Asklepiades oli järjestyksessä kymmenes Antiokian piispa. Hän nousi istuimelleen pyhän Serapionin jälkeen vuonna 211/212. Ilmeisesti Asklepiades kuoli rauhallisesti, mutta hänet on luettu marttyyrien joukkoon, koska hän joutui eläessään kärsimään paljon vainoa. Pyhä Asklepiades kuoli vuonna 217/218.

Pyhä Athenodoros syntyi Kappadokian Kesareassa. Veljensä Gregorios Ihmeidentekijän (17.11.) tavoin hän kääntyi kristityksi. He opiskelivat yhdessä Kesareassa Origeneksen johdolla, ja molemmista tuli piispoja. Oppineisuudestaan tunnetun Athenodoroksen piispanistuin oli Pontoksen alueella. Hän kärsi marttyyrikuoleman vuoden 269 tienoilla.

Pyhittäjäisä Julianos (syyriaksi Juliana) Saba eli 300-luvulla Pohjois-Mesopotamiassa nykyisen Turkin ja Syyrian raja-alueilla. Hänen nimityksensä Saba on syyriaa ja tarkoittaa ’vanhusta’. Julianos jätti maailman ja kaiken mitä siinä on ja lähti kilvoittelemaan erämaan yksinäisyyteen. Hän asui synkässä luolassa kaukana ihmisasutuksesta, söi kerran viikossa suolalla höystettyä leipää ja joi henkensä pitimiksi vettä läheisestä lähteestä. Hän veisasi psalmeja ja keskusteli Jumalan kanssa puhtaassa rukouksessa, ja Jumalan sanat olivat hänelle hunajaa makeampia. Jumalallinen rakkaus täytti hänen olemuksensa niin, että hän näytti olevan poissa ruumistaan, sillä hän ei enää välittänyt tämänpuoleisista vaan katseli öin ja päivin todellista Rakkauttaan.

Julianos ei voinut pitää valoaan pitkään kätkössä. Ne, joiden sydän janosi ikuiseen elämään kumpuavaa elävää vettä, löysivät hänen luolansa ja jäivät hänen ohjattavikseen. Oppilaiden lukumäärä nousi vähitellen sataan. He kaikki elivät äärimmäisessä köyhyydessä syöden vain kasveja ja leipää. Yöllä he kokoontuivat luolalle veisaten Jumalan ylistystä aamuun asti. Auringon noustessa he hajaantuivat pareittain ympäri erämaata ja rukoilivat vuorotellen niin, että toinen luki 15 psalmia ja toinen teki maahankumarruksia sydämen rukoukseen syventyneenä. Lopuksi he vaihtoivat vuoroja, ja jatkoivat näin iltaan asti. Sitten he lepäsivät hetken ja lähtivät luolalle yövigiliaansa.

Pyhä Julianos kiusaantui saamastaan ylistyksestä ja maineesta ja päätti lähteä muutaman oppilaansa kanssa pyhiinvaellukselle. He kävelivät halki Lähi-idän erämaiden kantaen leipänsä ja suolansa mukanaan eivätkä poikenneet kyliin tai kaupunkeihin. He pääsivät Siinain vuorille asti ja rakensivat sinne pienen kappelin lähelle kiveä, jonka taakse Mooses oli kätkeytynyt saadessaan nähdä Jumalan. Sen jälkeen he palasivat omalle kotiseudulleen.

Kun keisari Julianus Luopio (361–363), joka vastusti kiivaasti kristinuskoa, oli tulossa sotaretkelle persialaisia vastaan, kristityt pelkäsivät joutuvansa taas vainon kohteeksi. He tulivat Julianoksen luokse ja pyysivät häntä rukoilemaan puolestaan Herraa. Vanhus rukoili kymmenen päivää. Sen jälkeen hän rohkaisi uskovia kertoen heille, että tyrannin kuolema ei olisi kaukana. Julianus Luopio kuoli sotaretkellään.

