Pyhä Varus kuului korkea-arvoiseen sukuun ja palveli sotilaana Egyptissä keisari Maximianuksen (285–305) hallituskaudella. Vuonna 304 Maximianus aloitti laajan kristittyjen vainon. Varus kävi vankilassa huolehtimassa vangituista kristityistä. Hän ihaili heidän urheuttaan ja alkoi itsekin kaivata marttyyrikuolemaa.

Kerran sotilaat kertoivat alueen käskynhaltijalle seitsemästä kristitystä askeetista, jotka he olivat kohdanneet erämaassa ja vanginneet. Käskynhaltija käski tuoda heidät luokseen, mutta yksi heistä oli ehtinyt kuolla jo erämaassa. Kun käskynhaltija ihmetteli, missä seitsemäs askeetti oli, Varus hyppäsi hänen eteensä täyttämään tuon seitsemännen paikan. Käskynhaltija hämmästyi, sillä hän ei tiennyt Varuksen olevan kristitty.

Hämmästys vaihtui kuitenkin pian vihaksi ja julmat kidutukset alkoivat. Varusta ruoskittiin niin ankarasti, että hänen luunsakin murtuivat. Kidutusten aikana pyhä pyysi kuutta askeettia rukoilemaan puolestaan, että Jumala vahvistaisi häntä, sillä ”henki on altis mutta liha on heikko.” (Matt. 26:41)

Askeettien kohottaessa kätensä kohti taivasta ja rukoillessa Varus tunsi ikään kuin voimakkaan käden suojelevan itseään ja lyönnit eivät enää tuntuneet. Nähdessään hänen tyyneytensä kiduttajien raivo yltyi. Lopulta häntä raastettiin rautapiikeillä, niin että hänen vatsansa repesi. Viiden tunnin kuluttua hän kuoli. Erakkomunkit heitettiin vankilaan. Seuraavana päivänä heidät mestattiin.

Kleopatra-niminen nainen seurasi läheltä pyhän Varuksen marttyyrikilvoitusta. Murheissaan hän rukoili kyynelin kristittyjen puolesta ja pyysi heille varjelusta puhjenneessa vainossa. Kun ilta tuli, hän meni ainoan poikansa Johanneksen ja muutamien muiden kristittyjen kanssa hakemaan pyhän Varuksen ruumista. Hän hautasi sen salaa maahan oman vuoteensa alle.

Vuosien kuluttua, kun vaino oli jo päättynyt, Kleopatra halusi palata Palestiinaan, mistä hän oli kotoisin. Hän tahtoi ottaa mukaansa pyhän Varuksen jäännökset. Niinpä hän meni käskynhaltijan luo ja pyysi saada ottaa mukaan edesmenneen miehensä, joka oli haudattuna hänen talossaan. Hän sai luvan, mutta miehensä sijaan hän ottikin mukaansa Varuksen pyhäinjäännökset.

Kleopatra asettui asumaan lähelle Taborin vuorta ja hautasi pyhän Varuksen jäännökset suurin kunnianosoituksin. Marttyyrin saapuminen seudulle tuli laajalti tunnetuksi ja monet riensivät hänen haudalleen. Sen äärellä alkoi tapahtua ihmeitä. Niinpä Kleopatra päätti rakennuttaa paikalle kirkon. Kun kaunis kirkko valmistui, hän kutsui paikalliset piispat ja luostarien edustajat sitä vihkimään. Kokoöisen palveluksen jälkeen Kleopatra ja hänen poikansa tarjosivat kaikille läsnäolijoille juhla-aterian. He tahtoivat omakätisesti palvella vieraitaan, niin etteivät itse ehtineet ollenkaan syödä.

Illansuussa vieraiden lähdettyä Johannes sairastui yhtäkkiä kovaan kuumeeseen ja puoliyön aikaan hän kuoli. Kleopatra oli suunniltaan surusta ja laski kuolleen poikansa marttyyrin haudalle. Katkerasti hän valitti marttyyri Varukselle poikansa kuolemaa: ”Tämäkö oli palkkani siitä, että rakensin kunniaksesi kirkon?” Äärimmilleen uuvuttuaan hän lopulta nukahti. Unessa hän näki pyhän Varuksen, joka piti sylissään hänen poikaansa. Varus syytti Kleopatraa uskon puutteesta ja sanoi ottaneensa hänen poikansa suojelukseensa. Poika ei enää missään tapauksessa halunnut palata taivaan ilosta takaisin maan päälle. Kuultuaan tämän äidin mieli keveni ja hän pyysi päästä itsekin heidän luokseen. Tähän pyhä Varus vastasi: ”Huolehdi pelastuksestasi. Kun olet vielä tehnyt jonkin aikaa työtä sielusi hyväksi, pääset tänne.”

