Pyhä Jaakob meni nuorena munkiksi erääseen Rostovin lähistöllä olevaan luostariin. Vuonna 1385 hänet vihittiin Rostovin piispaksi. Muutaman vuoden kuluttua hän ryhtyi puolustamaan rikoksesta kuolemaan tuomittua ruhtinatarta. Vapahtajan esimerkkiä noudattaen hän kehotti tämän tuomitsijoita: ”Joka on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven.” Piispansa menettelyyn tyytymättöminä rostovilaiset karkottivat hänet kaupungista. Pyhä Jaakob meni Nerojärven rantaan, levitti piispallisen mantiansa aalloille ja siunattuaan itsensä ristinmerkillä purjehti sillä ikään kuin veneellä noin puolentoista kilometrin päähän. Sinne hän rakensi pienen keljan kilvoituspaikakseen. Kaupunkilaiset alkoivat käydä hänen luonaan saamassa hengellistä ohjausta, ja vähitellen paikalle syntyi vanhurskaan Annan hedelmöittymiselle pyhitetty luostari. Rostovilaiset ymmärsivät pian erehdyksensä ja pyysivät Jaakobia palaamaan piispanistuimelle, mutta tämä kieltäytyi jättämästä hiljaista luostariaan. Vuonna 1392 hän nukkui rauhassa kuolonuneen.

Pyhittäjäisä Diodor Jurjemäkeläinen (Jurjegorski) syntyi 1500-luvun lopulla Kargopolin alueella Äänisjoen varrella lähellä Vienanmerta ja sai kasteessa nimen Diomid. Täytettyään viisitoista vuotta hän lähti vanhempiensa siunauksella pyhiinvaellukselle Solovetskin luostariin eikä enää palannut kotiinsa. Hän mieltyi luostarielämään ja teki työtä erilaisissa palvelutehtävissä kolme vuotta täysin kuuliaisesti ja ilman vastaväitteitä ja sai osakseen kaikkien rakkauden. Jumalan pelossa hän seisoi kirkossa kuuntelemassa jumalanpalveluksia ja pyrki koko sielustaan enkelielämään. Täytettyään yhdeksäntoista vuotta hän anoi igumenilta munkkivihkimystä. Tämä täytti hänen toiveensa ja luovutti hänet kokeneen vanhus Joosefin ohjaukseen.

Vanhus Joosef piti erakkoelämää suuressa arvossa. Hänen kertomuksensa erakkojen ihmeellisestä elämästä asumattomissa metsissä herättivät nuoressa kilvoittelijassa palavan halun erakkoelämään. Diodor teki kaikki hänelle määrätyt työt luostarin keittiössä ja leipomossa, mutta ajatteli koko ajan vain sitä, miten pääsisi toteuttamaan toiveensa.

Diodor kilvoitteli Solovetskissa monta vuotta. Hänen vanha isänsä Jerofei tuli hänen ilokseen luostariin, vihkiytyi munkiksi ja eli siellä kuolemaansa asti. Isänsä kuoltua Diodor tunsi entistä suurempaa halua paeta luostarin ihmispaljoutta erämaan hiljaisuuteen. Hän lähti Solovetskin luostarista eräälle saarelle tavatakseen siellä kilvoittelevia erakkoja. Neljänkymmenen päivän ajan hän vaelsi saarella käyttäen ravinnokseen vain yrttejä ja kastetta. Lopulta luostarin munkit, jotka tulivat saarelle keräämään kasveja ja marjoja, löysivät hänet puolikuolleena ja toivat hänet luostariin pelastaen hänet nälkäkuolemalta.

Diodor ei kuitenkaan luopunut salaisesta haaveestaan vaan lähti pian uudelleen saarelle. Aluksi hän asettui asumaan löytämäänsä tyhjään keljaan. Tavattuaan kaksi muuta erakkoa ja keskusteltuaan heidän kanssaan erakkoelämästä hän uuden innon siivittämänä rakensi itselleen pienen majan, jossa hän vietti kaikki yönsä rukouksessa.

