Arkistot: Synaksariot
Pyhittäjä Sergei Nurmalainen
Pyhittäjä Sergei Nurmalainen (Vologdalainen, Obnoralainen) oli venäläinen, mutta luostarikilvoittelunsa hän aloitti pyhällä Athosvuorella. Sieltä hän palasi Venäjälle ja eli pyhittäjä Sergei Radonežilaisen hengellisessä ohjauksessa tämän perustamassa Pyhän Kolminaisuuden luostarissa. Ohjaajansa siunauksella hän siirtyi luostarista erämaahan. Radonežin ihmeidentekijä näki, että Sergei oli Pyhää Henkeä täynnä oleva astia, josta oli tuleva munkkien ohjaaja ja Kristuksen lauman paimen. Pyhittäjä asettui kilvoittelemaan Vologdan alueelle metsäiselle mäelle Nurmajoen varrelle. Siellä hän eli rukouksessa ja täydellisessä hiljaisuudessa kuolettaen ruumistaan paastolla ja työllä. Kahdesti rosvot hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Ensimmäisellä kerralla he pahoinpitelivät hänet miltei kuoliaaksi, mutta rukouksensa voimalla hän toipui nopeasti. Toisen kerran rosvot yrittivät käydä hänen kimppuunsa hänen ollessaan yöllä rukoilemassa. He olivat aseistautuneet, Sergeillä oli kädessään vain rukousnauhansa. ”Jumala, tule minun avukseni”, hän huusi, ja samassa rosvot pakenivat pelon vallassa.
Sergei olisi halunnut elää erakkona Jumalaa palvellen elämänsä loppuun asti, mutta Jumala oli päättänyt asettaa hänen valonsa lampunjalkaan, jotta hän valaisisi enkeltenvertaisen elämänsä esimerkillä toisia ja tuottaisi heille hengellistä hyötyä. Hänen luokseen tuli sielun pelastusta kaipaavia etsijöitä, joista monet jäivät kilvoittelemaan hänen luokseen. Kun oppilaiden joukko oli kasvanut 40:een, rakennettiin kirkko ja kinobia.
Samaan aikaan Nurmajoen erämaassa neljän kilometrin päässä kilvoitteli erakkona pyhittäjä Paavali Obnoralainen (10.1.). Pyhittäjä Sergei kävi hänen luonaan keskustelemassa hengellisistä kysymyksistä. Hän ihmetteli erakon aineetonta elämää, ja Paavali puolestaan kunnioitti Sergeitä pappina, luostarin perustajana ja viisaana ohjaajana. He kertoivat toisilleen ajatuksensa ja jakoivat murheensa eivätkä ryhtyneet mihinkään kysymättä ensin neuvoa toisiltaan. Lisäksi pyhittäjä Paavali sai ottaa Sergeiltä vastaan pyhän ehtoollisen.
Monien vaivojen ja kilvoitusten jälkeen pyhittäjä Sergei sairastui vakavasti. Sairasvuoteellaan hän tulkitsi pyhittäjä Paavalin näkemän näyn ja ennusti, että tämä tulee rakentamaan luostarin Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi. Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän Sergei osallistui pyhiin salaisuuksiin. Sitten hän kohotti kätensä taivasta kohti, lausui hiljaa rukouksen ja nukkui pois rauhassa vuonna 1412. Pyhittäjä Sergein hauta on ollut 1500-luvulta alkaen lukemattomien ihmeiden lähteenä ja monet ovat parantuneet siellä sielullisista ja ruumiillisista sairauksistaan.
Pyhä Joona, Mantšurian piispa
Pyhä esipaimen Joona (Iona) Pokrovski syntyi talonpoikaisperheen poikana Kalugan läänissä vuonna 1888 ja sai kasteessa nimen Vladimir. Kahdeksan vuoden ikäisenä hän jäi orvoksi ja kasvoi kylän diakonin perheessä, joka lähetti hänet aikanaan opiskelemaan pappisseminaariin. Sen jälkeen lahjakas nuorukainen jatkoi opintojaan Kazanin teologisessa akatemiassa. Kolmannella vuosikurssilla hänet vihittiin munkiksi, jolloin hän sai nimen Joona. Munkkivihkimyksen jälkeen hän kävi Optinan luostarissa, missä ohjaajavanhukset Joosef (Iosif) ja Anatoli opastivat häntä kilvoitteluelämään.
Opintojen päätyttyä Joonalle tarjottiin opettajan paikkaa akatemiassa. Hän otti sen vastaan vastahakoisesti kuuliaisuudesta hengellistä isäänsä vanhus Gabrielia kohtaan. Myöhemmin hänet vihittiin papiksi ja hän jatkoi opetustehtävissä akatemiassa vuoteen 1918, jolloin hän joutui pakenemaan bolševikkien vainoa Permiin. Siellä hänet pidätettiin ja pahoinpideltiin niin, että hän menetti tajuntansa.
