Liettualainen ruhtinatar Haritina pakeni 1200-luvun jälkipuoliskolla kotimaansa levottomuuksia venäläisten hallitsemalle alueelle. Hän löysi turvapaikan Novgorodista Pietarin ja Paavalin luostarista ja omistautui palvelemaan Jumalaa. Hylättyään maallisen onnen hän vietti ankaraa kilvoituselämää ja sai sen tähden nimityksen luostarin johtajaksi. Pyhittäjä Haritina nukkui pois 1200-luvun loppupuolella.

Pyhä Sabbas Hesykasti syntyi Tessalonikassa vuonna 1283. Hänen vanhempansa tahtoivat hänen luovan uran sotilaana, mutta seitsemäntoista ikäisenä hän alkoi tuntea tämän elämän turhuuden ja karkasi Athoksen pyhälle vuorelle ottamatta mitään mukaansa. Hän etsi Jumalaa janoavalle sielulleen ankaraa vanhusta, joka kykenisi ohjaamaan häntä kuuliaisuuden ja nöyryyden tiellä, ja löysi etsimänsä ”tieteiden tieteen” mestarin Karieksen lähistöltä.

Sabbas kilvoitteli täynnä intoa ja kesti iloiten hengellisen isänsä jakamat solvaukset, pilkan ja lyönnit aivan kuin olisi saanut juoda ikuisen elämän maljasta. Nälkä, jano ja kaikenlainen puute olivat hänelle keino ”täyttää ruumiissaan Kristuksen kärsimykset”. (Kol. 1:24) Hänen täydellinen oman tahtonsa kieltäminen teki hänet vastaanottavaiseksi Jumalan tahdolle ja vapaaksi maallisista huolista, jolloin jumalallinen läsnäolo loisti hänen lävitseen esteettä ja hänen ulkonainen olemuksensa heijasteli sellaista sielun rauhaa, että kaikki rakastivat häntä.

Sävyisyys ja veljesrakkaus oli Sabbakselle luonnollista. Kerran hänen ollessaan kantamassa raskaita kuormia toisen munkin kanssa hän otti ensin väsyneen toverinsa taakan itselleen, ja kun kumppani ei jaksanut enää edes kävellä, Sabbas kantoi hänetkin. Sabbaksen ohjaajavanhus suositteli hänelle pappisvihkimystä, mutta vihkimyspäivän koittaessa Sabbas pakeni ja palasi vasta ollessaan varma, että saisi elää vapaana ilman kunnia-asemia.

Kun Sabbas oli ollut Athoksella seitsemän vuotta, hänen ohjaajansa siirtyi monien muiden munkkien mukana Tessalonikaan, mutta Sabbas päätti kuitenkin jäädä paikalle kilvoittelemaan yksin. Tessalonika joutui pian turkkilaisten piirittämäksi, ja Sabbas huomasi valinneensa oikein. Hän päätti lähteä pyhiinvaellukselle kohti Pyhää maata.

Kyprokselle päästyään Sabbas jumalallisen rakkauden polttamana aloitti houkkakilvoituksen. Hän heitti pois vaatteensa ja alkoi elää kodittomana kulkurina täysin irrallaan kaikesta tähän maailman kuuluvasta. Kristuksen tavoin hän tarjosi itsensä viattomaksi uhriksi kestäen pilkan ja halveksunnan. Sabbas kulki paikasta paikkaan, ei koskaan pyytänyt almuja vaan eli pelkillä villikasveilla ja vetäytyi aika ajoin autioon paikkaan tai luolaan omistautuakseen puhtaalle mietiskelylle.

Vapaaehtoinen kuoleminen maailmalle hulluutta teeskennellen on hedelmällistä vain niille, jotka tietävät, kuinka pitää itsensä tiukassa kurissa hiljaisuuden avulla. Tästä syystä pyhä Sabbas noudatti kaksikymmenvuotisen houkkakilvoituksensa ajan tarkasti ulkonaista hiljaisuutta keskittyen sisäiseen taisteluun ajatusten kanssa. Kun muuan nainen osoitti mieltymystä Sabban ulkomuotoon, houkka heittäytyi viemärikanavaan ja pysyi siellä pimeän tuloon saakka.

