Pyhä Pelagia eli Antiokiassa 400-luvun puolivälin tienoilla. Hän oli tuon suurkaupungin kuuluisin tanssijatar ja näyttelijä. Esiintymisellään ja siveettömällä elämällään hän kokosi suuren omaisuuden, jonka hän käytti oman kehonsa koristelemiseen parhailla vaatteilla ja nautinnollisilla tuoksuilla voidakseen houkutella verkkoihinsa uusia uhreja. Hänellä oli paljon orjia ja palvelijoita, jotka saattoivat häntä kaikkialle hänen liikkuessaan kaupungilla ylellisissä vaunuissaan.

Antiokian arkkipiispa oli kerran kutsunut Edessan pyhän piispan Nunan (Nonnos) puhumaan piispoille Pyhän Julianoksen kirkossa. Nuna oli armoitettu ja innoittunut puhuja, joka sai kuulijansa katumukseen ja rakastamaan hyvettä. Kun Nuna oli puhumassa piispoille, Pelagia käveli ohitse parhaimpiinsa laittautuneena. Toiset piispat ja hurskaat ihmiset käänsivät katseensa poispäin, mutta Nuna katsoi naista ja lausui: ”Voi meitä laiskoja ja välinpitämättömiä! Meidän on tehtävä tili tuomiopäivänä siitä, miksi emme ole olleet yhtä innokkaita ja halukkaita miellyttämään Jumalaa kuin tämä naisparka on ollut koristamaan ruumiinsa katoavaista mielihyvää varten. Ehkä meidän olisi syytä ryhtyä hänen oppilaikseen.” Yöllä piispa rukoili väkevästi Herraa hänen puolestaan.

Seuraavan päivän jumalanpalveluksessa Nuna julisti evankeliumia palavasti Pyhässä Hengessä, ja Pelagia oli kuulijoiden joukossa. Se, mitä Nuna sanoi viimeisestä tuomiosta ja iankaikkisesta rangaistuksesta, viilsi Pelagian sydäntä kuin miekka ja herätti hänessä rakkauden taivaalliseen Sulhaseen, joka on todellinen Rakkaus.

Samana päivänä Pelagia kirjoitti huvilassaan piispa Nunalle kirjeen, jossa pyysi, että hänet otettaisiin vastaan ylenkatsomatta hänen turmeltuneisuuttaan. Nuna vastasi, että jos Pelagia todella tahtoi katua, hänen olisi tultava kirkkoon ja tunnustettava syntinsä koko seurakunnan, papiston ja kansan, edessä. Pelagia tarttui tilaisuuteen ja riensi kirkkoon unohtaen kokonaan ylpeytensä ja komeilunsa. Hän heittäytyi piispan jalkoihin ja pyysi kastetta saadakseen syntyä uudesti ikuiseen elämään ja vahvistua niin, etteivät Paholainen ja tottumus saisi vedettyä häntä takaisin syntiin.

Piispa näki Pelagian katumuksen olevan vilpitöntä ja antoi kastaa hänet. Pelagian kummiksi ja ohjaajaksi tuli Romana-niminen diakonissa. Jo ensimmäisenä yönä Pelagiaa vastaan hyökkäsi kiusaus palata entiseen elämään, mutta rukouksella ja ristinmerkillä hän sai ajatuksen lähtemään. Seuraavien päivien aikana Pelagia vapautti kaikki palvelijansa, antoi heille osan omaisuudestaan ja jakoi loput köyhille.

Kun kaupungilla kohistiin Pelagian kääntymyksestä, hän jätti kotinsa lopullisesti ja meni piispa Nunan luokse. Tuohon aikaan kastetut pitivät valkoista kasteviittaa kahdeksan päivän ajan, mutta kun Pelagian oli aika luopua siitä, hän ei suostunut enää koskemaan entisiin vaatteisiinsa. Sen sijaan hän pyysi piispaa antamaan hänelle omia vaatteitaan, ja Nuna antoi hänelle karhean viittansa.