Pian Diodor päätti toteuttaa entisen toiveensa kaikkien Solovetskin saarilla elävien erakkojen tapaamisesta. Rukoiltuaan apua Solovetskin ihmeidentekijöiltä Zosimalta (17.4.) ja Savvatilta (27.9.) hän alkoi kiertää metsäisiä erämaita. Herra soi hänen tavata monia kilvoittelijoita, sekä munkkeja että maallikkoja. Diodor pyrki helpottamaan heidän elämäänsä tuomalla luostarista ruokaa ja huolehtimalla kuolleiden hautaamisesta. Lopulta hän asettui asumaan kahden kokeneen erakkovanhuksen Timofein ja Nikiforin läheisyyteen, piti huolta heistä ja lupasi itse pysyä erämaassa kuolemaansa asti.

Diodorin esimerkki sai seuraajia, mutta Solovetskin luostarin munkit alkoivat nurista ja valittaa, että Diodor kantaa luostarin omaisuutta erämaahan, houkuttelee sinne luostarin munkkeja eikä itse tee työtä luostarin hyväksi vaan aiheuttaa sille vahinkoa. Veljien valitukset kuultuaan igumeni vihastui Diodorille. Hän lähetti luostarin työmiehiä hajottamaan erakkojen keljat ja tuomaan heidät luostariin kuin rikolliset ainakin. Diodor suurimpana syyllisenä pantiin kahleisiin ja suljettiin luostarin sairastaloon, jossa hän vietti viisi ja puoli kuukautta tarkasti vartioituna pääsemättä sen enempää kirkkoon kuin veljestön pariinkaan. Vapauduttuaan Jumalan armosta kahleista hän jätti luostarin lopullisesti ja pakeni erämaahan. Kuusi kuukautta hän rukoili, että Jumala auttaisi häntä löytämään hyvän ja turvallisen paikan vaikenemiskilvoitusta varten. Lopulta hän purjehti meren yli mantereelle ja sieltä Äänisjokea pitkin ylös Kenajoelle, jonka varrelle hän asettui jatkamaan tavanomaisia kilvoituksiaan ja kohottamaan Herralle rukoustensa tuoksuvaa suitsutusta. Mutta koettelemukset kohtasivat häntä täälläkin. Ennen pitkää paikalliset metsästäjät löysivät hänen keljansa, pahoinpitelivät erakon ja karkottivat hänet pois.

Diodor siirtyi nyt länteen päin Vodlajärven suuntaan, josta hän löysi luonnonkauniin paikan nimeltä Jurjegora (Jurjemäki eli Georgioksen mäki). Paikka sopi hyvin erakkoelämään, ja hengessään riemuiten Diodor kiitti Jumalaa. Hän pystytti ristin, rakensi keljan ja antautui innokkaasti entisiin kilvoituksiinsa. Seitsemän vuotta hän eli täysin yksin. Sitten hänen luokseen tuli eräs munkki Prohor, joka hämmästyi nähdessään erakon yliluonnollisen elämän ja jäi asumaan hänen kanssaan.

Kerran Diodorokselle ilmestyi valonhohteinen mies, joka kehotti häntä rakentamaan paikalle kolme kirkkoa, yhden Pyhälle Kolminaisuudelle, yhden Jumalanäidille ja yhden Zosima ja Savvati Solovetskilaisille. Erakko ei kuitenkaan ajatellut luostarin perustamista eikä siksi kiinnittänyt ilmestykseen suurtakaan huomiota. Pian ilmestys toistui, ja Diodor alkoi murehtia, miten hän voisi rakentaa kokonaisen luostarin kolmine kirkkoineen, kun hänellä ei ollut kopeekkaakaan. Silloin valonhohteinen mies ilmestyi kolmannen kerran ja sanoi: ”Miksi olet levoton? Jumalalle on kaikki mahdollista.” (Mark. 10:27) Edelleen enkeli neuvoi Diodoria matkustamaan Moskovaan Pyhän Kolminaisuuden lavraan, jonka taloudenhoitaja auttaisi häntä.

