Pyhittäjä Bassianos

Bassianos oli syyrialainen askeetti, joka ohjasi monia sieluja hyveen tielle sanoin ja teoin. Hän kierteli monilla seuduilla, kunnes asettui Konstantinopoliin keisari Markianoksen hallitusaikana (450–457). Bassianoksen pyhyys houkutteli hänen ympärilleen opetuslapsia, joita kertyi kolmisensataa, heidän joukossaan ylimyksiä ja hallitusmiehiä. Ryhmään kuului myös pyhä Matrona (9.11.), joka tuli kilvoittelemaan mieheksi pukeutuneena. Pyhän Bassianoksen ihmeet ja pelastuksen sanat kukoistivat pääkaupungissa, ja keisarikin arvosti häntä niin paljon, että omisti hänelle kirkon jo hänen elinaikanaan. Pyhittäjä Bassianos kuoli rauhassa saavutettuaan korkean iän.

Pyhä Amfiloki, Volynian Vladimirin piispa

Pyhä Amfiloki vihittiin vuonna 1105 Volyniassa sijaitsevan Vladimirin kaupungin piispaksi. Hänen aikanaan kristinuskoa vasta juurrutettiin Venäjälle. Maassa oli vielä paljon pakanoita ja toisaalta monet kristitytkään eivät olleet kokonaan luopuneet pakanallisista tavoista ja uskomuksista. Pyhä Amfiloki teki lakkaamatta työtä valistaakseen kansaa kristinuskon valolla. Johdettuaan hiippakuntaa 17 vuotta hän vetäytyi lepoon Kiovan luolaluostariin, missä hän nukkui rauhassa kuolonuneen vuonna 1122.

Autuas Andrei Totmalainen, Kristuksen tähden houkka

Autuas Andrei syntyi vuonna 1638 venäläiseen talonpoikaisperheeseen ja vietti lapsuutensa pienessä kylässä 50 kilometrin päässä Totman kaupungista. Hänen vanhempansa eivät voineet antaa hänelle koulusivistystä eivätkä opettaa lukutaitoa, mutta sen sijaan he opettivat hänelle aitoa kristillistä elämää ja uskoa. Kirkko oli nuoren Andrein ainoa koulu. Siellä hän oppi tuntemaan Jumalan ja rakastamaan Häntä. Kirkossa hän kuuli, että maailma on pahan vallassa (1. Joh. 5:19) ja päätti jättää maailman. Vielä hän kuuli, että Kristuksen todellisen seuraajan ja palvelijan pitää luopua isästään ja äidistään (Matt. 19:29). Niinpä hänkin lähti vanhempiensa kodista ja meni erämaahan, jossa hän eli kuin taivaan lintu huolehtimatta mistään maallisesta ajatellen vain Jumalaa. Vanhempiensa kuoltua hän katkaisi viimeisenkin siteensä maailmaan ja meni Galitšin kaupunkiin Kristuksen ylösnousemuksen luostariin.

Luostarin johtaja Stefan huomasi nuoren kilvoittelijan nöyryyden. Hän alkoi keskustella Andrein kanssa ja käsitti, että tavallinen luostarikilvoittelu oli hänelle liian helppoa, ja kehotti häntä ottamaan kantaakseen houkkana kilvoittelun raskaan ikeen. Lakkaamaton rukous huulillaan Andrei alkoi kierrellä lähiseudun kaupungeissa ja luostareissa. Hän eli äärimmäisen askeettisesti ja käytti ruoakseen vain vettä ja leipää. Aika ajoin hän palasi Ylösnousemuksen luostariin, missä Stefan vastasi hänen hengellisestä ohjauksestaan.

Stefanin kuoleman jälkeen Andrei siirtyi kilvoittelemaan Totmaan Suhonajoen varrelle. Yöt hän vietti rukoillen, mutta päivällä hän kierteli kaupungilla kerjäämässä almuja. Saamansa rahat hän jakoi köyhille ja otti itselleen vain sen verran, ettei kuollut nälkään. Vaatteena hänellä oli repaleinen paita, joka verhosi ruumiin mutta ei suojannut kylmältä. Kenkiä hän ei pitänyt koskaan. Herra palkitsi hänen kilvoittelunsa antamalla hänelle ihmeitätekevän voiman, jonka avulla monet paranivat sairauksistaan.