Pelagia lähti Antiokiasta vähin äänin mieheksi pukeutuneena ja suuntasi Jerusalemiin, jossa hän esiintyi Pelagios-nimisenä miehenä. Hän asui muutamia vuosia pienessä keljassa Öljymäellä ja kilvoitteli päivästä toiseen ruumiiseensa juurtuneita himoja vastaan. Kaiken sen innon, jolla hän oli ennen kaunistanut ulkonäköään, hän käytti nyt kaunistaakseen sieluaan iankaikkiseen elämään. Vaikka hän pysytteli omissa oloissaan, hänen urhoollinen kilvoituksensa tuli tunnetuksi Palestiinan askeettien parissa. Kukaan ei kuitenkaan tiennyt hänen olevan nainen. Jerusalemilaiset sanoivat häntä eunukiksi.

Kun pyhä Pelagia antoi henkensä rauhassa Jumalalle, munkkeja ja kansaa kerääntyi saattamaan hänet haudan lepoon ja kunnioittamaan hänen pyhää ruumistaan. Kun piispa ja papisto alkoivat voidella ruumista, ”eunukin” sukupuoli paljastui. Hämmentyneinä he yrittivät ensin salata asian kansalta, mutta tieto levisi nopeasti, ja pian kaikki ylistivät Jumalaa asian johdosta. Piispa Nunan diakoni Jakob oli tuolloin Jerusalemissa. Hän kertoi kansalle, kuka tämä kilvoittelija oli ja mistä hän oli tullut. Myöhemmin hän kirjoitti Pelagian elämäntarinan.

Pyhittäjä Trifon oli rikkaan talonpoikaisperheen nuorin poika pohjoisesta Arkangelin läänistä. Hän lähti salaa vanhempiensa kodista välttyäkseen avioliitolta. Löydettyään ohjaajakseen hurskaan pappi Johanneksen hän eli jonkin aikaa vaeltelevaa elämää Permin lähistöllä. Siellä hänen esirukoustensa voimasta tapahtui parantumisihmeitä. 22-vuotiaana hän toteutti hartaan toiveensa ja meni Pyskorin luostariin, missä hänet vihittiin munkiksi.

Trifon kävi tunnollisesti kaikissa jumalanpalveluksissa ja teki iloiten hänelle uskotut kuuliaisuustehtävät. Yöllä hän meni suolle rukoilemaan ja antoi hyönteisten pistellä puolialastonta ruumistaan. Kilvoitusten näännyttämänä hän sairastui ja oli vuoteenomana 40 päivää, kunnes pyhä Nikolaos ilmestyi ja paransi hänet. Tämän jälkeen Trifon alkoi kilvoitella entistä ankarammin, ja Herra palkitsi hänet ihmeidentekemisen lahjalla. Hän sai osakseen ihmisten kunnioitusta mutta myös munkkien kateutta ja panettelua. Lopulta hän päätti lähteä luostarista.

Pyhittäjä Trifon asettui asumaan metsään hantien eli ostjakkien pakanallisen uhripaikan lähelle. Pian hantit tulivat 70 miehen suuruisella joukolla ottamaan selvää, kuka hän oli miehiään. Hän kertoi heille epäjumalanpalveluksen turhuudesta, Jumalasta, maailman Luojasta, syntiinlankeemuksesta ja Vapahtajan lihaksitulemisesta. Hantit kuuntelivat ihmetellen hänen saarnaansa ja jättivät hänet rauhaan.

Paikallisilta venäläisiltä kristityiltä Trifon kuuli, että hanteilla oli uhripaikkana suuri kuusi, jota he pitivät jumalana. Kuusen luona tapahtui outoja ihmeitä ja kristityt suhtautuivat siihen pelonsekaisin tuntein. Pyhittäjä päätti hävittää kuusen. Hän paastosi ja rukoili neljä viikkoa ja kaatoi sitten kuusen kirveellä, pilkkoi sen ja poltti yhdessä siihen ripustettujen uhrilahjojen, kullan, hopean, silkin ja turkisten kanssa. Teko sai hantit hämmästymään. Tahtomattaan he joutuivat tunnustamaan, että Trifon oli voittanut heidän jumalansa ja huudahtivat: ”Suuri on kristittyjen Jumala!” Samalla he tunsivat katkeruutta pyhittäjää kohtaan ja päättivät sopivan tilaisuuden tullen surmata hänet. He lähtivät joukolla hänen keljalleen, mutta eivät löytäneet sitä, sillä Jumalan tahdosta he eivät kyenneet näkemään keljaa. Hantit ihmettelivät tätä kovasti ja alkoivat kunnioittaa pyhittäjää. Ensimmäiset heistä kääntyivät kristinuskoon. Pian kasteelle tuli sekä hantien että mansien (vogulien) päällikköjen tyttäret ja heidän kanssaan monia muita. Kastetut toivat pyhittäjälle vahaa, hunajaa ja muuta tarpeellista ja hän rukoili vastakääntyneiden puolesta.

