Pyhä Gerald syntyi vuonna 855 Saint-Cirguesissa ylhäiseen sukuun, johon oli kuulunut muun muassa Arles’n piispa Caesarius (470–543). Gerald kärsi nuoruudessaan pitkään sairaudesta, joka täytti hänen ihonsa kiusallisilla näppylöillä. Osittain sairauden vaikutuksesta hän alkoi keskittyä maallisten rientojen sijasta rukoukseen, mietiskelyyn, lukemiseen ja opiskeluun.

Lopulta Gerald parani sairaudestaan, ja vanhemmat alkoivat kouluttaa häntä maallisiin tehtäviin. Geraldista tuli isänsä jälkeen Auvergnen Aurillacin kreivi. Hän sai haltuunsa valtavasti maata, kyliä ja muuta omaisuutta, mutta jatkoi hurskasta elämäntapaansa. Hänet tunnettiin köyhille osoittamastaan hyväntahtoisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Gerald vaali hengellistä elämää kurinalaisesti. Hän pukeutui ja söi vaatimattomasti ja nousi rukoilemaan joka aamu kahden aikaan, myös matkoilla ollessaan, minkä jälkeen hän lähti kirkkoon avustamaan ehtoollisjumalanpalveluksen toimittamisessa.

Geraldin näkö heikkeni nopeasti, mitä hän piti rangaistuksena himoistaan. Hän teki pyhiinvaelluksen Roomaan, jossa hän teki apostoli Pietarille lupauksen rakennuttaa luostarin Aurillaciin. Luostari valmistui nopeasti; se toimi ensin benediktiiniluostarina ja tuli myöhemmin kuuluisaksi clunialaisen sääntökunnan toimipaikkana. Yleensä ylimysten rakennuttamat luostarit toimivat heidän alaisuudessaan ja heitä palvellen, mutta Geraldin rakennuttama luostari sai toimia itsenäisenä ja riippumattomana. Kyseessä oli tärkeä muutos, sillä Geraldin toteuttama käytäntö alkoi vähitellen levitä laajemmalle.

Gerald jatkoi hyveellistä elämäntapaansa aikana, jolloin yläluokka eli useimmiten varsin itsekkäästi ja moraalittomasti. Hän oli halukas antamaan valtavat maa-alueensa kirkolle ja siirtymään munkiksi perustamaansa luostariin, mutta piispa Gausbert (k. 909) sai taivuteltua Geraldin uskomaan, että hänen olisi hyödyllisempää pysyä maallikkona ja omistautua toimimaan lähimmäistensä parhaaksi kreivinä. Gerald jatkoi elämäänsä maailmassa, mutta eli mahdollisimman luostarimaisesti. Hän jopa leikkasi partansa munkkien tonsuurin tapaan sillä tekosyyllä, että parta ärsytti häntä, ja antoi leikata hiuksiinsa aukon, jonka kätki tukallaan ja päähineellään. Gerald antoi suuren osan tuloistaan köyhille ja tuki luostariaan avokätisesti. Hän teki pyhiinvaelluksen Roomaan aina kahden vuoden välein.

Pyhä Gerald menetti lopulta näkönsä kokonaan. Hän oli sokea elämänsä viimeiset seitsemän vuotta. Gerald kuoli vuonna 909 Quercyn Cezenacissa ja hänet haudattiin omaan luostariinsa. Pyhä Odo Clunylainen (879–942) kirjoitti pyhän Geraldin elämäkerran, joka teki hänestä kuuluisan koko Ranskassa. Pyhä Gerald on loistelias esimerkki siitä, kuinka maallikko voi saavuttaa pyhyyden elämällä lähimmäistensä parhaaksi ja Jumalan kunniaksi. Gerald ikään kuin ylitti yläluokan elämäntavan ja luostarielämän välisen kuilun osoittaen, että munkit ja maallikot elävät saman evankeliumin käskyjen alaisuudessa.

