Pyhä Georgios syntyi 1700-luvun jälkipuoliskolla Khios-saarella. Hänen äitinsä kuoli, kun hän oli vain yhdeksän kuukauden ikäinen, ja hän kasvoi isänsä ja äitipuolensa hoivissa. Jo pienenä isä pani hänet puunleikkaajan oppipojaksi. Kun hän kerran oli mestarinsa kanssa Paros-saarella tekemässä ikonostaasia johonkin kirkkoon, hän lähti tältä salaa tovereittensa kanssa laivalla mantereelle Kavalan kaupunkiin. Siellä Georgios meni laivapoikien mukana turkkilaisten pellolle kähveltämään meloneja. Vartija kuitenkin näki sen. Muut juoksivat pakoon, mutta Georgios jäi kiinni. Vartija vei hänet muille pelotukseksi turkkilaisen tuomioistuimen eteen. Siellä kymmenvuotias poikanen peloissaan kielsi uskonsa Kristukseen ja kääntyi islamiin. Hän sai uudeksi nimekseen Ahmed ja eräs turkkilainen otti hänet palvelukseensa.

Vanhemmilla ei ollut mitään tietoa hänestä, kunnes yhtenä päivänä Khioksen satamaan saapui meloneilla lastattu laiva. Mukana oli myös Georgios, jonka eräs hänen sukulaisensa tunnisti. Joku huusi poikaa ja kutsui häntä Ahmediksi. Sukulaismies hämmästyi, mutta Georgios palasi mitään puhumatta laivaan.

Jonkin ajan kuluttua Georgios tuli kuitenkin kristityn vaatteisiin pukeutuneena takaisin Khiokselle isänsä luo. Isä huokaili: ”Mieluummin näkisin sinut kuolleena kuin luopumuksen kurjuudessa.” Georgios vietti joitakin päiviä kotonaan, mutta vaara, että turkkilaiset tunnistaisivat hänet entiseksi muslimiksi, oli suuri.¹ Niinpä isä lähetti hänet Vähän-Aasian puolelle Kydoniaan ja luovutti siellä erään hyvän kristityn haltuun. Varmemmaksi turvaksi tämä lähetti hänet pois kaupungista maatilalleen, missä poika teki töitä ja eli kaikin puolin esimerkillisesti. Kun hän oli 20-vuotias, hän palasi Kydoniaan, tutustui siellä lähes kaikkiin asukkaisiin ja sai paljon ystäviä. Eräästä vanhasta naisesta tuli hänelle äidin sijainen ja huolenpitäjä.

Georgioksen isä Khioksella oli kuitenkin jatkuvasti huolissaan poikansa lopullisesta kohtalosta. Kerran hän tuli Kydoniaan ja olisi tahtonut lähettää Georgioksen venäläisen laivan mukana Venäjälle turvaan turkkilaisilta. Poika ei kuitenkaan suostunut ja väitti olevansa turvassa, koska kukaan ei tiennyt hänen luopumuksestaan. Ajan mittaan hän kuitenkin kertoi asiasta mummolle, joka huolehti hänestä.

Ennen pitkää Georgioksen tuli aika perustaa perhe. Hän kihlautui erään tytön kanssa. Tytön vanhemmat tulivat tiedustelemaan mummolta tulevan vävynsä taustaa, ja tämä kertoi heille tuon tapahtuman Georgioksen lapsuudesta. Mutta koska nuorukainen muuten oli tytön vanhemmille mieleen, he eivät siitä välittäneet.

Kävi kuitenkin niin, että Georgios ja hänen morsiamensa veli riitautuivat jonkin vanhan velan tähden. Suutuksissaan veli meni ja ilmiantoi Georgioksen turkkilaisille entisenä muslimina. Georgios ei yrittänyt paeta, vaikka hänelle tarjottiin mahdollisuutta, vaan antautui itse vangittavaksi. Pelottomasti hän tunnusti olevansa ja aina olleensa kristitty. Kääntymyksensä hän sanoi johtuneen pienen lapsen ymmärtämättömyydestä.

