Pyhä Canice syntyi Irlannin Glengivenissä vuosien 515 ja 527 välisenä aikana. Hänen isänsä oli oppinut mies ja runoilija. Canice oli piktien sukua ja puhui heidän kieltään.

Canice lähti pyhien kilvoittelijoiden matkaan ja vihkiytyi munkiksi. Hänestä tuli pyhän Finnianin (12.12.) oppilas Clonardissa. Canice kulki ensin pyhien Kieranin (9.9.), Columban (9.6.) ja Comgallin (11.5.) mukana näiden vaellellessa julistamassa evankeliumia, ja pian Canice alkoi itsekin levittää evankeliumia Irlannissa. Ruton puhkeaminen johti kuitenkin veljien hajaantumiseen. Canice siirtyi Walesiin, Llancarfaniin, jossa hänet vihittiin pappismunkiksi vuonna 545.

Canice pysyi pyhän Columban läheisenä ystävänä. Kun Columba lähti piktien kuninkaan Bruden luokse, Canice lähti hänen tulkikseen. Yhdessä he levittivät evankeliumia piktien keskuuteen ja perustivat kirkolle uusia tukikohtia laajalle alueelle. 560-luvulla Canice teki työtä Skotlannissa, jossa hänet tunnetaan nimellä Kenneth.¹ Hän perusti Skotlantiin luostarin ja useita kirkkoja. Canice on yksi Skotlannin suosituimpia pyhiä, ja monet maantieteelliset paikat kantavat yhä hänen nimeään.

Vuoden 577 tienoilla Canice palasi Irlantiin ja jatkoi väsymättömästi luostarien ja kirkkojen perustamista. Canice tunnettiin vaikuttavana saarnaajana, jonka Jumala valaisi aika ajoin erityisellä armovaikutuksella. Muiden irlantilaisten kilvoittelijaisien tavoin pyhä Canice eli luonnon keskellä vetäytyen ajoittain erakkoelämän yksinäisyyteen. Pyhä Canice muistetaankin erityisesti siitä, että eläimet tottelivat häntä. Hiiret jättivät erään saaren kokonaan, kun pyhä pyysi niitä lähtemään. Eräänä sunnuntaina Canice oli saarella, joka tunnettiin ”lintusaarena” runsaan lintukantansa takia. Linnut mekastivat niin, että pyhä ei rukoillessaan kuullut enää omaa ääntään. Kun hän nuhteli lintuja, nämä laskeutuivat maahan ja pysyivät hiljaa aina maanantain aamupalveluksen loppuun saakka.

Kerran kun pyhä Canice oli vetäytynyt metsän siimekseen yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen, hänen luokseen tuli hirvi. Canice asetti kirjansa sen sarvien päälle, ja hirvi otti tavakseen pidellä kirjaa, kun pyhä luki sitä. Eräänä päivänä hirvi säikkyi jotakin ja säntäsi karkuun ilman munkkivanhuksen siunausta, ja kirja jäi sarvien päälle avoimena. Myöhemmin hirvi kuitenkin palasi kuin karkulaismunkki igumeninsa luokse, ja kirja oli edelleen sarvien päällä aukinaisena ja ehjänä.

Pyhä Canice kirjoitti evankeliumikommentaarin, joka tunnetaan nimellä Glas-Chainnigh. Hyvän kilvoituksen kilvoiteltuaan hän kuoli vuonna 599. Häntä kunnioitetaan yhtenä Irlannin kahdestatoista apostolista.

Pyhä Filoteos syntyi Tessalonikassa 1200-luvun lopulla. Hänen äitinsä oli kääntynyt kristityksi juutalaisuudesta. Filoteoksen opintoja ohjasi yksi aikansa suurimmista oppineista. Filoteos osoitti huomattavaa lahjakkuutta niin teologisissa kuin maallisissakin opinnoissa. Hän kuitenkin jätti maailman ja siirtyi luostarielämään, ensin Siinaille ja sieltä Athoksen Suureen lavraan.

Filoteos oli pyhän Gregorios Palamaksen (14.11.) innokas tukija tämän taistellessa niitä vastaan, jotka väheksyivät hesykasteja ja ortodoksista oppia luomattomasta armosta. Hänet valittiin laatimaan kuuluisa Athoksen munkkien julistus, jossa tehtiin ero Jumalan välittymättömän Olemuksen ja Hänen välittyvien ja jumalallistavien energioidensa välillä. Energioiden kautta pyhät tulevat osallisiksi siitä jumalallisesta valosta, jonka kolme apostolia näkivät loistavan konkreettisesti Herran kirkastuessa Taborin vuorella.