Pyhä Zlata eli kreikaksi Khryse – nimi on johdettu kultaa tarkoittavasta sanasta – oli kotoisin Slatinan kylästä kaakkois-Makedoniasta Moglenan alueelta, jota oli pidetty osana Bulgariaa vuodesta 1015 lähtien. Hän oli yksi köyhän kristityn perheen neljästä tyttärestä. Zlata oli erittäin kaunis ja eräs turkkilainen rakastui häneen kiihkeästi. Kerran kun Zlata oli muiden naisten kanssa metsässä keräämässä polttopuita, mies ryösti hänet ja vei taloonsa. Siellä mies yritti sekä lupauksin että uhkauksin käännyttää hänet islamin uskoon. Zlata kutsui mielessään avuksi Kristusta ja vastasi vakaasti: ”Uskon Kristukseen ja palvon vain Häntä. Hän on minun ainoa Ylkäni, jota en koskaan kiellä, vaikka kiduttaisit minua kuinka paljon tahansa ja leikkelisit koko ruumiini palasiksi.”

Tämän kuultuaan turkkilainen antoi Zlatan talonsa naisten käsittelyyn arvellen, että nämä pystyisivät parhaiten taivuttamaan hänet. Puolisen vuotta naiset yrittivät kaikin keinoin käännyttää Zlatan islamiin mutta tuloksetta. Turkkilainen alkoi uhkailla myös Zlatan vanhempia ja sisaria kidutuksilla, jollei tämä suostuisi hänen aikeisiinsa. Niinpä nämä tulivat Zlatan luo ja alkoivat itkien pyydellä häntä, ettei hän tuhoaisi heitä kaikkia, vaan suostuisi vaihtamaan uskontoa. Sydän kirvellen Zlata kuitenkin torjui ehdotukset sanoen: ”Koska yritätte saada minut kieltämään Herrani Jeesuksen, en enää tästä lähtien pidä teitä vanhempinani ja sisarinani. Itse Kristus on isäni, Jumalanäiti äitini ja pyhät sisaruksiani.”

Kun taivuttelut eivät auttaneet, alkoivat kidutukset. Zlataa piestiin joka päivä. Hänen ihostaan leikattiin suikaleita, jotka pantiin pelotukseksi roikkumaan hänen eteensä. Rakkaus ristiinnaulittuun Kristukseen vahvisti häntä, ja hän kesti pahoinpitelyt horjumattomana.

Zlatan rippi-isä oli Athosvuorella sijaitsevan Stavronikitan luostarin entinen igumeni pappismunkki Timoteos. Erään kristityn miehen välityksellä Zlata lähetti tälle pyynnön rukoilla, että hän saisi viedyksi marttyyrikilvoituksensa Jumalalle otolliseen loppuun.

Turkkilaiset ihmettelivät, kuinka Zlata oli vielä elossa kaikkien kidutusten jälkeen. He eivät voineet kestää sitä häpeää, etteivät pystyneet taivuttamaan yhtä nuorta tyttöä omaan uskoonsa. Lopulta he ripustivat hänet piikkiseen villipäärynäpuuhun ja ryntäsivät veitset ojossa hänen kimppuunsa. Neidon pyhä ruumis viilleltiin kappaleiksi. Tämä tapahtui lokakuussa vuonna 1795. Kristityt ottivat salaa marttyyrin jäännökset ja hautasivat ne.

Pyhä marttyyri Anastasia eli Roomassa keisari Deciuksen aikana (249–251). Nuoruudestaan lähtien hän oli viettänyt kilvoitteluelämää yhdessä neljän muun neitsyeen kanssa. Heidän johtajanaan oli hurskas nainen nimeltä Sofia. Anastasiaa syytettiin maaherra Probuksen edessä siitä, että hän oli avoimesti herjannut pakanajumalia ja kehottanut kaikkia kohtaamiaan ihmisiä liittymään kristittyihin.

Anastasia tunnusti rohkeasti Kristuksen nimeä tuomioistuimen edessä eivätkä uhkaukset sen enempää kuin imartelutkaan tehneet häneen vaikutusta. Häntä lyötiin kasvoihin, hänet riisuttiin alastomaksi ja häntä poltettiin hehkuvien hiilien päällä. Sitten hänet ripustettiin paaluun, hänen rintansa revittiin irti, käsien ja jalkojen kynnet murskattiin ja hampaat vedettiin pois. Näiden hirvittävien kidutusten jälkeen hänet lopulta mestattiin.