Tobolskissa valkoisten joukot vapauttivat Joonan. Hän siirtyi Omskiin ja sai nimityksen eteläisen valkoisen armeijan vanhemmaksi papiksi. Yhdessä komppaniansa kanssa hän vetäytyi vuoriston yli Kiinan puolelle, missä oli paljon venäläisiä pakolaisia. Kiinassa pyhä Joona hakeutui Pekingin venäläiselle lähetysasemalle, missä hänet vihittiin piispaksi Mantšuriaan Kaakkois-Kiinaan.
Syksystä 1922 alkaen pyhä Joona asui ja teki työtä Mantšuriassa. Niiden kolmen vuoden ajan, jotka hän toimi piispana, hän oli laumansa hengellinen innoittaja. Hän oli rukouksen mies ja rakkauden apostoli, joka vaikutti syvällisesti kaitsemiensa ihmisten elämään. Hyväntekeväisyydellään ja hengellisyydellään hän hankki osakseen kaikkien rakkauden. Kun hän toimitti liturgiaa, jokainen sana tunkeutui kuulijoiden sydämeen. Hänen saarnansa olivat sydämeenkäyviä, ne olivat kaikki erilaisia ja niin vaikuttavia, ettei kukaan halunnut menettää niistä sanaakaan.
Käsky lähimmäisen rakastamisesta oli piispa Joonalle tärkeä, ja apostolisen saarnatehtävänsä ohella hän harjoitti monenlaista hyväntekeväisyyttä. Hän perusti ilmaisen ruokalan, kirjaston, poliklinikan ja alkeiskoulun, joihin hän värväsi pätevät opettajat ja lääkärit venäläisten pakolaisten joukosta. Lapset rakastivat häntä vielä enemmän kuin aikuiset. He kuuntelivat häntä haltioituneina uskontotunneilla ja pystyivät jälkeenpäin toistamaan tarkkaan kaiken mitä hän oli puhunut.
Piispa Joona oli erinomaisen kekseliäs ja taitava hankkimaan rahoitusta hyväntekeväisyystarkoituksiin. Hän kykeni muuttamaan minkä tahansa kituvan hankkeen kukoistavaksi ja suuntaamaan siitä koituvat tulot lasten hyväksi. Koska hän oli itse menettänyt nuorena vanhempansa, hän tunsi hyvin köyhien ja juuriltaan irti reväistyjen nuorten tarpeet. Uskon ja rakkauden voimalla hän voitti monet esteet ja perusti orpokodin, jonka suojissa asui ensimmäisenä vuotena 28 lasta.
Iloisesta ja seurallisesta luonteestaan huolimatta piispa Joona oli henkilökohtaisessa elämässään hyvin vaatimaton eikä koskaan luopunut luostarikilvoituksistaan. Sairastuttuaan angiinaan hän jatkoi laumansa epäitsekästä palvelua ajattelematta terveyttään. Eräänä päivänä hän huuhteli kurkkuaan kerosiinilla arvellen, että se voisi vaikuttaa antiseptisesti, mutta se johtikin verenmyrkytykseen.
Kun esipaimen tajusi kuolevansa, hän alkoi rauhallisesti valmistautua lähtöön. Kuolemaansa edeltävänä iltana hän hyvästeli kirkossa laumansa ja kirjoitti hengellisen testamenttinsa, jota jaettiin useita tuhansia kopioita hänen hautajaisissaan. Siinä hän kirjoittaa muun muassa: ”Aloitin palveluni täällä rakkauden apostolin sanoilla ’Lapset, rakastakaa toisianne’ ja päätän näillä samoilla sanoilla: ’Rakastakaa toisianne’. Tämä on piispanne käsky. Älkää hylätkö lapsia… Antakaa minulle anteeksi Kristuksen tähden. Älkää unohtako minua pyhissä rukouksissanne.”
Jätettyään jäähyväiset piispa puki päälleen vanhus Amvrosi Optinalaiselle kuuluneen epitrakiilin ja hihat ja alkoi lukea ääneen kuolinhetken kanonia. Sitten hän kävi vuoteeseen ja sanoi: ”Tapahtukoon Jumalan tahto. Nyt minä kuolen. Antakaa anteeksi ja rukoilkaa puolestani.” Muutaman minuutin kuluttua hänen sielunsa siirtyi toiseen maailmaan, missä ei ole kipua, surua eikä huokauksia vaan on loppumaton elämä Herran ilossa. Hautajaisia seuraavana yönä piispa Joona ilmestyi halvaantuneelle 10-vuotiaalle pojalle, joka parantui ihmeellisesti. Venäjän pakolaiskirkko kanonisoi pyhän Joonan vuonna 1996.
Pyhä apostoli Tuomas
Pyhä apostoli Tuomas syntyi Juudeassa. Hänen nimensä on arameaa ja merkitsee ”kaksosta”, kreikaksi Didymos. Hänen vanhempansa olivat köyhiä, mutta he opettivat hänet rakastamaan Mooseksen lakia. Nuorena Tuomas erottautui tovereidensa meluisista leikeistä ja omistautui sen sijaan kirjoituksien lukemiseen ja mietiskelyyn. Sanan tuntemisensa ja vilpittömän asenteensa ansiosta hän tunnisti Jeesuksen Messiaaksi, josta profeetat olivat puhuneet.