Kun Kleopatra heräsi, hän kertoi muillekin näystään. Sitten hän puki poikansa juhlavaatteisiin ja hautasi hänet juhlallisesti marttyyrin viereen. Itse hän jakoi kaiken omaisuutensa köyhille ja vietti koko loppuelämänsä huolehtien pyhän Varuksen kirkosta. Hänen elämänsä oli niin pyhää, että Jumala salli hänen joka sunnuntai nähdä poikansa taivaan kirkkaudessa. Seitsemän vuotta näin kilvoiteltuaan hän antoi sielunsa Jumalan käsiin ja siirtyi pyhän Varuksen ja rakkaan poikansa luo.

Kuningas Šapur II (309-379) aloitti Persian valtakunnassa julman kristittyjen vainon vuonna 342. Kun Seleukia-Ktesifonin piispa pyhä Simeon (17.4.) kärsi marttyyrikuoleman, hänen seuraajakseen tuli hänen diakoninsa Sadoth, joka oli edustanut Simeonia jo Nikean kirkolliskokouksessa vuonna 325. Sadothin nimi merkitsee ”Kuninkaan ystävää”, ja hän todella rakasti taivaan ja maan Kuningasta koko sielullaan ja kaikilla voimillaan. Hengellisen isänsä Simeonin tavoin hän oli valmis kuolemaan mieluummin kuin palvomaan aurinkoa.

Eräänä yönä ollessaan pappiensa kanssa piilopaikassa Sadoth näki näyssä kirkkaat portaat, jotka nousivat taivasta kohti. Portaiden päässä seisoi autuas Simeon, joka sädehtivän kirkkauden ympäröimänä hymyili Sadothille ja sanoi: ”Kapua ylös, Sadothini, älä pelkää. Minä kiipesin eilen, ja sinä kiipeät tänään.” Sadoth ymmärsi, että niin kuin pyhä Simeon oli surmattu edellisenä vuonna, niin hänkin saisi todistaa uskonsa kuluvan vuoden aikana.

Sadoth puhui laumalleen kehottaen heitä jakamaan hänen intonsa: ”Veljet, pysykää lujina Herrassa ja Hänen väkevässä voimassaan. Pukeutukaa Jumalan sota-asuun, niin voitte kestää Paholaisen juonet pahan päivän tullessa. Sillä te olette maailman valo, te olette valon lapsia ja päivän lapsia, ja teitä suojelee elämän sana. Älkää pelätkö kuolemaa, älkää vavisko sen edessä. Se, joka kuolee, taistelkoon voittoisasti, ja se, joka jää eloon, olkoon täynnä rohkeutta. Meidät surmataan Kristuksen tähden ja totuuden tähden. Valvokaa niin kauan kunnes miekka nousee, mutta kun miekka välkehtii, ottakaa sen anti vastaan. Kilvoitelkaamme kohti valtakuntaa, kunnes päivä koittaa ja varjot pakenevat. Meidän tekomme tulevat loistamaan kirkkaasti, ja niin me saamme kunniakkaan ikuisen nimen, jota ei oteta meiltä pois. Rukoilkaa siis, että näkyni täyttyisi pikaisesti.”

Sadoth jatkoi Kristukseen uskovien opettamista ja persialaisten kastamista. Mutta pian pyhä piispa Sadoth pidätettiin kuninkaan nimessä. Alueen kaupungeista ja kylistä kerättiin 128 pappia, diakonia ja erakkokilvoittelijaa, miehiä ja naisia. Sadoth tuotiin Šapurin eteen, ja kuningas vaati häntä osoittamaan kunnioitustaan auringolle, tulelle ja vedelle. Kun pyhä piispa kieltäytyi, häntä hakattiin kepeillä. Sadothin ihoa viilleltiin, ja häneltä revittiin isoilla pihdeillä irti neljä sormea. Häntä ruoskittiin ja pyöriteltiin hehkuvien hiilien päällä. Hänet kiinnitettiin piinapenkkiin, jossa hänen pyhiä luitaan murtui.

Pyhä Herran soturi kesti kaiken kiitollisena. Kun häntä kidutusten aikana kehotettiin tottelemaan kuningasta ja kunnioittamaan aurinkoa, hän totesi: ”Aurinko on Jumalan luoma ja tehty ihmiskuntaa varten. Minä en palvo ketään muuta kuin Luojaa.”

