Kun keisari Diocletianus käynnisti kristittyjen vainon, yksi Pohjois-Afrikan ensimmäisiä uhreista oli Karthagon lähistöllä sijainneen Thibiucan piispa Felix. Keisarillisen asetuksen mukaisesti häntä pyydettiin luovuttamaan kristittyjen pyhät kirjat viranomaisille. Felix kieltäytyi ja ilmoitti Karthagon prokonsulille: ”Polttakaa mieluummin minut kuin pyhiä kirjoituksia. Parempi on totella Jumalaa kuin ihmisiä.” Pyhä piispa Felix surmattiin tottelemattomuutensa takia ja haudattiin Karthagoon. Tämä tapahtui vuonna 303.

Etiopian kristillistä valtakuntaa hallitsi kuudennen vuosisadan alussa Aksumista käsin pyhä kuningas Elesbaan (Kalib Ella Asbeha), jolla oli hyvät suhteet Itä-Rooman keisari Justinos I:n (518–527) kanssa. Elesbaanin valta ulottui Himyariin eli Jemeniin asti, jossa myös oli paljon kristittyjä. Himyarin syrjäytetyn hallitsijasuvun edustaja Dhu Nuwas (Dunaan) nousi vastarintaan vuoden 520 tienoilla. Hän oli kääntynyt juutalaisuuteen ja ottanut uudeksi nimekseen Jusuf eli Joosef. Hän kokosi voimakkaan armeijan, jossa oli 12 000 sotilasta, ja hyökkäsi alueen kristittyjä vastaan.

Dhu Nuwasin tavoitteena oli hävittää kristityt kokonaan Arabian niemimaan eteläosista, erityisesti Najranista, joka oli ollut Jemenin kirkon keskuspaikka jo parin vuosisadan ajan. Dhu Nuwas piiritti kaupungin ja vannoi katkaisevansa kaikkien kaulat, elleivät he antaudu ja kiellä uskoaan. Hänen kiihkonsa sai kuitenkin kristityt puolustautumaan entistä päättäväisemmin. Kärsittyään tappioita Dhu Nuwas muutti taktiikkaa ja alkoi esiintyä sovinnollisesti pyytäen päästä sisään kaupunkiin pienen saattueen kanssa. Portit avattiin ja Dhu Nuwas tuli kaupunkiin. Hän kehui vuolaasti kaupungin kauneutta ja kukoistusta ja sen asukkaiden yksimielisyyttä. Lähtiessään hän pyysi kaupungin johtomiehiä vastavierailulle leiriinsä seuraavana päivänä.

Najranin johtaja oli Aretas, joka kuului Beni Harith-heimoon ja oli arabialaiselta nimeltään Abdullah Ibn Kahn. Hän oli viisas ja hyveellinen 95-vuotias vanhus, jota kaikki kunnioittivat, ja hänellä oli runsaasti jälkeläisiä kolmessa polvessa. Aretaksen johdolla kaupungin johtomiehet lähtivät seuraavana aamuna portista tapaamaan Dhu Nuwasia, mutta tämä määräsi heidät välittömästi pidätettäviksi. Hänen sotilaansa yllättivät puolustajat ja ottivat Najranin kaupungin haltuunsa.

Dhu Nuwas kohdisti vihansa ensimmäiseksi kaksi vuotta aiemmin kuolleeseen pyhään piispa Paavaliin, jonka haudan hän avasi ja määräsi pyhäinjäännökset poltettaviksi. Dhu Nuwas keräsi kaupungin papiston, munkit ja nunnat, yhteensä 477 henkeä, ja poltatti heidät elävältä. Tämän jälkeen hän mestautti vielä 127 hurskasta kristittyä.

Dhu Nuwasin eteen tuotiin leskeksi jäänyt rikas ylimysnainen, jota hän yritti turhaan suostutella puolelleen. Hän alkoi uhkailla naista julmilla kidutuksilla, ellei tämä kieltäisi uskoaan. Kun naisen 12-vuotias tytär näki, kuinka hänen äitiään ahdistettiin, hän juoksi Dhu Nuwasin eteen ja sylki tätä kasvoihin. Tyranni julmistui ja tyttö mestattiin välittömästi. Dhu Nuwas pakotti äidin juomaan maljallisen tyttärensä verta ennen kuin mestautti hänetkin.