Samana yönä pyhittäjä Diodor päätti lähteä Moskovaan. Perillä hän rukoili Radonežin ihmeidentekijöiden Sergein ja Nikonin pyhäinjäännösten äärellä ja kiirehti tapaamaan taloudenhoitajaa, joka esitteli Diodorin nunna Marfalle, tsaari Mikaelin äidille. Tämä kertoi Diodorista edelleen tsaarille, ja ennen pitkää erakko sai ylenpalttisia lahjoituksia niin tsaarilta ja tämän perheeltä kuin lavrasta ja Moskovan rikkailta kauppiailtakin.

Moskovasta Diodor matkusti Novgorodiin tapaamaan metropoliittaa, joka antoi hänelle siunauksen ja lisää lahjoituksia luostarin perustamista varten. Iloissaan ja matkansa menestyksestä ihmeissään Diodor palasi kaivattuun erämaahansa ja alkoi suunnitella kirkon rakentamista. Vastauksena hänen rukoukseensa taivaasta laskeutui suuri risti osoittamaan kirkon paikan. Uuteen luostariin alkoi tulla veljiä, joista pyhittäjä huolehti kuin isä lapsistaan. Hän opetti heitä näkemään vaivaa, kilvoittelemaan ja karttamaan turhanpuhumista, jonka kautta sielunvihollinen usein viettelee munkkeja.

Tuohon aikaan luostarilla ei vielä ollut omaa viljelysmaata, ja munkit joutuivat usein näkemään nälkää. He napisivat Diodoria vastaan sanoen, että tämä oli suotta rakentanut heti kolme kirkkoa niin ettei elantoon jäänyt mitään. Pyhittäjä alkoi rukoilla, ettei Herra hylkäisi heitä Häneen turvaavia. Silloin hänelle ilmestyi jälleen valonhohteinen mies, joka kehotti häntä pysymään rohkeana, kiittämään Jumalaa ja pyytämään kalaa läheisestä järvestä. Diodorin kysyessä miehen nimeä tämä vastasi olevansa Oševenin luostarin igumeni Aleksanteri (20.4.). Kun veljet alkoivat kalastaa, he saivat niin paljon saalista, että saattoivat myydä sitä ja ostaa saamillaan rahoilla leipää ja muita elintarvikkeita.

Pian pyhittäjää kohtasivat taas uudet koettelemukset. Luostariin muualta tullut munkki Feodosi alkoi kadehtia häntä. Kerran metsässä hän kävi Diodorin kimppuun, löi tätä säälittä ja kuristi kurkusta. Lopulta hän piilotti tajuttoman kilvoittelijan kaatuneen puunrungon alle, koska luuli häntä kuolleeksi. Jumalan armo suojeli kuitenkin Diodoria. Hän tuli tajuihinsa ja raahautui keljaansa. Hänet nähdessään Feodosi jähmettyi pelosta, pyysi anteeksi ja anoi Diodoria olemaan kertomatta tapahtuneesta veljestölle. Sävyisä Diodor ei edes vihastunut vaan sanoi vain: ”Jumala antaa anteeksi, lapseni, sillä se ei ollut sinun vaan Paholaisen keksintöä.”

Feodosi ei kuitenkaan parantanut tapojaan, vaan alkoi yllyttää kuuliaisuusveljiä Diodoria vastaan. Lopulta hän pakeni luostarista mukanaan seitsemäntoista veljeä, luostarin kassa ja omaisuutta niin paljon kuin veljet jaksoivat kantaa. Diodor ei murehtinut menetettyjä rahoja vaan kiitti Jumalaa tästäkin koettelemuksesta.

Elämänsä ehtoopuolella autuas Diodor joutui vielä lähtemään luostarin asioissa Kargopolin kaupunkiin. Ennen lähtöään hän kutsui luokseen läheisimmät oppilaansa, ennusti lähestyvän kuolemansa ja määräsi itselleen seuraajan. Kargopolissa hän sairastui ja nautittuaan pyhän ehtoollisen hän antoi sielunsa rauhassa Herran käsiin marraskuun 27. päivänä vuonna 1633. Hänet haudattiin Kargopoliin, mutta kahden kuukauden kuluttua hänen ensimmäinen oppilaansa Prohor siirsi hänen maatumattomat reliikkinsä Jurjemäen luostariin, jossa niiden kautta on tapahtunut paljon ihmeitä.

