Piispa Afanasi (Sergei Saharov) syntyi vuonna 1887. Päätettyään opinnot Moskovan hengellisessä akatemiassa hän otti vastaan munkiksivihkimyksen. Vuosina 1917–1918 hän osallistui jumalanpalveluskomission jäsenenä Venäjän ortodoksisen kirkon kirkolliskokoukseen ja oli mukana laatimassa jumalanpalvelustekstejä kaikille Venäjän pyhille. Vallankumouksen jälkeen hänet vihittiin vuonna 1921 Vladimirin hiippakunnan apulaispiispaksi virkanimellä Kovrovin piispa. Piispaksi vihkimisestä ei ollut kulunut vielä vuottakaan, kun hänet pidätettiin ensimmäisen kerran. Siitä alkoi lyhyiden pidätysten sarja, jonka päätteeksi hänet karkotettiin kahdeksi vuodeksi Krasnojarskin alueelle Siperiaan.

Päästyään vapaaksi piispa Afanasi palasi Vladimiriin ja osallistui vuonna 1925 patriarkka Tiihonin hautajaisiin ja allekirjoitti asiakirjan ylimmän kirkollisen vallan siirtämisestä metropoliitta Pietarille (27.9). Pian alkoi uusi pidätysten sarja, jonka päätteeksi valtiollinen poliisi (GPU) kehotti Afanasia lähtemään Vladimirista ja luopumaan hiippakunnan johtamisesta. Piispa kieltäytyi jättämästä hänelle uskottua hiippakuntaa. Hänet vangittiin ja lähetettiin Solovetskin vankileirille. Seuraavat lähes 30 vuotta piispa Afanasi oli muutamaa vapaana viettämäänsä vuotta lukuun ottamatta vankiloissa ja vankileireillä eri puolilla Siperiaa. Kaikkien näiden vuosien aikana hän ei rikkonut paastoa, vaan luovutti paastosääntöjen vastaiset ruoka-annokset toisille vangeille.

Piispa Afanasin hengelliset lapset eivät hylänneet paimentaan tämän vankeusvuosina. Hän itse kirjoitti: ”Tavallisesti elämässä käy niin, että mitä pitempi on ero, sitä vähemmän pidetään yhteyttä, mutta kristillinen rakkaus muuttaa tämän asiain järjestyksen. Ensimmäisinä vankeusvuosinani sain noin 30 lähetystä vuodessa, mutta viimeisenä vuonna niitä tuli jo 200. Muistakoon Herra laupeudessaan kaikkia hyväntekijöitäni. Uskon, että he saavat aikanaan kuulla sanat: ’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat… Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’ Piispa Afanasi.”

Vuonna 1954 piispa Afanasi sai luvan asettua asumaan Petuškin kylään Vladimirin alueelle. Tuolloin hän laati yhteenvedon kärsimysten täyttämästä elämästään: ”Tänä vuonna tulee kuluneeksi 33 vuotta piispaksi vihkimisestäni. Tuona aikana olen palvellut hiippakunnassa 33 kuukautta, vapaana mutta poissa työtehtävistä olen ollut 32 kuukautta, karkotettuna 76 kuukautta ja kahleissa ja katkerassa pakkotyössä 254 kuukautta.”

Aikalaiset kunnioittivat piispa Afanasia Kazanin marttyyripiispa Kirilin (7.11.) uskollisena seuraajana. Afanasi oli tutustunut häneen karkotusvuosinaan ja piti häntä hengellisenä isänään.

Piispa Afanasi kehotti hengellisiä lapsiaan pysymään Venäjän virallisen ortodoksisen kirkon yhteydessä, jonka päämiehen patriarkka Aleksi I:n kaikki ortodoksiset patriarkaatit olivat tunnustaneet. Niille, jotka pitivät joidenkin pappien toimintaa epäilyttävänä, hän kirjoitti: ”Herra lähettää enkelinsä toimittamaan sakramentit kelvottomien pappien sijaan. Noiden pappien toimittamat sakramentit koituvat heille itselleen tuomioksi, mutta uskolla niihin osallistuville ne koituvat pyhitykseksi”. Vielä hän sanoi: ”Heidän opetustaan tulee kuunnella, kun he opettavat hyvää. Heidän siunauksensa, jonka he antavat Jumalan nimessä, tulee ottaa vastaan. Mutta heidän vääriä tekojaan ei tule seurata, ettette tulisi osallisiksi vieraisiin synteihin.” Lopuksi hän varotti uskovia ajautumasta kirkon ykseyden ulkopuolelle.

Piispa Afanasi oli syvällisesti perehtynyt kirkon liturgiseen elämään. Hän kirjoitti tutkimuksen vainajien muistelusta ortodoksisessa kirkossa, mutta kieltäytyi nöyrästi hänelle myönnetystä teologian tohtorin arvosta samoin kuin hänelle tarjotusta arkkipiispan arvosta. Hän laati useita uusia rukouspalveluksia eri tilanteita varten ja kokosi venäläisten pyhien jumalanpalvelustekstejä. Vähän ennen kuolemaansa hän tuli otolliseksi näkemään ilmestyksessä Venäjänmaan pyhät, joiden muiston vaalimiselle hän oli omistanut elämänsä. Viimeisinä elinvuosinaan hän toimi ohjaajavanhuksena opettaen ja lohduttaen eri puolilta Venäjää luokseen tulevia uskovia. Piispa Afanasi nukkui pois vuonna 1962. Venäjän kirkko kanonisoi hänet vuonna 2000.

