Pyhä Kosmas syntyi Syyriassa 600-luvun loppupuolella ja jäi orvoksi hyvin nuorena. Hänet adoptoi pyhän Johannes Damaskolaisen (4.12.) isä Sergios Mansur, rikas ylimys, jolla oli merkittävä asema kaupungissa. Sergios piti huolta siitä, että molemmat pojat saavat mahdollisimman hyvän koulutuksen, ja hankki heille kotiopettajaksi sivistyneen sisilialaisen munkin, joka hänkin oli nimeltään Kosmas. Munkki opetti pojille kaiken sen viisauden, jonka oli itselleen hankkinut. Molemmat pojat osoittautuivat hyvin lahjakkaiksi ja saavuttivat muutamassa vuodessa hämmästyttävän tietouden filosofiassa, astronomiassa, geometriassa, musiikissa, kieliopissa ja kirjallisuudessa. He molemmat alkoivat kirjoittaa runoutta ja saavuttaa mainetta.

Jonkin ajan kuluttua Johannes ja Kosmas lähtivät munkeiksi Pyhän Sabbaksen luostariin. Näin he täydellistivät maalliset opintonsa ”tieteiden tieteellä” eli askeesilla ja rukouksella, joka on todellista filosofiaa eli viisauden rakastamista. Myöhemmin Jerusalemin patriarkka vihki Johanneksen papiksi. Vuonna 743 Jerusalemin synodi pyysi Kosmasta piispaksi Maiumaan. Tämä Gazan lähellä sijainnut kaupunki oli Jerusalemin patriarkaatin alainen ja tunnettiin myös nimellä Anthedon. Konstantinus Suuri oli aikanaan nimennyt kaupungin poikansa kunniaksi Konstantiaksi.

Pyhä Kosmas muistetaan yhtenä ortodoksisen kirkon kuuluisimmista hymnien laatijoista. Kuuluisimpia ovat hänen Herran suuriin juhliin laatimat kanoninsa, jotka ovat hyvin syvällisiä, hartaita ja kielikuviltaan rikkaita. Pyhä Henki innoitti Kosmasta ilmaisemaan kirkkoisien teologisen opetuksen sisältöä runollisessa muodossa, ja näin hän toi heidän oppinsa koko kirkkokansan ja kaikkien uskovaisten ulottuville. Pyhä Kosmas sai vaikutteita erityisesti Gregorios Teologin ajattelusta. Kosmaksen pyrkimyksenä oli auttaa uskovaisia ylentämään sydämensä taivaallisiin asioihin. Hän paimensi hengellistä laumaansa rauhassa monien vuosien ajan ja nukkui pois Herrassa korkean iän saavuttaneena.

Pyhittäjä Amfiloki kilvoitteli ensin Ustjugissa, missä hänet vihittiin pappismunkiksi. Vuonna 1417 hän tuli Glušitsan luostariin pyhittäjä Dionisin (1.6.) luo, ja pyysi päästä kilvoittelemaan tämän ohjauksessa. ”Isä, pelasta minut”, hän sanoi pyhittäjä Dionisille heti tavattuaan tämän. Pyhittäjä kutsui luokseen oppilaansa Makarin ja kertoi, että munkki Amfiloki halusi tulla kilvoittelemaan heidän kanssaan. ”Isä, anna anteeksi, mutta en tiedä mitä sanoisin”, Makari vastasi hänelle. Mutta kun pyhittäjä yhä kysyi Makarin mielipidettä, tämä sanoi: ”Kiitetty olkoon Jumala, joka haluaa, että kaikki ihmiset pelastuisivat.” (1. Tim. 2:4) Kun Amfiloki näki ohjaajan ja oppilaan nöyryyden ja yksinkertaisuuden, hän lankesi polvilleen pyhittäjä Dionisin eteen ja sanoi: ”Jumala, joka haluaa, että kaikki pelastuisivat, on johdattanut minut sinun luoksesi, ja Jumalan avulla tulen tekemään kaiken mitä käsket.”

Pyhittäjä Dionisi varoitti uutta tulokasta luostarielämän vaikeuksista ja sanoi: ”Jos haluat jäädä tänne, tehkäämme sopimus, että pysymme yhdessä niin kauan kuin elämme maan päällä.” Amfiloki hyväksyi ehdotukseen. Hän alkoi kilvoitella, noudatti tarkkaan luostarin sääntöjä ja auttoi pyhittäjä Dionisia kaikissa tämän töissä. Näin he elivät yhdessä kaksikymmentä vuotta. Ennen kuolemaansa pyhittäjä Dionisi asetti Amfilokin seuraajakseen luostarin igumeniksi. Haudattuaan ohjaajansa pyhä Amfiloki kilvoitteli vielä 15 vuotta Glušitsan luostarissa ja johti huolellisesti hänelle uskottua laumaa. Vuonna 1452 hän nukkui pois rauhassa ja hänet haudattiin pyhittäjä Dionisin viereen.