Kulkiessaan Sabbas pyrki aina saamaan osakseen halveksuntaa ja nöyryytyksiä ikään kuin vetäen päälleen ihmiskunnan vihan voidakseen puhdistaa maailman siitä samaan tapaan kuin Kristus ja marttyyrit, jotka rukoilivat kiduttajiensa puolesta. Silti Sabbas oli aina iloinen ja ystävällinen niin hyviä kuin pahojakin kohtaan.

Kyproksella ollessaan Sabbas meni kerran roomalaiskatolisen luostarin portille. Nähdessään likaisen kulkurin vauraat munkit parjasivat häntä ja heittivät hänet ulos. Sabbas noudatti vaeltelevaa elämäänsä keskeytyksettä, mutta sen jälkeen kun hän oli kerran suostunut paljastamaan nimensä eräälle hyväntekijälleen, ihmiset alkoivat ymmärtää hänen todellisen luonteensa, ja hän alkoi saada osakseen ihailua ja kunnioitusta. Ihmiset pyysivät hänen rukouksiaan ja kunnioittivat häntä pyhänä. Sabbaksesta jopa maalattiin ikoni. Hänestä puhuttiin jo Konstantinopolissa ja Athoksella saakka. Sabbas päätti paeta Pyhälle maalle.

Jerusalemiin päästyään Sabbas käveli 20 päivässä läpi erämaan Siinain vuorelle, jossa hän oli kaksi vuotta noviisina. Sieltä hän palasi Jerusalemiin ja asettui luolaan Jordanin alueen erämaassa omistautuakseen puhtaaseen rukoukseen, joka yhdistää sielun Jumalaan. Kerran Paholainen hyökkäsi häntä vastaan käärmeen hahmossa, mutta Sabbas ajoi sen pois huutamalla avuksi Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeä. Tämän voiton myötä Sabbas sai jumalallistumisen armon. Hänen luolansa täyttyi luomattomalla valolla. Pyhä Henki kirkasti hänen henkensä silmät, niin että aistimaailmasta vapautuen ja maahan langeten hän sai katsella Kristusta Hänen kirkkaudessaan. Pyhä Sabbas sai siis armosta jumalallistuneena nähdä Jumalan sellaisena kuin Hän on. Hänen näkemänsä kirkkaus ja valo oli taivaan valtakuntaa sellaisena kuin se voidaan maan päällä vastaanottaa.

Sabbas ei voinut kätkeä saamaansa armoa. Munkkeja tuli kaikkialta hänen luokseen etsimään hyödyllistä sanaa, mutta kukaan heistä ei saanut häntä rikkomaan pyhää hiljaisuuttaan. Sabbas pakeni syvemmälle erämaahan alastomana ja ilman ruokaa tavoitellen entistä täydellisempää yhteyttä Jumalan kanssa. Viisikymmentä päivää kuljettuaan hän kaatui nääntyneenä maahan. Jumala lähetti hänen luokseen valoon ja taivaalliseen tuoksuun verhoutuneen enkelin, joka otti Sabbaksen suojelukseensa. Kristuksen kirkkauden valosta tuli tästä lähtien Sabbaksen ravinto, vaate, terveys ja lepo. Jumalan armo yhtyi hänen sieluunsa yhtä tiiviisti kuin sielu ja ruumis ovat yhtä. Neljän vuoden ajan Sabbas pysyi erämaassa nauttien jumalallisesta valaistumisesta.