On olemassa kolme Roomassa elänyttä Anastasia-nimistä marttyyria. Ei ole mahdotonta, että tässä muisteltava Anastasia olisi sama henkilö kuin lokakuun 29. päivänä muisteltava Anastasia Roomalainen. Kolmas Anastasia (22.12.) tunnetaan lisänimellä ”Lääkityksen antaja”; hän eli 300-luvulla ja kärsi marttyyrikuoleman Diocletianuksen vainoissa.

Pyhä Tarakhos (239–304) oli syntyjään Rooman kansalainen Isaurian Claudiopoliksesta. Hän palveli sotilaana Rooman armeijassa Viktor-nimisenä, mutta käännyttyään kristityksi hän alkoi pelätä joutuvansa toimimaan Jumalan lakia vastaan, pyysi eroa ja jätti armeijan. Tarakhos oli jo noin 65-vuotias, kun hänet pidätettiin yhdessä kahden uskonveljensä kanssa. Andronikos oli efesolainen ylimys ja Probos tavallinen maalaismies Pamfylian Sidonista; hänen perheellään oli ollut huomattava omaisuus, josta Proboksen isä oli luopunut evankeliumin tähden. Kolmikko pidätettiin Kilikian Pompeiopoliksessa 300-luvun alkuvuosien vainossa ja vietiin maaherra Numerianus Maximuksen eteen. Heitä kuulusteltiin kolmeen otteeseen. Ensimmäinen kuulustelu tapahtui Tarsoksessa.

Maximus kysyi Tarakhoksen nimeä, ja tämä vastasi vain: ”Olen kristitty.” Häntä lyötiin vasten kasvoja, ja käskettiin vastata siihen mitä kysytään. Maximus lupasi hänelle keisarien suosion, jos hän vain uhraisi jumalille niin kuin keisaritkin. ”Paholainen pettää heitä saaden heidät tekemään niin”, Tarakhos vastasi. Maximus käski murtaa hänen leukansa keisarien solvaamisesta, mutta Tarakhos pysyi lujana ja kieltäytyi rikkomasta Jumalan lakia palvomalla ihmiskätten töitä. ”Se, mitä sinä sanot mielettömyydeksi, on minun sieluni pelastus, ja siitä minä en luovu”, Tarakhos sanoi, ”mutta ruumiilleni voit tehdä mitä haluat: se on kokonaan sinun vallassasi.” Vanhus määrättiin hakattavaksi kepeillä.

Kun Tarakhos oli hakattu, hän lausui: ”Nyt olet tehnyt minusta todella viisaan. Lyönnit ovat vain tehneet minut vahvemmaksi, ja luottamukseni Jumalaan ja Jeesukseen Kristukseen on kasvanut.” Maximus kysyi: ”Miespolo, kuinka voit kieltää jumalien moninaisuuden, kun itsekin oman tunnustuksesi perusteella palvelet kahta jumalaa?” Tarakhos julisti, että Jeesus Kristus on elävän Jumalan Poika, kristittyjen toivo ja pelastuksen lähde niille, jotka kärsivät hänen tähtensä. Hänen käskettiin vaieta, ja sadanpäällikkö Demetrios pyysi häntä uhraamaan ja siten pelastamaan henkensä. ”Mene pois, sinä Saatanan palvelija, ja pidä neuvosi omaa käyttöäsi varten”, vastasi Tarakhos. Tämän jälkeen Maximus määräsi hänet kahleisiin ja lähetti takaisin vankilaan.

Seuraavaksi kuulusteltavaksi tuotiin Probos, joka esittäytyi: ”Minun tärkein ja arvokkain nimeni on Kristitty; mutta nimi, jolla kuljen maailmassa, on Probos.” Kun häntä pyydettiin uhraamaan pelastaakseen henkensä, hän kertoi aikanaan jo saaneensa tarpeeksi maallista hyvää ja tahtovansa nyt ainoastaan palvella elävää Jumalaa. Probos riisuttiin alasti, hänet sidottiin ja ruoskittiin härän jänteillä. Kun hänen verensä valui maahan, hän lausui: ”Tehkää ruumiillani mitä tahdotte, teidän kidutuksenne ovat minulle kuin suloista hajuvettä.” Maximus ihmetteli: ”Onko tämä itsepäinen tyhmyytesi parantumatonta laatua? Mitä voit toivoa?” Probos vastasi: ”Minä olen viisaampi kuin sinä, koska en palvo piruja.” Maximus käski kääntää hänet ympäri ja iskeä häntä vatsapuolelle. ”Herrani, auta palvelijaasi”, Probos sanoi. Tämän kuullessaan Maximus pilkkasi: ”Kysele häntä jokaisella iskulla – missä on sinun auttajasi?” Probos vastasi: ”Hän auttaa minua ja on auttava; sinun kidutuksistasi minä välitän niin vähän, etten tottele sinua.” Kun Maximus osoitti maata, joka värjäytyi punaiseksi verestä, Probos lausui: ”Mitä enemmän minun ruumiini kärsii Jeesuksen Kristuksen takia, sitä enemmän minun sieluni virvoittuu.” Maximus käski kahlita hänen kätensä ja jalkansa eikä ketään saanut päästää tyrmään sitomaan hänen haavojaan.