Georgiosta pidettiin vankilassa seitsemäntoista päivää. Kristityt kävivät siellä häntä rohkaisemassa. Turkkilaiset uhkailivat koko ajan, että jollei hän palaa muslimiksi, hän joutuu kokemaan tuskallisen kuoleman. Georgios julisti kuitenkin rohkeasti, että hän tulee pysymään kristittynä. Kun sitten päätös kuolemanrangaistuksesta tuli, hänen rippi-isänsä saapui illalla vankilaan ja otti hänet synnintunnustukselle. Sen jälkeen hän antoi hänelle pyhän ehtoollisen. Suuri rauha täytti Georgioksen sydämen ja vaikka hän oli ensimmäistä kertaa vankilassa, hän nukkui yönsä rauhallisesti.

Mestausyönä kristityt toimittivat kaupungin kirkossa kokoöisen jumalanpalveluksen rukoillen vahvistusta marttyyrille, ettei tämä viime hetkellä kieltäisi uskoaan. Kun palvelus oli puolivälissä, joku tapahtumia seurannut juoksi kirkkoon huutaen: ”Loppu!” Suuri ilo valtasi kristittyjen mielen, ja loppuosassa palvelusta Georgiosta muisteltiin jo marttyyrina.

Georgioksen loppu oli ollut julma. Pyöveli tuli mestauspaikalle tuliase kädessään ja miekka hampaissaan. Ensin hän ampui marttyyria selkään, sitten löi häntä niskaan. Mutta kun tämä seisoi yhä polvillaan toistellen Kristuksen ja Jumalanäidin nimeä, pyöveli potkaisi hänet kumoon ja sahasi hänen kaulansa poikki. Pyhä uusmarttyyri Georgios kärsi marttyyrikuoleman 22 vuoden ikäisenä marraskuun 26. päivänä vuonna 1807. Kristityt hautasivat pyhän marttyyrin jäännökset Kydonian Pyhän suurmarttyyri Georgioksen kirkkoon alttaripöydän oikealle puolelle.

Pyhä Clemens oli Rooman piispana vuosina 88–97. Hän oli syntyjään roomalainen ja nuoruudessaan apostolien opetettavana: pyhä Irenaios (23.8.) kirjoittaa, että ”heidän julistuksensa kaikui hänen korvissaan, heidän traditionsa oli hänen silmiensä edessä”. Hän on kenties sama Clemens, jonka Paavali mainitsee kirjeessään filippiläisille (4:3). Toisen perimätiedon mukaan pyhä Pietari kastoi Clemensin. Clemensiä voi tavallaan pitää Rooman ensimmäisenä piispana, sillä vielä hänen edeltäjänsä pyhä Linus ja pyhä Cletus (Anacletus) olivat käytännössä enemmänkin presbyteerejä.

Julistuksessaan pyhä Clemens oli apostolien päämiehen Pietarin uskollinen seuraaja. Clemens oli nöyrä ja sävyisä, tunsi hyvin pyhät kirjoitukset ja oli perehtynyt kreikkalaiseen viisauteen. Hän kykeni käännyttämään niin juutalaisia kuin pakanoitakin kertomalla heille Jumalan äärettömästä armosta ja ikuisesta valtakunnasta.

Pyhä Clemens kirjoitti todennäköisesti 90-luvun alkupuolella korinttilaisille kirjeen,¹ joka sisältää paljon mielenkiintoista tietoa alkukirkon elämästä ja ajattelusta. Erityisesti hän kehottaa nuorempia kirkon jäseniä kunnioittamaan apostolien työtä ja säilyttämään Kristuksen ruumiin ykseyden pysymällä kuuliaisina hengellisille vanhemmilleen. Kirjoittaja sovittelee, kehottaa uskoon, vieraanvaraisuuteen, pitkämielisyyteen ja nöyryyteen. Hän vertaa ylösnousemusta tuhkasta nousevaan feeniks-lintuun. Pyhän Clemensin asemaa ja arvostusta alkukirkossa kuvaa se, että kirje kuului pitkään pyhien kirjoitusten joukkoon: eritoten Aleksandriassa ja Korintissa sitä luettiin kuin apostolista epistolaa. Clemensin nimissä on säilynyt muitakin kirjoituksia, mutta mitä ilmeisimmin ne eivät ole hänen laatimiaan. Roomalaisen perimätiedon mukaan jumalanpalvelusten toimittajat alkoivat käyttää kirkossa erityisiä liturgisia vaatekappaleita Clemensin aikana.