Sana Trifonin ihmeellisestä elämästä erämaassa kantautui Pyskorin luostariin ja veljestö pyysi häntä palaamaan takaisin. Trifon noudatti heidän kutsuaan. Luostarissa hän pysytteli keljassaan, rukoili lakkaamatta ja paransi sairaita. Hänen maineensa kasvoi entisestään ja alkoi pian tuntua hänestä taakalta. Lopulta hän päätti palata erämaan yksinäisyyteen. Tällä kertaa hän asettui asumaan erään rikkaan hyväntekijänsä omistamaan metsään ja vietti siellä yhdeksän vuotta. Kerran hänen kasketessaan peltotilkkuaan tuli ryöstäytyi irti ja poltti suuret määrät polttopuita, jotka maanomistaja oli antanut valmistaa suolankeittämöään varten. Onnettomuus pakotti Trifonin vaihtamaan jälleen asuinpaikkaa.

Seuraavaksi Jumala pani hänen sydämeensä ajatuksen mennä Vjatkan seudulle, jossa ei vielä ollut ainuttakaan luostaria. Vuonna 1580 hän asettui Hlynovin eli Vjatkan kaupunkiin ja alkoi sen asukkaiden innokkaalla tuella rakentaa luostaria. Mutta pian kaupunkilaisten innostus laimeni. Silloin Jumala lähetti heille rangaistukseksi rankkasateita, jotka jatkuivat lähes kuukauden Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen juhlasta hänen syntymänsä juhlaan. Tämän koettelemuksen jälkeen kaupungin asukkaat katuivat, ja luostariin rakennettiin heidän lahjoituksillaan kaksi kirkkoa.

Kun pyhittäjä Trifon kävi Moskovassa keräämässä lahjoituksia luostarilleen, hänen maineensa kiiri hänen edellään. Tsaari ja varakkaat moskovalaiset antoivat hänelle lahjoituksia ja patriarkka korotti hänet arkkimandriitaksi. Kazanin matkallaan hän tapasi metropoliitta Jermogenin ja profetoi, että metropoliitasta tulee Moskovan patriarkka ja että hän kuolee marttyyrina.

Luostarinsa veljestöä kohtaan Trifon oli vaativa eikä suonut heille helpotuksia, vaikka eräät niitä vaativat. Jatkuvasti hän kehotti heitä tyytymään yhteisen trapesan antiin ja pidättymään kokonaan viinistä. Lopulta munkkiveljet nousivat kapinaan häntä vastaan. He valitsivat igumeniksi Trifonin oppilaan Joonan ja karkottivat Trifonin tyhjin käsin luostarista.

Tämän jälkeen Trifon asettui Slobodskoin kaupunkiin ja perusti sinne uuden luostarin Herran kasteen kunniaksi. Sieltä hän lähti pyhiinvaellusmatkalle Solovetskin luostariin kumartamaan Zosima ja Savvati Solovetskilaisten pyhäinjäännöksiä. Perillä hänet otettiin vastaan kunnianosoituksin, sillä sana hänen ihmeistään ja kilvoituksistaan oli kantautunut sinnekin.

Paluumatkalla Trifon sairastui. Sairaana hän saapui Hlynovin kaupunkiin ja pyysi entistä oppilastaan igumeni Joonaa ottamaan hänet luostariin, jonka hän itse oli perustanut, mutta Joona kieltäytyi ottamasta häntä vastaan. Silloin kaupungin diakoni Maksim majoitti pyhittäjä Trifonin luokseen ja huolehti hänestä. Kahden kuukauden kuluttua Trifon tunsi kuolemansa lähestyvän ja pyysi uudelleen päästä perustamaansa Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen luostariin. Nyt igumeni Joona häpesi kovasydämisyyttään. Hän kutsui Trifonin luostariin ja pyysi häneltä polvillaan anteeksi. Muutaman päivän kuluttua 8.10.1612 pyhittäjä antoi rauhassa henkensä Herran haltuun.