Pyhittäjä Makari, maallikkonimeltään Matteus, oli kotoisin Rostovista. Kun hän oli 12-vuotias, hän tapasi sukulaistensa luona pyhittäjä Dionisi Glušitsalaisen, joka oli ohikulkumatkalla Rostovissa. Pyhittäjä näki, että nuoresta Matteuksesta oli tuleva erämaaluostarin munkki, ja hän alkoi puhua hänelle maailman ja vanhempien hylkäämisestä Jumalan tähden (Matt. 10:37). Vanhuksen sanat koskettivat nuorukaisen sielua. Hän pyysi, että Dionisi ottaisi hänet kuuliaisuusveljeksi luostariinsa. ”Haluan sitä, mistä puhut minulle, kunhan vain sinä itse opetat minua”, hän sanoi. Pyhittäjä otti hänet mukaansa, vihki hänet munkiksi nimellä Makari ja antoi hänen asua omassa keljassaan voidakseen itse opettaa hänelle munkkielämää. Pyhittäjä Makari seurasi kaikessa ohjaajansa esimerkkiä. Hän oli kuuliainen ja kärsivällinen ja edistyi nopeasti kaikissa hyveissä ja tuli otolliseksi samaan pappisvihkimyksen. Hän pysyi pyhittäjä Dionisin uskollisena oppilaana aina tämän kuolemaan asti. Luostarin seuraavan igumenin pyhittäjä Amfilokin kuoleman jälkeen veljestö valitsi hänet luostarin johtajaksi.

Pyhittäjä Tarasi oli igumenina eräässä Permin luostarissa ja saarnasi kristinuskoa pakanallisille komeille eli syrjääneille yhdessä Permin piispan pyhän Stefanin (26.4.) kanssa. Myöhemmin hän jätti luostarinsa, koska ei enää halunnut olla johtajana, vaan piti parempana elää kuuliaisuudessa kokeneemman kilvoittelijan alaisuudessa. Hän tuli Glušitsan luostariin pyhittäjä Dionisin luo ja kilvoitteli siellä noudattaen kaikessa pyhittäjän tahtoa. Hän oli suuri askeetti, jolla oli kyynelten armolahja. Hän nukkui pois igumeni Amfilokin aikana vuonna 1440. Pyhittäjä Feodosi oli hänkin Dionisi Glušitsalaisen oppilaita.

Perimätiedon mukaan evankelista Luukas maalasi Jumalanäidin jerusalemilaisen ikonin Getsemanessa 15 vuotta Herran Jeesuksen Kristuksen taivaaseenastumisen jälkeen. Keisari Leo Suuren aikana (456–474) ikoni siirrettiin Konstantinopoliin, missä se oli ensin Elävöittävän lähteen kirkossa. Kun skyytit hyökkäsivät kaupunkiin, kansa rukoili apua Jumalanäidiltä jerusalemilaisen ikonin edessä, ja kaupunki pelastui. Tämän jälkeen ikoni siirrettiin Blahernan kirkkoon, missä se sai olla noin 300 vuotta. 900-luvun alussa slaavit tekivät sotaretken Konstantinopoliin ja ikoni tuotiin Korsuniin Krimin niemimaalle. Venäjän ruhtinas pyhä Vladimir otti kasteen Korsunissa vuonna 988 ja antoi siirtää ikonin Kiovaan. Myöhemmin ikoni luovutettiin kristinuskoon kääntyneille novgorodilaisille, ja se oli yli 400 vuotta Novgorodissa Sofian katedraalissa. 1500-luvun puolivälissä Iivana Julma alisti Novgorodin valtaansa, ja jerusalemilainen ikoni tuotiin Moskovan Kremliin Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen (Uspenien) katedraaliin. Napoleonin sotaretken aikana vuonna 1812 ranskalaiset ryöstivät ikonin ja veivät sen Pariisiin. Venäjällä on useita kunnioitettuja kopioita jerusalemilaisesta Jumalanäidin ikonista, muutamia niistä pidetään ihmeitätekevinä.

Lintulan luostarissa on 1920-luvulla venäläisessä Betanian naisluostarissa maalattu toisinto jerusalemilaisesta ikonista. Ikoni on siunattu Kristuksen haudalla ja siihen on kiinnitetty kivensiru Herran haudalta.

Pyhä Sarmata oli pyhän Antonios Suuren oppilas, joka eli erakkomunkkina Egyptissä. Ryöstöretkellä olleet beduiinit surmasivat Sarmatan hänen keljansa lähistöllä vuonna 357.

Pyhä Nektarios oli kotoisin Kilikian Tarsoksesta arvostetusta perheestä. Hänen isänsä oli senaattori ja hän itse kohosi preettorin arvoon, ylimmäksi oikeusvirkamieheksi. Korkeasta asemastaan huolimatta hän oli helposti lähestyttävä ja käyttäytyi ystävällisesti ja lempeästi alaisiaan kohtaan.