Kerran joulukuussa Andrei oli matkalla erään kyläkirkon temppelijuhlaan. Häntä vastaan tuli erään siperialaisen paimentolaisheimon päällikkö Ažbakai, joka kärsi silmäsairaudesta. Kuulemansa perusteella tämä tunsi heti paljasjalkaisen Andrein, joka oli polvistunut lumihankeen rukoilemaan. Ažbakai pyysi häntä parantamaan kipeän silmän luvaten palkkioksi paljon rahaa, mutta Andrei ei huolinut rahoja vaan juoksi pois. Silloin Ažbakai otti lunta siltä paikalta, jossa Andrei oli seissyt, pesi sillä silmänsä ja parani.

Autuas Andrei kilvoitteli houkkana kymmenen vuotta ja kuoli nuorena, vain 35-vuotiaana. Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän hän kutsui luokseen Ylösnousemuksen kirkon ponomarin Johanneksen, joka oli hänen ystävänsä, ja pyysi tätä hakemaan papin saadakseen osallistua synnintunnustuksen ja ehtoollisen sakramentteihin. Sitten hän siirtyi rauhassa Herran luo vuonna 1673.

Sana Andrein kuolemasta levisi nopeasti lähiseudun kyliin ja kaupunkeihin, ja paljon kansaa kokoontui kilvoittelijan arkun ääreen. Hänen kasvoiltaan kuvastuvaa valoa ja rauhaa ihmetellessään kaikki muistivat hänen kauttaan tapahtuneet ihmeet ja käsittivät, että hän oli ollut Jumalan pyhä. Pian autuaan Andrein kuoleman jälkeen hänen hautapaikastaan tuli parannusta vuodattava lähde, josta monet sairaat saivat avun vaivoihinsa.

Pyhittäjä Amvrosi Optinalainen

Pyhittäjä Amvrosi (Aleksandr Grenkov) syntyi vuonna 1812 ja sai kotonaan hyvän kirkollisen kasvatuksen. Hän opiskeli hengellisessä seminaarissa, menestyi erinomaisesti opinnoissaan ja iloisen ja vilkkaan luonteensa ansiosta hän oli koko opiskelijajoukon sielu. Vuotta ennen opintojen päättymistä hän sairastui vakavasti ja teki lupauksen mennä luostariin. Parannuttuaan Aleksandr ei heti täyttänyt lupaustaan vaan hakeutui opettajaksi Lipetskin hengelliseen kouluun. Kun omatunto soimasi häntä täyttämättömästä lupauksesta, hän koetti rauhoittaa sitä öisillä rukouksilla. Kesälomalla hän kävi pyhiinvaelluksella Sergein Pyhän Kolminaisuuden lavrassa ja poikkesi matkan varrella Trojekurovoon tapaamaan kuuluisaa erakko Ilarionia. Tämä otti Aleksandrin isällisesti vastaan ja sanoi hänelle: ”Mene Optinaan, sinua tarvitaan siellä”.

Lokakuussa 1839 Aleksandr täytti lupauksensa ja tuli Optinan luostariin, jossa kilvoitteluelämä oli parhaassa kukoistuksessaan. Suuret hengelliset pylväät igumeni Moisei (16.6), ja ohjaajavanhukset Leo (11.10) ja Makari (7.9.) vastasivat munkkiveljien hengellisestä ohjauksesta. Yksinkertaisuus, vilpittömyys, nöyryys ja sävyisyys olivat Optinan munkkilaisuuden tunnuspiirteitä. Aleksandr oli luonteeltaan vilkas, seurallinen ja nopeaälyinen. Nämä luonteenpiirteet eivät luostarissa kadonneet hänestä, vaan ne kirkastuivat ja henkevöityivät hänen oman hengellisen kasvunsa myötä.

Pian Aleksandr siirrettiin luostarista skiittaan, missä hän eli vanhus Makarin suorassa ohjauksessa. Lisäksi hän kävi luostarissa kuulemassa vanhus Leon opetuksia. Ihmisten nähden vanhus Leo koetteli hänen kuuliaisuuttaan ja nöyryytti häntä, mutta kun Aleksandr ei ollut kuulemassa, vanhus sanoi että hänestä tulee suuri Jumalan mies.

