Pyhä Ilarion eli 1000-luvulla ruhtinas Jaroslav Viisaan aikana. Hän palveli pappina luolaluostarin lähellä Berestovossa, missä oli yksi suuriruhtinaan palatseista. Hän oli tunnettu hurskaudestaan ja oppineisuudestaan. Usein hän lähti kotoaan metsäiselle mäelle rukoillakseen siellä yksinään pienessä luolassa. Tuohon aikaan Venäjän kirkko kuului vielä Konstantinopolin alaisuuteen. Venäjän ensimmäiset piispat olivat kreikkalaisia ja heidät asetettiin virkaansa Konstantinopolissa. Metropoliitta Teopemptoksen kuollessa venäläiset olivat kuitenkin sotatilassa Bysantin kanssa. Tällöin paikallinen piispainkokous valitsi metropoliitaksi venäläisen Ilarionin ja asetti hänet virkaansa Kiovassa vuonna 1051. Pyhä Ilarion johti metropoliittakuntaansa noin vuoteen 1053, jolloin hän nukkui pois. Hänet haudattiin Kiovan luolaluostariin.

Pyhittäjä Ilarion kilvoitteli Kiovan luolaluostarissa 1000-luvulla igumeni Feodosin (3.5.) aikana ja oli tämän keljapalvelijana. Hän kopioi ahkerasti käsikirjoituksia, rukoili yötä päivää ja paastosi ankarasti. Kun pahat henget kiusasivat häntä, hän kertoi siitä pyhittäjä Feodosille, joka kehotti häntä olemaan kärsivällinen ja vapautti hänet esirukouksillaan niiden hyökkäyksiltä.

Joidenkin lähteiden mukaan edellä mainittu Kiovan metropoliitta Ilarion luopui piispallisesta arvostaan ja kilvoitteli loppuelämänsä tavallisena munkkina Kiovan luolaluostarissa, jolloin nämä kaksi pyhää olisivat sama henkilö.

Pyhä Ilarion oli kotoisin Makedoniasta Meglinin alueelta. Hänen vanhempansa olivat ylhäistä sukua. He olivat pitkään lapsettomia, ja varsinkin hänen äitinsä suri tätä kovasti rukoillen usein apua Jumalanäidiltä. Kerran Kaikkeinpyhin ilmestyi hänelle unessa ja sanoi: ”Älä sure. Sinä synnytät pojan, joka käännyttää monet totuuden valoon.” Jumalansynnyttäjän ennustus toteutui. Perheeseen syntyi poika, jolle vanhemmat antoivat nimen Ilarion (kr. ’hiljainen ilo’), koska hän toi ilon lapsettomuuttaan murehtineille vanhemmilleen.

Kahdeksantoista vuoden ikäisenä Ilarion jätti maailman ja meni luostariin. Hänet vihittiin pian munkiksi. Näin meni muutama vuosi. Kuolinvuoteellaan luostarin johtaja nimitti Ilarionin seuraajakseen. Nuoruudestaan huolimatta Ilarion osoittautui viisaaksi johtajaksi. Hän oli nöyrä ja kilvoitteli ankarasti. Usein hän vietti yöt rukoillen ja lukien sielua pelastavaisia kirjoja. Kovan nälänhädän aikana hän rukoili Jumalaa, ja luostarin tyhjät aitat täyttyivät viljalla, niin että siitä riitti sekä veljestölle että luostarista apua hakeneille nälkäisille. Pyhä Ilarion tuli kuuluisaksi ankarasta elämästään. Ihmiset saapuivat kysymään häneltä neuvoja ja monet jäivät luostariin kilvoittelemaan hänen ohjauksessaan.

Vuonna 1134 Ohridin arkkipiispa Eustatios vihki Jumalanäidiltä saamansa kehotuksen mukaan Ilarionin Meglinin piispaksi. Pyhä Ilarion tarttui uuteen työhönsä apostolisella innolla. Hiippakunta oli tullut surullisenkuuluisaksi bogomilien dualistisesta harhaopista, mutta Ilarionin saarnalla, jonka vakuuttavuutta lisäsi hänen oma hurskautensa, oli ihmeellinen vaikutus. Monet luopuivat hänen julistuksensa innoittamina harhaopista ja palasivat ortodoksisen kirkon helmaan.

Bogomilien lisäksi hiippakunnan alueella eli sinne karkotettuja armenialaisia, jotka kannattivat manikealaista dualistista harhaoppia. Pyhä Ilarion paljasti armenialaisten erehdykset ja suomi heidän väärää uskoaan, mikä sai heidät raivoihinsa. Kerran he kivittivät hänet vihan vimmoissa ja jättivät virumaan kuolleena pellolle, missä hänellä oli tapana käydä rukoilemassa, mutta Jumala virvoitti hänet ja hän pääsi raahautumaan erakkokeljaansa. Kun ortodoksit kuulivat tapahtuneesta, he halusivat kostaa armenialaisille, mutta pyhä esipaimen esti heidän aikeensa todeten Herran sanoin: ”Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan kaatuu.” (Matt. 26:52) Vastaus teki vaikutuksen jopa muutamiin armenialaisiin, jotka siitä kuultuaan liittyivät ortodoksiseen kirkkoon.

Tieto pyhän Ilarionin menestyksellisestä työstä harhaoppisten parissa kantautui keisari Manuel Komnenoksen (1143–1180) korviin. Keisari kirjoitti hänelle kehottaen jatkamaan hyvää työtään, kunnes saisi karkotettua harhaoppiset kokonaan pois seudulta.