Venäjän kirkko viettää pyhittäjä Diodorin muistoa 20.11, mutta elämäkertakokoelmissa hänen elämäkertansa on aina sijoitettu marraskuun 27. päivän kohdalle.

Alypios syntyi Vähän-Aasian Adrianopoliksessa keisari Herakleioksen aikana (610–641). Hänen äitinsä näki raskaana ollessaan näyn, jossa lampaalla oli sarvina kaksi palavaa kynttilää. Ne kuvasivat sitä Hengen hehkua, joka pojassa olisi palava: armon valoa, jonka kaikki saisivat nähdä. Kun Alypios oli kolmevuotias, hänen isänsä kuoli, ja äiti jätti pojan piispa Teodoroksen huostaan, jotta lapsi saisi oppia kirjoituksia ja valmistautua kirkon palvelemiseen.

Seuraavan piispan aikana Alypios vihittiin diakoniksi, ja hän alkoi palvella kirkonhoitajana. Hän hoiti tehtäviään tunnollisesti, mutta hänen Kristuksen rakkauden haavoittama sielunsa kaipasi erakkoelämän ahdasta ja kapeaa polkua. Lopulta hän kuunteli omatuntonsa ääntä, antoi tavaransa köyhille ja kertoi hurskaalle äidilleen aikovansa lähteä Pyhälle maalle ja jäävänsä luostarielämään. Äiti ei vastustellut eikä yrittänyt pitää poikaansa väkisin luonaan vaan heittäytyi itkien hänen syliinsä, ylisti Jumalaa poikansa rohkeasta päätöksestä ja antoi hänelle siunauksensa.

Alypios lähti matkaan salaa, jotta piispa tai kaupunkilaiset eivät yrittäisi estää häntä. Kun Alypios oli päässyt Eukhaitaan asti, piispa tavoitti hänet pyhän Teodoroksen juhlapäivänä (17.2.) ja vaati häntä palaamaan kotiin. Murehtiessaan asiaa Alypios näki näyn, jossa Betlehemin, Nasaretin ja Jerusalemin pyhät paikat olivat salaisesti läsnä hänen kotikaupungissaan. Alypios ymmärsi Jumalan tahtovan sen hänen kilvoituspaikakseen. Alypios löysi Adrianopoliksen eteläpuoliselta kukkulalta paikan, jossa oli vesilähde, ja rakensi sinne itselleen pienen kappelin ja keljan. Mutta piispa halusi Alypioksen elävän kirkon tuntumassa ja tukitutti lähteen saadakseen Alypioksen palaamaan lähemmäksi maailmaa ja palvelemaan kirkkoa.

Alypios oli kuitenkin vakaasti päättänyt jättää maailman ja asettui kaikkien karttamalle vanhalle hautausmaalle, jossa oli pakanauskontojen aikaisia hautakiviä ja pyhäkköjä. Hän valitsi kilvoituspaikakseen erään vanhan monumentin. Siihen kuului pylväs, jonka päässä oli koristehahmo, puoliksi härkä ja puoliksi leijona. Alypios irrotti patsaan ja asetti sen paikalle ristin. Myöhemmin hän rakennutti paikalle pyhälle Eufemialle omistetun kappelin, jonka hänen ystävänsä kustansivat. Alypios oli noin 30 vuoden ikäinen vetäytyessään kirkon vieressä olleeseen pienen keljaansa. Hän antoi paaston, valvomisen ja rukouksen puhdistaa sieluaan. Pahojen henkien ehdotukset hän ajoi pois ristinmerkillä ja pyhien kirjoituksien tultakestävillä sanoilla.

Pyhän Alypioksen maine alkoi levitä, ja hänen luokseen tuli koko ajan enemmän väkeä pyytämään hänen siunaustaan. Sävyisänä ja kuunteluhaluisena hänelle oli helppo puhua, eikä kenenkään tarvinnut lähteä saamatta tuntea hengellistä iloa. Jatkuva kanssakäyminen ei kuitenkaan ollut hänelle itselleen hyväksi. Alypios päätti asettua pylvään päähän, johon tehtiin pieni puukatos suojaksi säätä vastaan. Pylvään päässä ei ollut tilaa asettua pitkäkseen, joten Alypios kilvoitteli seisaallaan. Hän seisoi elävänä pylväänä tuulessa ja sateessa, helteellä ja pakkasella.