Vuonna 1842 Aleksandr vihittiin munkiksi ja hänelle annettiin nimeksi Amvrosi pyhän Ambrosius Milanolaisen mukaan. Kolme vuotta myöhemmin hänet lähetettiin Kalugaan pappismunkiksi vihkimistä varten. Matkalla hän vilustui pahasti ja hänen terveytensä alkoi horjua. Muutaman vuoden kuluttua sairaus paheni entisestään ja isä Amvrosi vapautettiin kaikista kuuliaisuustehtävistä. Hän pääsi vain vaivoin liikkumaan eikä enää voinut toimittaa liturgiaa. Ruoaksi hän nautti lähes yksinomaan nestemäistä ravintoa. Kaikesta tästä huolimatta hän ei murehtinut vaan piti sairauksia välttämättöminä hengelliselle edistymiselleen. Hänen kuuliaisuutensa vanhus Makaria kohtaan oli ehdotonta. Vanhuksensa ohjauksessa hän edistyi myös tieteiden tieteessä, sisäisessä Jeesuksen rukouksessa. Näin isä Amvrosi kulki kompastelematta luostarikilvoittelun tietä viisaiden vanhusten ohjaamana ja eteni kohti yhä suurempaa hengellistä täydellisyyttä.

Pian pappismunkiksi vihkimisensä jälkeen isä Amvrosi sai paikalliselta piispalta siunauksen avustaa isä Makaria rippi-isän tehtävissä. Myöhemmin vanhus Makari alkoi lähettää hänen luokseen luostarin veljiä tunnustamaan ajatuksiaan. Kun hän näki läheisimmän oppilaansa ja rippilapsensa vierailijoiden ympäröimänä keskustelemassa sielua hyödyttävistä asioista, hän sanoi leikillisesti: ”Katsokaahan, Amvrosi vie minulta leivän suusta!” Vanhus Makarin kuolemaan mennessä isä Amvrosi oli toiminut jo 12 vuoden ajan hengellisenä ohjaajana hänen alaisuudessaan, ja vanhuksen kuoleman jälkeen (1860) hän jatkoi tämän työtä.

Vanhus Amvrosin päivä alkoi aamurukousten ja rukoussäännön lukemisella keljassa noin kello 4 aamulla. Lukijoina toimivat hänen keljapalvelijansa isät Mikael ja Joosef (9.5.). Sitten hän levähti hetken, joi aamuteen ja alkoi ottaa vastaan vieraita ja pyhiinvaeltajia. Päivällä oli lounastauko ja lyhyt lepohetki, ja sen jälkeen taas keskustelua ihmisten kanssa aina myöhään iltaan asti. Vanhuksen väsymyksestä ja sairaudesta huolimatta päivä päättyi aina iltarukousten ja rukoussäännön lukemiseen.

Muutaman vuoden kuluttua vanhus Amvrosi sairastui jälleen, ja hänen muutenkin heikko terveytensä huononi entisestään. Tämän jälkeen hän ei enää pystynyt käymään kirkossa vaan osallistui ehtoolliseen keljassaan. Tällaiselle kärsimyksen ristille naulittuna hän otti päivittäin vastaan suuret joukot ihmisiä ja vastasi kymmeniin kirjeisiin. Hänessä toteutuivat Herran sanat apostoli Paavalille: ”Minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa.” (2. Kor. 12:9)

Vanhus Amvrosin kilvoittelun perustana oli hengellinen köyhyys eli nöyryys. Hän kätki vaivannäkönsä ja kilvoituksensa ulkopuolisilta itseään soimaamalla, leikkiä laskemalla tai käyttäytymällä oudosti, joskus vaikenemallakin. Nöyryydestä hän opetti: ”Täytyy yrittää edistyä nöyryydessä, nimittäin siinä että sydämessään pitää itseään kaikkia ihmisiä ja koko luomakuntaa huonompana ja alempana.” Vielä hän sanoi: ”Kun vain ihminen nöyrtyy, niin nöyryys heti asettaa hänet taivasten valtakunnan ovelle. Pitää jutella vähemmän, vaieta enemmän, olla tuomitsematta ketään ja osoittaa kaikille kunnioitusta.”

Neuvonsa ja opetuksensa vanhus Amvrosi puki hyvin yksinkertaiseen ja usein leikilliseen muotoon. Joskus hän riimitteli opetuksensa runomittaan. Usein toistuvaan kysymykseen, miten pitää elää, hän vastasi: ”Pitää elää teeskentelemättä ja käyttäytyä moitteettomasti, silloin asiamme sujuvat hienosti, muuten käy kehnosti.” Toisella kertaa hän saattoi vastata: ”Elää voi maailmassakin, mutta ei näkyvillä vaan hiljakseen.”