Tuomas lähti Jeesuksen seuraajaksi heti, kun häntä kutsuttiin. Veneensä ja verkkonsa jätettyään hänestä tuli yksi kahdestatoista apostolista. Tuomas seurasi Vapahtajaa kaikkialle vainoa tai syrjintää pelkäämättä. Kun Kristus ilmoitti lähtevänsä Jerusalemiin antaakseen itsensä niiden käsiin, jotka aikoivat tappaa hänet, Tuomas sanoi toisille opetuslapsille: ”Mennään vain, kuollaan yhdessä Hänen kanssaan.”
Kun maailman Vapahtaja oli noussut haudasta kuoleman voittajana, Hän ilmestyi suljettujen ovien takana koolla olleille opetuslapsille. Kristus näytti apostoleilleen kärsimyksensä merkit omassa ruumiissaan, ja he tulivat täyteen iloa ja riemua. Tuomas ei kuitenkaan ollut tuolloin heidän kanssaan. Kun toiset kertoivat hänelle nähneensä Herran ylösnousseena, hän ei ollut halukas uskomaan heitä. Pitkämielinen Herra ilmestyi kuitenkin heille uudelleen viikon kuluttua ja tällä kertaa Hän antoi Tuomaankin varmistua siitä, että Hän oli todella noussut kuolleista ruumiissaan. Kristus käski Tuomasta panemaan sormensa naulojen jälkiin Hänen pyhissä käsissään ja asettamaan kämmenensä keihään jälkiin Hänen pyhässä kyljessään. Samalla Vapahtaja näytti, että meidät kaikki on kutsuttu pistämään kätemme Hänen kylkeensä – ei ruumiillisesti vaan hengellisesti – sammuttaaksemme sisimpämme janon Kristuksen armon lähteestä.
Kun Pyhä Henki tuli helluntaipäivänä apostolien ylle tulisina kielinä, Tuomas oli läsnä muiden apostolien kanssa. Hän sai täyttyä voimalla korkeudesta voidakseen julistaa maailman pelastuksen sanomaa. Kun apostolien tuli aika lähteä Jerusalemista, he heittivät arpaa siitä, mihin kunkin oli lähdettävä. Tuomaksen osaksi tulivat kaikkein kaukaisimmat alueet idässä: Parthia (Persia) ja Intia. Hän ei kuitenkaan halunnut lähteä, vaan sanoi: ”Ei minusta ole tällaiseen, olen liian heikko. Ja minähän olen heprealainen, miten minä voin opettaa intialaisia?” Herra ilmestyi hänelle näyssä yöllä ja sanoi: ”Älä pelkää Tuomas, minun armoni on sinun kanssasi.” Mutta Tuomas ei vakuuttunut vaan pyysi: ”Herra, lähetä minut mihin ikinä tahdot, mutta Intiaan minä en lähde.”
Tuolloin Jerusalemissa oli liikkeellä Habban-niminen kauppias. Intialainen kuningas oli lähettänyt hänet etsimään arkkitehtiä, joka osaisi rakentaa hänelle kaikki aiemmat rakennukset kauneudessa ylittävän palatsin. Kristus ilmestyi Habbanille ja tarjosi omaa orjaansa hänen palvelukseensa. Kun myyntikirja oli tehty valmiiksi, Tuomas haettiin paikalle ja Habban kysyi Tuomakselta: ”Hänkö siis on sinun herrasi?” Tuomas katsoi ihmetellen Kristusta ja lausui hiljaa: ”Kyllä, Hän on minun Herrani.” Habban sanoi: ”Hän myi sinut minulle käteisellä.” Tuomas ei vastannut mitään, vaan lähti hänen kanssaan.
Intiassa Tuomas vietiin kuningas Gudnaparin luokse, ja apostoli lupasi rakentaa hänelle nopeasti kauniin ja ylellisen palatsin. Kuningas määräsi Tuomaan käyttöön valtavasti rahaa ja lähti itse matkalle. Sitä mukaa kuin apostoli sai rahaa, hän jakoi ne köyhille ja nälkäisille, joista kukaan ei välittänyt, ja julisti heille sanomaa Jumalan rakkaudesta. Kun kuningas lähetti viestin kysyen töiden edistymistä, Tuomas vastasi: ”Palatsi on rakennettu, mutta katto puuttuu vielä.” Kuningas lähetti Tuomaalle vielä lisää hopeaa ja kultaa, ja Tuomas kulki kylästä toiseen jakaen kaiken köyhille. Kun kuningas tuli lopulta paikalle katsomaan palatsia, hänen palvelijansa ilmoittavat hänelle, että palatsia ei ole rakennettu – ”eikä se heprealainen ole tehnyt mitään muutakaan; hän on kulkenut ympäri kaupunkeja ja kyliä jakamassa rahaa köyhille ja opettamassa heille uutta Jumalaa; hän on myös parantanut sairaita, ajanut ulos pahoja henkiä ja tehnyt muuta sen kaltaista”. Kuningas antoi hakea Tuomaksen ja kysyi, onko palatsia rakennettu vai ei. Tuomas vastasi, että palatsi on rakennettu, mutta ”sinä voit nähdä sen vasta tulevassa maailmassa”. Apostoli oli toiminut Herran sanan mukaan: ”Myy kaikki mitä sinulla on ja anna köyhille, niin sinulla on oleva aarre taivaassa.”