Marttyyrien kärsimykset kestivät vain hetken, mutta Alypios kilvoitteli omistautuen jokapäiväiseen marttyyrikilvoitukseensa 53 vuoden ajan. Kun pahat henget ahdistivat häntä ja uhkasivat heitellä häntä kivenmurikoilla, hän pyysi pylvään lähellä asunutta äitiään tuomaan hänelle kirveen. Alypios hakkasi pois suojan, joka hänellä oli pylvään päässä, ja huusi olevansa valmis kuolemaan kuin ensimmäinen marttyyri Stefanos. Pahat henget kauhistuivat hänen horjumatonta uskoaan.

Pyhä Alypios oli kaikkien nähtävänä kuin valo lampunjalassa, ja hänen hyveensä kirkkaus loisti kaikille. Apostolien tavoin hän oli ”koko maailman katseltavana, enkelien ja ihmisten”. (1. Kor. 4:9) Ihmisiä vaelsi joukoittain pylvään luokse pyytämään Alypioksen siunausta, ja muutamat tulijoista tahtoivat jäädä hänen oppilaikseen. Ensimmäinen näistä oli ylimysnainen nimeltä Eufemia. Toinen tulija oli Eubula, josta tuli pylvään juurelle vähitellen muodostuneen nunnaluostarin igumenia. Heihin liittyi myös Alypioksen äiti, joka ei kuitenkaan poikansa pyynnöistä huolimatta ottanut viittaa ja vihkiytynyt nunnaksi.

Pylvään toiselle puolelle muodostui munkkiluostari. Näin paikalla saattoi kuulla, kuinka veljet ja sisaret lauloivat vuorotellen ylistystä Jumalalle seitsemän kertaa päivässä, ja kaiken keskellä pyhä Alypios seisoi kuin maallinen enkeli ja taivaallinen ihminen yhdistäen äänensä alhaalta kohoavaan ylistykseen ja kohottaen kätensä kolmiyhteisen Jumalan puoleen koko maailman pelastuksen puolesta. Muutaman kerran jotkut näkivät ylimaallisen valon loistavan pylvään päällä ikään kuin salamoiden ja ukkosenjylyn säestämänä.

Pyhä Alypios sai profetian lahjan ja paransi sairaita. Hän saattoi vihamiehiä sovintoon ja opetti Jumalan viisauden salaisuuksia sekä suullisesti että kirjeitse. Eräänä talvipäivänä hän heitti viittansa kerjäläiselle ja jäi palelemaan pylväänsä päähän vilusta hytisten, kunnes eräs munkkiluostarin veljistä lopulta huomasi hänen tilansa ja toimitti hänelle apua. Alypioksen saama armo tuli myös hänen seuraajiensa osaksi, ja useat heistä päätyivät piispoiksi.

53 vuoden kilvoituksen jälkeen puolet Alypioksen ruumiista halvaantui ja hänen jalkansa herposivat. Viimeiset vuotensa hän makasi toisella kyljellään melkein liikkumatta. Tuskallisten haavaumien ja paiseiden vaivaamana hän siunasi Herran nimeä kuin vanhurskas Job (1:21). Lopulta pyhä Alypios antoi sielunsa Jumalan haltuun 99 vuoden ikäisenä. Kansa riensi kunnioittamaan hänen ruumistaan, jonka edessä eräs riivattu vapautui demonista.

Pyhittäjä Stylianos oli Jumalan valitsema äitinsä kohdusta lähtien. Tämän maailman katoavaiset hyvyydet eivät vetäneet häntä puoleensa. Niinpä hän jakoi perimänsä omaisuuden köyhille ja ryhtyi munkiksi. Luostarissa Stylianos kunnostautui askeettisissa kilvoituksissa ja muutaman vuoden jälkeen ryhtyi asumaan erakkona luolassa. Siellä hän vietti aikansa kolmiyhteisen Jumalan sisäisessä katselemisessa. Näin hän ”riisui yltään vanhan minänsä kaikkine tekoineen” (Kol. 3:9), ja hänestä tuli uusi ihminen Kristuksessa. Koska hän rakasti myös lähimmäistään, Jumala huolehti hänestä lähettäen enkelin tuomaan hänelle ravintoa.

