Pyhä Burchard (Burckard) oli englantilainen pappismunkki, joka palveli kirkkoa Wessexissä. Vuoden 732 tienoilla hän vastasi pyhän Bonifatiuksen kutsuun, kun tämä etsi elonkorjaajia Jumalan viinitarhaan, ja liittyi siihen maineikkaaseen joukkoon, joka lähti Brittein saarilta viemään evankeliumia Saksaan. Bonifatius vihki Burchardin Würzburgin (Herbipolis) ensimmäiseksi piispaksi. Aluetta oli viisikymmentä vuotta aiemmin evankelioinut irlantilainen pyhä Kilian, joka oli kärsinyt marttyyrikuoleman. Burchard siirrätti hänen reliikkinsä omaan katedraaliinsa.

Piispana Burchard perusti koulun ja useita benediktiiniluostareita. Niistä tärkein oli Pyhän Andreaksen luostari, joka nimettiin myöhemmin hänen mukaansa. Bonifatiuksen tavoin Burchard toimi läheisessä yhteistyössä maallisen vallan kanssa. Hän vieraili paavin luona Vatikaanissa vuonna 749. Matkan seurauksena frankkien hallitsijaksi vahvistettiin Pipin Pieni (751–768), joka osoitti kiitollisuuttaan Burchardille tekemällä Würzburgin piispoista täysivaltaisia Franconian herttuoita.

Vuoden 753 tienoilla Burchard sai pyhältä Lullukselta siunauksen jättää piispantoimensa. Hän vietti lopun elämänsä rukouksessa, hiljaisuudessa ja katumuksessa pienessä luostariyhteisössä kuuden munkin kanssa. Pyhä Burchard kuoli Homburg-am-Mainissa 2.2.754. Myöhemmin hänen pyhä ruumiinsa päätettiin siirtää pyhän Kilianin reliikkien läheisyyteen Würzburgin Pyhän Marian kirkkoon. Reliikkien siirto suoritettiin 14.10.983 Würzburgin piispan ja keisari Otto IV:n neuvonantajan Hugon johdolla. Tämä päivämäärä vakiintui pyhän Burchardin juhlapäiväksi.

Pyhittäjä Nikolai oli Tšernigovin ruhtinaan poika. Hänen isoisänsä Svjatoslav Jaroslavinpoika oli Kiovan luolaluostarin suuri hyväntekijä 1000-luvun loppupuolella. Nikolai sai syntyessään nimen isoisänsä mukaan ja erotukseksi tästä häntä kutsuttiin lempinimellä Svjatoša, mikä merkitsee hurskasta.

Nikolai oli ensimmäinen venäläinen ruhtinas, joka vaihtoi ylellisen elämän munkkeuteen ja alkoi vapaaehtoisesti tehdä raskaita ja ruhtinaan arvolle alentavina pidettyjä kuuliaisuustöitä. Luolaluostarissa pyhä ruhtinas edistyi kuuliaisuuden hyveessä. Hänellä oli kolme vuotta kuuliaisuustehtävä luostarin keittiössä, missä hän palveli veljiä, pilkkoi puita ja kantoi vettä. Kuultuaan hänen raadannastaan hänen ylimysveljensä halusivat siirtää hänet muihin tehtäviin, mutta tuo todellinen kuuliaisuusveli pyysi, että saisi vielä vuoden palvella munkkiveljiä keittiössä, minkä jälkeen hänet siirrettiin luostarin portinvartijaksi. Sitä tehtävää hän hoiti kolme vuotta poistuen portilta vain kirkkoon. Tämän jälkeen hänelle annettiin palvelutehtävä luostarin ruokasalissa, trapesassa.

Entisen ruhtinaan nöyryys oli ennenkuulumatonta, sillä häntä ennen ei kukaan ruhtinas ollut tullut luostariin. Pyhän Nikolain sukulaiset ja varsinkin hänen veljensä tekivät kaikkensa saadakseen hänet palaamaan maailmaan, mutta autuas munkki osoitti suurta luonteenlujuutta ja kesti kärsivällisesti heidän moitteensa. Hänen entinen lääkärinsä otti hänen vaikutuksestaan vastaan munkkivihkimyksen, vaikka oli aiemmin yrittänyt saada Nikolain palaamaan maailmaan.

Kilvoiteltuaan hyvin kaikissa kuuliaisuustehtävissä pyhittäjä Nikolai sai luostarin igumenilta siunauksen aloittaa vaikenemiskilvoitus keljassaan. Igumenin kehotuksesta hän istutti keljansa viereen omin käsin pienen puutarhan eikä ollut koskaan jouten. Hänen kätensä olivat aina työssä ja hänen huulillaan oli Jeesuksen rukous: ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua”. Jos hän sattui saamaan rahaa, hän käytti sen köyhien auttamiseen, kirkon kaunistamiseen tai kirjojen ostamiseen, sillä hän rakasti lukemista.