Monilla kilvoituksillaan vanhus Amvrosi puhdisti sielunsa, niin että siitä tuli Pyhän Hengen valittu astia. Hänen hengellisyytensä veti puoleensa jopa 1800-luvun älymystöä, joka muuten oli heikko uskossaan, täynnä epäilyjä ja usein jopa vihamielinen kirkkoa kohtaan. Yksi Amvrosin suurista hengellisistä lahjoista oli selvänäköisyyden lahja, jonka ansiosta hän saattoi lukea ihmisen sielua kuin avointa kirjaa. Monet antautuivat hänen ohjaukseensa varmoina siitä, että hän tietää heitä itseään paremmin, mikä on heille hyödyksi ja mikä vahingoksi.

Hyväntekeväisyys oli lähellä vanhus Amvrosin sydäntä. Hän jakoi jatkuvasti almuja ja huolehti leskistä, sairaista ja kärsivistä. Erityistä huolta hän kantoi naisyhteisöistä, joita hän perusti varakkaiden hyväntekijöiden avulla. Viimeinen ja merkittävin näistä yhteisöistä sijaitsi Šamordinon kylässä, jonne hän perusti Jumalanäidin kazanilaiselle ikonille omistetun luostarin. Toisin kuin muihin tuon ajan luostareihin Šamordinoon otettiin ennen kaikkea köyhiä ja sairaita naisia, jotka eivät löytäneet mistään muualta lohtua ja turvaa elämäänsä. Lisäksi sinne tuli nuoria, jotka olivat vanhuksen avulla löytäneet elämänsä tarkoituksen luostarikilvoituksesta.

Šamordinossa vanhus Amvrosi kohtasi oman kuolemansa. Hän sairastui siellä ollessaan eikä enää kyennyt palaamaan Optinaan. Lokakuun 10. päivänä 1891 hän huokaisi kolme kertaa, teki hitaasti ristinmerkin ja siirtyi Herran luo. Hänet haudattiin Optinaan ohjaajavanhusten Leon ja Makarin viereen. Vuonna 1988 hänet julistettiin pyhäksi.

Vanhurskas patriarkka Abraham ja hänen veljenpoikansa Loot

Abraham, Seemin jälkeläinen, syntyi Kaldean Urissa toisella vuosituhannella ennen Herran lihaksitulemista. Jumala valitsi Abrahamin oman kansansa isäksi, vaikka hänen vaimonsa Saara oli lapseton, ja lausui hänelle: ”Lähde maastasi, asuinsijoiltasi ja isäsi kodista siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan. Minä teen sinusta suuren kansan ja siunaan sinua, ja sinun nimesi on oleva suuri ja siinä on oleva siunaus. Minä siunaan niitä, jotka siunaavat sinua, ja kiroan ne, jotka sinua kiroavat, ja sinun saamasi siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille.” (1. Moos. 12:1-3) Abraham uskoi Herran sanaa, otti vaimonsa Saaran, veljenpoikansa Lootin, omaisuutensa ja palvelijansa ja lähti suorinta tietä kohti Kanaanin maata. Jumala vastasi Abrahamin uskoon tekemällä hänen ja hänen jälkeläisiensä kanssa ikuisen liiton, jonka merkiksi tuli kaikkien miespuolisten jälkeläisten ympärileikkaaminen.

Herra ilmestyi Abrahamille Mamren tammistossa kuumana kesäpäivänä kolmen enkelin hahmossa. Heti heidät nähtyään Abraham juoksi teltan ovelta heitä vastaan ja tervehti heitä kumartaen maahan asti ja palveli heitä vierainaan. Yksi heistä ilmoitti: ”Ensi vuonna minä palaan sinun luoksesi tähän samaan aikaan, ja silloin on vaimollasi Saaralla poika.” Abraham ja Saara olivat jo ikääntyneitä, eikä Saara voinut enää saada lasta, ja siksi Saara naurahti itsekseen. Silloin Herra kysyi Abrahamilta: ”Miksi Saara nauroi? Onko Herralle mikään mahdotonta? Ensi vuonna minä palaan luoksesi tähän samaan aikaan, ja silloin Saaralla on poika.” Saara oli hedelmätön ja hän samoin kuin Abrahamkin olivat hyvin vanhoja, mutta Jumalan lupaus oli toteutuva, ja sen ensimmäinen merkki oli Iisakin syntymä. Siksi Iisak ennalta kuvaa tulevaa Messiasta, Kristusta, joka saattaa Jumalan patriarkalle antaman lupauksen täyttymykseensä.