Pyhä Nasarius oli kotoisin ylhäisestä roomalaisesta perheestä ja eli keisari Neron hallituskaudella (54–68). Hänen vanhempansa Arricanus ja Perpetua kääntyivät kristinuskoon apostoli Pietarin saarnan vaikutuksesta. Nasariuksen kastoi pyhä Linus, jonka apostoli Pietari oli nimittänyt Rooman piispaksi. Kaksikymmenvuotiaana Nasarius lähti Roomasta ja vaelsi Italian kaupungeissa julistaen evankeliumia. Monet uskoivat ja ottivat kasteen. Kymmenen vuotta kului tällä tavoin. Piacenzan kaupungissa Nasarius tutustui Gervasiukseen ja Protasiokseen, jotka maaherra Anulinus oli vanginnut kristittyinä. He olivat pelottomia Kristuksen apostoleja ja tervehtivät Nasariusta pyhällä suudelmalla rohkaisten häntäkin marttyyrikilvoitukseen. Mutta maaherra vain ruoskitutti Nasariuksen ja ajoi hänet pois kaupungista.

Tämän jälkeen Nasarius suuntasi kulkunsa Galliaan, nykyiseen Ranskaan, jossa hän johdatti uskoon suuren määrän ihmisiä. Jonkun arvohenkilön vaimo luovutti hänelle 3-vuotiaan poikansa, jotta hän kasvattaisi tästä hyvän kristityn. Nasarius kastoi lapsen ja antoi tälle nimeksi Celsius. Nasarius kierteli Gallian kaupunkeja julistaen Kristusta, kunnes Deinobaus-niminen maaherra vangitutti hänet. Kaikkiin tämän kysymyksiin Nasarius vastasi: ”Olen kyllä syntyperältäni roomalainen, mutta olen kristitty ja palvon Ristiinnaulittua.” Silloin maaherra tarttui Celsiukseen ja löi häntäkin, mutta lapsi vain huusi: ”Jumala, jota palvelen, tuomitsee sinut, epäoikeudenmukainen tuomari.”

Maaherran vaimo oli kuitenkin unessa nähnyt jotain pelottavaa, jonka säikäyttämänä hän auttoi Nasariuksen ja Celsiuksen pakoon. He menivät Triereen julistaen matkalla kristinuskoa. Siellä heidät pidätettiin uudelleen ja vietiin keisarin käskystä Roomaan. Kuulustelujen jälkeen heidät heitettiin järveen. He selvisivät kuitenkin kuiville ja jatkoivat saarnatoimintaansa kiertäen kaupungista toiseen. Milanossa he tapasivat uudestaan Gervasiuksen ja Protasioksen, jotka valmistautuivat lopulliseen marttyyrikilvoitukseen. He kaikki iloitsivat, kun lähtö Herran luo lähestyi. Celsius, joka oli vain yhdeksän vuoden ja seitsemän kuukauden ikäinen, oli yhtä innokas osallistumaan Herransa kärsimyksiin kuin muutkin. Kasvot ilosta loistaen kaikki neljä kävelivät mestauspaikalle kuin juhlaan kiittäen Jumalaa kaikesta ja siirtyivät Herransa luo.

Pyhä Ambrosius Milanolainen löysi heidän reliikkinsä keisari Teodosioksen hallituskaudella vuonna 386. Niiden äärellä alkoi heti tapahtua lukuisia ihmeitä ja niitä kunnioitetaan edelleenkin Milanon kaupungissa.

Pyhä Pietari, joka tunnetaan myös nimellä Apselamos (Auselamus), oli kotoisin Egyptin Eleutheropoliksesta ja lähti Palestiinaan saadakseen elää askeettisesti Pyhällä maalla. Suuren vainon aikana vuonna 309 hänet pidätettiin ja tuotiin Kesareaan. Tuomari ja paikalla ollut väki yrittivät monta kertaa saada hänet säälimään itseään, olihan hän parhaassa iässään, mutta hän ei välittänyt heistä vaan piti Jumalaa tärkeämpänä kuin kaikkea muuta. Pyhä Pietari Apselamus todisti tulessa uskonsa olevan puhdasta kuin kulta.

Pyhä Donatianus (Donas) oli lähtöisin Roomasta. Hänet vihittiin Reimsin seitsemänneksi piispaksi, ja hän hoiti tehtävää 30 vuoden ajan. Pyhä Donatianus kuoli vuoden 390 tienoilla Bruggessa. Hänen reliikkinsä siirrettiin ensin Amiensin lähelle Corbieen, sitten Torhoutiin, kunnes Charles Kalju antoi reliikit Flanderin kreivi Baldwinille, joka asetti ne vuonna 863 Bruggen kirkkoon Belgiassa. Kyseinen kirkko tunnetaan Pyhän Donatianuksen katedraalina. Donatianus on sekä Bruggen että Reimsin suojelija.