Seuraava keisari Jovianus (363–364) oli kuitenkin areiolainen ja alkoi vainota ortodoksisia kirkon johtajia. Antiokian piispa pyhä Meletios joutui pakenemaan Syyrian vuorille seuraajineen. Osa heistä tuli Julianoksen luokse pyytämään hänen esirukouksiaan ja tukeaan. Antiokian areiolaiset väittivät kuuluisan erakko Julianoksen olevan puolellaan. Tämän kuullessaan Julianos päätti jättää erämaan rauhan kirkon edun tähden ja lähteä kohti Antiokiaa.

Matkalla Julianos yöpyi erään rikkaan rouvan kodissa. Rouva kuunteli Julianosta niin lumoutuneena, että unohti seitsemänvuotiaan poikansa, joka leikkimässä ollessaan putosi kaivoon. Palvelijat luulivat lapsen kuolleen ja kertoivat onnettomuudesta, mutta nainen ei menettänyt malttiaan vaan kävi rauhallisesti sulkemassa kaivon kannen ja meni palvelemaan vierastaan. Vasta kun Julianos pyysi naista tuomaan poikansa saamaan siunauksen, nainen tunnusti mitä oli tapahtunut. Julianos juoksi oikopäätä kaivolle, nojautui kaiteen yli ja näki lapsen uiskentelevan iloisena vedessä. Kun he vetivät pojan ylös, tämä kertoi nähneensä kaivossa Julianos-vanhuksen, joka kannatteli häntä veden pinnalla.

Antiokiassa pyhä Julianos vastaanotettiin valtavan innostuksen vallitessa. Väkeä tungeksi hänen ympärillään. Kaikki halusivat nähdä hänet ja parantua vaivoistaan. Antiokiassa oli tuolloin myös Johannes-niminen nuorukainen, joka tuolloin ei ollut vielä kastettu mutta joka tultiin myöhemmin tuntemaan nimellä Krysostomos (13.11.). Kun Johannes Krysostomos myöhemmin saarnasi Efesolaiskirjeen pohjalta, hän ylisti Julianoksen nöyryyttä ja kilvoituksia pitäen hänen nimeään kuninkaiden nimiä kunniakkaampana.

Antiokiasta Julianos nousi kaupunkia ympäröiville vuorille, joiden luolissa apostoli Paavali oli aikoinaan piileskellyt. Siellä Jumala salli hänen sairastua kovaan kuumeeseen, jotta kansa uskoisi hänenkin olevan vain ihminen. Toiset munkit ihmettelivät, mitä ihmiset ajattelisivat tullessaan pyytämään parantumista mieheltä, joka itse oli sairas, mutta Julianos rohkaisi heitä olemaan epäilemättä. Julianos nousi ja alkoi rukoilla. Pian hän alkoi hikoilla ja kuume hellitti. Hän paransi rukouksillaan useita ihmisiä, muun muassa ramman, ja tämä vahvisti suuresti kaikkien uskoa.

Julianos kävi vielä vahvistamassa Kyrroksen kristittyjä ja palasi sen jälkeen oppilaidensa luokse erämaahan. Vuonna 367 hän siirtyi iloiten kaipaamaansa elämään, jossa ei ole surua eikä huokauksia. Pyhän Julianos Saban muistoa on vietetty myös 17.1.

Pyhittäjät Simeon ja Teodoros olivat veljeksiä. He elivät 800-luvulla ja olivat kotoisin Tessalonikasta. Jo nuorina he ryhtyivät munkeiksi. He viettivät joitakin vuosia Athosvuorella, jossa tuolloin ei vielä ollut järjestäytynyttä luostarielämää. Pyhittäjä Simeon lienee ollut pyhittäjä Euthymios Uuden (15.10.) kilvoittelukumppani Athoksella.

Athokselta veljekset vaelsivat Pyhään maahan. Matkan varrella he pyrkivät tapaamaan pyhiä kilvoittelijoita eri seuduilla. Jerusalemissa molemmat näkivät samanlaisen näyn. Kaikkein pyhin Jumalanäiti ilmestyi heille yhdessä apostolien Paavalin, Luukkaan ja Andreaksen kanssa. Hän ilmoitti valinneensa heidät löytämään apostoli Luukkaan maalaaman ihmeitä tekevän ikoninsa, jonka kristityt olivat kuvainraastajien vainoja pelätessään piilottaneet salaiseen paikkaan Peloponnesokselle.