Koetellakseen palvelijansa uskoa Jumala käski Abrahamin uhrata poikansa Iisak polttouhrina Morian vuorella. Vastaan sanomatta Abraham satuloi aasinsa, hakkasi polttopuut ja lähti matkaan Iisakin ja kahden palvelijansa kanssa. Kun he saavuttivat Morian vuoren, jonne Salomon temppeli myöhemmin rakennettiin, Abraham ja Iisak jättivät palvelijat taakseen ja alkoivat nousta ylemmäksi kahdestaan. Pyhä patriarkka antoi puut Iisakille ja otti itse tulen ja veitsen. Iisak kysyi, missä uhrilammas oli, ja Abraham vastasi: ”Jumala katsoo kyllä itselleen karitsan polttouhriksi, poikani.” Sitten hän rakensi alttarin, sitoi Iisakin, asetti hänet puiden päälle ja kohotti veitsensä uhratakseen poikansa. Silloin Herran enkeli pysäytti hänet huutamalla hänelle taivaasta: ”Älä koske poikaan äläkä tee hänelle mitään. Nyt minä tiedän, että sinä pelkäät ja rakastat Jumalaa, kun et kieltäytynyt uhraamasta edes ainoaa poikaasi.” Abraham kohotti katseensa ja näki oinaan, joka oli sarvistaan takertunut pensaikkoon. Abraham uhrasi sen polttouhriksi poikansa sijasta ja alkoi kutsua paikkaa nimellä ”Herra näkee” (Septuaginta: ”Herra ilmestyi”). Herra vahvisti lupauksensa puhumalla Abrahamille enkelinsä kautta: ”Siunaan sinua runsain määrin ja annan sinulle jälkeläisiä niin paljon, että he ovat kuin taivaan tähdet tai hiekanjyvät meren rannalla, ja sinun jälkeläisesi valloittavat vihollistensa kaupungit. Sinun jälkeläistesi saama siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille, koska sinä olit minun äänelleni kuuliainen.”

Abraham kuoli rauhallisen vanhuuden jälkeen korkeassa iässä ja elämästä kyllänsä saaneena, ja hänet otettiin isiensä luo 175 vuoden iässä. Abraham haudattiin Kanaanin maahan hautapaikkaan, jonka hän oli ostanut aiemmin kuollutta vaimoaan Saaraa varten.

Abrahamin veljenpoika Loot oli tullessaan maahan valinnut itselleen Jordanin rikkaan ja hedelmällisen laakson. Loot asettui Sodomaan, jonka asukkaat olivat elintavoiltaan täysin häpeämättömiä, irstaita ja kieroutuneita. Lopulta Herran viha syttyi sodomalaisia vastaan ja Hän päätti tuhota kaupungin. Hän lähetti kaksi enkeliä varoittamaan Lootia ja hänen perhettään sanoen: ”Pakene henkesi edestä! Älä katso taaksesi äläkä pysähdy ennen kuin olet päässyt pois tältä tasangolta. Pakene vuoristoon, muuten olet mennyttä.” (1. Moos. 19:17) Heti kun Loot oli lähtenyt, Herra antoi sataa tulta ja tulikiveä Sodoman ja Gomorran päälle syösten niiden syntiset asukkaat tuliseen rangaistukseensa. Mutta Lootin vaimo ei totellut Herran käskyä, vaan katsoi taakseen. Silloin hän jähmettyi suolapatsaaksi. Tämä tapahtui, jotta me oppisimme seuraamaan Jumalan kutsua vilkuilematta taaksepäin maailmaan ja haikailematta sitä pahuutta, jonka Jumalan avulla olemme jo kerran jättäneet taaksemme.

Apostoli Jaakob, Alfeuksen poika

Herra Jeesus Kristus valitsi apostoleikseen yksinkertaisia mutta hurskaita miehiä, joita hän lähetti julistamaan evankeliumia kaikkialle maailmaan. Jaakob Alfeuksen poika sai kunnian olla yksi kahdestatoista apostolista, Kristuksen silminnäkijä, Hänen seuraajansa ja Hänen salaisuuksiensa julistaja. Apostoli Jaakob Alfeuksen poika oli evankelista Matteuksen veli. Hän on siis eri henkilö kuin apostoli Jaakob Sebedeuksen poika (30.4.) ja apostoli Jaakob Herran veli (23.10).

Kun Jaakob Alfeuksen poika oli muiden apostolien kanssa saanut Pyhän Hengen tulisten kielten hahmossa, hän lähti jumalallista intoa hehkuen julistamaan Kristusta. Pyhän Hengen armovoimalla hän karkotti riivaajia, paransi sairaita ja teki monia ihmeitä. Koska hän kylvi väsymättömästi Jumalan sanaa ihmisten sydämiin, häntä alettiin kutsua ”jumalalliseksi siemeneksi”.