Seuraavaksi sisään tuotiin kolmas marttyyri, joka esittäytyi sanoen: ”Todellinen nimeni on Kristitty; se nimi, jolla minut tunnetaan, on Andronikos.” Maximus pyysi häntä ”kunnioittamaan jumalia ja tottelemaan keisareita, jotka ovat meidän isiämme ja mestareitamme”. ”Paholainen on teidän isänne, koska teette hänen tekojaan”, Andronikos vastasi. Andronikos riisuttiin alasti ja sidottiin venytettäväksi. ”Minulle on parempi, että ruumistani kidutetaan kuin että kadotan sieluni”, hän sanoi. Kun Andronikosta pyydettiin uhraamaan, hän vastasi: ”En ole uhrannut demoneille varhaisesta lapsuudestani saakka, enkä aio aloittaa nyt.” Paikalla ollut armeijan virkailija puuttui tilanteeseen sanoen: ”Minä olen niin vanha, että voisin olla isäsi, ja siksi rohkenen neuvoa sinua: tottele maaherraa.” Andronikos vastasi hänelle: ”Kylläpä annat minulle arvokkaita neuvoja: uhrata pahoille hengille!” Maximus hermostui Andronikokseen ja uhkasi häntä tulella ja kidutuksilla, ellei hän luovu hulluudestaan. Andronikos vastasi: ”Tällainen hulluus on sopivaa meille, joiden toivo on Jeesuksessa Kristuksessa. Maallinen viisaus johtaa ikuiseen kuolemaan.” Väittely ei johtanut maaherran toivomaan tulokseen, ja koko kolmikko jätettiin kahlehdittuna vankityrmään.

Toinen kuulustelu tapahtui jonkin ajan kuluttua Mopsuestiassa. Ensimmäisenä esiin tuotiin jälleen Tarakhos, joka ilmoitti heti aluksi olevansa kristitty ja toivovansa, että maaherra ja keisarit jättäisivät sokeutensa ja ottaisivat vastaan totuuden, joka johtaa elämään. Maximus määräsi hänen leukansa ja hampaansa hakattavan murskaksi, mutta Kristus antoi Tarakhokselle voimaa kestää kärsimykset. Maximus uhkasi häntä hehkuvilla hiilillä, mutta Tarakhos vastasi, ettei pelännyt katoavaista tulta, joka hiipuu pian. Kun Tarakhoksen käsiä oli poltettu, Maximus käski sitoa hänet jaloistaan ja nostaa hänet pää alaspäin savustettavaksi. ”Koska olen jo voittanut sinun tulesi, en pelkää sinun savuasikaan”, lausui Tarakhos. Maximus käski tuoda etikkaa ja suolaa, mutta Tarakhos sanoi: ”Sinun etikkasi on minulle makeaa ja suolasi mautonta.” Maximus käski lisätä etikkaan sinappia ja työntää aine hänen nenäänsä. ”Sinun palvelijasi pettävät sinua; he ovat antaneet minulle hunajaa”, Tarakhos ivasi. Maximus sanoi keksivänsä hänelle uudenlaisia kidutuksia ja lähetti hänet takaisin vankilaan.

