Solina oli gascognelainen neito, joka pakeni Chartresiin välttyäkseen joutumasta avioon pakanan kanssa. Hänet saatiin kiinni ja mestattiin Chartresissa vuoden 290 tienoilla. Pyhää neitsytmarttyyri Solinaa kunnioitetaan Ranskassa, erityisesti Poitiersissa, Angoulemessa ja Chartresissa.

Pyhittäjämarttyyri Andreas oli kotoisin Kreetan saarelta ja eli kuvainraastajakeisarin Konstantinos V Kopronymoksen (741–775) hallituskaudella. Varhaisesta lapsuudestaan Andreas kilvoitteli eri hyveissä ja vartuttuaan ryhtyi munkiksi. Kuultuaan ikonien puolustajien kärsimyksistä hän päätti matkustaa Konstantinopoliin puolustamaan oikeaa uskoa.

Konstantinopolissa Andreas meni Pyhän Mamaksen palatsiin, jossa keisari kuulusteli parhaillaan kunnioitettuja askeetteja ja kilvoittelijoita syyttäen heitä ikonien kunnioittamisesta. Näky järkytti Andreasta. Rohkeasti hän astui esiin ja sanoi keisarille: ”Oletko sinä todellakin kristitty?” Keisari suuttui tuntemattoman munkin röyhkeydestä ja usutti henkivartijansa hänen kimppuunsa. He löivät häntä häränsuoniruoskilla ja iskivät kivillä kasvoihin saadakseen hänet vaikenemaan. Suu veressä Andreas onnistui kuitenkin vielä sanomaan keisarille: ”Jos sinä, maanpäällinen hallitsija, rankaiset niitä, jotka turmelevat sinun patsaitasi ja kuviasi, kuinka paljon ennemmin sinun itsesi onkaan pelättävä Jumalan vihaa ja rangaistusta, kun tuhoat Herramme Jeesuksen Kristuksen ja hänen pyhiensä kuvia!”

Nämä sanat saivat keisarin raivoihinsa ja hän käski sitoa pyhittäjän ja raahata häntä pitkin toria. Kun torilla oleva kalakauppias kuuli, miksi Andreasta kidutettiin, hän otti terävän kalaveitsensä ja repi sillä irti pyhän Andreaan toisen jalan. Tähän kauheaan tuskaan pyhä Andreas kuoli. Hänen ruumiinsa vietiin paikkaan, joka tunnettiin nimellä Krisis, ’tuomio’, koska sinne heitettiin tuomittujen rikollisten ruumiit – siitä johtuu hänen lisänimensä krisisläinen, ’Tuomiolainen’.

Muutaman päivän kuluttua kaksitoista riivattua miestä eri seuduilta kokoontui yhteen ja meni ”tuomiopaikalle”. He kutsuivat kovasti huutaen avukseen pyhää Andreasta ja etsivät hänen ruumiistaan, jonka he lopulta löysivät ruumisröykkiöstä. He ottivat sen mukaansa ja hautasivat arvokkaasti. Samalla he kaikki parantuivat. Pyhän Andreaksen haudalla tapahtui myös muita ihmeitä.

Pyhittäjä Antoni oli syntyisin tveriläisestä ylhäisöperheestä. Hän oli jo nuorena kiinnostunut kilvoitteluelämästä ja jätti maailman kaikkine kiusauksineen saadakseen esteettä palvella Jumalaa jossakin yksinäisessä paikassa. Ensin hän kilvoitteli Ilmajärven rannalla pienessä luolassa viljellen itse raivaamaansa kasvimaata, josta hän sai elantonsa. Yöllä hän nousi useamman kerran rukoilemaan. Myöhemmin hän siirtyi Herran enkelin kehotuksesta jonkin matkan päähän Leohnovo-nimiseen paikkaan. Siellä hän tapasi pappismunkki Tarasin, joka vihki hänet munkiksi muuttamatta hänen nimeään.

Yhdessä pyhittäjät Antoni ja Tarasi rakensivat Leohnovoon kirkon Kristuksen kirkastumisen kunniaksi ja perustivat luostarin. Monet pelastusta kaipaavat, heidän joukossaan myös ylhäistä sukua olevia miehiä, tulivat kilvoittelemaan pyhittäjä Antonin ohjauksessa. Hän opetti heitä omalla esimerkillään ja yksinkertaisilla mutta täynnä elämänkokemusta olevilla sanoillaan. Opetukset putosivat hyvään maahan, ja luostarista tuli rauhan, veljesrakkauden, keskinäisen uhrautuvaisuuden ja muiden kristillisten hyveiden tyyssija.

