Sisarukset Alodia ja Nunilo syntyivät Espanjan Adahuescassa (Huesca). Kun heidän isänsä kuoli, heidän äitinsä meni uusiin naimisiin muslimin kanssa, joka ahdisti ja vainosi kristinuskostaan kiinni pitäneitä sisaruksia. Isäpuolensa vehkeilyjen ansiosta he joutuivat vankilaan, ja lopulta heidät mestattiin Abd al-Rahman II:n vainoissa vuonna 851. Pyhiä sisaruksia kunnioitetaan erityisesti Aragoniassa.

Pyhä Donatus (Donagh, Donat, Dino) oli irlantilainen munkki, joka eli 800-luvulla. Hän oli kooltaan pieni ja luonteeltaan sävyisä. Viikinkien hyökätessä Irlantiin Donatus lähti ystävänsä Andreaksen kanssa pyhiinvaellukselle Roomaan. Paluumatkalla vuonna 829 hän pistäytyi kirkkoon Fiesolessa, Firenzen eteläpuolella. Kirkossa oli ihmisiä, jotka olivat kokoontuneet rukoilemaan ennen uuden piispan valintaa. Samalla hetkellä kuin Donatus astui Fiesolen kirkkoon, lampukat syttyivät itsestään ja kirkonkellot alkoivat soida ilman soittajaa. Kristityt ymmärsivät, että tämä oli merkki Jumalalta. Hämmentynyt irlantilainen valittiin saman tien piispaksi, ja Andreaksesta tuli hänen diakoninsa.

Donatus oli hurskas ja sivistynyt mies. Hän kirjoitti muun muassa kaksi pyhän Brigid Kildarelaisen elämäkertaa, joista toisen runomuodossa, runoelman Irlannin kunniaksi ja oman hautakirjoituksensa. Hän tuki luostareita ja rakennutti vuonna 852 pyhälle Brigidille omistetun kirkon ja majatalon irlantilaisille pyhiinvaeltajille. Donatus toimi frankkien kuninkaan Lothairen ja keisari Louisin alaisuudessa ja opetti heidän perheitään. Hän joutui toimimaan myös sotilaallisena johtomiehenä sotaretkillä saraseeneja vastaan. Pyhä Donatus johti kirkkoa Fiesolessa 47 vuotta. Ennen kuolemaansa vuonna 876 hän sai hallitsijalta Fiesolen piispalle itsenäisen aseman, johon sisältyi oikeus kantaa veroa ja säätää omia lakeja.

Marttyyripiispa Serafim (Semjon Nikolajevitš Samoilov) syntyi vuonna 1881. Hän kävi Pultavan hengellisen seminaarin ja toimi sitten opettajana Alaskassa, missä hänet vihittiin munkiksi ja pappismunkiksi. Kuuden vuoden kuluttua hän palasi Venäjälle, ja pian Jaroslavlin metropoliitta, tuleva patriarkka Tiihon (26.9.), joka Alaskan vuosiltaan tunsi isä Serafimin, kutsui hänet johtamaan hiippakunnassaan sijaitsevaa Tolgan luostaria¹. Vuonna 1920 Serafim vihittiin Jaroslavlin hiippakunnan apulaispiispaksi virkanimellä Uglitšin piispa.

Piispa Serafim kuului niin sanottuun ”rinnakkaissynodiin”, joka toimi patriarkka Tiihonin hiljaisella suostumuksella Danilovin luostarissa Moskovassa. Siihen kuului arvostettuja piispoja, muun muassa piispat Arseni Žadanovski ja Serafim Zvezdinski (13.8.). Jäsenet perustelivat rinnakkaisen synodin olemassaoloa sillä, että valtiollinen poliisi (GPU) kontrolloi tiiviisti varsinaisen patriarkaalisen synodin toimintaa ja painosti sitä myönnytyksiin. Rinnakkainen synodi pyrki hajauttamaan kirkon hallintoa ja elämää, mikä oli tehokkain keino bolševikkien kontrollin torjumiseksi. Lisäksi se vihki salaa pappeja ja piispoja. Näin rinnakkaisesta synodista tuli kulmakivi, jonka varaan rakentui myöhemmin maanalainen katakombikirkko.