Pian Stylianoksesta tuli otollinen esirukoilija. Erityisesti hän rukoili sairaiden lasten ja lapsettomien naisten puolesta. Niinpä hänet kuvataan ikoneissa kapalolapsi sylissään. Pyhältä Stylianokselta pyydetään edelleenkin apua lasten sairauksiin sekä lapsettomuuteen.

Pyhä Nikon syntyi varakkaaseen perheeseen Pontoksen Trapezuntassa. Jo nuorena hän oli miettiväinen ja harkitseva ja rakasti Jumalaa. Kun hän kerran kierteli perheen maatiloilla, hän liikuttui nähdessään maatyöläisten raskaan raadannan ja köyhät olot. Tämä pani hänet ajattelemaan elämän turhuutta: niin paljon vaivaa ja pettymyksiä lyhyen elämän aikana, joka väistämättä päätyy hautaan yhtälailla köyhien kuin rikkaidenkin kohdalla. Niinpä hän päätti jättää maailman ja liittyä munkkien joukkoon, jotka tekevät työtä iankaikkisen elämän hyväksi.

Salaa omaisiltaan Nikon meni Kultaisen kiven luostariin, joka sijaitsee Pontoksen ja Paflagonian välillä. Parhaillaan liturgiaa toimittava igumeni sai yliluonnollisella tavalla tiedon nuorukaisen tulosta. Hän toivotti tämän tervetulleeksi ja puki heti suureen skeemaan ilman minkäänlaisia koeaikoja. Kokeneimmatkin munkit joutuivat ihmettelemään tulokkaan täydellistä kuuliaisuutta, kärsivällisyyttä ja halukkuutta ottaa vastaan ikävimmät tehtävät. Hän myös paastosi ankarasti ja vietti öitään kyynelrukouksessa.

Elettyään kaksi vuotta luostarissa Nikon sai igumenilta siunauksen vetäytyä yksinäiseen keljaan ja antautua kokonaan rukouselämään. Hän kovensi entisestäänkin paastojaan ja valvomisiaan. Sydämen heltymyksessä hän vuodatti niin runsaasti kyyneleitä, että keljan lattia oli aina märkä. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän itki, hän sanoi, että hän ei voinut olla vuodattamatta kyyneleitä, kun Jumala salli hänen katsella sisimmässään vanhurskaita odottavia ikuisia hyvyyksiä. Hän itki tuntiessaan oman arvottomuutensa ja pelätessään jäävänsä vaille ikuista elämää, jonka suloisuutta hän sai joka päivä maistaa sydämessään.

Nikon vietti keljassa kaksitoista vuotta saavuttaen autuaallisen himottomuuden ja sydämen puhtauden. Sen jälkeen igumeni sai ilmestyksessä tietää, että Nikonin oli tullut aika vaihtaa sulkeutumisensa apostoliseen kutsumukseen. Hän kehotti pyhää lähtemään sinne, mihin Jumalan kaitselmus hänet johtaisi. Kaikkialla hänen pitäisi julistaa ihmisille Jumalan armoa ja kehottaa heitä Johannes Kastajan ja Vapahtajan itsensä sanoilla: ”Kääntykää, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle.” (Mt. 4:17)

Muutamia päiviä Nikonin lähdön jälkeen hänen isänsä tuli palvelijoiden kanssa ottamaan hänet kiinni ja hakemaan kotiin, mutta ihmeellisellä tavalla pyhä pakeni kävellen vuolaan joen poikki. Toisella rannalla hän kumarsi kolme kertaa syvään isälleen ja lähti pois taakseen katsomatta.