Julmistunut kuningas heitti Tuomaan vankilaan ja määräsi hänet kidutettavaksi. Samana yönä kuninkaan vakavasti sairastunut veli näki näyssä enkelin, joka vei hänet mukanaan taivaaseen. Siellä veli sai nähdä loisteliaan palatsin, jonka apostoli Tuomas oli rakennuttanut kuninkaalle vanhurskasten iankaikkiseen valtakuntaan. Näyn jälkeen veli toipui sairaudestaan nopeasti ja lähti kertomaan kuninkaalle, kuinka tälle oli rakennettu taivaaseen palatsi, joka oli paljon kauniimpi kuin mikään maallinen rakennus. Kuningas liikuttui ja tuli katumukseen. Apostoli vapautettiin, ja veljekset pyysivät häntä kastamaan heidät. Kaupungin kylpylä suljettiin seitsemäksi päiväksi, ja he alkoivat valmistautua pyhään hetkeen. Tuomas kastoi heidät Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Kun he nousivat vedestä, heille näyttäytyi nuorukainen pidellen palavaa soihtua, jonka rinnalla maallisten lamppujen valo jäi himmeäksi. Pian nuorukainen hämärtyi pois heidän silmistään. Apostoli sanoi: ”Emme kyenneet kestämään Sinun valoasi, sillä se on liian suuri meidän näkökyvyllemme.” Kun aamu alkoi sarastaa, Tuomas mursi leivän ja antoi heidän osallistua Kristuksen pöytään.
Tämän jälkeen pyhä apostoli lähti toiseen ruhtinaskuntaan, jossa hän Pyhän Hengen voimalla teki monia ihmeitä. Hän herätti nuorukaisen kuolleista, sai aasin puhumaan, ajoi eräästä naisesta ulos pahan hengen, käännytti monia kristinuskoon ja nautti Herran ehtoollista yhdessä heidän kanssaan. Lopulta hän käännytti vielä ruhtinaan vaimon, pojan ja kolme tytärtä. Kastettuaan heidät pyhä Tuomas opetti heitä kulkemaan täydellisyyden tietä kieltäymyksessä ja puhtaudessa. Tämä ärsytti suunnattomasti himokasta ruhtinasta, joka otatti pyhän apostolin kiinni ja kuulusteli häntä: ”Kuka on Herrasi, ja mistä maasta hän on?” Tuomas vastasi: ”Minun Herrani on sinunkin Valtiaasi, ja Hän on taivaan ja maan Herra.”
Ruhtinas tahtoi päästä eroon apostolista, joka oli saanut liikaa seuraajia. Hän otti mukaansa apostolin, neljä sotilasta ja yhden virkamiehen; he lähtivät ulos kaupungista, ja ihmiset tekivät heille kunniaa. Kaupungin ulkopuolelle päästyään kuningas määräsi sotilaansa lävistämään Tuomaan keihäillä ja poistui paikalta.
Kävellessään sotilaiden kanssa kohti teloituspaikkaa apostoli Tuomas alkoi puhua heille: ”Kuinka ihmeellisiä ovatkaan ne kätketyt salaisuudet, joita meissä tapahtuu aina lähtöömme saakka! Millaisia ovatkaan Hänen kirkkautensa rikkaudet – Hänen joka ei jätä meitä tämän ruumiimme kärsimysten alaisuuteen! Neljä on niitä, jotka minut lopettavat, sillä neljästä alkuaineesta olen saanut alkuni, mutta vain yksi on viemässä minua kädestä, sillä yksi on Hän, jota minä odotan ja jonka luokse minä menen.” Perille päästessään hän sanoi miehille: ”Kuulkaa minua nyt, sillä minun aikani jättää tämä maailma on koittanut. Älkööt teidän sydämenne silmät olko sokeat, älkööt teidän korvanne olko kuurot. Uskokaa Jumalaan, jota minä olen julistanut, älkääkä antako sydämen kovuuden saada teissä valtaa, vaan vaeltakaa eteenpäin siinä vapaudessa, kunniassa ja elämässä, joka on Jumalassa.”
