Pyhä leski Oda Amaylainen

Oda oli ranskalainen prinsessa, josta tuli Aquitainen herttuan puoliso. Aviomiehensä kuoleman jälkeen Oda omisti loppuelämänsä sairaista ja köyhistä huolehtimiseen. Pyhä Oda kuoli vuonna 723. Hänen hautakappelinsa on Amayssa, Liégen lähistöllä.

Pyhä Domitius Amienslainen

Pyhä Domitius eli kahdeksannella vuosisadalla Pohjois-Ranskassa. Hän palveli Amiensin kirkossa diakonina, kunnes siirtyi viettämään erakkoelämää lähiseudun metsiin. Hänen oppilaakseen tuli nuori tyttö nimeltä Ulfia (Wulfia, 31.1.), joka rakasti Jumalaa ja tahtoi kasvaa kohti hengellistä täydellisyyttä. Domitius ja Ulfia elivät keljoissaan noin kilometrin päässä toisistaan ja kulkivat yhdessä Amiensin katedraalin palveluksiin. Valkopartainen Domitius ohjasi ja opetti Ulfiaa, ja Ulfia piti huolta vanhuksesta. Ihmisten silmissä tämä yhteys vaikutti vähintäänkin oudolta ja epäilyttävältä, mutta Jumala, joka näkee sydämet, siunasi heidän kilvoituksensa ja katumuksensa. Pyhän Domitiuksen ja pyhän Ulfian yhteinen erakkokilvoitus kesti noin 30 vuotta, ja heillä oli kuin yksi tahto ja yksi mieli. Pyhä Domitius kuoli vuoden 760 tienoilla.

Pyhä Ignatios, Konstantinopolin patriarkka

Pyhä Ignatios syntyi Konstantinopolissa vuonna 798 ja sai kasteessa nimen Niketas. Hänen isästään tuli keisari Mikael I vuosiksi 811–813. Isoisä keisari Nikeforos nimitti Niketaksen jo 10-vuotiaana korkeaan hovivirkaan. Niketas ei kuitenkaan saanut nauttia virastaan, sillä kun keisari Leo V Armenialainen syrjäytti hänen isänsä, koko perhe pakotettiin menemään luostariin. Kun Niketas oli 14-vuotias, hänelle tehtiin kastraatio, jotta vanhan keisarisuvun jatkuminen estettäisiin, ja hänet vihittiin munkiksi yhteen Prinssisaarten luostareista nimellä Ignatios.

Munkki Ignatios kilvoitteli ankarasti pyhän Teodoros Studionilaisen (11.11.) oppilaana. Pian hänet vihittiin diakoniksi, papiksi ja igumeniksi. Keisarien Teofiloksen (820–829) ja Mikael III:n aikana kukoistanut luostarielämä saa paljosta kiittää häntä. Kesällä vuonna 846 Ignatios kohotettiin patriarkan asemaan ja hän hallitsi viisaasti kirkkoa 11 vuotta.

Vuonna 857 patriarkka Ignatios kieltäytyi antamasta ehtoollista keisari Mikael III:n sedälle Bardakselle, jota syytettiin insestin harjoittamisesta. Ignatioksen vihamiehet käyttivät tapausta hyväkseen, ja keisari Mikael III karkotti hänet Terebinthoksen saarelle. Patriarkaksi asetettiin maallikko Fotios (6.2.), joka oli toiminut Bardaksen sihteerinä.

Kun keisari Mikael III murhattiin, uusi keisari Basileios Makedonialainen syrjäytti Fotioksen virasta. Pyhä Ignatios kutsuttiin takaisin (867) ja hän toimi patriarkkana vielä toiset 11 vuotta. Kaikkien keisarillisten juonittelujen keskellä hän pyrki koko ajan säilyttämään rauhan kirkossa. Hän järjesti paavi Hadrianus II:n kanssa kirkolliskokouksen (869–870), jossa vahvistettiin Fotioksen erottaminen sekä se, että Konstantinopoli oli arvojärjestyksessä Aleksandrian edellä. Pian Ignatios joutui kuitenkin paavin kanssa katkeraan riitaan siitä, kumman jurisdiktioon bulgaarit kuuluivat.

Pyhä Ignatios siirtyi Herran luo lokakuun 23. päivänä vuonna 877. Häntä kunnioitetaan pyhänä myös lännen kirkossa.