Pyhä Ignatios syntyi Bulgarian Turnovossa 1700-luvun lopulla. Hänen maallikkonimensä oli Ivan. Hänen hurskaat vanhempansa Georgi ja Maria panivat hänet opiskelemaan kirkkoslaavin kieltä, niin että hän saattoi lukea pyhää Raamattua. Ivan osoittautui opinnoissaan poikkeuksellisen eteväksi. Lapsesta lähtien hänen toiveenaan oli päästä viettämään munkkien enkelielämää. Niinpä hän asettui vanhempiensa siunauksella Rilan luostariin. Luostarielämä osoittautui kuitenkin vaikeaksi, koska hänen hengellinen isänsä oli häntä kohtaan erittäin ankara. Asiat kehittyivät niin pitkälle, että igumeni yritti jopa tappaa Ivanin, joka joutui pakenemaan.

Tällä välin turkkilaiset olivat tappaneet Ivanin isän, koska tämä oli kieltäytynyt sotapalveluksesta kristittyjä serbejä vastaan. Ivanin äiti ja sisaret oli pakkokäännytetty islamiin. Havaitessaan, etteivät hänen äitinsä ja sisarensa tahtoneet luopua islamin uskosta, Ivan siirtyi vainoja peläten Romanian alueelle ja asettui Bukarestiin. Siellä hän tutustui munkki Euthymiokseen (22.3.), jonka kanssa ystävystyi.

Bukarestista Ivan päätti kuitenkin lähteä Athosvuorelle pakoon maailman turmelusta. Matkalla hän kohtasi Sumlan kaupungissa uudestaan ystävänsä Euthymioksen, joka oli lähtenyt Bukarestista ennen häntä ja oli Sumlassa turkkilaisten uhkauksia peläten kieltänyt Kristuksen. Järkyttyneenä ystävänsä tilasta Ivan tahtoi lähteä nopeasti pois, koska pelkäsi, että itsekin joutuisi vaikeuksiin. Hän ei kuitenkaan ehtinyt poistua, kun turkkilaiset tunkeutuivat taloon, jossa hän oli, ja alkoivat ryöstellä siellä olevia tavaroita. He uhkailivat häntäkin ja hädissään hän antoi lupauksen kääntyä islamiin. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut toteuttaa lupaustaan, sillä hän pääsi pakoon ja käveli yötä myöten Eski Zagoraan. Siellä hän tapasi athoslaisen Gregorioksen luostarin munkin.

Ivan lähti munkin kanssa Athokselle. Hän viipyi jonkin aikaa Gregorioksen luostarissa, mutta siirtyi sieltä Pyhän Annan skiittaan, jossa hänen hengellisenä ohjaajanaan oli pappismunkki Basileios. Kerran Ivan kävi hengellisen isänsä kanssa Tessalonikassa ja sattui olemaan läsnä, kun pyhä Daavid (26.6.) kärsi marttyyrikuoleman. Se teki häneen niin suuren vaikutuksen, että siitä lähtien hänen suurin toiveensa oli tarjota itsensä Jumalalle otolliseksi uhriksi Vapahtajan esikuvan mukaan. Hänen intonsa kasvoi, kun hän sai kuulla, että hänen ystävänsä Euthymios oli sovittanut kieltämisensä marttyyrikilvoituksella.

Nyt Ivan hakeutui Johannes Kastajan skiittaan vanhus Nikeforoksen luo, joka oli valmentanut Euthymioksenkin marttyyrikilvoitukseen. Tämä puolestaan luovutti hänet kuuliaisuusveljensä vanhus Akakioksen ohjaukseen. Kristuksen nimestä tuli Ivanin koko elämä. Askeettiset kilvoitukset, joita hän suoritti vanhuksensa siunauksella, kasvattivat hänen kestävyyttään. Lopulta vanhus Akakios katsoi hänen olevan kypsä marttyyrikilvoitukseen, vihki hänet munkiksi nimellä Ignatios ja siunasi hänet lähtemään Konstantinopoliin antaen hänelle matkatoveriksi ja tueksi munkki Gregorioksen.