Veljekset lähtivät kohti Peloponnesosta kertoen matkansa varrella ihmisille Jumalan suurista teoista. Perille tultuaan he olivat epätietoisia, minne heidän pitäisi mennä. Selinosjoen yläjuoksulla yöpyessään he molemmat näkivät jälleen samat apostolit, jotka olivat ilmestyneet unessa heille Jerusalemissa. Nämä kehottivat heitä vaeltamaan noin kaksi tuntia itään päin. Buraikos-joen rannalla he kohtaisivat Eufrosyne-nimisen neidon paimentamassa vuohia. Tämä auttaisi heitä.

Pyhittäjät tekivät neuvon mukaan ja he kohtasivat todellakin Eufrosyne-nimisen tytön. Tämä kertoi, että yksi vuohipukki hänen laumastaan oli vuorella laiduntaessaan mennyt useamman kerran jonnekin, mistä se oli palannut parta märkänä. Munkkien tuloa edeltävänä päivänä Eufrosyne oli seurannut sitä nähdäkseen, missä se käy juomassa. Hän oli tullut niin valtavaan luolaan, että siellä kasvoi jopa puita, ja löytänyt sieltä kirkkaan lähteen. Yhtäkkiä hän oli kuullut äänen: ”Eufrosyne! Eufrosyne!” Ylös katsahtaessaan hän oli nähnyt Jumalanäidin ikonin murattiköynnösten seassa. Ääni oli vielä sanonut: ”Älä pelkää. Minä olen Jeesuksen Kristuksen äiti, jota sinulla on tapana kutsua avuksesi.” Eufrosynelle oli myös ilmoitettu munkkien tulosta.

Pyhittäjät lähtivät Eufrosynen johdolla kiipeämään luolaan. Siellä he näkivät ikonin loistavan murattien keskeltä ja kumarsivat sitä riemuissaan. He jäivät luolaan yöksi ja jo seuraavana päivänä alkoivat raivata sitä puhtaaksi liiasta kasvillisuudesta. He siirsivät ikonin pois luolasta ja polttivat siellä kasvaneet piikkipensaat sekä kuivuneet oksat ja lehdet.

Pyhittäjät rakensivat keljat itselleen ja luolasta he tekivät kirkon. Pian heidän luokseen saapui muitakin kilvoittelijoita ja vähitellen paikalle syntyi Jumalanäidille omistettu Suuren luolan luostari, joka ikoneineen on edelleen Kreikan tunnetuimpia pyhiinvaelluspaikkoja. Eufrosyne ei Jumalanäidin äänen kuultuaan tahtonut enää elää maailmassa. Häntä varten rakennettiin luostarin lähistölle pieni asumus.

Pyhittäjät elivät vanhoiksi ja kuolivat rauhallisesti, ensin Simeon ja muutaman päivän kuluttua Teodoros. Pian heitä seurasi myös Eufrosyne, joka oli kuollessaan 54-vuotias. Hänet haudattiin asuntonsa lähellä sijaitsevaan pieneen kirkkoon, jota alettiin kutsua Pyhän Neidon kirkoksi.

Pyhittäjä Daavid kilvoitteli aluksi pyhittäjä Pafnuti Borovskilaisen ohjauksessa tämän luostarissa. Myöhemmin hän eli erakkona Serpuhovin lähistöllä. Hän perusti Kristuksen taivaaseen astumiselle pyhitetyn Daavidin erakkolan ja siirtyi Herran luo vuonna 1520.