Pyhä Ilarion rakennutti suuren Pyhille apostoleille omistetun kirkon harhaoppisten kokoontumispaikan läheisyyteen ja perusti luostarin, jossa hän kävi usein ohjaamassa veljestöä.

Oltuaan kolmekymmentä vuotta piispana Ilarion sai tietää kuolemansa lähestyvän. Hän kokosi oppilaansa ja annettuaan heille viimeiset ohjeensa nukkui pois rauhassa vuonna 1164.

Pyhän Ilarionin haudalla alkoi pian tapahtua niin paljon ihmeitä, että hänen pyhäinjäännöksensä avattiin ja siirrettiin katedraaliin. Ruumis oli säilynyt maatumattomana ja silmistä vuoti mirhaa, josta tuli parannusten lähde kaikille eri puolilta Makedoniaa saapuville pyhiinvaeltajille. Vuonna 1205 pyhäinjäännökset siirrettiin Turnovoon ja asetettiin myöhemmin 40 marttyyrin kirkkoon, missä ihmeet jatkuivat ja vahvistivat Bulgarian kansan uskoa.

Pyhittäjä Filoteos eli 1300-luvulla. Hän oli kotoisin Khrysopoliksesta nykyisen Kavalan seudulta Kreikan Makedoniasta. Hänen vanhempansa olivat tulleet sinne pakolaisina Vähästä Aasiasta. Isä kuoli pian ja Filoteos jäi viettämään puutteen täyttämää elämää äitinsä ja veljiensä kanssa. Tuohon aikaan turkkilaiset olivat jälleen kerran keräämässä pelättyä lapsiveroa eli kristittyjä poikia, joista kasvatettiin julmia janitsaarirykmentin sotilaita ja fanaattisia muslimeita. Säädöksien mukaan ottomaanit saivat ottaa yhden pojan yli viisilapsisista perheistä. Puolustuskyvyttömältä leskeltä vietiin kuitenkin molemmat pojat.

Onneton äiti turvautui kyyneleisin rukouksin Jumalansynnyttäjään. Tämä vastasi ilmestymällä pojille vankilassa heidän äitinsä hahmossa ja johdattamalla heidät sieltä pois erääseen heidän kotiseutunsa luostariin. Pojat kilvoittelivat innokkaasti kuuliaisuudessa ja nöyryydessä, ja pian igumeni vihki heidät munkeiksi. Poikiensa vaiheista tietämätön äiti päätti mennä nunnaksi läheiseen naisluostariin. Kerran nunnat olivat tulleet jonkin juhlapäivän kunniaksi miesluostarin kirkkoon. Filoteos ja hänen veljensä palvelivat alttariapulaisina. Palveluksen jälkeen veli kutsui Filoteosta. Tutun nimen kuullessaan äiti katsoi tarkemmin nuoria munkkeja ja suureksi riemukseen tunnisti heidät pojikseen. Koko luostari iloitsi tästä jälleennäkemisestä.

Niin äiti kuin pojatkin jatkoivat kilvoitteluaan omissa luostareissaan entistäkin innokkaammin. Filoteosta kohtasi vaikea kiusaus, kun eräs nunna rakastui häneen ja aina tilaisuuden tarjoutuessa alkoi houkutella häntä siveettömyyteen. Filoteos ei kuitenkaan antanut periksi houkutuksille vaan kertoi asiasta igumenille, joka karkotti nunnan luostarista.

Jonkin ajan kuluttua Filoteos siirtyi Athosvuorelle Dionysioksen luostariin. Sielläkin hän palveli eri kuuliaisuustehtävissä innokkaasti ja suurella taidolla. Hän oli hyvin kätevä käsistään. Filoteos alkoi kuitenkin kaivata rauhaa ja yksinäisyyttä. Saadakseen igumenin antamaan hänelle siunauksen erakkoelämän viettämiseen hän teeskenteli sairastuneensa ja menettäneensä kuulonsa ja äänensä. Näin hän sai luvan ja rakensi jonkin matkan päähän luostarista itselleen pienen erakkomajan. Sieltä hän joutui siirtymään kauemmaksi, kun kävi ilmi, ettei hän ollutkaan kuuromykkä.

Uudessa erakkomajassaan pyhä Filoteos eli vielä monta vuotta yhdessä kolmen oppilaansa kanssa. Hän siirtyi Herran luo 84-vuotiaana lokakuun 21. päivänä. Oppilailleen hän oli antanut ehdottoman käskyn heittää hänen ruumiinsa metsään petojen syötäväksi. Dionysioksen luostarin munkki näki kuitenkin varhaisella kalastusretkellään metsässä valoa aivan kuin olisi syttynyt metsäpalo. Hän kiiruhti paikalle ja havaitsi, että valo tulikin pyhän Filoteoksen jäännöksistä. Niin ne vietiin luostariin kaikkien kunnioitettaviksi.

Feofil ja Jaakob kilvoittelivat ensin Konevitsan saarella yhdessä pyhittäjä Arseni Konevitsalaisen (12.6.) kanssa. Vuonna 1395 tai 1396 he lähtivät Konevitsasta ja asettuivat Omutšajoelle noin 65 kilometrin päähän Porhovin kaupungista (lähellä Pihkovaa) ja perustivat sinne Jumalanäidin kuolonuneen nukkumiselle pyhitetyn erakkolan. Feofilia pidetään erakkolan perustajana ja Jaakobia hänen kilvoittelutoverinaan. Pyhittäjät kuolivat vuoden 1412 tienoilla.