Pyhittäjä Nikolai siirtyi lepoon Jumalan luo vuonna 1143 kilvoiteltuaan luolaluostarissa 36 vuotta. Pian hänen kuolemansa jälkeen hänen veljensä Izjaslav sairastui vakavasti. Silloin igumeni lähetti Izjaslaville pyhittäjän jouhipaidan. Tämä puki sen päälleen ja parantui heti sairaudestaan.

Pyhä Ignatios syntyi Mytilenen (Lesboksen) saarella vuonna 1492. Hän avioitui nuorena, sai lapsia, vihkiytyi papiksi ja kopioi käsikirjoituksia ansaitakseen elantonsa. Kun kulkutauti korjasi pois hänen vaimonsa ja lapsensa, hän vihkiytyi munkiksi. Hän otti tehtäväkseen uudistaa luostarielämän saaren kolmessa luostarissa, jotka nekin kärsivät saaren turkkilaisten vallanpitäjien painostuksesta. Vaikea yritys onnistui ja luostareista tuli pian Mytilenen hengellisen ja kulttuurielämän keskuksia. Siihen luostariin, jossa hän itse oli igumenina, hän perusti koulun. Monet sen oppilaista vaalivat myöhemmin elämässään kristillistä kreikkalaista kulttuuria noina synkkinä yleisen oppimattomuuden aikoina. Pyhä Ignatios vihittiin Methymnan metropoliitaksi vuonna 1530.

Toimittuaan pitkään ja menestyksellisesti piispana rauhan aikojen vallitessa pyhä Ignatios luopui tehtävästä ja kuoli rauhallisesti lokakuun 14. päivänä 1566. Hänen pyhäinjäännöksiään säilytetään Myrsiniotissa-nimisessä Jumalanäidin luostarissa lähellä Kallonen pikkukaupunkia, jossa piispanistuin nykyisin sijaitsee. Mainittakoon, että Pyhän Ignatioksen luostarin igumenina toimi toisen maailmansodan aikana Dionysios Kharalampoulos, sittemmin Trikkiksen ja Stagoin metropoliitta, jonka sodanaikaisista vankilakokemuksista kertova kirja on julkaistu suomeksi nimellä ”Marttyyrit”.

Pyhä Karpos eli ensimmäisellä vuosisadalla Hellespontoksen Troaksessa. Hän oli apostoli Paavalin oppilas. Paavali mainitsee hänet kirjoittaessaan Timoteukselle (2. Tim. 4:13): ”Tuo mukanasi myös viittani, jonka jätin Troakseen Karpoksen luo, sekä kirjat, ennen kaikkea pergamenttikääröt.” Myöhemmin pyhästä Karpoksesta tuli piispa.

Pyhät marttyyrit Karpos, Papylos, Agathodoros ja Agathonike elivät keisari Deciuksen hallituskaudella (249–251), kun Valerianus oli itäisten alueiden prokonsulina.

Karpos, jonka isä oli epäjumalien pappi, ja Papylos olivat molemmat maalliselta ammatiltaan lääkäreitä ja Agathodoros oli heidän avustajansa. Pyhä Karpos toimi Tyatiran piispana. Hänen vaikutuksestaan Papylos oli kääntynyt kristinuskoon. Karpos oli myös vihkinyt hänet diakoniksi. Heidät vangittiin, koska he olivat kieltäytyneet luovuttamasta jumalanpalveluksessa käytettäviä pyhiä astioita ja pukuja viranomaisille. Ensin heitä kuulusteltiin Tyatirassa. Kun prokonsuli Valerianus ei saanut heitä kieltämään Kristusta, hän otti heidät mukaansa virkamatkalleen Sardekseen käskien heidän juosta vaunujensa perässä. Sardeksessa heidät sidottiin ja heidän nahkaansa nyljettiin. Agathodoros seurasi heitä ja meni itse kiduttajien luo tunnustaen olevansa kristitty. Hänetkin levitettiin pukin päälle ja häntä piestiin, kunnes hän kuoli.

Tämän jälkeen Valerianus siirtyi Pergamokseen, ja jälleen Karpos ja Papylos, jotka olivat säilyneet hengissä Sardeksessa kokemistaan kidutuksista, joutuivat juoksemaan sinne hänen vaunujensa perässä. Pergamoksessa heitä kidutettiin hakkaamalla heitä okaisilla kepeillä, niin että lihariekaleet sinkoilivat ilmassa. Heidät pantiin myös makaamaan terävien naulojen päälle. Verisinä heidät heitettiin petojen eteen, mutta leijona kieltäytyi syömästä heitä.