Heinäkuussa 1922 piispa Serafim vangittiin ensimmäisen kerran. Patriarkka Tiihonin kuoleman jälkeen hän toimi joulukuusta 1926 seuraavan vuoden huhtikuuhun patriarkan vangitun viranhoitajan metropoliitta Pietarin (27.9) sijaisena johtaen Venäjän kirkkoa, mutta luovutti sitten johdon vankilasta vapautetulle metropoliitta Sergei Stragorodskille.

Vuonna 1927 valtiollinen poliisi (GPU) kutsui arkkipiispa Serafimin Moskovaan ja painosti häntä kompromisseihin. Hänelle saneltiin sopivat ehdokkaat, jotka hänen olisi pitänyt nimittää synodin jäseniksi. Tähän arkkipiispa vastasi luettelemalla omat ehdokkaansa, joiden joukossa oli muun muassa metropoliitta Kiril Smirnov. ”Hänhän istuu vankilassa”, tokaisivat erikoiskomission kuulustelijat. ”Itse olette panneet hänet istumaan, vapauttakaa hänet”, vastasi esipaimen. Pian tämän jälkeen hänet itsensä pidätettiin.

Vuonna 1927 metropoliitta Sergei antoi julkilausumansa, jossa hän vakuutti lojaalisuuttaan neuvostovallalle. Tämä sai arkkipiispa Serafimin liittymään Jaroslavlin metropoliitta Agafangelin johtamaan oppositioon. Hän vetosi metropoliitta Sergeihin ja kehotti tätä laatimaan uuden julkilausuman, joka korvaisi edellisen, tai luovuttamaan patriarkan viranhoitajan oikeudet metropoliitta Agafangelille, mutta nämä vetoomukset eivät tuottaneet tulosta. Päinvastoin, metropoliitta Sergei asetti hänet toimituskieltoon, ja pian hänet karkotettiin Jaroslavlista. Tästä huolimatta arkkipiispa Serafim jatkoi metropoliitan arvostelua kirjoittamalla ”Avoimen kirjeen koko kirkolle”. Siitä oli seurauksena pidätys ja viiden vuoden vankileirituomio. Kirje levisi kuitenkin laajalti ympäri Venäjää ja julkaistiin Belgradissa.

Solovetskin vankileirillä arkkipiispa joutui pakkotyöhön. Kerran tiiliskiviä kantaessaan hän putosi rakennustelineiltä, ja häneltä murtui kylkiluita. Ne eivät luutuneet kunnolla, mikä teki hänestä invalidin. Vuonna 1932 hänet vapautettiin leiriltä ja karkotettiin pohjoiseen. Karkotuspaikassaan hän johti maanalaista kirkkoa ja vihki pappeja ja munkkeja. Hänen hengellisten lastensa mukaan hänen ruumiinvoimansa heikkenivät mutta hengeltään hän oli vahva. Esipaimen oli sitä mieltä, että vainojen aikana kirkossa ei tarvita keskitettyä johtoa, vaan kunkin piispan tulee itse johtaa hiippakuntaansa.

Parin vuoden kuluttua esipaimen pidätettiin jälleen. Häntä syytettiin ortodoksisen vastavallankumouksellisen järjestön perustamisesta ja hänet tuomittiin viideksi vuodeksi pakkotyöleirille. Vuonna 1937 hänet teloitettiin ampumalla. Venäjän ulkomaalaiskirkko kanonisoi arkkipiispa Serafimin vuonna 1981 ja Venäjän kirkko vuonna 2000.

Pyhä Asterius palveli pappina Roomassa pyhän paavi Calixtuksen (14.10.) alaisuudessa. Kun Calixtus surmattiin uskonsa tähden, Asterius hautasi hänet salaa. Tämän tultua ilmi Asterius heitettiin keisari Aleksanteri Severuksen määräyksestä Tiberjokeen Ostiassa vuonna 222. Kristityt löysivät hänen ruumiinsa ja hautasivat sen Ostiaan. Haudan päälle rakennettiin myöhemmin katedraali.