Pyhä apostoli pyysi vielä luvan rukoilla viimeisen kerran ja lausui: ”Herrani ja Jumalani, toivoni ja pelastajani, opastajani ja seurani kaikissa maissa, joissa olen kulkenut Sinun nimessäsi! Ole kaikkien palvelijoidesi kanssa, ja ohjaa vielä minuakin, että pääsisin perille Sinun tykösi, sillä Sinun haltuusi olen uskonut sieluni, eikä kukaan vie sitä Sinun kädestäsi. Älköön syntini pidättäkö minua, sillä Herra, minä olen täyttänyt Sinun tahtosi ja ollut Sinun orjasi sen vapauden tähden, jonka saan tänä päivänä. Anna Sinä, Herra Jeesus, se minulle ja anna sen täyttyä minun kohdallani. En minä epäile lainkaan Sinun totuuttasi ja rakkauttasi, mutta näiden ympärilläni seisovien tähden minä puhun Sinun edessäsi.” Tämän jälkeen pyhä apostoli Tuomas kääntyi sotilaiden puoleen ja pyysi heitä täyttämään heidän lähettäjänsä tahdon. Niin sotilaat lävistivät hänet, ja pyhä apostoli pääsi siirtymään iankaikkiseen iloon Herransa luokse.
Alueen kristityt itkivät yhdessä rakkaan apostolin kuolemaa. He toivat arvokkaita vaatteita ja parhaita kankaita ja hautasivat apostolin kuninkaalliseen arkkuun. Vähän ajan kuluttua Tuomas ilmestyi haudalla kahdelle häntä surreelle ystävälleen ja rohkaisi heitä: ”Miksi istutte katsomassa minua? En minä ole täällä. Olen noussut Herrani luo ja saanut sen mitä odotin. Nouskaa ja lähtekää täältä, sillä pian tekin pääsette tänne minun luokseni.”
Pyhää apostoli Tuomasta kunnioitetaan Intian kirkon perustajana. Hänen hautansa Intiassa on edelleen Intian kristittyjen suuresti kunnioittama. Reliikit siirrettiin kuitenkin vuoden 165 tienoilla Edessaan, jossa niille rakennettiin myöhemmin kaunis hopealla koristeltu kappeli. Edessan kirkko tuhottiin vuonna 1142, ja osa reliikeistä vietiin Mosuliin, josta niitä palautettiin Intiaan vuonna 1965. Edessan reliikkejä päätyi lisäksi vuonna 1258 Khiokselle ja sieltä edelleen Italian Ortonaan. Tuomaan reliikkejä on myös Patmoksella ja Georgiassa.
Pyhä Placid
Pyhä Placid syntyi Roomassa vuonna 515 ylimysperheeseen. Kun hän oli seitsemän vuoden ikäinen, hänen isänsä vei hänet kouluun Subiacon uuteen luostariin pyhän Benediktuksen alaisuuteen. Ollessaan kerran hakemassa vettä Placid putosi järveen, jolloin pyhä Benediktus käski Maurus-nimistä munkkia juoksemaan nopeasti hänen avukseen. Maurus juoksi veden yli, tarttui poikaan hiuksista ja veti hänet rannalle. Vasta myöhemmin Maurus tajusi juosseensa veden pinnalla.
Kuuden vuoden kuluttua Placid seurasi pyhää Benediktusta uuteen luostariin Monte Cassinossa, jonka hiljaisuudessa ja vaatimattomuudessa hän sai varttua. Kun Placid oli 21-vuotias, hän sai siunauksen perustaa luostari Sisilian Messinaan maille, jotka hänen isänsä oli lahjoittanut pyhälle Benediktukselle. Luostarin rakentaminen kesti neljä vuotta.
Sisiliassa Placidin maine alkoi kasvaa. Hänen nöyryytensä oli niin vilpitöntä, että kaikki pitivät hänestä. Hän ei kyennyt katsomaan köyhää menemättä auttamaan häntä. Myös ihmeitä tapahtui hänen kauttaan. Kerran saaren kaikki sairaat, jotka oli tuotu hänen luokseen saamaan siunauksen, paranivat yhdellä kertaa. Pyhän Placidin ja kolmenkymmenen munkin kerrotaan saaneen surmansa merirosvojen hyökätessä ja polttaessa koko luostarin maan tasalle.
Pyhittäjä Kendeas Kyproslainen
Pyhä Kendeas on Kyproksen paikallinen pyhä, jota ei mainita jumalanpalveluskirjoissa ja jonka tarkkaa elinaikaa ei tiedetä. Eräiden tietojen mukaan hän oli alun perin alemanni, siis kotoisin Keski-Euroopasta.1
Kendeas vetäytyi jo 18-vuotiaana Jordanin autiomaahan, missä hän asui luolassa. Siellä hän vietti kaikessa rauhassa aikaansa keskustellen Jumalan kanssa. Kerran lähellä asuva tunnettu askeetti Ananias lähetti hänen luokseen pahan hengen riivaaman miehen, jonka Kendeas paransi. Tämän jälkeen Kendeas vihittiin piispaksi. Koska kristinuskon viholliset ahdistelivat häntä kovasti, hän liittyi 300 alemannin ryhmään, jotka olivat juuri lähdössä Kyprokselle. Ensin hän asettui Pafoksen lähelle keljaan, joka sijaitsi jyrkänteen reunalla. Siellä hän kesti päättäväisesti Paholaisen hänelle aiheuttamat kiusaukset.