Pyhä apostoli Jaakob Alfeuksen poika julisti evankeliumia Juudeassa, Edessassa, Gazan ja Eleutheropoliksen alueella. Näin hän jakoi rakkautensa Kristukseen koko ihmiskunnan kanssa. Kylvettyään taivaan valtakunnan siementä ihmisten pelastuksen sadonkorjuuta varten hän sai päättää maallisen vaelluksensa osallistumalla Herransa kärsimyksiin. Jaakob pidätettiin egyptiläisessä Ostrazinin kaupungissa. Vapahtajansa esikuvan mukaisesti hänet naulattiin ristille, ja hän antoi henkensä Jumalan haltuun.

Marttyyripiispa Denis Pariisilainen ja hänen toverinsa Rusticus ja Eleutherius

Pyhä Denis (Dionysios) syntyi nykyisen Italian alueella toisen vuosisadan lopussa. Hän oli yksi seitsemästä piispasta, joita Rooman paavi lähetti Galliaan keisari Deciuksen aikana (249–251). Muut kuusi lähetettiin seuraaviin kaupunkeihin: pyhä Gatianus (18.12.) Toursiin, pyhä Trofimus (29.12.) Arlesiin, pyhä Paavali (22.3.) Narbonneen, pyhä Saturninus (29.11.) Toulouseen, pyhä Austremonius (1.11.) Auvergneen (Arvernes) ja pyhä Martial (30.6.) Limogesiin. Denis lähetettiin pieneen Lutetian kaupunkiin (Pariisi), joka oli kaukaisin näistä kaikista ja jossa harjoitettiin saastaisimpia pakanallisia menoja. Hänellä oli mukanaan pappi Rusticus ja diakoni Eleutherius. Jo matkalla kohti Lutetiaa pyhä Denis julisti rohkeasti evankeliumia ja teki ihmeitä osoittaen näin kristinuskon totuuden, ja monia pakanoita kääntyi ja otti kasteen.

Lutetiassa Denis asettui kaupungin ulkopuolelle Montmorencyyn. Eräs jalosukuinen käännynnäinen antoi hänen käyttöönsä talon, jossa kristityt kokoontuivat salaa. Kun keisari oli tulossa vierailemaan Galliassa, kristittyjä vastaan säädettyjä lakeja alettiin toteuttaa kiihkeästi. Kaikkialla maassa uskovaisia otettiin kiinni, pahoinpideltiin ja tuomittiin kuolemaan kidutusten jälkeen. Korkeasta iästään huolimatta Denis vieraili ahkerasti kuolemaantuomittujen luona rohkaisten heitä pysymään lujina uskoaan tunnustaessaan. Pian hänetkin annettiin ilmi ja pidätettiin. Denistä kidutettiin yhdessä opetuslastensa Rusticuksen ja Eleutheriuksen kanssa. Kidutusten aikana Denis ripustettiin ristille, jossa hän kuitenkin julisti paikalla olleelle yleisölle pelottomasti Kristuksen kärsimyksen ja maailman pelastuksen suurta salaisuutta. Kun hänet palautettiin vankityrmäänsä toisten vainottujen luo, hän toimitti pyhät salaisuudet viimeisen kerran jumalallisen valon kirkastamana.

Lopulta pyhä Denis mestattiin yhdessä monien muiden marttyyrien kanssa kukkulalla, joka tunnetaan yhä nimellä Montmartre, marttyyrien kukkula. Heidän ruumiinsa heitettiin Seinejokeen, josta ne pelastettiin ja haudattiin. Tämä tapahtui viimeistään vuonna 258. Hautapaikalle rakennettiin myöhemmin pyhän Deniksen nimeä kantava luostari. Pyhää Denistä on kunnioitettu Ranskan suojelijana ja yhtenä neljästätoista ”pyhästä auttajasta”, joiden juhlaa on vietetty elokuun 8. päivänä.

Pyhän Deniksen elämään on sekoittunut monenlaisia legendoja sekä elämänvaiheita muiden pyhien elämäkerroista. Kerrotaan, että kun hänen päänsä oli lyöty poikki, hän jäi seisomaan jaloilleen, otti päänsä käsiinsä ja käveli muutaman kilometrin matkan paikkaan, johon hänet haudattiin ja myöhemmin rakennettiin kirkko. Sekä kirkko että sen ympärille kasvanut kaupunki tunnetaan Saint Denisin nimellä. Ranskan kuninkaat ja kuningattaret haudattiin kyseisen kirkon kryptaan aina Ranskan vallankumoukseen asti.