Sabbas siirtyi Pyhän Sabbaksen luostariin sulkeutumiskilvoitukseen. Eräänä päivänä demonit hyökkäsivät häntä vastaan ja syöksivät hänet pää edellä rotkoon. Enkelin kantama pyhä pääsi kuitenkin jaloilleen vahingoittumattomana ja pysyi rotkon pohjalla neljäkymmentä päivää syömättä, juomatta ja nukkumatta seisoen hurmioituneena kädet kohotettuina taivasta kohti. Sabbas tempautui hengessä taivasten ja enkeliluokkien yläpuolelle; jumalallisessa kirkkaudessa kylpien hän oli jo kaikkien valon, Herramme Jeesuksen Kristuksen luona. Kun munkit lopulta vetivät Sabbaksen ylös rotkosta, hän palasi tavanomaiseen tilaansa ja meni takaisin keljaansa jatkaakseen kilvoituksiaan. Hän eli kuivan leivän palasilla ja vedellä ja vietti kokonaisen vuoden maaten liikkumatta toisella kyljellään sekä toisen vuoden istuen liikkumatta tuolilla.

Kolmen vuoden kuluttua Sabbas jätti Pyhän Sabbaksen luostarin. Sabbas kulki Jordanvirran alueelle ja tarjoutui erääseen toiseen luostariin noviisiksi. Kuuliaisuustehtäväkseen hän sai kirkonhoitajan tehtävät. Toiset munkit eivät tienneet hänen taustaansa, mutta alkoivat pian ihmetellä hänen hyveitään. Hänen nöyryytensä oli niin suuri, että kun leijonat hyökkäsivät luostarin aasien kimppuun, hän tarjosi itsensä petojen ruuaksi, jolloin eläimet pysähtyivät ja palasivat nöyrinä luoliinsa.

Lopulta enkeli ilmestyi Sabbakselle neuvoen häntä jättämään Pyhän maan ja palaamaan Bysantin alueelle, jossa hän olisi hyödyksi monille sieluille. Hän lähti matkaan, mutta taival taittui hitaasti. Sabbas vietti vielä neljä vuotta Kreetan asumattomissa osissa asettumatta kertaakaan makuulleen. Kuljettuaan Peloponneksen, Makedonian ja Traakian kautta hän saapui lopulta Konstantinopoliin ja sulkeutui keljaan Pyhän Diomedeksen luostarissa. Siellä Sabbas kieltäytyi vastaanottamasta vieraita ja verhosi kasvonsa aina hunnullaan. Keisari Andronikos III (1328–1341) ja patriarkka Jesaja (1323–1334) saivat kuulla tästä jumalankantajaisästä ja yrittivät turhaan päästä tapaamaan häntä. Kun Sabbaksen ortodoksisuutta alettiin epäillä, hän kirjoitti uskontunnustuksen ja uskollisuudenjulistuksen keisarille ja patriarkalle. Sitten hän pakeni Konstantinopolista Athokselle ja pyysi päästä Vatopedin veljestöön.

Vatopedissä pyhä Sabbas rikkoi 21 vuotta kestäneen hiljaisuutensa. Hän tutustui pyhään Filoteokseen (11.10), joka oli hänen oppilaanaan ja kirjoitti hänen elämäkertansa. Sabbas palveli luostarissa kirkonhoitajana, sairaanhoitajana ja keittiössä. Jumalalta saamiaan armolahjoja ja hyveitä varjellakseen hän kieltäytyi kaikenlaisista kunnianosoituksista ja vastuullisemmista tehtävistä peläten menettävänsä sen armon, jonka nöyrä kuuliaisuus tuo mukanaan. Hän suostui kuitenkin liittymään lähetystöön, joka lähetettiin Athokselta Konstantinopoliin maaliskuussa 1341 pyrkimyksenään saattaa sovintoon Johannes Kantakuzenos ja Johannes V Paleologos, jotta heikentynyttä valtakuntaa jakava sisällissota saataisiin päättymään.