Eräänä päivänä enkeli johdatti hänen luokseen Joona-nimisen kilvoittelijan, niin että he saattoivat keskustella hengellisistä asioista. Pyhä Kendeas paransi luokseen tuotuja sairaita, ajoi pois pahoja henkiä ja sai kuivuuden päättymään rukouksellaan. Hän siirtyi Herran luo syvässä vanhuudessa. Hänen keljansa lähellä Augoroksen kylää on säilynyt meidän aikaamme asti. Hänelle omistetut kaksi kirkkoa ovat yhä tärkeitä pyhiinvaelluspaikkoja Kyproksella.
1 Alemannit ovat eräs germaaniheimo. Kyprokselle alemannien otaksutaan tulleen toisen ristiretken (1147–49) jälkeen.
Pyhä uusmarttyyri Makarios Kioslainen
Pyhän Makarioksen maallikkonimi oli Manuel. Hän oli kotoisin Vähän-Aasian Bityniassa sijaitsevasta Kioksen kaupungista. Hänen kristityt vanhempansa Petros ja Anthusa panivat hänet räätälinoppiin. Räätäli oli hurskas mies ja perehdytti oppipoikansakin uskon totuuksiin. Kun Manuel oli 18-vuotias, hänen isänsä kääntyi islamiin ja muutti Bursaan (Prussa), mutta Manuel pysyi mestarinsa luona.
Kerran räätäli lähetti Manuelin Bursaan ostamaan ompelutarvikkeita. Siellä hänen isänsä kohtasi hänet torilla ja raahasi hänet turkkilaisten tuomioistuimen eteen väittäen, että hänkin oli luvannut kääntyä islamiin. Poika kielsi tämän jyrkästi, mutta turkkilaiset pieksivät ja painostivat häntä, kunnes lopulta ympärileikkasivat hänet vastoin hänen tahtoaan.
Muutaman päivän kuluttua Manuel lähti salaa Bursaan ja pakeni Athosvuorelle, missä hänet vihittiin munkiksi Pyhän Annan skiitassa. Munkkinimekseen hän sai Makarios. Hän vietti Athoksella 12 vuotta ankarasti kilvoitellen ja katuen, koska hän piti itseään Kristuksen kieltäjänä.
Sen jälkeen Makarios palasi hengellisen isänsä siunauksella takaisin Bitynian Bursaan, missä hänen väkisin käännyttämisensä oli tapahtunut. Hän meni munkinasussaan suoraan torille ja huusi siellä julki totuuden. Kun ihmisiä kerääntyi hänen ympärilleen, hän pyysi kaikkia luopumaan erehdyksestään ja liittymään Kristukseen välttääkseen siten iankaikkisen rangaistuksen. Hänet vangittiin pian. Yhdeksänkymmenen päivän ajan hänet laskettiin joka yöksi syvään pimeään kaivoon. Eräänä yönä jumalallinen valo laskeutui kaivoon ja sieltä kuului ihanaa laulua. Makarioksen kanssa siellä oli rangaistavana myös muuan turkkilainen, joka tämän nähdessään uskoi Kristukseen ja kärsi myöhemmin marttyyrikuoleman.
Ilmiö säikähdytti turkkilaiset, ja kaupunginjohtaja pelkäsi, että useampiakin ihmisiä kääntyy kristinuskoon. Siksi Makarios vietiin kaupungin ulkopuolella olevan putouksen partaalle. Siellä häntä ensin kivitettiin ja lopulta hänet mestattiin. Oli lokakuun 6. päivä vuonna 1590. Kristityt hautasivat hänen ruumiinsa, mutta pääkallo lähetettiin Pyhän Annan skiittaan. Myös Bursassa ja hänen kotikaupungissaan Kioksessa säilytettiin hänen pyhäinjäännöksiään.
Pyhä marttyyri Haritina
Pyhä Haritina oli orjatyttö, joka eli keisari Diocletianuksen aikana (284–305). Hänen isäntänsä Claudius oli hyvä mies, joka oli kasvattanut häntä kuin omaa tytärtään. Haritina oli innokas kristitty. Hän vahvisti kristiveljiensä ja -sisariensa uskoa silloisina vaikeina aikoina ja sai monia kääntymään kristinuskoon. Tämä ei jäänyt huomaamatta keisarin neuvonantajalta Domitiukselta, joka kirjoitti Claudiukselle käskien häntä lähettämään tytön tutkittavaksi. Syvästi murheissaan Claudius pukeutui suruvaatteisiin ja alkoi valittaa, koska hän tiesi, mikä Haritinaa odotti. Tyttö yritti lohduttaa häntä: ”Älä ole murheissasi, isäntä, vaan iloitse, sillä minut on valittu uhrattavaksi omien syntieni ja sinun syntiesi edestä.”