Konstantinopolissa Ignatios osallistui ensin pyhään ehtoolliseen, pukeutui sitten turkkilaisiin vaatteisiin ja meni oikeuspalatsiin, polki jalkoihinsa turbaanin, joka on oleellinen osa islaminuskoisten vaatetusta, ja tunnusti rohkeasti uskonsa Kristukseen, jonka sanoi nuoruudessaan lähes kieltäneensä. Kaupungin kristittyjen tukiessa häntä rukouksillaan hän antautui auliisti kuolemaan kieltäytyen kaikista kompromisseista, joihin turkkilaiset yrittivät hänet taivuttaa säästääkseen hänen henkensä. Hänet hirtettiin 8.10.1814.

Munkki Gregorioksen onnistui ostaa vartijoilta pyhän marttyyrin ruumis. Hän vei sen juhlasaatossa Athokselle yhdessä pyhän Euthymioksen reliikkien kanssa, joita hän oli myös saanut haltuunsa. Athoksella molempien uusmarttyyreiden pyhäinjäännökset sijoitettiin heidän kunniakseen rakennettuun Pyhien Euthymioksen ja Ignatioksen kirkkoon. Pyhää uusmarttyyri Ignatiosta muistellaan myös pyhien Euthymioksen ja Akakioksen kanssa 1.5.

Vanhimpien marttyyriluetteloiden mukaan Italian Terracinassa surmattiin afrikkalainen diakoni Caesarius ja Julianus-niminen pappi. Tarkka ajankohta ei kuitenkaan ole tiedossa.

Terracinassa oli tapana, että kaupungin jumalalle Apollolle uhrattiin aika ajoin nuorukainen, joka hyppäsi vapaaehtoisesti kallionjyrkänteeltä mereen. Ennen uhraamista nuorukaista syötettiin ja hellittiin monin tavoin. Tapahtumia todistanut diakoni Caesarius huusi julki inhonsa näitä pakanallisia menoja kohtaan. Apollon pappi määräsi hänet otettavaksi kiinni. Caesarius vietiin pappinsa Julianuksen kanssa kuvernöörin eteen, ja molemmat tuomittiin kuolemaan. Heidät pantiin säkkiin ja heitettiin mereen. Roomassa, Via Appian alkupäässä, on pyhälle Caesariukselle omistettu kirkko, jonka paavi Clemens VIII (1592–1605) kunnosti.

Pyhä Markus syntyi Roomassa. Hän palveli Jumalaa innokkaasti ja nöyrästi. Apostolisia hyveitä osoitettuaan hänet vihittiin piispaksi vuonna 334. Paavi Sylvesterin kuoleman jälkeen Markus valittiin hänen seuraajakseen. Markus nousi Rooman piispanistuimelle 18.1.336.

Markus oli istuimella vain kahdeksan kuukautta, mutta ehti vihkiä 25 pappia. Markuksen aikana kristinusko oli saavuttanut valtakunnassa tunnustetun aseman, mutta erimielisyydet siitä, kuinka areiolaisuuteen pitäisi suhtautua, jäytivät sekä kirkkoa itseään että kirkon ja valtion välisiä suhteita. Myös Markus joutui taistelemaan tätä harhaoppia vastaan, jota keisari omapäisesti suosi. Markus tiesi, että vaikka ihmiset olivat lopettaneet ulkonaisen vainon, Paholainen ei jättäisi kirkkoa rauhaan.

Pyhä Markus oli ensimmäinen, joka käytti palliumia, liturgisten vaatteiden päällä pidettävää valkoista kaulaliinaa, joka on tehty kahden karitsan villasta. Pallium symboloi Kristuksen vertauksen kadonnutta lammasta, jonka Hyvä paimen on löytänyt. Markus antoi sellaisen Ostian piispalle merkiksi siitä, että tämä sai vihkiä Rooman piispan eli paavin.

Pyhä Markus rakennutti Roomaan kaksi basilikaa, joista toinen, San Marco, sijaitsee vanhalla kristittyjen kokoontumispaikalla. Se on omistettu apostoli ja evankelista Markukselle, joka majaili samalla paikalla Roomassa ollessaan. Kirkko on rakennettu uudelleen useita kertoja, mutta on edelleen käytössä. Toisen kirkon pyhä Markus rakennutti kaupungin ulkopuolelle Balbinan katakombin alueelle Via Appian ja Via Ardeatinan väliin. Pyhä Markus itsekin haudattiin sinne, kun hän nukkui pois 7.10.336.