Pyhittäjä Antoni kilvoitteli munkkina 56 vuotta ja sai Herralta selvänäkemisen ja ihmeiden tekemisen lahjan. Kerran luostarissa syttyi tulipalo ja yksi veljistä juoksi hätääntyneenä kertomaan siitä pyhittäjälle. Tämä rukoili kyynelsilmin Herraa, jolloin tuulen suunta kääntyi ja tuli sammui itsestään.

Vuonna 1611 ruotsalaiset joukot hyökkäsivät Novgorodin alueelle. Silloin metropoliitta Isidor kutsui kunnioittamansa vanhus Antonin turvaan Novgorodin kaupunkiin. Siellä vanhus sairastui ja alkoi valmistautua kuolemaan. Ristin ylentämisen juhlapäivänä hän osallistui pyhään ehtoolliseen ja nukkui rauhassa pois 85 vuoden ikäisenä noin vuonna 1611. Hänet haudattiin Novgorodiin, sillä ruotsalaisten hyökkäys oli katkaissut yhteyden Leohnovon luostariin. Muutaman vuoden kuluttua olojen rauhoituttua pyhittäjä ilmestyi unessa kolme kertaa oppilaalleen Grigorille ja pyysi tätä siirtämään jäännöksensä luostariin. Pyhäinjäännöksiä siirrettäessä kaksi sokeaa sai näkönsä.

Pyhä Elifius (Eloff) oli syntyjään Brittien saarilta, mutta teki elämäntyönsä Galliassa. Hän julisti evankeliumia Toulissa, jossa hän voitti Kristukselle noin 400 sielua. Keisari Julianus Luopion aikana Elifius, hänen veljensä Eucharius ja kaksi sisartaan mestattiin. Tämä tapahtui vuonna 362. Heidät haudattiin kukkulalle, jota heidän muistokseen kutsutaan nimellä Mount Eliph. Heidän reliikkinsä siirrettiin 900-luvulla Saksan Kölniin (Cologne).

Pyhä Gallus¹ syntyi Irlannissa vuonna 541 tai hieman sen jälkeen. Galluksen hurskaat vanhemmat lähettivät hänet opiskelemaan Bangorin luostariin, jossa hän ihastui askeettiseen elämään ja päätti omistautua Jumalan palvelemiseen. Hän perehtyi kirjoituksiin ja hänet vihittiin munkiksi. Gallus oli yksi kahdestatoista munkista, jotka lähtivät pyhän Columbanuksen (23.11.) matkaan ja perustivat Ranskaan kuuluisan Luxeuilin luostarin. Gallus auttoi hengellistä isäänsä lähetysmatkoilla, evankeliumin julistamisessa ja epäjumalien kukistamisessa.

Kun Columbanus vuonna 610 karkotettiin Ranskasta, Gallus vaelsi yhdessä hänen mukanaan Alppien yli nykyisen Sveitsin alueelle. Munkit asettuivat järven rannalle Zürichin alueelle, jossa ei ollut kristittyjä. Paikalliset asukkaat suhtautuivat heidän saarnaamiseensa vihamielisesti ja yrittivät tappaa heidät. Veljet siirtyivät seuraavaksi Konstanzjärven alueelle ja ottivat käyttöönsä Pyhän Aurelian kirkon, joka oli joutunut pakanoiden käsiin. Gallus, joka osasi paikallista kieltä, julisti kansalle kristinuskoa, rikkoi kirkkoon tuodut epäjumalankuvat ja heitti palaset järveen. Kirkon ympärille muodostui luostari. Gallus punoi verkkoja ja kalasti järvellä. Kyseisellä järvellä oli harjoitettu pakanallisia menoja, mutta nyt sen henget pakenivat munkkia, joka toisti lakkaamatta Jumalan nimeä.

Vuonna 612 alueen väki valitti munkeista hallitsijalleen, ja Columbanus lähti oppilaineen vaeltamaan kohti Italiaa. Gallus kuitenkin sairastui ja oli liian heikossa kunnossa lähteäkseen mukaan. Columbanus yritti kovasti saada Gallusta lähtemään matkaan ja jopa syytti häntä teeskentelystä, mutta Gallus jäi alueelle. Toivuttuaan hän asettui Steinachjoen varrelle ja eli siellä erakkoelämää muutaman kumppaninsa kanssa. Eräänä talvi-iltana he lämmittelivät nuotion ympärillä, eikä heillä ollut enää puuta. Silloin paikalle tuli karhu, joka toi heille tukin polttopuuksi.