Pyhä Sabbas profetoi tehtävän epäonnistuvan ja vetäytyi Konstantinopolissa Khoran luostariin, jossa hän vietti elämänsä viimeiset kuusi vuotta sulkeutuneena rukoillen ja vuodattaen kyyneleitä kirkon ja koko maailman rauhan puolesta. Kirkon rauhaa horjuttivat tuolloin Akyndinoksen ja patriarkka Johannes Kalekasin Jumalan armoa koskeneet hereettiset opetukset. Keisari Johannes VI Kantakuzenos (1341–1354) vieraili pyhän Sabbaksen luona ja painosti häntä suostumaan patriarkan tai vähintäänkin piispan vihkimykseen, mutta Sabbas oli horjumaton päätöksessään pysyä pyhässä hiljaisuudessa ja nauttia salaisesta seurustelusta Jumalan kanssa. Pyhä Sabbas nukkui kuolonuneen vuonna 1350 ja yhdistyi lopullisesti rakkaaseen Herraansa. Myöhemmin keisari ja hänen vaimonsa siirtyivät itsekin luostarielämään Sabbaksen neuvon innoittamina.

Pyhittäjä-äiti Metodia syntyi Kykladeihin kuuluvalla Kimoloksen saarella kahdeksanlapsisen perheen toisena tyttärenä 10.11.1865 ja sai kasteessa nimen Irene. Jo lapsesta lähtien hän rakasti jumalanpalveluksia ja hänessä syttyi halu omistautua kokonaan Kristukselle. Kun hän oli 17-vuotias, hänen vanhempansa naittivat hänet vastoin hänen tahtoaan Khios-saarelta kotoisin olleen merimiehen kanssa. Avioliitto ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä laiva, jossa Irenen mies oli, kärsi haaksirikon Vähän-Aasian rannikolla eikä mies enää palannut Kimolokselle.

Irene päätti heti toteuttaa alkuperäisen haaveensa luostarielämästä. Tässä häntä auttoi hänen hurskas rippi-isänsä Georgios Logothetis. Nunnaksi hänet vihki silloinen Syroksen Metropoliitta Metodios, joka antoi oman nimensä hänelle nunnanimeksi muodossa Metodia.

Kimoloksella ei tuohon aikaan ollut luostaria. Niinpä nunna Metodia asettui pieneen keljaan, joka sijaitsi Kristuksen syntymälle omistetun kirkon lähellä Kimoloksen kaupungissa. Keljassaan hän eli askeettisesti noudattaen paastoa kaikkina muina päivinä paitsi lauantaisin ja sunnuntaisin, valvoen ja rukoillen lakkaamatta. Sunnuntaisin hän meni kirkkoon ja osallistui pyhään ehtoolliseen. Keljastaan hän poistui vain auttamaan lähimmäisiään. Hän jakoi saamiaan ruokatarpeita sairaille ja köyhille. Suuren paaston hän vietti keljaansa sulkeutuneena eikä ottanut vastaan ketään.

Monet naiset kävivät hänen luonaan ja saivat häneltä hengellistä opetusta. Miehiä hän ei ottanut vastaan, mutta nämä saivat kuulla hänen opetuksistaan vaimoiltaan. Monet miehistä olivat merimiehiä ja viettivät turmeltunutta elämää. Pyhän Metodian opetukset saivat heissä kuitenkin aikaan muutoksen ja rauha palasi perheisiin. Sairaita pyhän Metodian oli tapana voidella öljyllä, jota hän otti keljassaan jatkuvasti palavasta lampukasta. Tapahtui monia parantumisia. Myös lapsettomat naiset saivat lapsia.

Pyhän Metodian elämänkaari ei ollut pitkä. Hän nukkui rauhallisesti kuolonuneen 43-vuotiaana joulukuun 15. päivänä 1908. Kimoloslaiset kunnioittivat häntä pyhänä jo hänen eläessään. Vielä vuonna 1921 Kimoloksella opettajana palvellut arkkimandriitta Emmanuel Karpathios saattoi todeta pyhän Metodian hyvän vaikutuksen saaren asukkaisiin, jotka olivat poikkeuksellisen hurskaita. Pyhän Metodian kunniaksi on kirjoitettu jumalanpalvelustekstit ja hänen pyhiä jäännöksiään säilytetään Kimoloksella Pyhän Spyridonin ja pyhien 40 marttyyrin kirkossa.