Kun Haritina saapui tuomioistuimen eteen, tuomari näytti hänelle heti alkuun kidutusvälineet, joihin hän joutuisi, jollei uhraisi epäjumalille. Samalla hän maalaili kaunein värein onnellista elämää, joka häntä odottaa Kristuksen kiellettyään. Haritina pyysi Herran apua ja pysyi lujana. Rohkeasti hän puhui tuomarille epäjumalien turhuudesta. Heti ensimmäiseksi häntä häpäistiin ajelemalla hänen päänsä paljaaksi, mutta hiukset kasvoivat heti uudestaan. Sitten hänen päänsä päälle pantiin tulisia hiiliä ja hänen rintansa lävistettiin hehkuvilla rautapuikoilla.
Haritina ei kuitenkaan suostunut uhraamaan epäjumalille, ja niin hänen kaulaansa sidottiin painava kivi ja hänet heitettiin mereen. Kivi irtosi ja hän nousi pinnalle ja käveli merta pitkin rannalle. Hämmästyneelle Dometiukselle hän sanoi: ”Hei, tuomari! Etkö vieläkään tajua Kristuksen voimaa? Hylkää pimeys ja tule todelliseen valoon, että pelastuisit.” Ihme järkytti Dometiusta, mutta itsepintaisesti hän kieltäytyi uskomasta Kristukseen ja päätti pitää kaikkea vain taikuutena.
Haritinan kidutukset jatkuivat ja lopulta Dometius käski nostaa Haritinan korkealle lavalle. Hän kuulutti ympäristössä, että kuka vain halusi, saattoi tulla häpäisemään hänet. Haritina oli kuitenkin luottavainen ja uskoi, että Kristus pystyy tekemään tyhjiksi nämä saastaiset suunnitelmat ja ottamaan hänet puhtaana luokseen. Niinpä hän rukoiltuaan antoi henkensä Herran haltuun tuoden Hänelle uhriksi sekä sielunsa että ruumiinsa.
Dometius käski heittää Haritinan jäännökset hiekkasäkissä mereen. Kolmen päivän kuluttua meri kuitenkin heitti ne vahingoittumattomina kuivalle maalle. Haritinan hyvä isäntä Claudius otti ne haltuunsa, puki juhlavaatteisiin ja sijoitti arvokkaaseen paikkaan.
Pyhä marttyyri Mamelta
Pyhä Mamelta eli Persiassa 300-luvun alkupuolella. Hän oli papittarena pakanallisen jumalattaren temppelissä. Eräänä yönä hän näki unessa enkelin, joka opetti hänelle kristinuskon salaisuuksia. Mamelta heräsi pyhän pelon vallassa vavisten kauttaaltaan ja kertoi näystään sisarelleen, joka oli kristitty. Sisar vei Mameltan kaupungin piispan luokse, joka aikansa häntä koeteltuaan salli hänen ottaa kasteen.
Kun pakanat saivat tietää, että heidän jumalansa palvelukseen omistautunut neito oli kääntynyt kristityksi, he ryntäsivät raivoissaan hänen luokseen ja näkivät, että hänellä oli vielä yllään vasta kastettujen valkea viitta. Sen näkeminen sai pakanat pois tolaltaan ja he kivittivät Mameltan kuoliaaksi. Hänen pyhä ruumiinsa heitettiin vedellä täyttyneeseen syvään kuiluun, josta kristityt onnistuivat hädin tuskin löytämään sen. Tämä tapahtui vuoden 344 tienoilla.
Myöhemmin kristityille annettiin lupa hajottaa jumalattaren temppeli ja rakentaa sen paikalle kirkko pyhän Mameltan kunniaksi. Hänen pyhät jäännöksensä asetettiin kirkkoon sen valmistuttua. Rooman martyrologiassa pyhän Mameltan taivaalliseksi syntymäpäiväksi on merkitty 17. lokakuuta.
Pyhittäjä Grigori Khandztalainen
Pyhittäjä Grigori syntyi georgialaisen aatelisperheen poikana. Hän oli hyvin lahjakas ja hurskas. Jo lapsena hän keskittyi Jumalan muistamiseen, karttoi maailmaa ja eli kuin munkki. Hänen ylhäiset sukulaisensa kehottivat häntä ottamaan pappisvihkimyksen, mutta kun Grigori sai tietää, että he suunnittelivat hänen vihkimistään piispaksi, hän pakeni muutaman samanmielisen ystävänsä kanssa Etelä-Georgiaan. Siellä he elivät köyhässä Opizan luostarissa kilvoitellen kuuliaisuudessa ja itsekkyytensä kuolettamisessa. Grigori kävi myös tapaamassa ympäröivillä vuorilla asuvia erakkoja ja yritti parhaansa mukaan jäljitellä heidän hyveitään.
