopuksi hän vielä siunasi heidät ja lähti sitten pois.

Käveltyään yhden päivämatkan pyhittäjä saapui Jerikon alueelle. Siellä hän löysi sopivan luolan Sarantarion vuoren Duk-nimiseltä huipulta. Hän eli luolassa pitkän aikaa piilossa ihmisiltä omistautuen kokonaan kanssakäymiseen Jumalan kanssa. Ravintonaan hän käytti erämaan villiyrttejä. Jumala tahtoi kuitenkin käyttää häntä seudun evankelioimiseen ja salli ihmisten löytää hänet. Monet tahtoivat noudattaa hänen elämäntapaansa ja pyrkivät hänen oppilaikseen.

Näille uusille munkeille Hariton rakensi lauran, joka tunnetaan Dukas-nimellä. Annettuaan veljille ohjeita ja nimitettyään heille hyvän johtajan hän itse lähti taas etsimään hiljaisuutta. Hän meni Thekoen luoliin. Mutta sielläkään ei rauhaa kestänyt pitkään. Munkiksi pyrkiviä alkoi jälleen tungeksia hänen ympärillään ja niin hän perusti Sukan lauran, syyrialaiselta nimeltään šuq (’tori’, ’kokoontumispaikka’). Se tunnetaan myös nimellä Vanha laura erotukseksi Uudesta laurasta, jonka perustivat vähän myöhemmin Sabbas Pyhitetyn Suuresta laurasta lähteneet munkit.

Lauran veljestö kasvoi nopeasti, ja täälläkin suuri joukko pakanoita tuli, kuten edellisissäkin lauroissa, kuulemaan pyhittäjän kaunista opetusta kristinuskosta. Hariton tahtoi kuitenkin viettää edes viimeiset vuotensa täysin omistautuneena yksin Jumalalle. Hän asettui niin sanottuun riippuvaan luolaan, jonne pääsi vain tikapuita myöten. Nimitys johtui siitä, että luola ikään kuin roikkui suuren jyrkänteen reunalla. Jumala salli, että luolan nurkasta alkoi vuotaa vettä, koska iäkäs pyhittäjä ei olisi jaksanut käydä hakemasta sitä kaukaa.

Kun Hariton sai Jumalalta tietää kuolinpäivänsä, hän palasi ensimmäiseen lauraansa Faraniin. Siellä hän kutsui koolle hengelliset oppilaansa ja esitti heille hengellisen testamenttinsa. Siinä hän osoitti varman tien yhdistymiseen Jumalan kanssa. Se koostuu askeesista, johon liittyvät nöyryys ja rakkaus kaikkia kohtaan. Lopuksi hän siunasi munkit ja ilman mitään sairautta antoi rauhassa sielunsa pyhien enkelien käsiin.

¹ Marcus Aurelius surmatiin ennen kuin hän ehti aloittaa suunnittelemansa vainon, ja siksi on mahdollista, että pyhittäjä Haritonin martyyrikilvoitus ajoittuukin vasta suuren vainon (303-311) aikaan.

² Laura tarkoittaa alun perin Palestiinassa kehittynyttä kilvoittelumuotoa, jossa munkit eli omissa majassaan samalla alueella. Vain lauantaisin ja sunnuntaisin he kokoontuivat yhteiseen jumalanpalvelukseen ja yhteiselle aterialle. Myöhemmin laurat muuttuivat tavallisiksi yhteiselämäluostareiksi ja näin “laura” ja “luostari” alkoivat tarkoittaa samaa asiaa. Tekstissä muoto laura viittaa alkuperäiseen kilvoittelumuotoon, kun taas muotoa lavra käytetään luostareista. Lavroiksi kutsutaan nykyisin yleensä vanhoja, historiallisesti merkittäviä luostareita.