Pyhä Hieroteos kuului pyhän Dionysioksen tavoin Ateenan yhdeksänjäseniseen areiopagiin ja oli yksi niistä harvoista ateenalaisista, jotka kääntyivät apostoli Paavalin julistaessa evankeliumia kaupungissa. Apostolin jättäessä kaupungin Hieroteoksesta tuli sen ensimmäinen piispa ja hän otti tehtäväkseen vihkiä Dionysioksen kaikkiin niihin salaisuuksiin, joita Jumala paljasti hänen valaistuneen järkensä mietiskellessä jumalallisia asioita.

Erään tarinan mukaan pyhä Hieroteos oli läsnä Jerusalemissa Jumalanäidin hautaamisessa, jossa hän alkoi jumalallisen inspiraation vallassa hurmoksellisesti laulaa ihania säkeitä Jumalanäidin kunniaksi: ”Riennä, oi Neitsyt, Poikasi luokse, Hänen valtakuntaansa, jossa enkelit veisaavat, profeetat ylistävät ja ylienkelit laulavat.”

Uskollisesti palveltuaan pyhä Hieroteos siirtyi Herran iloon ja jätti Dionysioksen seuraajakseen. Pyhä Hieroteos ei jättänyt jälkeensä minkäänlaisia kirjoituksia. Hänen viisautensa hedelminä pidetään niitä kirjoituksia, jotka ovat säilyneet Dionysioksen nimellä. Syyrian kielellä on säilynyt kaunis ja ylevähenkinen ”Pyhän Hieroteoksen kirja”, joka on kuitenkin peräisin vasta 500-luvun alusta.¹

Ammun syntyi Egyptissä vuoden 290 tienoilla. Hän jäi orvoksi nuorena ja peri suuren omaisuuden. 22-vuotiaana hän meni naimisiin enonsa vaatimuksesta, mutta häiden jälkeen hän sopi vaimonsa kanssa, että he omistavat neitsyytensä Kristukselle ja elävät kuin sisar ja veli. Näin he solmivat katoavaisen liiton sijaan katoamattoman hengellisen liiton. He asuivat samassa talossa mutta eri huoneissa kilvoitellen yhdessä paastoin ja rukouksin. Ammun teki päivän työtä puutarhassa, ja illan tullen he rukoilivat ja söivät yhdessä kasvisaterian. Suurimman osan yöstä Ammun vietti rukouksessa lukien psalmeja ja ylistysveisuja sekä omia rukouksiaan itsensä ja vaimonsa puolesta. Vähitellen he saavuttivat kilvoituksissaan himottomuuden autuaan tilan.

He kilvoittelivat tähän tapaan 18 vuotta kaikessa hiljaisuudessa kenenkään tietämättä. Vuoden 330 tienoilla vaimo esitti, että Ammun ei enää kätkisi valoaan vaan muuttaisi yksinäiseen kilvoitukseen, jotta kaikki saisivat nähdä hänen hyveensä ja hänessä vaikuttavan Pyhän Hengen armon. Ammun ilahtui ehdotuksesta ja rakennutti itselleen Nitrian erämaahan (noin 100 km Aleksandriasta etelään) kaksi keljaa, joissa oli pienet kupolit. Vaimo jäi asumaan heidän kotitaloonsa, ja hänen luokseen muodostui sisaryhteisö. Ammun vieraili heidän luonaan kaksi kertaa vuodessa.

Ammun eli viimeiset parikymmentä vuottaan Nitrian erämaassa. Hän oli yksi ensimmäisiä erämaaisiä ja sai nopeasti suuren määrän seuraajia. Kun Ammunilta kysyttiin, kuinka kiusaus voidaan voittaa, hän antoi yksinkertaisen neuvon: ”Aina kun kiusaus hyökkää kimppuusi, sano: Kaiken hyveen Jumala, isäni rukouksien tähden pelasta minut siltä.”