Kun Clemens oli käännyttänyt Teodora-nimisen ylimyksen, hänen aviomiehensä Sisiniuksen ja 423 muuta roomalaista, kansa alkoi nousta Clemensiä vastaan. Keisari Trajanus (98–117) karkotti hänet valtakunnan itärajalle Krimille. Sikäläisillä marmorilouhoksilla työskenteli pari tuhatta kristittyä. He saivat nyt itselleen todellisen esipaimenen, joka lohdutti heitä ikuisen autuuden lupauksin. Olosuhteet louhoksilla olivat kammottavat. Lähin paikka, josta sai juomavettä, oli noin kymmenen kilometrin päässä. Clemens kuitenkin rukoili ja löysi louhoksien lähistöltä vesilähteen. Pakkotyön ohessa hän julisti Jumalan sanaa innokkaasti ja pakanoita kääntyi niin paljon, että heidän kokoontumisiaan varten tarvittiin peräti 75 pientä kirkkoa.

Pyhän Clemensin toimintaa ei suvaittu pitkään. Häntä kidutettiin ja lopulta hänet kytkettiin ankkuriin ja heitettiin Mustaanmereen. Kerrotaan, että enkelit laskivat pyhän ruumiin merenpohjaan ja myöhemmin meri vetäytyi niin, että kristityt saattoivat nähdä ruumiin, joka oli noin 300 metrin päässä rannasta. Tämä ihme toistui vuosittain hänen muistopäivänään.

Vuonna 860 Konstantinopolin patriarkka Fotios lähetti slaavien apostolin Kyrilloksen (11.5.) evankelioimaan Krimillä asuvaa väkeä. Kyrillos löysi matkallaan pyhän Clemensin pyhäinjäännökset ja toi ne mukanaan Konstantinopoliin. Myöhemmin hän vei ne Roomaan ja lahjoitti ne paavi Hadrianus II:lle. Ne asetettiin Pyhän Clemensin kirkkoon, joka oli rakennettu hänen kotitalonsa paikalle Colosseumin lähistölle. Kuvataiteessa pyhä Clemens on esitetty paavina ankkurin ja kalan kanssa; joskus mukana on avaimia, lähde, kirja tai myllynkivi. Hänen muistopäivänsä on lännen kirkossa 23.11., kreikkalaisessa kalenterissa 24.11. ja venäläisessä 25.11.

Pyhä Katariina¹oli rikkaan patriisin Kestoksen tytär Aleksandriasta. Hän oli sekä kaunis että poikkeuksellisen älykäs. Kaupungin parhaiden opettajien johdolla hän perehtyi niin filosofiaan kuin kirjallisuuteenkin sekä kreikaksi että latinaksi. Tiedonjanossaan hän paneutui myös lääketieteeseen ja luonnontieteisiin, joten kaikki tuon ajan inhimillisen tiedon alueet olivat hänelle tuttuja. Oppineet ihmettelivät hänen saavutuksiaan.

Monet tavoittelivat Katariinaa vaimokseen mutta hän kieltäytyi kaikista tarjouksista. Hän tahtoi puolison, joka olisi kaikissa suhteissa hänen vertaisensa. Kun hänen äitinsä ei enää muuta voinut, hän lähetti Katariinan tapaamaan kristittyä erakkoa kaupungin ulkopuolelle. Erakko sanoi todellakin tuntevansa miehen, joka sopisi Katariinalle sulhaseksi. Hänen viisautensa oli kaikkien niin näkyväisten kuin näkymättömienkin asioiden alkusyy, hän hallitsi koko maailmankaikkeutta ja oli tehnyt maailman omalla voimallaan. Lisäksi hän oli ”kaunein ihmisten joukossa” (Ps. 45:3), koska hän oli ihmiseksi tullut Jumala. Lähtiäisiksi erakko antoi Katariinalle Jumalanäidin ikonin, jossa Jumalanäiti kantoi Kristus-lasta käsivarrellaan. Yöllä Jumalanäiti ilmestyi Katariinalle, mutta Kristus-lapsi käänsi kasvonsa hänestä pois ja sanoi hänen olevan ruma ja epäpuhdas, koska hän oli synnin ja kuoleman alainen. Järkyttynyt Katariina meni takaisin erakon luo. Tämä alkoi opettaa hänelle uskon salaisuuksia ja lopuksi kastoi hänet. Sen jälkeen Jumalanäiti ilmestyi hänelle uudelleen ja Kristus-lapsi katsoi häntä iloisesti sanoen: ”Nyt hän on säteilevä ja kaunis ja todella viisas, hyväksyn hänet morsiamekseni.” Hän ojensi Katariinalle sormuksen.