Lopulta Karpos ja Papylos viskattiin roihuavaan pätsiin. Karpos huusi liekkien keskeltä. ”Kiitetty olet Sinä, Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, joka olet katsonut hyväksi tehdä minutkin osalliseksi perinnöstäsi!” Silloin kansanjoukosta kuului naisääni: ”Myös minä näen tämän ihanan juhlan ja haluan päästä mukaan!” Naisen sukulaiset yrittivät turhaan hillitä häntä muistuttaen hänelle velvollisuuksista, joita hänellä oli lastaan kohtaan. Nainen tempautui heidän käsistään ja heittäytyi liekkeihin huutaen: ”Herra, pakenen Sinun turviisi, pelasta minut!” Tällä tavoin myös pyhä Agathonike, joka joidenkin tietojen mukaan oli Papyloksen sisar, siirtyi tämän ja Karpoksen kanssa tulisesta pätsistä taivasten valtakunnan vilpoisuuteen.

Pyhä Florentios eli Tessalonikassa 300-luvun alussa. Hän oli hyvin intomielinen kristitty, joka kiivaili mielellään uskon ja hyveen puolesta. Hän pilkkasi pakanajumalia avoimesti vahvistaakseen toisia kristittyjä uskossaan. Pyhä Florentios otettiin kiinni ja tuotiin maaherran eteen. Hän tunnusti ilman pelkoa, että on vain yksi ikiaikainen Jumala, kaiken Luoja, ja ivasi pakanoiden jumalia mykiksi kulta-, hopea- tai puujumaliksi. Hänet piestiin julmasti ja monien kidutuksien jälkeen hänet sidottiin paaluun ja poltettiin kuoliaaksi Tessalonikassa vuonna 312.

Pyhä Niketas syntyi Paflagoniassa Vähän-Aasian Galatiassa vuonna 763. Hän oli sukua keisari Teofiloksen puolisolle Teodoralle ja sai hyvän kasvatuksen. Kun Niketas oli 18-vuotias, hänen vanhempansa lähettivät hänet hoviin palvelemaan siellä eunukkina. Holhoojahallitsija Irene pani merkille hänen kyvykkyytensä, kohotti hänet patriisin arvoon ja lähetti Sisilian armeijan päälliköksi. Niketas oli lapsuudestaan lähtien halunnut ryhtyä munkiksi ja useita kertoja hän pyysi keisareita Nikeforosta (802–819) ja Staurakiosta (811) hyväksymään hänen eronpyyntönsä. Siihen ei kuitenkaan suostuttu ennen kuin keisari Mikael I:n aikana (811–813) ja silloinkin vain sillä ehdolla, että hän pysyi pääkaupungissa. Näin Niketaksesta tuli munkki 50-vuotiaana, kun keisari uskoi hänen huostaansa Kultaisen Portin luona sijaitsevan luostarin.

Ikonien kunnioittajia alettiin vainota keisari Leo V Armenialaisen aikana (813–820). Niketas oli, kuten munkit yleensäkin, kiivas ortodoksisen uskon puolustaja. Hän siirtyi joidenkin munkkiensa kanssa kaupungin ulkopuolelle perustamaansa pieneen luostariin. Keisari sai kuitenkin kuulla, että he kunnioittivat siellä ikoneita, ja käski sotilaita menemään luostariin ja tallaamaan ikonit jalkoihinsa Niketaksen silmien edessä.

Keisari Teofiloksen aikana (829–842) vaino yhä kiihtyi. Tämä lähetti Teodosios-nimisen upseerinsa uhkailemaan Niketasta maanpaolla, jollei tämä solmi kirkollista yhteyttä kuvainraastaja-patriarkka Antonioksen kanssa. Niketas olisi mieluummin kuollut kuin kieltänyt Kristuksen pyhän kuvan, ja niin hänet karkotettiin luostaristaan yhdessä kolmen muun munkin kanssa. Keisarillinen asetus kielsi ketään auttamasta ikonien tähden vainottuja, ja niin he joutuivat viettämään vaivalloista elämää siirtyen jatkuvasti paikasta toiseen. Lopulta he saapuivat syrjäiselle Katissia-nimiselle paikkakunnalle ja saivat elää muutamia vuosia rauhassa sinne perustamassaan luostarissa. Ollessaan 75-vuotias Niketas sai ilmestyksessä tiedon lähestyvästä kuolemastaan. Hän kokosi oppilaansa luokseen ja kehotti heitä kilvoittelemaan hyveissä loppuun saakka. Hän nukkui rauhallisesti kuolonuneen ja hänen pyhäinjäännöstensä äärellä tapahtui paljon ihmeitä.