Piispansa taistelua seuranneet 128 muuta marttyyria sanoivat: ”Jos me kestämme, saamme hallita yhdessä hänen kanssaan. Saamme hallita iankaikkisesta iankaikkiseen Herran kanssa.” Heidät kaikki pantiin kahleisiin ja heitettiin vankityrmiin, joissa he joutuivat kärsimään viiden kuukauden ajan. Heidät haettiin kuulusteltaviksi kolme kertaa, ja kuulustelujen jälkeen kuninkaan sotilaat kiduttivat heitä kaikilla niillä keinoilla, joita Paholainen vain voi ihmismielelle esittää. Kun he olivat piinapenkissä, murtuvien luiden ritinä kuulosti samalta kuin olisi katkottu kuivia risuja ja keppejä. Mutta kukaan heistä ei luopunut uskostaan. Kun heille tarjottiin vapautta, Sadoth lähetti kuninkaalle sanan: ”Meillä on yksi voima, yksi totuus ja yksi tahto ja se on meidän yhdessä uskossamme. Me julistamme yhtä ainoaa Jumalaa ja palvelemme häntä koko sielullamme. Aurinko ja tuli ovat Hänen tekojaan. Tämä on meidän lakimme, emmekä me riko sitä. Uhkauksistasi huolimatta me emme tottele käskyänne. Teillä on miekka, katkaiskaa kaulamme. Teillä on kuolema ja meillä on elämä. Älkää lykätkö tappamistamme päivääkään, älköön mikään viivyttäkö veremme vuodattamista.”

Kun marttyyrien kärsimysten malja oli täyttynyt, heidät määrättiin teloitettavaksi miekalla. Kun heitä vietiin teloituspaikalle, he ylistivät Jumalaa: ”Ylistetty olkoon Jumala, joka on valmistanut kruunun, jonka näemme edessämme, sillä Hän ei ole viivytellyt kaipaamamme perinnön antamisessa. Ylistetty olkoon Kristus, joka ei ole jättänyt meitä tähän maailmaan, vaan kutsuu meitä ja yhdistää meidät itseensä verikasteella.” Heidät surmattiin yksi toisensa jälkeen. Ainoastaan pyhä Sadoth vietiin kahleissa Bet Lafatin kaupunkiin, jossa hänen kaulansa katkaistiin. Tämä tapahtui vuoden 342 tienoilla. Hän ei ehtinyt olla piispana vuottakaan.

Pyhä Teofrid (Theofroy, Chaffre) syntyi Etelä-Ranskan Orangessa 600-luvulla. Hän kilvoitteli munkkina ja apottina Carmery-en-Velayssa, joka myöhemmin nimettiin hänen mukaansa Pyhän Teofridin luostariksi (Monastier-Saint-Chaffre). Hän kuoli vuonna 728 vammoihin, jotka hän oli saanut alueelle hyökänneiden muslimien pahoinpideltyä häntä. Häntä on siitä lähtien kunnioitettu marttyyrina.

Pyhä Laura syntyi Espanjan Cordobassa. Jäätyään leskeksi hän lähti Cuteclaran luostariin, jossa hänestä tuli ensin nunna ja sitten luostarin johtaja. Hän kärsi marttyyrikuoleman maurilaisten valloittajien käsissä, jotka heittivät hänet kiehuvaa pikeä täynnä olevaan pataan. Tämä tapahtui vuonna 864.

Toisin kuin muut apostolit, pyhä evankelista Luukas ei ollut syntyperältään juutalainen vaan kreikkalainen. Hän syntyi Antiokiassa ja oli ammatiltaan lääkäri. (Kol. 4:14) Hän opiskeli eri tieteenaloja ja matkusteli paljon etsien viisautta ja harjoittaen älyään. Lääkärintoimensa ohella hän oli taitava maalari. Hän tunsi myös Mooseksen lain ja juutalaisten tavat perinpohjin ja osasi hepreaa ja arameaa. Todennäköisesti hän oli kääntynyt juutalaisuuteen. Luukkaan sivistyneisyys näkyy hänen kirjoittamansa evankeliumin ja sen jatko-osan Apostolien tekojen hienostuneessa kielessä.