Erään iäkkään erakon näkemän näyn innoittamana ja igumeninsa siunaamana Grigori ystävineen perusti uuden luostarin lounaaseen arabijoukkojen ja koleraepidemian autioittamalle Khandztan alueelle. He joutuivat tekemään kovasti työtä vaikeissa oloissa, mutta rukous ja Jumalan ylistäminen täytti heidän mielensä. Ennen pitkää Grigorista tuli Jumalan valittu astia, jonka hyveellinen elämä houkutteli luostariin pyhiinvaeltajia kaikkialta Georgiasta. Veljestöön hän hyväksyi vain nöyrät ja opinhaluiset, jotka olivat valmiit kilvoittelemaan hyveissä ja alistumaan kuuliaisuuden marttyyrikilvoitukseen. Hän näki, että maallisen elämän perimmäinen tarkoitus on kuuliaisuus, joka suo luoduille uudenlaisen korkeamman vapauden. Luostarielämän kulmakiveksi hän asetti kuuliaisuuden rippi-isää kohtaan.
Luostarin rakennustöiden edistyttyä pyhittäjä Grigori kävi pyhiinvaellusmatkalla Konstantinopolissa ja toi sieltä mukanaan paljon reliikkejä, ikoneita ja muita arvoesineitä. Grigori kannatti kirkon ja valtion tiivistä yhteistyötä ja niiden keskinäistä riippumattomuutta ja tasavertaisuutta. Hän nautti ruhtinas Ashot Kuropalaten (780–826) suosiota ja sai tämän hovilta suuria lahjoituksia luostariaan varten. Grigorin auktoriteetti maassa kasvoi niin suureksi, että hänen mielipidettään kuultiin kaikissa tärkeissä asioissa. Monista hänen oppilaistaan tuli piispoja. Heistä huomattavimpia olivat Adsqurin piispa Efraim sekä Arseni Suuri, josta Grigorin tukemana tuli Georgian katolikos.
Vuosien myötä pyhä Grigori sai johdettavakseen kaksitoista luostaria, joita sanottiin Georgian Siinaiksi. Hän nimitti luostareihin johtajat, mutta pysyi itse munkkien hengellisenä ohjaajana selittäen heille erinomaisen muistinsa avulla pyhiä kirjoituksia ja kanonista lakia. Päättäväisesti hän torjui toistuvat yritykset vihkiä hänet piispaksi ja sanoi: ”Erämaiden kirkot ovat myös jumalallisen armon istuimia, eivätkä ne suinkaan ole tämän maailman valtaistuimia huonompia.”
Kerran eräs hairahtunut piispa, jota pyhä Grigori oli ojentanut, lahjoi jousimiehen väijymään pyhää tämän palatessa luostariinsa. Kun Grigori ilmestyi tielle, mies näki hänen yläpuolellaan taivaaseen ulottuvan valopatsaan ja sateenkaaren tavoin sädehtivän ristin. Kauhu valtasi miehen, hän pudotti jousensa, juoksi pyhän luo, heittäytyi polvilleen hänen eteensä ja pyysi anteeksi. Piispa oli raivoissaan kuullessaan juonensa epäonnistumisesta ja yritti tuhota luostarin. Mutta Jumala rankaisi piispaa, joka sai onnettoman lopun.
Kristuksen voima vahvisti pyhittäjä Grigoria niin, että hän saavutti 102 vuoden iän ja säilytti terveytensä loppuun asti. Viimeiset kuukautensa hän vietti yksin keljassaan ja sai nähdä ihmeellisiä näkyjä. Hän antoi etukäteen jakaa luostareidensa kaikille munkeille kynttilät ja ilmoitti, minä päivänä heidän tuli sytyttää ne ja rukoilla hänelle iankaikkista muistoa. Lokakuun 5. päivänä hänen antaessaan oppilailleen viimeisiä neuvojaan sanomattoman kirkas valo äkkiä valaisi hänet. Hän siunasi ristinmerkillä luostarinsa ja hänen sielunsa siirtyi taivaaseen, mistä kuului ääni: ”Autuas olet sinä, joka sait periä kunnian ja loppumattoman ilon pyhien joukossa!”
Johannes Mauropous, Eukhaitan metropoliitta
Johannes Mauropous syntyi Paflagoniassa 900-luvun lopulla. Opiskellessaan hän edistyi nopeasti ja loisti kaikilla oppialoilla. Hänestä tuli retoriikan opettaja Konstantinopoliin, jossa hän oli aktiivisesti mukana järjestämässä yliopiston uudelleenorganisointia. Vuonna 1046 Johanneksesta tuli munkki. Hänet vihittiin papiksi Petraksen luostarissa. Jonkin ajan kuluttua hän jätti kaupungin ja hänestä tuli Pontoksen Eukhaitan piispa. Hän johti hengellistä laumaansa viisaudella ja oli yksi aikansa loisteliaimpia puhujia ja kirkkoveisujen laatijoita. Hän nukkui pois rauhassa.