Noihin aikoihin keisari Maximianus (305–311), kuten Diocletianus ennen häntä, tahtoi saada kaikki alamaisensa alistumaan valtaansa pakottamalla heidät uhraamaan keisarikultin mukaisesti. Kun Aleksandriassa toimitettiin näitä menoja, Katariina tuli keisarin eteen ja vakuutti hänelle uskollisuuttaan mutta moitti häntä ankarasti epäjumalien kulttimenojen tähden. Keisari hämmästeli hänen rohkeuttaan ja kauneuttaan, mutta niitäkin suuremman vaikutuksen häneen teki Katariinan viisaus.

Niinpä keisari kokosi Aleksandriaan 50 viisasta ja pani heidät väittelemään amfiteatterissa nuoren Katariinan kanssa. Katariina oli saanut ylienkeli Mikaelilta vakuutuksen, että Jumala puhuisi hänen suunsa kautta. Hän esitti epäjumalanpalveluksen mielettömyyden kuvaillen pakanajumalia ihmisten intohimojen tuotteiksi. Hän viittasi vanhoihin oraakkelilausumiin, joissa ennustettiin Jumalan ihmiseksi tuloa ja Jumalan Pojan kärsimyksiä. Pitkän keskustelun päätteeksi 50 viisaalla ei ollut enää mitään muuta sanottavaa kuin tunnustaa erehdyksensä ja pyytää kastetta. Tästä keisari raivostui ja tuomitsi heidät kaikki poltettaviksi roviolla.²

Katariina itse vangittiin ja häntä alettiin kiduttaa. Hänet kiinnitettiin neljään akselilla yhdistettyyn piikkipyörään, mutta enkeli vapautti hänet siitä; pyörä irtosi ja syöksyi rinnettä alas surmaten monia katselijoita. Keisarinna Faustina ihaili Katariinan saavutuksia ja vieraili keisarin läheisen ystävän sotapäällikkö Porfyrioksen kanssa hänen luonaan vankilassa mukanaan 200 sotilasta. Kaikista heistä tuli kristittyjä. Katariina otti heidät iloiten vastaan ja ennusti, että he saavat pian päähänsä marttyyrikruunut.

Kiihkossaan keisari ei säälinyt edes vaimoaan vaan saatuaan tietää tämän tulleen kristityksi hän mestautti Faustinan julmien kidutusten jälkeen marraskuun 23. päivänä. Seuraavana päivänä myös Porfyrios ja hänen sotilaansa tapettiin. Marraskuun 25. päivänä Katariina tuotiin ulos vankilasta tuomioistuimen eteen. Hän oli kauniimpi ja säteilevämpi kuin koskaan odottaessaan pääsevänsä vihdoinkin yhdistymään Kristuksen kanssa. Hänet vietiin kaupungin ulkopuolelle. Kun hän oli viimeisessä rukouksessaan kiittänyt Herraa, joka oli paljastanut hänelle todellisen viisauden ehtymättömät lähteet, hän taivutti päänsä miekan alle ja antoi henkensä Jumalan haltuun.

Kaksi enkeliä – toisen tulkinnan mukaan kaksi munkkia – vei pyhän marttyyrin jäännökset Aleksandriasta Siinain vuoren huipulle. Sieltä ne löysi joskus 700- tai 800-luvulla maatumattomina lähellä elänyt erakko, joka oli unessa saanut ilmoituksen niiden olemassaolosta. Reliikit siirrettiin juhlallisesti Siinain luostariin, jonka keisari Justinianos oli perustanut vuonna 527.³ Pyhän Katariinan reliikit ovat luostarissa edelleen. Niistä leviää taivaallinen tuoksu ja niiden äärellä tapahtuu lukuisia ihmeitä.