Pyhät marttyyrit Gaios, Dasios ja Zotikos olivat sotilaita Bitynian Nikomedeiassa. Kun pakanoilla oli suuri juhlapäivä, nämä kolme menivät vainoa pelkäämättä epäjumalien alttarille ja kaatoivat jumalpatsaat. Heidät pidätettiin välittömästi ja tuomittiin jumalien pilkkaamisesta. Tuomari määräsi heille monenlaisia kidutuksia. Heidän nahkaansa hierrettiin ja lihaansa raastettiin. Lopuksi heidän kaulaansa sidottiin kivet ja heidät heitettiin mereen. Nämä kolme iäti muistettavaa marttyyria kuolivat hukkumalla vuoden 303 tienoilla. Samaan aikaan heidän kanssaan surmattiin vielä kaksitoista muuta marttyyria.

Hilarion Gazalainen syntyi Thabathan kylässä Gazan eteläpuolella vuonna 293 ei-kristittyyn perheeseen. Hän lähti nuorena opiskelemaan Aleksandriaan ja tutustui siellä kristittyihin ja evankeliumin sanomaan. Pian hän kääntyi kristityksi ja otti kasteen. Kuultuaan paljon pyhästä Antonioksesta Hilarion lähti erämaahan saadakseen tavata hänet. Antonioksen nähtyään Hilarionin oli tunnustettava, että tämä oli todellisuudessa vielä mainettaankin ihmeellisempi. Hilarion jäi Antonioksen luokse monien muiden kanssa, vaikka oli vasta viidentoista.

Hilarion viipyi Antonioksen luona pari kuukautta. Autiomaassa alkoi tungeksia niin paljon ihmisiä tavoittelemassa pyhän Antonioksen siunausta ja vaivoistaan parantumista, että hiljainen rukous alkoi jo häiriintyä. Antonios päätti siirtyä syvemmälle autiomaahan. Hän antoi karkean jouhipaitansa ja nahkaisen päällysviittansa Hilarionille ja siunasi hänet paluumatkalle. Hilarionin oli määrä aloittaa yksinäinen kilvoitus Maiuman autiomaassa Gazan lähistöllä, meren tuntumassa.

Kotipaikalleen palattuaan Hilarion sai tietää vanhempiensa kuolleen. Hän jakoi koko perintöosansa veljilleen ja köyhille ja alkoi sitten maallisista siteistä vapautuneena harjoittaa kilvoituselämää. Satunnaisia ryöväreitä lukuun ottamatta Maiuman autiomaassa ei liikkunut ihmisiä. Hilarion piti tapanaan vaellella paikasta paikkaan. Nuoruuden himot tukahduttaakseen hän söi joka päivä vain viisitoista viikunaa auringonlaskun jälkeen. Päiväsaikaan Hilarion rukoili ja veisasi psalmeja samalla kun muokkasi kuivaa maata, joka ei tuottanut mitään ylimääräistä myytäväksi kelpaavaa.

Paholainen kiusasi nuorta Hilarionia samalla tavalla kuin pyhää Antoniosta ilmestyen villieläinten hahmossa, nostattaen selittämättömiä ääniä ja yrittäen pelotella häntä. Nuorukainen kuitenkin torjui hyökkäykset ristinmerkillä ja alkoi vähitellen itse käydä hyökkäykseen Kiusaajaansa vastaan. Hilarion asui neljä vuotta pienessä ruokomajassa. Sitten hän rakensi matalan keljan, joka muistutti enemmän hautaa kuin taloa.

Hilarion lepäsi paljaalla kovalla lattialla ja käytti yhtä ja samaa viittaa niin kauan kuin se kesti. Hän peseytyi ja leikkasi hiuksensa ainoastaan pääsiäispäivänä, mutta ei koskaan pessyt Antoniokselta saamaansa nahkaista viittaa. Kirjoituksia lukiessaan hän oppi koko Raamatun ulkoa. Hän lausui sanoja seisten pelon vallassa ikään kuin Jumala olisi ollut näkyvästi läsnä.