Pyhä Gallus paransi rukouksillaan ruhtinas Cunzon tyttären Fridiburgan, joka oli frankkien kuninkaan Sigbertin kihlattu. Kiitollinen kuningas antoi Galluksen käyttöön kartanon Konstanzjärven rannalta luostarin perustamista varten. Hääpäivän koittaessa Fridiburga kuitenkin ilmoitti haluavansa omistautua Jeesukselle Kristukselle. Sigbert alistui Jumalan tahtoon ja toi morsiamensa alttarille kuningattareksi puettuna ja antoi hänet juhlallisesti Kristuksen Jumalan morsiameksi.

Gallukselle tarjottiin piispuutta kahteen otteeseen, mutta hän kieltäytyi kunniasta. Piispaksi vihittiin Galluksen suosituksesta Johannes-niminen diakoni. Gallus kieltäytyi myös Luxeuilin luostarin veljestön tarjoamasta apotin tehtävästä. Hän ilmoitti mieluummin palvelevansa kuin käskevänsä ja pysyi erakkona. Gallus rakennutti metsään kirkon, jonka ympärillä oli hänen kahdentoista kilvoittelutoverinsa ja oppilaansa keljat.

Pyhä Gallus kuoli ollessaan vierailemassa Arbonissa, Sveitsissä, vuoden 640 tienoilla. Hänen ruumiinsa siirrettiin ja haudattiin hänen kilvoittelupaikalleen, jossa alkoi tapahtua ihmeitä.

Pyhää Gallusta kunnioitetaan Sveitsin apostolina. Taiteessa hänet on kuvattu luostarin johtajana tai erakkona seisomassa sauva kädessään siunaten hänelle puuta tuovaa karhua. Galluksen kilvoittelupaikalle rakennettiin sata vuotta myöhemmin Pyhän Galluksen luostari, josta kasvoi Sveitsin johtava kristillisen kulttuurin keskus. Luostarissa laadittiin ja kopioitiin kirjallisuutta sekä harjoitettiin korkeatasoista kirkollista maalaus- ja säveltaidetta. Sankt Gallenin luostarin kirjaston maine on säilynyt meidän aikaamme saakka.

Pyhä Bercharius oli Luxeuilin luostarin munkki, josta tuli Hautvilliersin luostarin ensimmäinen johtaja. Myöhemmin hän perusti vielä kaksi luostaria, Moutier-en-Derin munkeille ja Puelle-moutierin nunnille. Bercharius kävi pyhiinvaelluksella Roomassa ja Palestiinassa. Palattuaan hän asettui omaan luostariinsa. Vuonna 696 Bercharius ojensi johonkin rikkomukseen syyllistynyttä nuorta munkkia. Tämä vihastui ja tuli yöllä puukottamaan häntä. Bercharius kuoli saamaansa haavaan, mutta antoi anteeksi murhaajalleen, ja häntä kunnioitetaan marttyyrina.

Pyhä Lull (Lullus) syntyi Englannissa ja opiskeli Malmesburyn luostarissa, jossa hänet vihittiin diakoniksi. Vain 20-vuotiaana hän lähti lähetystyöhön Saksaan, jossa hän toimi pyhän Bonifatiuksen alaisuudessa ja sai tältä pappisvihkimyksen. Lull oli tunnettu oppineisuudestaan, ja piispa Bonifatius lähetti hänet Roomaan tapaamaan paavi Sakariasta (k. 752). Roomasta palattuaan Lullista tuli piispa Bonifatiuksen työtoveri ja lopulta seuraaja Mainzin piispanistuimelle. Lull osoittautui arvolliseksi seuraajaksi, sillä hän oli hyvä ja innokas lähetystyöntekijä. Hän keräsi kirjastoa ja levitti kirjoja tarmokkaasti. Vuonna 768 piispa Lull perusti uudelleen Hesseen Hersfeldin luostarin, jonne hän itsekin vetäytyi elämänsä lopulla. Pyhä Lull nukkui kuolonuneen luostarissaan vuonna 786.