1000-luvulla Siinain munkki Simeon luovutti pienen osan pyhän Katariinan reliikeistä Normandian herttualle Richardille. Lännessä pyhä Katariina kuului neljäntoista pyhän auttajan ryhmään, joita keskiajalla kunnioitettiin suuresti sekä ryhmänä että yksilöinä. Pyhä Katariina on erityisesti naisopiskelijoiden suojelija.

Pyhä Mercurius oli kotoisin Vähästä-Aasiasta. Hänen isänsä oli skyyttalainen kristitty upseeri nimeltään Gordion. Mercurius seurasi isänsä jälkiä sotilasuralla. Hän taisteli legioonalaisena keisarien Deciuksen ja Valerianuksen aikana (249–260). Kerran suuren barbaarisotajoukon lähestyessä enkeli ilmestyi Mercuriukselle, antoi hänelle miekan ja käski hänen hyökätä vihollisten keskelle luottaen kristittyjen Jumalaan. Mercurius tunkeutui rintaman läpi ja surmasi vihollisten päällikön. Tämä sai barbaarit paniikin valtaan ja he pakenivat.

Keisari kiinnitti huomionsa urheaan soturiin, kutsui hänet aterioimaan omaan pöytäänsä ja korotti hänet korkeaan sotilasarvoon huolimatta hänen nuoresta iästään. Mercurius unohti hovielämän pyörteissä velvollisuutensa ainoaa todellista Hallitsijaa kohtaan. Eräänä yönä enkeli ilmestyi hänelle uudestaan ja muistutti häntä, että miekka oli alun pitäen annettu hänelle osoitukseksi marttyyrikilvoituksesta, joka häntä odotti. Näin Mercurius heräsi välinpitämättömyydestään. Seuraavana päivänä hän kieltäytyi uhraamasta Diana-jumalattarelle. Kun hänet tämän vuoksi kutsuttiin keisarin eteen, hän heitti sotilasarvonsa merkit maahan osoittaen olevansa valmis uhraamaan maallisen kunnian ja kohtaamaan kuoleman Kristuksen tähden.

Mercurius heitettiin heti vankilaan ja hän joutui julmiin kidutuksiin. Hänet pantiin riippumaan hiilipannun yläpuolelle ja ruumis lävistettiin keihäillä, niin että siitä vuotanut veri sammutti hiilet. Sitten hänet ripustettiin roikkumaan jaloistaan ja häntä ruoskittiin pronssipäisillä raipoilla. Lopulta hänet vietiin Kappadokian Kesareaan, missä hänet mestattiin.

Pyhän Basileios Suuren kerrotaan nähneen 26.6.363 näyn, jossa Jumala lähetti pyhän Mercuriuksen taivaasta surmaamaan keisari Julianus Luopion, joka vainosi kristittyjä. Samana päivänä Julianos sai surmansa Persian sotaretkellä. Mercurius kuvataankin usein ikoneissa ratsailla lävistämässä miekallaan luopiokeisaria.

Monet pyhään Mercuriukseen kytketyistä kertomuksista ovat myöhäisempää perua. Hänen kunnioittamisensa soturipyhänä alkoi voimistua 500-luvulla, ja hänen ilmestymisiään on tapahtunut erityisesti taisteluiden edellä. Mercurius on yksi kaikkein suosituimpia pyhiä Egyptin koptilaisessa kirkossa, joka kutsuu häntä lisänimellä Abu al-Saifain, ”kaksimiekkainen”.

Roomalainen neito Firmina kidutettiin kuoliaaksi Italian Umbriassa, Amelian (Ameria) kaupungissa. Hän kärsi keisari Diocletianuksen vainossa vuoden 303 tienoilla.

Pyhä Pietari kärsi uskonsa tähden vainoa jo nuorena keisari Deciuksen (249–251) vainojen aikana. Monipuolisesti sivistyneenä hänet nimitettiin Aleksandrian katekeettisen koulun johtajaksi. Hengellisen isänsä patriarkka Teonaksen kuoleman jälkeen hänet valittiin Aleksandrian patriarkaksi vuonna 300.