Pyhän Denisin elämänvaiheet on sekoitettu sekä ensimmäisen vuosisadan Ateenan piispa Dionysios Areiopagitaan (3.10.) että 400-luvun lopussa vaikuttaneeseen syyrialaiseen kirjoittajaan Pseudo-Dionysiokseen, jonka kirjoitukset tulivat Länsi-Euroopassa erittäin suosituiksi 800-luvulla, mikä puolestaan levitti Dionysioksen kunnioitusta. Sekaannusta lisäsi, että vuonna 1215 paavi Innocentius III siirsi Dionysios Areiopagitan reliikit Pyhän Deniksen basilikaan Pariisiin.

Pyhä tunnustaja diakonissa Poplia

Pyhä Poplia eli Antiokiasssa keisari Julianus Luopion hallituskaudella (361–363). Poplia oli ollut avioliitossa ja hänellä oli poika Johannes, jonka hän omisti Jumalalle. Johanneksesta tuli pappi, ja myöhemmin hänelle tarjottiin kolme kertaa Antiokian piispanistuinta, mutta suuressa nöyryydessään hän kieltäytyi joka kerralla. Poikansa kasvatuksesta huolehdittuaan Poplia vihkiytyi diakonissaksi. Hänestä tuli monien Jumalalle omistautuneiden nuorten naisten opastaja ja ohjaaja.

Kerran keisari Julianus Luopio, joka tahtoi palauttaa epäjumalanpalveluksen Rooman valtakuntaan, tuli Antiokiaan. Kun hän kulki Poplian johtaman yhteisön talon ohi, nuorten naisten kuoro veisasi rohkeasti: ”Pakanain epäjumalat ovat hopeaa ja kultaa, ihmiskätten työtä. Niiden kaltaisia ovat niiden tekijät ja kaikki, jotka niihin turvaavat.” (Ps.135:15,18) Keisari raivostui ja käski, että laulaminen oli heti lopetettava. Mutta Poplian kehotuksesta kuoro lauloi entistäkin innokkaammin: ”Nouskoon Jumala, niin Hänen vihollisensa hajaantuvat.” (Ps. 68:1) Julianus raivostui ja vangitutti Poplian. Häntä lyötiin kasvoihin, kunnes maa punertui hänen verestään. Hänet olisi luultavasti tapettu, mutta keisarilla oli kiire sotaretkelle Persiaan. Siellä hän kuitenkin kaatui taistelussa. Näin Poplia pääsi vapaaksi ja jatkoi toimintaansa kirkon hyväksi, kunnes antoi henkensä rauhallisesti Jumalan haltuun.

Pyhä aviopari Andronikos ja Athanasia

Pyhät Andronikos ja Athanasia olivat hyveellinen ja varakas aviopari, joka eli 500-luvulla Antiokiassa. Andronikos oli hopeaseppä, joka tunnettiin keisarillisissakin piireissä. Perheeseen kuului kaksi lasta. Pariskunta jakoi tulonsa kolmeen osaan. Yhden osan he käyttivät armeliaisuuteen, toisesta osasta he antoivat korottomia lainoja tarpeessa oleville ja kolmannen osan he käyttivät omiin kuluihinsa. Hyvät teot olivat heidän jokapäiväinen ilonsa. Ahdingossa ja puutteessa elävät kääntyivät heidän puoleensa. Muun avun lisäksi köyhät saivat jopa kylpeä ilmaiseksi heidän kylpylässään.

Kun perheen lapset Johannes ja Maria olivat noin 12-vuotiaita, he kuolivat molemmat samana päivänä. Tämä oli kauhea isku. Athanasia ei tahtonut ollenkaan poistua Pyhän marttyyri Julianoksen kirkosta, minne lapset oli haudattu. Hän rukoili marttyyria, että saisi itsekin kuolla ja tulla haudatuksi lastensa kanssa. Yöllä marttyyri ilmestyi Athanasialle ja moitti häntä, että hän häiritsi edesmenneiden lastensa rauhaa ylenpalttisella surullaan. Athanasia ymmärsi lastensa elävän Jumalan luona ja hänen surunsa vaihtui hengelliseksi iloksi.

Lastensa kuoleman jälkeen Andronikos ja Athanasia päättivät luopua maailmasta. He lähtivät ensin pyhiinvaellukselle Jerusalemiin ja menivät sitten Egyptiin. Tunnettu ohjaajavanhus Daniel (7.7.) lähetti Athanasian Tabennesikseen pyhän Pakomioksen perustamaan naisluostariin. Andronikoksen hän otti itse oppilaakseen.