Pyhä vanhurskas Jaakob Borovitšilainen, Novgorodin ihmeidentekijä

Kirkkaan viikon tiistaina vuonna 1540, kun jäät olivat lähdössä Mstajoesta, Borovitšin kylän asukkaat huomasivat eräällä suurella jäälautalla avoimen arkun, jossa oli kuollut nuorukainen. Jäälautta ajelehti ihmeellisesti kuohuvaa jokea pitkin ja ajautui lopulta rantaan. Kylän asukkaat pelkäsivät joutuvansa tilille oudon vainajan kohtalosta ja tönäisivät seipäillä lautan arkkuineen takaisin virran vietäväksi. Lautta ei kuitenkaan totellut ohjausta vaan palasi takaisin rantaan. Talonpojat yrittivät ohjata sen uudelleen kauemmas, mutta jäälautta nousi vastavirtaan entiselle paikalle. Yöllä arkussa maannut nuorukainen ilmestyi muutamille kylän vanhimmille miehille ja sanoi moittien: ”Miksi te, kristityt, haluatte karkottaa minut, joka myös olen kristitty? Jos haluatte tietää nimeni, se on Jaakob, Herran veljen Jaakobin mukaan.” Aamulla kylän vanhimmat kertoivat toisilleen unesta ja kiiruhtivat rantaan nostamaan arkun jäälautalta. Pyhäinjäännökset vietiin rukoushuoneeseen, missä alkoi heti tapahtua ihmeitä.

Neljän vuoden kuluttua Novgorodin arkkipiispa Feodosi lähetti Sofian kirkon papin Johanneksen tarkastamaan pyhäinjäännökset ja niiden äärellä tapahtuneet ihmeet sekä antoi määräyksen siirtää pyhäinjäännökset Pyhän Hengen kirkkoon, jonka yhteyteen syntyi luostari. Perimätiedon mukaan pyhä Jaakob oli kilvoitellut houkkana ja kuollut salamaniskuun.

Marttyyripiispa Markus Jerusalemilainen

Pyhä Markus tuli Jerusalemin piispaksi pian sen jälkeen, kun roomalaiset olivat hävittäneet Jerusalemin vuonna 135. Hän oli ensimmäinen ympärileikkaamaton piispa Jerusalemissa, sillä siihen asti Jerusalemin kirkko oli ollut juutalaiskristittyjen johtama. Markus johti kirkkoa noin 20 vuoden ajan ja kärsi marttyyrikuoleman keisari Antoninus Piuksen aikana (138–161).

Pyhä apostolienvertainen ihmeidentekijä Aberkios Hierapolilainen

Pyhä Aberkios (Averkios) oli Hierapoliksen (nyk. Pamukkale) piispa Fryygiassa keisari Marcus Aureliuksen aikana (161–180). Vaikka Marcus oli ymmärtäväisen filosofin maineessa, hän käynnisti julman kristittyjen vainon. Hän tahtoi selvittää, ketkä uskaltavat vastustaa valtakunnan uskontoa ja määräsi kaikki alamaisensa ympäri valtakuntaa yhtymään epäjumalien juhlaan. Kun Hierapoliksen asukkaat olivat uhraamassa, Aberkios meni kotiinsa ja rukoili hartaasti, että Herra armahtaisi tietämätöntä kansaa.

Nukahdettuaan Aberkios näki unessa näyn, jossa enkelimäinen nuorukainen antoi hänelle sauvan ja käski hänen kaataa jumalten alttarit. Aberkios tunsi hahmon Kristukseksi ja nousi ylös keskellä yötä. Näkynsä rohkaisemana hän otti käteensä ison sauvan ja lähti Apollon temppeliin, joka oli uhraamisen keskuspaikka, murtautui sisään ja alkoi murskata patsaita. Kun paikalle tuli ihmisiä, Aberkios julisti heille rohkeasti: ”Menkää palatsiin ja sanokaa johtajillenne, että jumalanne ovat riidelleet ja hajottaneet toisensa. Ja jos teillä on yhtään järkeä jäljellä, kootkaa niiden palaset ja polttakaa ne, jotta ne eivät jäisi aivan hyödyttömiksi, vaan niistä saataisiin vähän kalkkia.”

Aberkios palasi kotiinsa, ja tieto tapahtuneesta alkoi levitä kaupungilla. Auringon noustessa kaupunkilaisia virtasi temppeliin katsomaan, kuinka heidän jumalistaan oli jäänyt vain kivimurskaa ja irrallisia jäseniä. Ihmiset olivat raivoissaan ja tahtoivat polttaa kristittyjen johtajan taloineen ja sukulaisineen. Maaherra antoi väkijoukon surmata vapaasti kristittyjä, mutta pyysi tuomaan heidän johtajansa eteensä elävänä. Kun Aberkiosta varoitettiin väkijoukon lähestymisestä, hän ilmoitti, ettei aio paeta kuolemaa Kristuksen tähden. Hän päinvastoin asteli rohkeasti kaupungin torille, nousi korokkeelle ja alkoi julistaa rohkeasti sanomaa todellisesta Jumalasta.