Seuraavaksi paikalle tuotiin Probos, joka ilmoitti, että kidutukset olivat lujittaneet hänen ruumiinsa ja vahvistaneet hänen sieluaan: ”Minulla on elävä Jumala taivaassa: Häntä minä palvelen enkä ketään muuta.” Maximus kysyi, eivätkö Rooman jumalat muka olleet eläviä. Probos vastasi: ”Te ette tiedä mitä teette, kun uhraatte niille.” Kun Maximus viittasi suureen jumalaan Jupiteriin, Probos alkoi nuhdella häntä: ”Etkö häpeä kutsua jumalaksi sellaista, joka on syypää huorintekemiseen, lapsiin sekaantumiseen ja muihin hirveisiin rikoksiin?” Maximus käski hakata hänen suutaan kivellä. ”Miksi?”, Probos kysyi, ”En ole puhunut Jupiterista sen kummempaa kuin hänen omat palvelijansa. Enhän minä valehtele, vaan puhun totta, kuten itsekin tiedät.” Maximus antoi kiduttaa Probosta julmasti. Kun Probos jatkoi totuuden puhumista, Maximus uhkasi repiä irti hänen kielensä. Probos vastasi: ”Minulla on myös toinen kieli, johon sinä et ylety, kuolematon sisäinen kieli.” Hänet vietiin takaisin vankilaan.

Kun Andronikos tuotiin sisään ja häntä uhkailtiin hirvittävillä rangaistuksilla, hänkin lausui rohkeasti: ”Jumala, jota minä palvelen, on varustanut minut uskon asein, ja Jeesus Kristus on minun voimani ja pelastajani. En pelkää sinun voimaasi enkä sinun herrojesi enkä sinun jumaliesi voimaa.” Andronikoksen haavat olivat parantuneet, vaikka kukaan ei ollut käynyt niitä hoitamassa. Pitkän kuulustelun jälkeen Andronikos pantiin kahleisiin, hänet vietiin takaisin vankilaan eikä kukaan saanut käydä häntä katsomassa.

Kolmas kuulustelukierros pidettiin Anazarboksessa. Tarakhos esiintyi entistä rohkeammin sanoen, että nopea kuolema toisi hänelle voiton ja autuuden, hidas kuolema taas toisi hänelle suuremman palkkion. Maximus määräsi hänet sidottavaksi piinapenkkiin. Tarakhos vastasi, että voisi vedota Diocletianuksen asetukseen, joka kielsi panemasta sotilashenkilöitä piinapenkkiin, mutta ei halunnut kuitenkaan esittää vetoomusta, ettei hänen suotta luultaisi pelkäävän.

Maximus sanoi: ”Sinä haaveilet vain siitä, että kuoltuasi kristityt naiset tulevat palsamoimaan ruumiisi ja hieromaan siihen hajuvoiteita. Mutta minä pidän huolen siitä, mitä sinun jäännöksillesi tapahtuu.” Tarakhos vastasi: ”Voit tehdä ruumiilleni aivan mitä haluat, niin sen eläessä kuin kuolemani jälkeen.” Maximus määräsi hänen huulensa, poskensa ja koko kasvonsa viilleltäviksi ja leikeltäviksi. Sen jälkeen Tarakhos lausui: ”Olet häpäissyt kasvoni, mutta minä olen saanut uutta kauneutta sieluuni.” Tyranni käski työntää hehkuvan raudan hänen kainaloihinsa ja revitytti irti hänen korvansa. ”Minun sydämeni ei tarkkaa Jumalan sanaa yhtään vähempää kuin ennen”, sanoi Tarakhos. ”Vaikka annat nylkeä koko ruumiini, et voi erottaa minua Jumalastani.” Maximus käski polttaa hänen kainalokuoppiaan ja kylkiään uudelleen. ”Taivaan Jumala”, huudahti Tarakhos, ”katso minua ja ole minun tuomarini!” Tarakhos lähetettiin vankilaan odottamaan seuraavana päivänä järjestettävää näytöstä.

Seuraavana kuulusteltavaksi tuotiin Probos, joka ei taipunut kovien uhkauksien edessä. Maximus määräsi hänet sidottavaksi ja roikutettavaksi ilmassa pää alaspäin ja hänen kylkensä poltettavaksi hehkuvalla raudalla. ”Minun ruumiini on sinun vallassasi. Taivaan ja maan Herra tarkatkoon minun kärsivällisyyttäni”, Probos vastasi. ”Jumala, jota sinä anot, on jättänyt sinut minun käsiini”, Maximus huomautti. ”Hän rakastaa ihmisiä”, Probos vastasi.