Vietettyään kaksitoista vuotta luostarissa Andronikos sai siunauksen lähteä uudelleen Jerusalemiin. Matkalla hän kohtasi munkiksi pukeutuneen Athanasian, joka käytti nimeä Athanasios. Tämä tunnisti Andronikoksen, mutta Andronikos ei enää tuntenut vaimoaan, jonka ulkonäkö oli muuttunut askeettisissa kilvoitteluissa. Athanasia ehdotti, että he jatkaisivat matkaa yhdessä mutta puhumatta. Vasta paluumatkalla hän avasi suunsa ja ehdotti, että he asuisivat yhteisessä erakkomajassa ja jatkaisivat siellä kilvoitustaan hiljaisuudessa ja rukouksessa. Andronikos kertoi abba Danielille kumppaninsa vaikenemisesta ja hyveistä ja abba suostui ehdotukseen.

Näin Andronikos ja Athanasia kilvoittelivat yhdessä erämaassa kaksitoista vuotta eikä Andronikoksen mieleen koskaan edes juolahtanut, kuka hänen salaperäinen kumppaninsa oli. Abba Daniel kävi aika ajoin antamassa heille hengellistä ohjausta. Kerran kun hän oli palaamassa käynniltään, Andronikos juoksi hänen jälkeensä ja kutsui hänet takaisin, sillä Athanasia oli yhtäkkiä sairastunut vakavasti. Vanhus antoi sairaalle pyhän ehtoollisen ja pian tämä kuoli rauhallisesti. Kun häntä valmistettiin haudattavaksi, havaittiin, että hän oli nainen. Vierellään hänellä oli ruukunpala, johon hän oli kirjoittanut, kuka hän todellisuudessa oli.

Abba Daniel ihmetteli tämän naisen inhimilliset voimat ylittävää sankarillisuutta, kuinka hän oli tuntemattomana pysyen elänyt niin monta vuotta puolisonsa lähellä. Munkit hautasivat hänet juhlallisesti pitäen käsissään palmunoksia voitonmerkkeinä.

Andronikos eli vielä vähän aikaa heidän yhteisessä erakkomajassaan. Hän kiitti Jumalaa, joka oli antanut hänelle sellaisen elämäntoverin. Pian hänkin siirtyi taivaallisiin majoihin Athanasian luo. Myöhemmin Egyptin munkkien välille kehittyi kova kilpailu siitä, kuka saisi haltuunsa pyhän avioparin jäännökset.

Stefan Sokea, Serbian ruhtinas

Stefan syntyi vuoden 1417 tienoilla. Hän oli pyhän ruhtinaan ja marttyyrin Lazarin (muistopäivä 1.6.) jälkeläinen. Pääsiäispäivänä vuonna 1441 osmanit ottivat Stefanin ja hänen nuoremman veljensä Gregorin vangeiksi ja puhkaisivat heidän silmänsä. Muutaman vuoden kuluttua sokeat ruhtinaat myytiin takaisin heidän isälleen. Isänsä ja veljensä kuoltua Stefan hallitsi Serbiaa lyhyen ajan, kunnes hänet juoniteltiin syrjään valtaistuimeltaan. Stefan lähti maanpakoon Albaniaan, missä hän tapasi pyhän Angelinan. He menivät naimisiin vuonna 1461 ja heille syntyi kolme lasta. He joutuivat pakenemaan turkkilaisten tieltä Italian Triesteen, jossa Stefan pysyi uskollisena ortodoksiselle kirkolle, vaikka häntä painostettiin kääntymään roomalaiskatolisuuteen.

Kestettyään raskaan elämänsä kaikki koettelemukset vanhurskaan Jobin tavoin pyhä Stefan nukkui pois 9.10.1476. Jonkin aikaa hänen kuolemansa jälkeen hänen haudallaan nähtiin taivaallista valoa. Hauta avattiin ja hänen ruumiinsa havaittiin turmeltumattomaksi. Ruumista koskettaneet sairaat paranivat ja sokeat saivat näkönsä. Jäännökset siirrettiin myöhemmin Angelinan perustamaan Krušedolin luostariin Vojvodinassa. Turkkilaiset hyökkäsivät luostariin 13.8.1716, sytyttivät kirkon tuleen ja hajottivat pyhän ruumiin palasiksi. Joitain reliikkejä on kuitenkin edelleen jäljellä.