Pyhä Johannes Erakko ja hänen 35 ensimmäistä kanssakilvoittelijaansa olivat egyptiläisiä. Luettuaan pyhistä kirjoituksista Herran Abrahamille puhumat sanat ”lähde maastasi, asuinsijoiltasi ja isäsi kodista siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan” (1. Moos. 12:1) he päättivät nousta Kyproksen laivaan lähteäkseen vieraalle maalle kilvoittelemaan ja harjaantumaan pyhissä hyveissä. Kyproksella he tapasivat paikallisia askeetteja. Nähdessään egyptiläisten kilvoitukset ja rakkauden Jumalaan 39 kyproslaista liittyi heidän joukkoonsa. Mutta jotta myös kyproslaiset saisivat nauttia vapaaehtoisen maanpakolaisuuden siunauksista, joukko lähti yhdessä eteenpäin Pamfylian Attaleiaan. Siellä heihin liittyi 24 muuta munkkia, ja näin heitä oli yhteensä jo 99 isän harmoninen kuoro. Tämän luvun Jumala järjesti heille, jotta Kristus itse sadantena olisi heidän päänsä, heidän koko olemisensa perustus ja yhdysside.

Alueen kristityt ylistivät tätä hurskasta joukkoa, ja kilvoittelijat kiusaantuivat siitä, etteivät päässeet eroon maineesta ja kunniasta. He rukoilivat sopivampaa kilvoituspaikkaa, ja jonkin ajan kuluttua Jumala johdatti heidät vielä kerran laivaan. Kilvoittelijoiden joukko purjehti Kreetalle. Saarelle päästyään he jakaantuivat kahteen joukkoon ja asettuivat autiolle alueelle kahteen luolaan eri puolille jokea. Siellä he elivät rukoillen ja mietiskellen. Ravintonsa he saivat alueen kasveista.

Johannes tahtoi olla Jumalan kanssa täydellisessä yksinäisyydessä ja pyysi veljiltään siunausta rikkoa veljestön näkyvä yhteys saadakseen elää yksin elämänsä viimeiset vuodet. Hänen lähtöpäivänään veljet rukoilivat Jumalaa ottamaan heidät kaikki pois samana päivänä kuin Johanneksen ja kokoamaan heidät taas yhteen tulevassa maailmassa. Johannes intoutui yksinäisyydessä niin ankaraan kilvoitukseen, että jonkin ajan kuluttua hän ei kyennyt enää seisomaan, vaan hänen oli ryömittävä ulos luolastaan saadakseen koottua niukat ruokatarpeensa.

Eräänä päivänä tapahtui, että alueella liikkunut metsästäjä luuli saaneensa näköpiiriinsä jonkin nelijalkaisen eläimen ja ampui nuolen, joka Kaikkivaltiaan kaitselmuksesta osui pyhän sydämeen. Johannes raahautui viimeisillä voimillaan luolalleen, josta verijälkiä seurannut metsästäjä löysi hänet. Metsästäjä järkyttyi pois tolaltaan ja joutui epätoivon ja kauhun valtaan nähdessään, että oli haavoittanut kuolettavasti Jumalan pyhää palvelijaa. Hän heittäytyi kyynelehtien Johanneksen jalkoihin. Pyhä kilvoittelija ehti juuri suoda hänelle anteeksiannon ja siunauksen ennen kuin antoi sielunsa Jumalalle.

Samana päivänä Jumala täytti pyhän Johanneksen 98 toverin toiveen. Kolmannen ja seitsemännen hetken välisenä aikana he kaikki nukkuivat pois rauhallisesti, jotkut sauvoihinsa nojaillen, jotkut rukouksessa seisoen ja jotkut polvillaan. He kaikki siirtyivät vanhurskasten asuinsijoihin. Tämä tapahtui lokakuun 6. päivänä, mutta vuonna 1632 näiden 99 kilvoittelijan juhla siirrettiin päivällä eteenpäin, jotta se ei jäisi pyhän apostoli Tuomaan juhlan varjoon.