Vuonna 1340 Filoteos nimettiin tessalonikalaisen Filokaloksen luostarin igumeniksi, mutta jo neljän vuoden kuluttua hänet kutsuttiin takaisin Athokselle johtamaan Suurta lavraa. Vuonna 1347 patriarkka Isidoros I (1347–1349) nimitti Filoteoksen Herakleian metropoliitaksi Traakiaan tunnustuksena hänen ansioistaan hesykasmia käsitelleessä teologisessa keskustelussa. Filoteos kuitenkin pysyi Konstantinopolissa voidakseen jatkaa dogmaattista taistelua. Hän osallistui vuonna 1351 hesykasmia käsitelleeseen kirkolliskokoukseen ja laati sen pöytäkirjan. Hänen poissaollessaan Herakleian kaupunki joutui genovalaisten ja venetsialaisten ryöstöretken saaliiksi, ja pyhän piispan väliintulon ansiosta suuri määrä genovalaisten vangitsemia kaupunkilaisia vapautettiin.

Kun Johannes Kantakuzenoksen poika Matteus nousi valtaan vuonna 1354, patriarkka Kallistos I (20.6.) luopui virastaan. Oppineisuudestaan ja ortodoksisuudestaan tunnettu Filoteos valittiin Konstantinopolin patriarkan istuimelle. Mutta jo seuraavana vuonna keisariksi nousi Johannes V Paleologos, jolloin Kallistos palasi patriarkaksi ja Filoteos siirtyi takaisin Herakleian piispaksi. Kallistoksen kuollessa vuonna 1364 Filoteos kutsuttiin takaisin Konstantinopoliin.

Filoteoksen toinen kausi patriarkkana oli merkittävä siksi, että hän pyrki aloittamaan keskustelut roomalaiskatolisen kirkon kanssa skisman lopettamiseksi. Hänen motiivinsa eivät olleet diplomaattisia ja poliittisia kuten Johannes V:llä, joka oli luopunut ortodoksisuudestaan ja vaihtanut sen latinalaiseen uskoon. Filoteos toimi rakkaudesta totuuteen. Hänen tavoitteenaan oli saada koolle ekumeeninen kirkolliskokous, mutta keskustelut eivät johtaneet mihinkään Rooman lähettiläiden vastustettua hänen ehdotustaan.

Pyhä Filoteos laati näihin aikoihin lukuisia kirjoituksia, joissa hän esitteli luomattomien energioiden teologiaa. Hän väitteli menestyksellisesti lännen skolastikkojen ja humanisti-teologien kanssa, joiden ajattelu oli lähinnä antiikin filosofiaa pinnallisesti kristillistettynä.

Pyhä Filoteos laati myös lukuisia jumalanpalvelustekstejä, yhden niistä Greogorios Palamaksen kunniaksi, ja kokosi pyhien elämäkertoja. Kun keisariksi nousi vuonna 1376 Andronikos IV Paleologos, pyhä patriarkka Filoteos erotettiin ja karkotettiin. Kärsimiensä vääryyksien ja pitkällisen sairauden murtamana hän antoi sielunsa Jumalalle vuonna 1379.

Pyhittäjä Leo (Lev Nagolkin, ennen suureen skeemaan vihkimistä Leonid) syntyi vuonna 1768. Ennen luostariin menoaan hän toimi kauppa-apulaisena ja matkusteli ympäri Venäjää hankkien arvokasta elämänkokemusta ja ihmistuntemusta. 29 vuoden ikäisenä hän meni Optinaan, mutta siirtyi sieltä muutaman vuoden kuluttua Beloberegin luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi ja papiksi. Tutustuttuaan pyhittäjä Paisi Velitškovskin (15.11.) oppilaaseen skeemamunkki Feodoriin hän ryhtyi tämän uskolliseksi seuraajaksi. Vanhus Feodor oli asunut Moldaviassa pyhittäjä Paisin johtamassa Neamtsin luostarissa, mutta palasi pyhittäjän kuoleman jälkeen Venäjälle, missä hän joutui jatkuvan panettelun ja kateuden takia viettämään kiertelevää elämää. Hän opetti isä Leolle tieteiden tiedettä ja taiteiden taidetta, lakkaamatonta Jeesuksen rukousta, joka vähitellen puhdistaa sydämen himoista.

Neljän vuoden ajan isä Leo toimi Beloberegin luostarin johtajana, mutta vuonna 1808 hän jätti tehtävänsä ja siirtyi isä Feodorin ja tämän toisen oppilaan, myös Moldaviasta tulleen skeemapappismunkki Kleopan kanssa yksinäisyyttä ja hiljaisuutta etsien Valamoon. Kuuden vuoden ajan vanhukset asuivat Kaikkien pyhien skiitassa. Heidän hengellinen viisautensa ja nöyryytensä veti puoleensa munkkiveljiä ja pyhiinvaeltajia, mutta herätti monissa myös kateutta. Lopulta isät Feodor ja Leo lähtivät Valamosta Syvärin luostariin. Ohjaajansa kuoleman jälkeen vanhus Leo palasi vuonna 1829 takaisin Optinaan ja toi sinne ohjaajavanhusperinteen, jonka oli itse omaksunut isä Feodorilta. Igumeni Moisei uskoi heti koko veljestön ja vieraat hänen hengelliseen ohjaukseensa.