Aleksandriassa jo varhain tunnetun perimätiedon mukaan Luukas oli yksi niistä seitsemästäkymmenestä apostolista, jotka Herra lähetti pareittain julistamaan evankeliumia. Myöhemmin Luukas oli Jerusalemissa Vapahtajan kärsimyksen aikana. Hän seurasi tapahtumia etäältä ja oli epätoivon murtama. Pääsiäisaamuna hän kulki Kleopaan kanssa Emmauksen tiellä Herran kuoleman järkyttämänä, kun Kristus ilmestyi heille, ja alkoi selittää heille Raamatun kirjoituksia. Apostolit eivät kuitenkaan ymmärtäneet puhuvansa Herransa kanssa ennen kuin hän leipää murtaessaan ilmaisi heille itsensä. (Luuk. 24:16-24) Samassa Herra katosi heidän luotaan, ja he lähtivät täynnä intoa takaisin kohti Jerusalemia ja liittyivät toisten apostolien joukkoon. Kun he olivat koolla puhumassa näistä asioista, Herra itse tuli heidän keskelleen, nuhteli heidän epäuskoaan ja pyysi heitä koskettamaan Häntä.

Kun Pyhä Henki vuodatettiin helluntaina, Luukas oli Jerusalemissa koolla yhdessä Jumalanäidin ja muiden apostolien kanssa. Erään kertomuksen mukaan Luukas matkallaan Antiokiaan julistamaan ilosanomaa Messiaan tulemisesta pysähtyi Samarian pääkaupunkiin Sebastiaan ja löysi siellä ollessaan Johannes Edelläkävijän maatumattomat pyhäinjäännökset. Paikalliset kristityt eivät antaneet koko pyhää ruumista hänelle, mutta hän sai mukaansa Edelläkävijän oikean käden, joka oli koskettanut Herran päätä Jordanilla. Tämän verrattoman arvokkaan pyhäinjäännöksen Luukas toi mukanaan kotikaupunkiinsa Antiokiaan.

On kuitenkin olemassa myös täysin toisenlainen traditio, jonka mukaan Luukas ei lainkaan tuntenut Herraa tämän maanpäällisen elämän aikana, vaan kääntyi kristityksi vasta Paavalin vaikutuksesta – kenties vuonna 42 Paavalin ja Barnabaksen tullessa julistamaan Antiokiaan. Tätä näkemystä edusti muun muassa Johannes Krysostomos, mutta kirkon ajattelussa tämä kanta jäi vähemmistöön.

Joka tapauksessa Paavali ja Luukas aloittivat yhteistyönsä Antiokiassa. Luukas oli mukana Paavalin toisella lähetysmatkalla vuoden 53 tienoilla. Sen jälkeen Luukas viipyi Filippissä, jossa hän toimi muutamia vuosia vasta perustetun seurakunnan johdossa. Sitten hän liittyi Paavalin seuraan tämän kolmannelle lähetysmatkalle ja seurasi häntä Makedoniasta aina Jerusalemiin saakka. He keräsivät Korintin kristityiltä lahjoituksia Jerusalemiin vietäväksi.

Luukas oli Paavalin kanssa myös silloin, kun Paavali vangittiin Jerusalemissa vuonna 57. Kaksivuotisen vankeutensa jälkeen Paavali vetosi keisariin, joten hänet lähetettiin Roomaan. Luukas lähti hänen mukanaan, mutta heidän laivansa haaksirikkoutui Maltan rannikolla. Luukas pysyi Paavalin rinnalla aina tämän marttyyrikuolemaan saakka. Kirjeissään Paavali mainitsee kiitollisena, että ”Luukas yksin” on hänen seuranaan Roomassa (2. Tim. 4:11).

Eusebiuksen mukaan Luukas kirjoitti evankeliuminsa ennen Paavalin kuolemaa, mutta Hieronymuksen mukaan vasta sen jälkeen. Edellisessä tapauksessa hän kirjoitti sen Roomassa, jälkimmäisessä Jerusalemissa. Joka tapauksessa Luukkaan evankeliumi on kirjoitettu erityisesti ei-juutalaisia kristittyjä varten. Luukas kertoo tapauksista, joissa Jeesus ylistää roomalaista sotapäällikköä tai muita ei-juutalaisia. Luukas korostaa myös Jeesuksen rakkautta köyhiin ja yhteiskunnan laitapuolen kulkijoihin. Luukas on myös ainoana evankelistana tallentanut vertaukset kadonneesta lampaasta, laupiaasta samarialaisesta, fariseuksesta ja publikaanista sekä rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta. Luukas korostaa Kristuksen rakkautta ja sääliä ihmiskuntaa kohtaan, jota parantamaan Hän on tullut.