20-vuotiaana Hilarion käytti ruoakseen pelkkiä kylmässä vedessä liotettuja linssejä, ja kolmen vuoden kuluttua vaihtoi ne pelkkään leipään ja suolaan. 26-vuotiaana hän alkoi syödä pelkkiä villikasveja, ja taas kolmen vuoden kuluttua hänen päivittäiseksi ruokavaliokseen vaihtui 170 grammaa ohraleipää ja hiukan kasviksia ilman öljyä. Sairastuttuaan ja oltuaan menettää näkönsä hän alkoi käyttää öljyä, mutta ei lisännyt leivän määrää, vaikka näki ruumiinsa heikkenevän ja luuli kuoleman jo lähestyvän. Hilarion noudatti sääntöään kuolemaansa asti. Hän ei syönyt ennen auringonlaskua eikä huojentanut paastoaan juhlien takia tai sairauksiin vedoten.

Kilvoitukset Jumalan rakkauden tähden avasivat Hilarionin sydämen katselemaan taivaallisia salaisuuksia, ja Jumalan armo varjosi hänen ruumiinsa antaen hänelle voiman tehdä ihmeitä uskovaisten rohkaisuksi. Hän paransi sairaita ja vapautti pahojen henkien vaivaamia.

Pyhä Hilarion oli vasta 22 vuoden ikäinen, kun hänestä puhuttiin jo Palestiinassa, Egyptissä ja Syyriassa asti. Uskovia alkoi vaeltaa hänen luokseen, ja monet halusivat jäädä viettämään enkelielämää hänen kanssaan. Tätä voidaan pitää luostarielämän alkuna Pyhällä maalla, sillä alueella ei tuohon aikaan vielä ollut luostareita. Hilarion oli siis Palestiinalle sitä mitä Antonios Egyptille. He pitivät yhteyttä olemalla kirjeenvaihdossa. Pyhä Antonios sanoi luokseen tuleville gazalaisille: ”Miksi näette turhaan vaivaa tulemalla tänne saakka, kun teillä on poikani Hilarion omassa maassanne?” Pyhän Hilarionin ympärille kertyi varsin pian noin 2000 oppilasta, jotka pitivät häntä isänään ja ohjaajanaan. Kerran vuodessa hän vieraili jokaisen yhteisön luona ja huolehti heidän tarpeistaan.

Monet kääntyivät kristityiksi pyhän Hilarionin vaikutuksesta. Hän saarnasi mieluummin elämällään kuin sanoillaan, mutta kävi toisinaan Lounais-Palestiinan kylissä ja Lodin kaupungissa tapaamassa uskovia, ja silloin hän opetti myös ulkopuolisia ja levitti sanomaa Kristuksesta. Monet tulivat erämaahan nähdäkseen hänet, ja hän kastoi itse suuren määrän luokseen tulleita. Kerran ryhmä sotilaita kantoi hänen luokseen halvaantuneen taisteluvaunujen ajajan, joka ei kyennyt lainkaan liikkumaan. Pyhä Hilarion sanoi häneen katsoen: ”Jos aiot olla uskomatta Kristukseen ja pitää kiinni ammatistasi, et parane.” Pyhän ohjetta seuraten mies antoi kastaa itsensä. Hän parantui eikä enää noussut taisteluvaunuihin.

Autuaan Hilarionin sääli ei kohdistunut ainoastaan ihmisiin. Kerran hänen eteensä tuotiin kameli, jolla oli suureksi turvonnut kasvain, ja kaikki väistyivät inhoten pois eläimen luota. Hilarion paransi eläinparan rukouksellaan yhtä helposti kuin ihmisen.