Nektarios sattui olemaan Konstantinopolissa, kun pyhä Gregorios Teologi vuonna 381 erosi arkkipiispan tehtävästä ja jätti seuraajansa valinnan toiseen yleiseen kirkolliskokoukseen kokoontuneiden 150 piispan huoleksi. Ennen kotiin lähtöään Nektarios poikkesi Tarsoksen piispan Diodoroksen luona tiedustelemassa, oliko tällä mahdollisesti postia Tarsokseen vietäväksi. Piispa mietti juuri arkkipiispan vaalia. Nektarioksen nähdessään Diodoroksen mieleen juolahti, että tässä olisi sopiva henkilö arkkipiispaksi. Diodoros veikin Nektarioksen Antiokian patriarkan Meletioksen luo ja alkoi puhua tämän valinnan puolesta. Meletios ei lämmennyt asialle, sillä Nektariosta ei ollut vielä edes kastettu ja oli olemassa paljon muita jo papistoon kuuluvia sopivia henkilöitä. Kuitenkin hän käski Nektarioksen lykätä lähtöään.

Kun vaalipäivä koitti, keisari Teodosios Suuri kehotti läsnä olleita esipaimenia tekemään esityksen uudeksi arkkipiispaksi. Diodoroksen mieliksi Meletios lisäsi omiin ehdokkaisiinsa myös Nektarioksen nimen. Kun keisari sitten tutki ehdokkaiden nimiä ja näki siellä kaksi kertaa Nektarioksen, hän pysähtyi mietteissään ja kysyi, kuka tämä Nektarios oli. Kun hän kuuli tämän olevan jalosukuinen preettori ja vielä kastamaton, hän hämmästeli asiaa kovasti kuten kaikki muutkin. Diodoroskaan ei ollut tiennyt, ettei Nektariosta ollut vielä kastettu – muutoin hän ei olisi antanut tälle ääntään. Koko Nektarioksen päätymistä ehdokaslistaan pidettiin ihmeenä, ja keisari näki siinä merkin, joten hän päätti valita tämän. Alussa jotkut piispat vastustivat asiaa, mutta lopulta kaikki hyväksyivät päätöksen. Niinpä Nektarios kastettiin ja pyhän synodin yksimielisellä päätöksellä vihittiin vielä kasteviikollaan valkeassa kastepuvussaan eri pappeuden asteisiin ja nimitettiin arkkipiispaksi. Tämä tapahtui vuonna 381.

Tämän jälkeen uusi arkkipiispa ja muut piispat jatkoivat toista yleistä kirkolliskokousta, jossa vahvistettiin Nikean ensimmäisen yleisen kirkolliskokouksen päätökset. Eräiden harhaoppien takia uskontunnustukseen lisättiin lause ”jonka valtakunnalla ei ole loppua”. Kokouksessa määriteltiin myös Konstantinopolin ja Rooman piispojen välinen suhde: Konstantinopolin eli ”Uuden Rooman” piispa on järjestyksessä toinen Rooman piispan eli paavin jälkeen, mutta molemmat ovat kunniassa samanarvoisia.

Keisari Teodosioksen harras toive oli tuoda harhaoppiset takaisin kirkon piiriin. Patriarkka Nektarios kutsuikin keisarin läsnä ollessa koolle eri hereettisten ryhmittymien johtajia ja pyysi heitä esittämään kirjallisesti oman uskonkäsityksensä. Luettuaan kaikki kirjoitukset keisari moitti hereettisiä käsityksiä ja piti ortodoksisen uskon esitystä oikeana. Tämän jälkeen monet harhaoppisista luopuivat näkemyksistään ja palasivat takaisin kirkon helmaan. Ne, jotka eivät tähän suostuneet, karkotettiin Konstantinopolista.

Oltuaan viisitoista vuotta patriarkkana Nektarios siirtyi rauhassa Jumalan luo vuonna 397, ja hänen seuraajakseen tuli Johannes Krysostomos.

Krysostomoksen jouduttua karkotetuksi hänen tilalleen arkkipiispaksi valittiin Nektarioksen rauhallinen ja nöyrä veli, Tarsoksen piispa Arkadios. Hän toimi patriarkkana vain toista vuotta ja joutui kärsimään juonitteluista, joita tehtiin hänen nimissään. Krysostomoksen kannattajat eivät hyväksyneet häntä, eikä hän pystynyt estämään valtiovallan heihin kohdistamaa vainoa. Arkadios kuoli vuonna 405.

Arkkipiispa Attikoksen kuoleman jälkeen vuonna 425 patriarkan istuin jäi joksikin aikaa tyhjäksi, koska seuraajasta ei päästy yksimielisyyteen. Lopulta yleinen mielipide, joka kannatti hurskaudestaan ja armeliaisuudestaan tunnettua Sisiniosta, pääsi voitolle. Sisinios toimi arkkipiispana pari vuotta ja hänen seuraajansa oli Nestorios, joka aiheutti kirkossa pahan hajaannuksen. Seuraavalla vuosisadalla vakiintui tapa kutsua Konstantinopolin arkkipiispaa patriarkaksi, ja siksi kirkko kunnioittaen muistelee myös 300- ja 400-lukujen Konstantinopolin piispoja ”patriarkkoina”.