Vanhus Leoa oli koeteltu ja puhdistettu 30-vuotisen kilvoituselämän sulatusuunissa kuin kultaa, ja hän oli Jumalan kaitselmuksesta valmis ottamaan vastaan kaikki luokseen tulevat. Leon opetukset olivat täynnä hengellistä viisautta, jonka hän verhosi äärimmäisen yksinkertaiseen ja joskus leikilliseenkin puhetapaan. Hän tunsi suurta rakkautta ja sääliä koko ihmiskuntaa kohtaan, mutta saattoi olla puheissaan jyrkkäsanainen. Kooltaan hän oli suuri, suorastaan majesteettinen hahmo ja oli nuorena ollut kuulu ruumiinvoimistaan. Hän oli syntyisin alemmasta säädystä eikä omannut ulkonaista sivistystä, mutta osasi arvostaa ja ohjata myös älymystöä.

Koko elämänsä ajan vanhus Leo joutui kokemaan vainoa. Muutamat munkkiveljet, jotka eivät ymmärtäneet sisäistä hengellistä elämää vaan harjoittivat pelkkää ruumiillista kilvoittelua, alkoivat kadehtia häntä ja tekivät kantelun hiippakunnan piispalle. Vanhusta kiellettiin ottamasta vastaan ihmisiä, mutta pyhiinvaeltajia tuli jatkuvana virtana. Hänet siirrettiin skiitasta luostarin muurien sisälle, mutta kansa alkoi vaeltaa sinne. Kielloista huolimatta vanhus otti tulijat vastaan. ”En kutsu ketään luokseni, mutta en myöskään voi ajaa pois niitä jotka tulevat”, hän sanoi.

Vanhuksen ei kuultu edes elämänsä vaikeimpina päivinä lausuvan ainuttakaan kärsimätöntä tai valittavaa sanaa. Kukaan ei koskaan nähnyt häntä alakuloisena. Rauhallisuus, evankeliumin mukainen lapsenomaisuus ja kristillinen ilo olivat hänen pysyviä piirteitään. Kysyttäessä, miten hän oli saanut tuollaiset hengelliset lahjat, hän vastasi: ”Elä yksinkertaisemmin, niin Jumala ei jätä sinuakaan vaan osoittaa laupeuttaan.”

Pyhittäjä lausui lakkaamatta Jeesuksen rukousta. Ulkonaisesti hän eli ihmisten parissa, mutta oli sisimmässään Jumalan kanssa. Hänen hengellinen ohjauksensa vaikutti skiitan veljestöön, niin että he olivat kuin yhtä perhettä ja varoivat katseellakaan loukkaamasta toisiaan. Päivittäin he kävivät tunnustamassa ajatuksensa vanhukselle.

Syyskuussa 1841 vanhus sairastui ja tunsi kuolemansa lähestyvän. Lokakuun 11. päivänä hän osallistui pyhään ehtoolliseen ja kovista kivuistaan huolimatta hän lähti Herran luo ilosta loistaen. Pyhittäjä Leo toimi Optinan luostarin ohjaajavanhuksena 12 vuoden ajan (1829–1841) ja siirsi kokemuksensa seuraajilleen vanhus Makarille ja Amvrosille, jotka olivat hänen uskollisia oppilaitaan.

Pyhät Cassius, Florentius ja heidän seitsemän toveriaan olivat lähtöisin Theban legioonasta, josta he pakenivat Agaunumin verilöylyn aikaan. Myöhemmin he jäivät kiinni Saksan Bonnissa, jossa he kärsivät marttyyrikuoleman vuonna 303 keisari Diocletianuksen kanssahallitsijan Maximianus Herculiuksen käskystä. Heidän haudalleen rakennettiin kirkko jo neljännellä vuosisadalla. Piispa Rinaldus siirsi heidän reliikkinsä vuonna 1166 uuteen romaanistyyliseen kirkkoon, ja ne löydettiin uudelleen vuonna 1929.

Pyhä Maharsapur oli persialainen kristitty jalosukuisesta perheestä. Mazdalaisten temppelin hajottamisesta raivostunut kuningas Jezdegerd (399–420) otatti hänet kiinni yhdessä Narseksen (Parses) ja Sabutakan kanssa. Kolmikkoa kidutettuaan tuomari Hormisdavarus, joka oli entinen orja, määräsi kaksi muuta mestattavaksi, mutta Maharsapuria ei päästetty yhtä helpolla. Hänet tuotiin kerta kerran jälkeen Hormisdavaruksen eteen kuulusteltavaksi ja kidutettavaksi. Kolmivuotisen vankeuden jälkeen hänet heitettiin kaivoon ja jätettiin sinne kuolemaan nälkään. Kolmen päivän kuluttua hänet löydettiin kuolleena rukousasennossa ja valoa hohtavana. Tämä tapahtui vuonna 421, kuningas Bahram V:n (Varahran, Varanes, 420–438) hallituskauden alussa.