Kun pyhä Hilarion oli elänyt autiomaassa 48 vuotta, hänen ympärillään oli niin paljon oppilaita, pyhiinvaeltajia ja paranemista haluavia sairaita, ettei hänellä ollut enää aikaa hiljaiseen mietiskelyyn. Hän arvioi tilannettaan surullisesti: ”Minähän olen palannut takaisin maailmaan, sillä palkkani tulee minulle jo tässä elämässä.” Hän tahtoi taas kätkeä kilvoituksensa ja itki muistaessaan ensimmäisiä vuosiaan, jolloin hän oli täysin tuntematon. Kyyneleet saivat hänen oppilaansa suostumaan siihen, että hän lähtisi pois heidän luotaan, mutta kun lähdön päivä koitti, ilmaantui yli 6000 miestä, jotka tahtoivat seurata häntä minne tahansa hän menisikin, kunhan vain eivät jäisi paitsi hänessä vaikuttavaa armoa. Hilarion ilmoitti, ettei söisi mitään niin kauan kuin he pitäisivät häntä vankinaan. Viikon täyspaaston jälkeen Hilarion oli onnistunut suostuttelemaan munkkien joukon jäämään sijoilleen. Hän otti mukaansa vain 40 sellaista oppilasta, jotka pystyisivät taivaltamaan paastoten auringonlaskuun saakka.

Hilarion kulki Egyptiin, sillä hän oli kuullut pyhän Antonioksen kuolemasta ja tahtoi osoittaa kunnioitustaan kaikelle, minkä tämän läsnäolo oli pyhittänyt. Hän itki Thebaisssa pyhän Antonioksen haudalla muistaessaan heidän yhteisiä aikojaan. Liikkuipa Hilarion Egyptin erämaassa tai Aleksandrian kaupungissa, kaikkialla hänestä huokui armo, joka sai aikaan ihmeitä ja paranemisia. Hänen maineensa kulki hänen edellään, eikä hän saanut rauhaa.

Keisari Julianus Luopion aikana (361–363) pyhän Hilarionin luostari Gazassa tuhottiin, ja munkit hajaantuivat. Hilarion määrättiin pidätettäväksi, mutta hän pakeni Libyan erämaahan, josta hän jatkoi vaellustaan ottaen mukaansa vain kaksi toveriaan. He purjehtivat meren yli Sisiliaan toivoen, että siellä kukaan ei tunnistaisi heitä. Sisiliassa Hilarion ansaitsi elantonsa keräämällä polttopuita. Ennen pitkää hänet löysi Hesykhios, yksi hänen varhaisimmista oppilaistaan. Pian pyhiinvaeltajia ja sairaita alkoi tulla hänen luokseen, ja hän tuntien sääliä ja rakkautta ihmiskuntaa kohtaan paransi sairaat rukouksillaan.

Hilarion pakeni jälleen. Nyt hän siirtyi Hesykhioksen kanssa pakanalliselle alueelle Dalmatiaan, Dubrovnikin tienoille. Ihmeet kuitenkin jatkuivat, ja alueen asukkaat alkoivat kääntyä kristityiksi.

Seuraavaksi Hilarion purjehti Kyprokselle Pafokseen ja hakeutui saaren asumattomille alueille. Hän asettui luolaan hyvin vaikeakulkuisen jyrkän vuoren huipulla, missä hän vietti viimeiset viisi elinvuottaan. Hänen luokseen pääsi vain hänen läheisin oppilaansa Hesykhios, joka toi hänelle aika ajoin uutisia Palestiinasta.

Kun pyhä Hilarion oli saavuttanut 80 vuoden iän, hän alkoi valmistella lähtöään. Hän jätti Hesykhiokselle evankeliumikirjansa ja viittansa – mitään muuta hänellä ei ollutkaan – ja kutsui luokseen ne harvat, jotka onnistuivat pääsemään hänen luokseen vuorenseinämää pitkin. Hän odotti kuolemaa silmät avoinna ja lausui: ”Lähde eteenpäin, sieluni. Mitä pelkäät? Lähde matkaan! Miksi olet minussa levoton? Olet palvellut Jeesusta Kristusta lähes 70 vuotta, ja sinäkö pelkäisit kuolemaa!” Näin puhuttuaan hän antoi sielunsa Jumalalle, ja hänen oppilaansa hautasivat hänet välittömästi niin kuin hän oli tahtonut. Tämä tapahtui vuonna 371. Jonkin ajan kuluttua Hesykhios kuitenkin siirsi hänen turmeltumattomat pyhäinjäännöksensä Maiumaan, missä hän oli aloittanut kilvoituksensa ja saavuttanut suurimmat voittonsa. Pyhää Hilarionia on kunnioitettu Gazan lisäksi erityisesti myös Kyproksella ja Sisiliassa.