Kerronnassaan Luukas ottaa monin paikoin esiin miehiä ja naisia vuorotellen osoittaen näin, että Kristus on tullut yhtä lailla molempia sukupuolia varten. (Luuk. 4:31-39, 7:1-17, 8:26-56) Luukas myös esittää Jeesusta seuranneiden ja auttaneiden naisten roolin selkeämmin kuin muut evankelistat. Kenties hän kiinnitti tähän huomiota siksi, että oli oppinut Kristuksesta paljon Jumalansynnyttäjältä itseltään. Samasta syystä hän myös kertoo eniten Jeesuksen elämänvaiheista ennen Hänen julkista toimintaansa.

Luukas kirjoitti evankeliuminsa jatko-osaksi Apostolien teot, jonka hän omisti kristityksi kääntyneelle Akhaian maaherralle Teofilokselle. Sekä Eusebiuksen että Hieronymuksen mukaan Apostolien teot kirjoitettiin Paavalin vankeuden aikoihin, mutta pyhän Ireneoksen mukaan vasta Paavalin kuoleman (vuonna 67) jälkeen. Luukas keskittyy kerronnassaan erityisesti rakkaaseen hengelliseen isäänsä Paavaliin, jonka työlle Apostolien teot on suuri kunnianosoitus. Roomassa Paavali vapautettiin kahden vuoden vankeuden jälkeen, ja hän lähti yhdessä Luukkaan kanssa evankeliointimatkalle. Pian kuitenkin keisari Nero aloitti Roomassa kristittyjen vainon. Kun Paavali palasi kaupunkiin rohkaisemaan uskovia, hänet vangittiin ja tuomittiin kuolemaan. Luukas tuskin oli kaukana, kun Paavali surmattiin, vaikka ei tästä kirjoituksissaan kerrokaan.

Luukkaan myöhemmistä vaiheista on kaksi näkemystä. Mahdollisesti hän kuoli pian sen jälkeen, kun oli saanut evankeliumin valmiiksi. Jotkut ovat sitä mieltä, että Apostolien tekojen loppu osoittaa kirjan jääneen keskeneräiseksi.

On kuitenkin olemassa perimätieto, jonka mukaan Luukas eli naimattomana ja kuoli marttyyrina vasta 84-vuotiaana julistettuaan evankeliumia Italiassa, Dalmatiassa ja Makedoniassa. Vielä vanhalla iällä hän lähti lähetysmatkalle Pohjois-Afrikkaan kulkien Libyan lävitse Kristuksesta kertoen. Simeon Metafrasteksen mukaan pyhä Luukas vihki pyhän Abilioksen Aleksandrian toiseksi piispaksi. Kreikkaan palattuaan Luukkaasta tuli Boiotian Theban piispa. Hän vihki pappeja ja diakoneja, perusti seurakuntia ja paransi rukouksillaan sekä mieleltään että ruumiiltaan sairaita.

Kirkollisen perimätiedon mukaan pyhä Luukas oli myös ensimmäinen ikonimaalari. Hän maalasi ensimmäisen Jumalansynnyttäjän kuvan jo tämän eläessä. Kun hän toi sen ja kaksi muuta vastaavaa maalaamaansa kuvaa Marian nähtäväksi, tämä lausui: ”Olkoon minusta syntyneen armo niiden yllä.” Luukkaan kerrotaan myös maalanneen ensimmäisen ikonin pyhistä Pietarista ja Paavalista.

Pyhän apostoli ja evankelista Luukkaan marttyyrikuolema tapahtui Boiotiassa. Epäjumalienpalvelijat ottivat hänet kiinni, ruoskivat hänet ja naulasivat kiinni oliivipuuhun. Hänen haudallaan alkoi 300-luvulla vuotaa mirhaa ja tapahtua paljon ihmeitä. Mirha osoittautui parantavaksi erityisesti silmäsairauksissa. Vuosisadan puolivälissä keisari Konstantinus Suuren poika Konstantius II siirrätti apostoli Luukkaan pyhäinjäännökset Konstantinopoliin, jossa ne asetettiin Pyhien apostolien kirkkoon yhdessä apostolien Andreaksen ja Timoteoksen jäännösten kanssa. Nämä rakastetut ja suuresti kunnioitetut jäännökset olivat kirkossa aina vuoteen 1204, jolloin ristiretkeläiset veivät ne Roomaan. Pyhää Luukasta on kunnioitettu erityisesti lääkärien, ikonimaalarien ja taiteilijoiden suojelijana. Profeetta Hesekielin kuvaama siivekäs härkä, joka mainitaan myös Ilmestyskirjassa, on evankelista Luukkaan vertauskuva. Tämän oivalsi ensimmäisenä pyhä Irenaios toisella vuosisadalla.