Nikon vaelsi ympäriinsä paljain jaloin kuluneessa viitassaan ajattelematta ruokaa ja yösijaa. Hän saarnasi katumusta ja Kristuksen toista tulemista, jonka otaksui olevan lähellä. Jokaiselle tapaamalleen ihmiselle hän huusi: ”Kadu!” Hän julisti, että pelastukseen tarvitaan sydämen kääntymystä, kyyneleitä ja evankeliumin hengen mukaista elämää. Herran sanoja noudattaen hän ei ottanut matkoilleen mukaan mitään – ei sauvaa, ei laukkua, ei leipää, ei rahaa (Luuk. 9:3). Mennen minne Jumala häntä johti ja kohdaten monenlaisia Paholaisen kiusauksia hän pani kaiken toivonsa iankaikkiseen elämään.

Saarnattuaan kolme vuotta Nikon purjehti Kreetalle, jonka keisari Nikeforos Fokas oli hiljattain vapauttanut pitkästä ja raskaasta arabien miehityksestä. Moraali oli siellä vaikeiden aikojen jäljiltä alhaisella tasolla. Nikon vietti saarella seitsemän vuotta kuuluttaen katumuksen sanomaa ja auttaen suuresti kristillisen elämän elpymistä. Sitten hän meni Manner-Kreikkaan, saarnasi Peloponnesoksella ja jatkoi matkaansa Ateenaan, jossa sai hyvän vastaanoton. Sieltä hän siirtyi Euboian saarelle, missä ihmiset riensivät kuuntelemaan häntä öin ja päivin. Hänen sanojaan vahvistivat ihmeet ja parantumiset, ja monet kääntyivät ja alkoivat viettää hurskasta ja pyhää elämää.

Vielä Nikon meni Theeben kautta Korinttoon ja sieltä edelleen etelämmäksi Peloponnesokseen aina Spartaan saakka (noin vuonna 910). Sieltä lähdettyään hän sairastui ja vietti jonkin aikaa jossakin luolassa, johon hänen rukouksillaan puhkesi terveyttä tuottava lähde.

Spartassa oli alkanut raivota rutto, ja kun Nikon oli toipunut omasta sairaudestaan, sen asukkaat tulivat pyytämään häntä avuksi kaupunkiinsa. Rutto lakkasi hänen rukouksiensa avulla ja hän päätti viettää loppuelämänsä Spartan alueella. Asukkaat rakastivat häntä suuresti ja turvautuivat kaikissa vaivoissaan hänen rukouksiinsa. Piispa Teopemptoksen siunauksella Nikon alkoi hengellisten lastensa tuella rakennuttaa kaupunkiin mahtavaa kirkkoa. Monta ihmeellistä tapahtumaa edisti työn valmistumista: kallio saatiin poistetuksi, rakennusaineita ja ruokaa työmiehille siunautui. Kirkko saatiin nopeasti valmiiksi ja pyhä muutti asumaan sen yhteyteen. Kohta paikalle syntyi myös pieni luostari hänen oppilaitaan varten.

Joidenkin vuosien kuluttua Nikon tunsi kuolemansa lähestyvän. Hän keräsi oppilaansa ympärilleen ja kertoi heille elämäntarinansa muistellen Jumalan suuria armotekoja. Hän puhui heille kääntymyksen tarpeellisuudesta ja ylösnousemuksesta, kehotti heitä pitämään rakkautta Jumalaan ja kaikkiin ihmisiin tärkeimpänä omaisuutenaan. ”Karttakaa ylpeyttä, pysykää nöyrinä, älkää halveksiko köyhiä, pysykää puhtaina kaikesta pahasta, kaikesta kateudesta ja pahan muistamisesta, antakaa veljillenne anteeksi. Käykää säännöllisesti kirkossa ja usein synnintunnustuksella. Jos noudatatte näitä neuvojani, en koskaan jätä teitä.”

Jätettyään kaikki hengelliset lapsensa Jumalan haltuun Nikon antoi sielunsa Taivaallisen Isänsä käsiin noin vuonna 1000. Spartalaiset pitivät Nikonia heti pyhänä. Hänestä tuli kaupungin suojeluspyhä, ja hänen reliikkejään kunnioitetaan Spartassa edelleen.