Paikalla oli kolme riivattua nuorukaista, joiden suusta tuli vaahtoa ja jotka kirkuivat korkealla äänellä. Aberkios rukoili Kristuksen nimeen ja löi nuorukaisia kevyesti päähän samalla sauvalla, jolla oli murskannut jumalankuvat, ja riivaajat lähtivät kovaa ääntä pitäen. Nähdessään tämän väki alkoi hämmästyneenä kuunnella piispan rohkeaa julistusta Kristuksesta ja Hänen rauhastaan. Kansa uskoi ja antoi sielunsa Kristuksen, Jumalan, haltuun. Jo seuraavana yönä kastettiin 500 halukasta. Kansaa virtasi kuulemaan piispan julistusta ja parantumaan hänen rukoustensa avulla.

Eräs sokeutunut ylimysnainen uskoi. Aberkios rukoili ja kosketti naisen silmiä, ja tämä sai näkönsä takaisin. Tämän jälkeen hänen luokseen tuli kolme muuta sokeaa naista, jotka tunnustivat uskovansa Jeesukseen ja pyysivät sääliä. Pyhä piispa lausui: ”Herrani Jeesus Kristus, pyydän sinua valaisemaan myös nämä naiset. Anna heidän katsoa täyden tiedon valkeutta.” Silloin ylhäältä ilmestyi kirkas valo ja kaikki heittäytyivät maahan, sillä valo oli selittämätöntä taivaallista kirkkautta. Kolme naista seisoi paikoillaan liikkumatta. Valo kosketti heidän silmiään, ja he saivat näkönsä takaisin. Aberkios kysyi, mitä he olivat nähneet. Yksi kertoi nähneensä kauniin vanhuksen, toinen nuorukaisen ja kolmas lapsen.

Kun sanomat ihmeistä tulivat Marcus Aureliuksen korviin, hän määräsi Aberkioksen tuotavaksi Roomaan, sillä keisarin oma tytär oli joutunut riivaajan vaivaamaksi. Koko matkansa ajan Aberkios julisti hyvää sanomaa ja suoritti ihmeitä rukouksillaan. Roomassa Aberkios vietiin palatsiin, jossa hän vapautti tyttären rukouksellaan. Keisarinna Faustina tahtoi antaa Aberkiokselle kultaa, mutta Aberkios kieltäytyi.

Aberkios viipyi Roomassa jonkin aikaa rohkaisten kristittyjä, kunnes eräänä yönä Kristus ilmestyi hänelle unessa kehottaen häntä lähtemään Syyriaan. Aberkios julisti evankeliumia Antiokiassa ja Apameassa käännyttäen monia pakanoita ja palauttaen markionilaisia kirkon yhteyteen. Hän kulki aina Nisibisiin saakka ansaiten toiminnallaan ja vaelluksillaan ”apostolienvertaisen” kunniakkaan arvonimen. Nimityksen antoi Varhasanes-niminen kristitty ylimys Aberkioksen kieltäydyttyä ottamasta vastaan rahaa.

Kilikiassa ja Pisidiassa kierreltyään Aberkios palasi lopulta kotiseudulleen Fryygiaan, jossa hänen seurakuntansa otti hänet ilolla vastaan. Aberkios opetti, kastoi, paransi ja karkotti riivaajia vielä muutaman vuoden ajan. Hän kirjoitti papistolleen kirjan heidän hengelliseksi ohjauksekseen ja turvakseen hänen poislähtönsä jälkeen. Aberkios nousi korkealle vuorelle rukoilemaan. Saatuaan varmuuden kuolemansa lähestymisestä hän palasi kaupunkiin ja valmisti itselleen haudan. Hän saneli itse seuraavan tekstin, joka kaiverrettiin hänen hautaansa:

”Valmistin tämän haudan jo eläessäni lepopaikaksi ruumiilleni. Nimeni on Aberkios. Olen sen puhtaan Paimenen opetuslapsi, joka paimentaa laumojaan kukkuloilla ja laaksoissa ja jonka suuret silmät näkevät kaikkialle. Hän opetti minulle uskontäyteiset elämän kirjoitukset ja lähetti minut Roomaan näkemään hallituskaupungin ja kultaan puetun kuningattaren. Ja näin siellä kansan, joka on merkitty kirkkaalla sinetillä. Olen nähnyt Syyrian tasangot kaupunkeineen ja mahtavan Nisibisin. Olen kulkenut yli Eufratin Paavali aina mukanani. Usko oli kaikkialla oppaanani. Se ruokki minut kaikkialla tarjoten minulle suuren Kalan puhtaimmasta lähteestä, mahtavan puhtaan Kalan, jonka puhdas Neitsyt pyydysti. Hän antaa ystäviensä syödä siitä aina. Hänellä on loisteliasta viiniä, jota hän antaa Kalan kanssa. Nämä sanat minä Aberkios puhuin ja olin läsnä, kun ne kaiverrettiin. Kaikki, jotka ymmärtävät nämä asiat ja ovat yhtä mieltä, rukoilkoot Aberkioksen puolesta.”

Pyhä Aberkios kutsui luokseen papiston, diakoneja ja muutamia muita kristittyjä ja hyvästeli heidät. ”Rakkaat lapseni, kallein laumani! Minä lähden Hänen luokseen, jota olen ikävöinyt nuoruudestani saakka, lähden nauttimaan mestarini Kristuksen autuutta. Teidän on äänestettävä, kuka paimentaa teitä minun lähdettyäni tästä maailmasta.” Tämän kuullessaan he alkoivat itkeä. Piispaksi he valitsivat papin, jonka nimi oli myös Aberkios. Pyhä Aberkios siunasi hänet vihkien hänet seuraajakseen, kohotti kätensä ja katseensa kohti taivasta ja antoi sielunsa Herralle pyhien enkelien saattelemana.

Pyhä Aberkios kuoli 72 vuoden ikäisenä noin vuonna 167. Hänen muistoaan on juhlittu myös joulukuun 18. päivänä. Taiteessa pyhä Aberkios on kuvattu tuhoamassa Apollon patsasta tai vastaanottamassa piispansauvaansa enkeleiltä. Hänen hautakaiverruksensa löydettiin vuonna 1883, ja sitä säilytetään Rooman lateraanimuseossa. Kyseessä on yksi tärkeimpiä arkeologisia löytöjä alkukirkon ajalta. Tekstin kielikuvista paimen ja kala symboloivat Kristusta, ystävät uskovaisia, sinetti kastetta ja ruoka pyhää ehtoollista. Kultaan puettu nainen, lähde ja neitsyt tarkoittavat Kristuksen kirkkoa; jälkimmäinen sopii myös Jumalanäitiin.

Pyhät marttyyrit piispa Aleksanteri, Herakleios, Anna, Elisabet, Teodote ja Glykeria

Pyhä Aleksanteri oli piispa joskus marttyyrikirkon aikana. Hänen toimipaikastaan ja elinajastaan ei ole säilynyt tietoja. Hänen vaikutuksestaan monet ottivat vastaan kristinuskon, ja siksi alueen maaherra vangitsi hänet ja yritti kidutuksin saada hänet uhraamaan epäjumalille. Aleksanteri ei suostunut siihen. Sen sijaan yksi paikalla ollut sotilas nimeltä Herakleios nähdessään hänen urheutensa alkoi uskoa Kristukseen, joka antaa palvelijoilleen voiman kestää kärsivällisesti ja iloiten hirveimmätkin kidutukset. Maaherran viha suuntautui nyt sotilaaseen, jonka hän antoi kidutettavaksi ja lopulta mestautti.

Piispa Aleksanterin kidutuksissa saamat haavat parantuivat itsestään Jumalan armon vaikutuksesta. Nähdessään tämän neljä naista Anna, Elisabet, Teodote ja Glykeria alkoivat uskoa Kristukseen ja luopuivat epäjumalien palvelemisesta kaiken kansan kuullen. Heidät mestattiin saman tien. Lopulta Aleksanterikin sai marttyyrin voitonseppeleen taivutettuaan päänsä miekan alle.

Pyhittäjä Petronios

Pyhittäjä Petronios eli 300-luvulla Egyptissä. Hän oli kotoisin varakkaasta perheestä, mutta luopui omaisuudestaan ja sukulaisistaan ja ryhtyi pyhän Pakomios Suuren (15.5.) kuuliaisuusveljeksi. Hän oli esimerkillinen kaikessa kilvoituksessa ja hyveessä. Omalla esikuvallaan hän sai vanhempansa, sukulaisensa ja palvelijansakin ryhtymään kilvoittelijoiksi yhteisöönsä, jolle he lahjoittivat suuren omaisuutensa. Petronioksesta tuli Tsmenin luostarin igumeni. Kun rutto riehui luostareissa, pyhä Pakomios jätti kuolinvuoteellaan Petronioksen seuraajakseen. Mutta Petronios toimi munkkiarmeijan johdossa vain muutaman päivän, sillä rutto korjasi hänetkin pois. Hän antoi sielunsa rauhallisesti Herralle 21.7. vuonna 346.