Abba Ammun paastosi ankarasti syöden vain leipää ja vettä kerran päivässä, elämänsä loppupuolella enää kahdesti viikossa. Korkean hengellisen tilansa seurauksena Ammun sai ihmeidentekemisen ja selvänäköisyyden lahjat. Kerran hänen luokseen tuotiin riivattu nuorukainen. Ammun sanoi: ”Miksi tuotte hänet minun luokseni? Pyydätte sellaista, mikä ei ole minun vallassani. Hänen parantumisensa on teidän omissa käsissänne. Menkää ja korvatkaa härkä, jonka olette varastaneet leskeltä ja salaa teurastaneet.” Miehet lähtivät ja veivät leskelle uuden härän, ja nuorukainen parani.

Abba Ammun kävi usein Antonios Suuren luona keskustelemassa ja pyytämässä hänen siunaustaan. Kun Ammun kerran oli toisen erakon kanssa matkalla Antonioksen luokse, heidän oli ylitettävä joki uimalla. Häveliäisyyden tähden he etääntyivät toisistaan, jotteivät näkisi toisiaan ilman viittaa. Ammun kuitenkin tunsi niin suurta häveliäisyyttä, ettei halunnut nähdä edes omaa ruumistaan alastomana. Hieman myöhemmin he tapasivat toisella rannalla, ja toinen erakko oli märkä mutta Ammun aivan kuiva. Erakko kysyi ihmeissään, miten Ammun oli ylittänyt joen, mutta Ammun vältteli aihetta. Erakko kuitenkin vaatimalla vaati vastausta: ”Oliko se Jumalan armo, pyhä isä, kyllä vai ei?” Kun Ammun huomasi, ettei kykene salaamaan tapahtunutta, hän lopulta lupasi paljastaa mitä oli tapahtunut, jos erakko ei kertoisi sitä kenellekään ennen Ammunin kuolemaa. Ammun kertoi, että enkeli oli kantanut hänet veden yli, eivätkä edes hänen jalkansa olleet koskettaneet vettä.

Ammun eli erakkona, mutta hänen ympärilleen kerääntyi runsaasti seuraajia, jotka järjestäytyivät vähitellen luostareiksi. 300-luvun loppupuolella alueella oli jo 50 luostaria, joissa eli lähes 5000 munkkia. Ammunin kuolinhetken koittaessa pyhä Antonios näki omassa kilvoittelupaikassaan kolmentoista päivämatkan päässä, kuinka enkelit nousivat taivaaseen pyhän Ammunin sielun kanssa. Tämä tapahtui 350-luvun alkupuolella.

Pian tämän jälkeen myös Ammunin vaimo nukkui pois. Abba Ammunia pidetään luostarimaailman kolmantena suurena isähahmona pyhän Antonios Suuren (17.1.) ja pyhän Pakomios Suuren (15.5.) jälkeen.¹

Pyhä marttyyri Domnina ja hänen tyttärensä Bernike ja Prosdokia rakastivat Jumalaa koko sydämestään ja olivat täynnä jumalallista intoa. He jättivät kotinsa, sukulaisensa ja omaisuutensa ja asettuivat Edessaan (nykyinen Urfa Turkissa), jota kutsuttiin ”siunatuksi kaupungiksi”. Mutta Berniken mies, joka oli innokas epäjumalanpalvelija, vainosi heitä lähettäen sotilasjoukon heidän peräänsä. Sotilaat pidättivät naiset ja lähtivät viemään heitä Hierapoliksen kaupunkiin (Pohjois-Syyriassa lähellä Aleppoa). Matkalla he tulivat Eufratin rannalle. Sotilaat pysähtyivät syömään ja juopuivat. Naiset ymmärsivät sotilaiden aikovan raiskata heidät ja päättivät paeta. Jotta sotilaita ei syytettäisi heidän hukuttamisestaan, he jättivät sandaalinsa rannalle todistukseksi siitä, että olivat menneet jokeen vapaaehtoisesti. Naiset astuivat jokeen ja antautuivat rukoillen virran vietäviksi. Pian he hukkuivat. Pyhältä Johannes Krysostomokselta (354–407) on säilynyt ylistyspuhe näiden pyhien naisten kunniaksi.