Kun Diocletianuksen vainot puhkesivat vuonna 303, patriarkka Pietari halusi selvät säännöt siihen, millä ehdoilla vainoissa periksi antaneet kristityt otetaan takaisin kirkon yhteyteen heidän katuessaan. Joidenkin mielestä hän oli liian lempeä heitä kohtaan. Tyytymättömiä johti Lykopoliksen piispa Meletios. Kun Pietari itse joutui lähtemään vainoja pakoon, Meletios syytti häntä pelkuruudesta ja alkoi toimia Aleksandrian kirkon johtajana. Hän vihki omia kannattajiaan papeiksi eri seuduille ja tästä sai Egyptin kirkossa alkunsa monta sukupolvea kestänyt skisma. Samasta skismaattisesta ryhmittymästä oli peräisin myös Areioksen harhaoppi.

Pietari, joka johti kirkkoa piilopaikastaan käsin, erotti Meletioksen ehtoollisyhteydestä, mutta toivoi vielä pääsevänsä sovintoon hänen kanssaan, mikä käy ilmi eräästä hänen säilyneestä kirjeestään. Joitakin vuosia myöhemmin Meletios kuitenkin itse murtui vainoissa ja suostui uhraamaan epäjumalille.

Pyhä Pietari palasi Aleksandriaan, kun vainot väliaikaisesti laantuivat. Itäisen Rooman keisari Maximinus Daia (311–313) aloitti kuitenkin odottamatta vainot uudestaan ja Pietari vangittiin. Kerrotaan, että edes silloin kun Pietaria oltiin viemässä kuulusteluihin, hän ei tahtonut ottaa hereettistä Areiosta takaisin ehtoollisyhteyteen, vaikka sitä häneltä pyydettiin. Kun joku ihmetteli tätä, hän kertoi nähneensä näyn. Kristus oli ilmestynyt hänelle 12-vuotiaana lapsena, jonka viitta oli revitty kahtia. Lapsi oli silmät kyynelissä koettanut peitellä itseään viitanpuolikkailla. ”Herra, kuka on repinyt viittasi?” Pietari oli kysynyt. ”Sen on Areios tehnyt”, Kristus-lapsi oli vastannut: ”Varo ottamasta häntä takaisin ehtoollisyhteyteen, ja varoita myös pappeja Akhilleosta ja Aleksanteria, seuraajiasi Aleksandrian piispanistuimella, etteivät he anna periksi hänen hyökkäyksilleen vaan säilyttävät oikean uskon.”

Pietari tuomittiin mestattavaksi. Koska hän ei tahtonut verenvuodatusta ja mellakoita kaupungissa, hän pakeni vankilasta ja meni oma-aloitteisesti mestauspaikalle kaupungin ulkopuolelle. Samalla paikalla oli aikoinaan mestattu myös Aleksandrian kirkon perustaja pyhä apostoli Markus (25.4.). Pietari sai luvan rukoilla apostolin haudalla. Hän lankesi maahan ja pyysi kyynelsilmin pyhää edeltäjäänsä vahvistamaan häntä edessään olevassa viimeisessä taistossaan. Sitten hän nousi seisomaan ja rukoili Kristusta, että hänen marttyyrikuolemansa sinetöisi vainon, niin ettei se enää jatkuisi. Silloin hän kuuli äänen: ”Pietari oli ensimmäinen apostoli ja Pietari on myös viimeinen marttyyri.” Todellakin pyhän Pietarin mestaus marraskuun 24. päivänä 311 merkitsi kristittyjen vainojen päättymistä. Hän oli Egyptin viimeinen uskonsa tähden surmattu ennen kuin keisari Konstantinus nousi valtaan ja lopetti kristittyjen vainon. Siksi koptilainen kirkko kutsuu Pietaria “marttyyrien sinetiksi” ja häntä kunnioitetaan yleisesti alkukirkon viimeisenä marttyyrina.

Pian mestauksen jälkeen kristityt hakivat pyhän piispan ruumiin ja veivät sen Aleksandrian katedraaliin. Siellä he asettivat sen piispanistuimelle, ja näin pappi Akhilleos vihittiin edeltäjänsä pyhien jäännösten äärellä piispaksi ja Pietarin seuraajaksi Aleksandrian patriarkkana.