Pyhä profeetta Hoosea Beerin poika oli Isaskarin jälkeläisiä ja eli 700-luvulla eKr. Hoosean nimi on samaa heprealaista juurta kuin Herramme Jeesuksen pyhä nimi ja viittaa ’pelastukseen’. Hoosea on ainoa Israelin eli pohjoisvaltakunnan profeetta, jonka julistus on säilynyt kirjallisessa muodossa. Hoosea oli ensimmäinen kirjaprofeetta ja hänen kirjansa on ensimmäinen Vanhan testamentin ”pienistä profeetoista”. Hoosea aloitti toimintansa Jerobeam II:n aikana (784–748 eKr.) Pyhät profeetat Aamos, Miika ja Jesaja toimivat samoihin aikoihin Juudean puolella.

Muiden profeettojen tavoin Hooseakaan ei välittänyt sanomaansa ainoastaan sanoin vaan myös teoin. Monet näistä teoista olivat niin epäsovinnaisia, että ne muistuttavat suuresti uuden liiton ajan houkkakilvoitusta. Jumala käski Hoosean mennä naimisiin uskottoman ilotytön kanssa, joka pettäisi häntä. Heille syntyi kaksi poikaa ja yksi tytär. Avioliitto oli symboli Israelin kansasta, joka oli uskoton liitolleen Jumalan kanssa ja antautui epäjumalien palvelemiseen mutta jota Jumalan rakkaus ei kuitenkaan hylännyt. Sydän murtuneena Hoosea kohotti äänensä profetian hengessä julistaen, että kansa oli pettänyt Herran rakkauden. Hän ilmoitti tulevat rangaistukset, pakkosiirtolaisuuden ja hajaannuksen – mutta myös Jumalan uskollisuuden, sillä Hän ei hylkää kansaansa vaan rakastaa sitä. ”Miten minä voisin hylätä sinut, Efraim, jättää sinut, Israel! Minun sydämeni heltyy, minut valtaa sääli. En anna vihani raivota, enää en tuhoa Efraimia. Minä olen Jumala enkä ihminen. Minä olen Pyhä, olen sinun lähelläsi, en tule luoksesi vihan vimmassa.” (Hoos. 11:8-9)

Pyhän Hengen innoittamana profeetta Hoosea ilmoitti yli 700 vuotta ennen Vapahtajan lihaksitulemista vanhan liiton uhrijärjestelmän ja aaronilaisen pappeuden loppumisen. ”Uskollisuutta minä vaadin, en uhrimenoja, Jumalan tuntemista, en polttouhreja.” (6:6) Hoosea ilmoitti ennalta Kristuksen paluun Egyptin maasta: ”Egyptistä minä kutsuin poikani.” (11:1) Hoosea kuvaa myös kauniisti, kuinka Jumalan tunteminen leviää kaikkialle, sodat loppuvat ja rauha täyttää maailman. (2:20-23)

Ennen kaikkea profeetta Hoosea ilmoitti kolmantena päivänä tapahtuvan ylösnousemuksen ja kuoleman voittamisen: ”Missä on mahtisi, kuolema, missä on pistimesi, tuonela?” (13:14) Suurin salaisuus kätkeytyy kuitenkin siihen, että profetia ylösnousemuksesta on me-muodossa: ”Vain päivä tai kaksi, ja hän virvoittaa meidät, kolmantena päivänä hän nostaa meidät ylös, ja niin me saamme elää ja palvella häntä.” (6:2) Pyhä Kyrillos Jerusalemilainen (k. 386) lausuu tätä jaetta selittäessään: ”Vapahtaja ei ole ainoastaan noussut kuolleista, vaan Hän on myös nostanut kuolleet ylös kanssaan.” Myös Gregorius Suuri (k. 604) kirjoittaa: ”Profeetta Hoosea näki, että lopussa koko ihmiskunta nousee ylös Herran ylösnousemuksen myötä.” Hoosean kirja onkin kirkkoisien suuresti rakastama.

Palveltuaan Jumalaa profeetallisessa tehtävässään yli 60 vuoden ajan Hoosea nukkui pois saavutettuaan korkean iän. Hänet haudattiin isiensä maahan. Ikoneissa hänet kuvataan vahvavartaloisena, harmaahiuksisena ja parrakkaana.