Maximus käski vääntää Proboksen suun auki ja kaataa sinne uhrattua viiniä ja uhrattua lihaa. Maximus iloitsi siitä, että Probos oli kaikkien kidutuksien jälkeen tullut osalliseksi uhrista. Probos vastasi: ”Et ole tehnyt suurtakaan sankarityötä saadessasi minut maistamaan näitä iljettäviä uhreja vasten tahtoani.” Maximus sanoi: ”Samapa tuo, nyt se on tehty. Lupaa vielä tehdä se myös vapaasta tahdostasi, niin pääset vapaaksi.” Probos vastasi: ”Tiedä, että vaikka pakotat minut kaikkiin alttariesi uhreihin, minä en siitä saastu: Jumala näkee, millaisen väkivallan uhriksi minä joudun.”

Maximus määräsi kidutuksen aloitettavaksi. ”Ruumiissasi ei ole ehjää paikkaa”, hän huomautti Probokselle. Tämä vastasi: ”Olen antanut ruumiini sinulle, jotta sieluni pysyisi ehjänä ja terveenä.” Maximus määräsi kuumennettavaksi teräviä nauloja, joilla Proboksen kädet lävistettiin. Probos kiitti Vapahtajaansa, että sai osallistua Hänen omiin kärsimyksiinsä. Proboksen silmät revittiin hitaasti irti. Hän lausui maaherralle: ”Olet tuhonnut ruumiini silmät, mutta sieluni silmiä sinä et voi ottaa pois.” Maximus sanoi hänelle: ”Yhä vain väität vastaan, vaikka olet tuomittu ikuiseen pimeyteen.” Probos vastasi: ”Jos tietäisit, millaiseen pimeyteen oma sielusi on vajonnut, pitäisit itseäsi paljon surkuteltavampana kuin minua.” Maximus ihmetteli: ”Sinulla ei ole ruumiistasi enää hyötyä sen enempää kuin vainajalla, mutta silti jaksat puhua.” Probos vastasi: ”Niin kauan kuin näissä ruumiini jäännöksissä, jotka olet minulle jättänyt, on vähänkään elinvoimaa, en lakkaa puhumasta Jumalastani, ylistämästä ja kiittämästä häntä.” Lopulta Maximus antoi periksi ja määräsi pyhän vankilaan odottamaan kuolemaa tiukasti vartioituna, ettei kukaan hänen ystävistään pääsisi onnittelemaan häntä.

Viimeisenä Maximuksen eteen tuotiin Andronikos, jolle Maximus väitti, että kaksi muuta olivat suostuneet uhraamaan. Andronikos vastasi rohkeasti: ”Tällainen on valheiden jumalan palvelijan osa, ja tästä minä tiedän, että ihmisistä tulee samanlaisia kuin heidän palvomansa jumalat ovat. Jumala tuomitkoon sinut, vääryydentekijä!” Andronikosta kidutettiin polttamalla ja uhattiin hitaalla kuolemalla petojen hampaissa. ”Sinä olet villimpi kuin tiikerit ja verenjanoisempi kuin mitkään barbaariheimojen raakalaiset”, Andronikos vastasi. Maximus pakotti myös Andronikoksen nielemään epäjumalille uhrattua lihaa ja viiniä. ”Minun sieluni ei saastu kärsiessään vastoin tahtoaan sellaista minkä tuomitsee. Jumala näkee sydänten salaisuudet”, Andronikos lausui. Kun Andronikos jatkoi rohkeaa puhettaan, Maximus uhkasi repiä irti hänen kielensä saadakseen sen vaikenemaan. Andronikos vastasi: ”Pyydän, että tekisit minulle sen palveluksen, että ne huulet ja kieli, joiden sinä luulet osallistuneen epäjumalille uhrattuun lihaan ja viiniin, leikataan pois.” Maximus vihastui: ”Repikää irti hänen hampaansa ja leikatkaa poikki hänen hävytön kielensä juuria myöten. Polttakaa ne ja heittäkää tuhkat ilmaan, jotteivät naiset ja muut hänen kumppaninsa saa kerättyä niitä talteen.” Pyhä Andronikos vietiin tyrmään odottamaan joutumista petojen eteen.