Pyhittäjä Rufos, paratiisin näkijä

Pyhittäjä Rufos eli Egyptin erämaassa 300- ja 400-lukujen vaihteessa. Hän oli kilvoittelija, jota muistetaan erityisesti tuonpuoleisen näkijänä. Joskus häntä on kutsuttu myös ”Paratiisin Rufokseksi”. Hän kertoi nähneensä taivaassa neljä ihmisluokkaa: ”sairaat jotka kiittävät Jumalaa, vieraanvaraisuutta harjoittavat, erämaassa yksin muita ihmisiä tapaamatta vaeltavat sekä yhdessä paikassa hengelliselle isälle kuuliaisina Herran tähden elävät. Kuuliaisuudessa elävillä oli kädessään kilpi ja kaulassaan kultaketju.”

Pyhittäjä kysyi enkeliltä, joka oli näyttänyt hänelle tämän näyn, miksi kuuliaisuudessa elävien kunnia oli suurempi kuin muiden. Enkeli vastasi: ”Vieraanvaraisuutta harjoittava toteuttaa omaa tahtoaan ja erämaassa elävä on mennyt sinne omasta tahdostaan. Mutta kuuliaisuudessa elävä on luopunut kaikessa omasta tahdostaan. Hän luottaa täysin Jumalaan ja vanhukseensa.” Silloin Rufos huudahti: ”Kuuliaisuus, kaikkien uskovien pelastus! Kuuliaisuus, hyveiden synnyttäjä! Kuuliaisuus, valtakunnan löytäjä! Kuuliaisuus, taivaan avaaja ja ihmisten sinne johdattaja! Kuuliaisuus, kaikkien maitoasi imeneiden ja siitä täydellisiksi tulleiden pyhien ravinto! Kuuliaisuus, enkelten asuinkumppani!”

Pyhittäjä Loot

Abba Loot kilvoitteli Egyptin erämaassa neljännellä tai viidennellä vuosisadalla. Kerran eräs veli tuli tapaamaan häntä murehtien tekemäänsä syntiä niin, ettei voinut istua paikoillaan vaan kulki edestakaisin. Loot kysyi, mikä häntä vaivasi. ”Olen tehnyt suuren synnin. En kykene tunnustamaan sitä isille.” Loot vastasi: ”Tunnusta se minulle, niin minä kannan sen.” ”Olen langennut haureuteen ja uhrannut epäjumalille.” Abba Loot rauhoitti ja lohdutti häntä sanoen: ”Ole luottavainen. Mikään synti ei ole Jumalan armoa suurempi. Aina on katumusta. Mene ja istu keljassasi ja paastoa kaksi viikkoa. Syö vain joka toinen päivä, ja minä kannan kanssasi puolet sinun synnistäsi.” Kului kolme viikkoa, minkä jälkeen Jumala ilmoitti Lootille, että veljen katumus oli hyväksytty ja synti annettu anteeksi. Veli pysyi lopun ikänsä kuuliaisena Lootille.

Kerran abba Loot lähti kysymään sanaa abba Josefilta. Loot kertoi rukoilevansa voimiensa mukaan, paastoavansa hiukan, mietiskelevänsä, varjelevansa hiljaisuutta ja pitävänsä mielensä puhtaana pahoista ajatuksista voimiensa mukaan. ”Mitä muuta minun olisi tehtävä?”, Loot kysyi. Silloin abba Josef nousi, levitti kätensä kohti taivasta ja hänen sormensa muuttuivat kuin kymmeneksi tulenliekiksi. Josef lausui: ”Jos tahdot, voit muuttua kokonaan tuleksi.”

Abba Lootin aikana luostarin veljet alkoivat vuosi vuodelta höllentää isiltä perimiään kilvoituksia. Kerran veljestö puhui yhteisen aterian aikana joutavuuksia niin kovaa, että luentaa oli vaikea kuulla. Silloin abba Loot nousi puhumaan: ”Monta kertaa olen kuullut vieraiden ja maailmassa elävien sanovan, että me suhtaudumme isien ohjeisiin liian kevyesti. He sanovat, että meitä on vaikea uskoa munkeiksi. Mitä te siis haluatte tehdä? Korjaatteko velton käytöksenne ja pidätte isien käskyt, vai täytyykö minunkin lähteä luotanne?” Veljet päättivät korjata tapansa kuultuaan abba Lootin kehotuksen sanat.