Seuraavana päivänä kansa täytti amfiteatterin Anazarboksen kaupungin tuntumassa. Kun pyhät marttyyrit tuotiin esiin, he olivat niin kidutuksen riuduttamia, että heidät oli kannettava sisään. Nähdessään heidät yleisö hiljeni ja osa alkoi jupista maaherran julmuutta vastaan. Monet alkoivat lähteä pois katsomosta kaupungille kesken esityksen, mist&aum; Maximus hermostui ja määräsi sotilaat pysäyttämään poistujat.

Kun pedot päästettiin irti, ne lähtivät häkeistään nopeasti mutta pysähtyivät pian eivätkä halunneet koskea pyhiin marttyyreihin. Maximus raivostui entisestään ja määräsi eläinten vartijoille sata iskua ryhmysauvoilla ikään kuin he olisivat olleet vastuussa petojen kesyyntymisestä. Hän uhkasi jopa ristiinnaulita heidät, ellei hurjempia petoja löytyisi. He toivat esiin karhun, joka oli samana päivänä jo tappanut kolme miestä: se käveli kohti marttyyreita ja alkoi nuolla Andronikoksen haavoja. Hän tarjosi päätään pedolle, mutta turhaan. Maximus ei enää kyennyt hillitsemään itseään vaan määräsi pedot välittömästi tapettavaksi. Karhu kaatui Andronikoksen jalkojen juureen. Areenalle tuotiin raivokas naarasleijona, jonka ärjyntä sai yleisön vapisemaan, mutta pyhien miesten eteen päästessään se paneutui makuulle pyhän Tarakhoksen eteen ja alkoi nuolla heitä unohtaen täysin luontaisen raivokkuutensa. Maximus huusi raivoissaan, että leijonaa oli ärsytettävä piikkikepeillä, mutta juuri silloin leijona nousi ja alkoi ärjyä raivokkaasti. Yleisön pyynnöstä se ajettiin takaisin häkkiinsä.

Kuvernööri kutsui gladiaattorit lyömään pyhät marttyyrit kuoliaiksi miekoin, ja näin tapahtui. Maximus käski heittää ruumiit aiemmin kuolleiden gladiaattoreiden sekaan ja määräsi yöksi kuusi vartijaa, jotteivät kristityt veisi ruumiita pois. Yöllä laskeutui epätavallinen pimeys, ja raivokas myrskyn puuska sai vartijat hajaantumaan. Uskovaiset tunnistivat pyhien ruumiit ihmeellisen valonsäteen avulla, kantoivat ne pois ja kätkivät ne läheisen vuoren rinteellä olleeseen luolaan. Maximus rankaisi vartijoita, mutta ei kyennyt löytämään pyhiä ruumiita. Eräät kristityt ostivat myöhemmin notaarilta pyhien marttyyrien kuulustelupöytäkirjan 200 denaarilla. Kolme kristittyä Markianos, Felix ja Verus olivat seuranneet areenan tapahtumia läheiseltä kukkulalta ja nyt he lupasivat vartioida reliikkejä elämänsä loppuun saakka. Myöhemmin heidät haudattiin samaan paikkaan.

Domnina eli Diocletianuksen hallituskaudella (284–305). Hänet ilmiannettiin kristittynä ja hän joutui Anazarboksen (nykyinen Anavarza Turkissa) maaherran Lysiaksen eteen. Hän tunnusti rohkeasti Kristusta. Rangaistukseksi häntä ruoskittiin tuoreilla häränjänteillä, hänen jalkojaan poltettiin hehkuvilla raudoilla ja hänen luunsa ruhjottiin nuijaniskuilla. Lopulta hänet heitettiin vankilaan, jossa hän kovasti kärsittyään antoi sielunsa Herran käsiin.

Vuonna 484 kuningas Hunneric ajoi kaikki areiolaisuutta vastustaneet katoliset kristityt Saharan erämaahan nykyisen Libyan alueelle. Iäkkään ja puoliksi halvaantuneen piispa Felixin johdolla erämaahan lähti suuri joukko papistoa ja maallikoita. Suurin osa väestä menehtyi nälkään. Kristittyjen lukumääräksi mainitaan 4966. Piispa Cyprianus sen sijaan otettiin kiinni ja kidutettiin kuoliaaksi. Näiden pyhien marttyyrien kärsimykset tallensi kirjalliseen muotoon heidän aikalaisensa Victor Uticalainen.