Seuraavana päivänä pyhä Aretas ja 340 muuta kristittyä tuotiin tyrannin eteen. Aretas oli kannettava paikalle, sillä nähtyään omat kaupunkilaisensa kidutettavina ja surmattuina hän oli murtunut niin, että oli menettänyt kaikki voimansa. Dhu Nuwasia lähestyessään hän kuitenkin vahvistui ja alkoi täysin tyynenä rohkaista seuralaisiaan saavuttamaan täydellistymisen marttyyrikuoleman kautta ja olemaan iloisia saadessaan osallistua Vapahtajan kärsimyksiin ja niiden kautta myös Hänen kunniansa ikuiseen iloon. ”Älkää luulko, että minä kaipaan kuolemaa vain siksi, että olen jo iäkäs. Minä kutsun kaikkia teitä, sillä kaikki kuolevat, niin nuoret kuin vanhatkin. Mikään kuolema ei ole niin kunniakas kuin marttyyrin.” Väki itki vuolaasti kuunnellessaan hänen puhettaan ja vakuutti yhteen ääneen, että se rakkauden side, joka yhdisti heitä tässä väliaikaisessa elämässä, kestäisi katkeamattomana kuolemaan asti ja että he kaikki olisivat valmiit ottamaan marttyyrikruunun yhdessä hänen kanssaan.

Kun Dhu Nuwas näki väkijoukon päättäväisyyden, hän ei enää yrittänyt saada heitä luopumaan uskostaan vaan antoi käskyn teloittaa heidät joen lähellä. Rukoiltuaan viimeisen kerran marttyyrit tervehtivät toisiaan pyhällä suudelmalla, samaan tapaan kuin liturgian hengelliseen uhriin valmistautuvat papit. Ensimmäisenä surmattiin Aretas, jonka kaksi muuta tuomittua kantoi mestauspaikalle. Toiset riensivät voitelemaan otsansa pyhän marttyyrin verellä ja kävivät sitten omaan kuolemaansa rohkein mielin.

Myöhemmin mestauspaikalle tuli kristitty nainen viisivuotiaan poikansa kanssa. Hänkin riensi pyhän Aretaksen ruumiin luo ja voiteli itsensä marttyyrin veripisaroilla. Sotilaat pidättivät hänet ja veivät hallitsijan eteen. Tyranni määräsi hänet saman tien elävältä poltettavaksi. Kun tulta sytytettiin, naisen poika itki katkerasti kuin linnunpoika, joka on menettämässä emonsa. Pojan ulkonäkö miellytti kuningasta, joka otti hänet syliinsä ja yritti lohduttaa häntä. Hän kysyi lapselta, mitä tämän teki mieli kaikkein eniten, ja sai yllätyksekseen kuulla, että pienokainen tahtoi kuolla marttyyrina äitinsä kanssa. ”Mutta mitä tarkoittaa olla marttyyri?”, kuningas kysyi. ”Kuolla Kristuksen tähden ja tulla taas eläväksi”, pienokainen vastasi. ”Mutta onko sinulla mitään käsitystä siitä, kuka tämä Kristus on?” ”Tule kirkkoon, niin minä näytän sinulle”, lapsi vastasi luottavaisesti. Hallitsija lupasi pojalle hedelmiä, mutta pienokainen pysyi kannassaan osoittautuen näin tämän maailman aikuisia viisaammaksi. Nähdessään äitinsä heitettävän tuleen hän puri kuningasta, tempautui irti hänen otteestaan, juoksi tulta kohti ja heittäytyi empimättä liekkeihin saadakseen olla äitinsä kanssa yhtä Kristuksessa.

Dhu Nuwas otti vielä tuhansia kristittyjä orjikseen. Nämä hirmuteot tapahtuivat vuonna 523. Tieto tapahtumista levisi nopeasti kaikkialle kristittyyn maailmaan, ja Najranin marttyyreita alettiin kunnioittaa pyhien joukossa.

Kun uutiset yllä kuvatusta Najranin kristittyjen verilöylystä kantautuivat Konstantinopoliin, keisari Justinos kirjoitti Aleksandrian patriarkka Asteriokselle ja kehotti tätä pyytämään Etiopian kuningasta Elesbaania (Kaleb Ella Asbeha) lähtemään kostoretkelle Dhu Nuwasia vastaan. Asterioksen kehotuksesta Egyptin erämaiden munkit rukoilivat Jemenin kristittyjen vapautumisen puolesta.

Elesbaan oli kuitenkin epävarma hankkeen onnistumisesta ja lähti kysymään neuvoa viisaudestaan tunnetulta etiopialaiselta erakkovanhukselta. Pyhä mies vakuutti Elesbaanille, että Jumala antaisi Najranin tyrannin Elesbaanin käsiin eikä hänen joukkojensa tarvitsisi varustautua 20 päivää kauempaa kestävään sotaretkeen. Etiopian armeija lähti liikkeelle ja monien erikoisten sattumusten kautta onnistui valloittamaan Najranin ja koko Himyarin alueen nopeasti. Tämä tapahtui vuonna 525.

Elesbaan rakennutti Dhu Nuwasin hallintokaupunkiin Farahiin Pyhälle Kolminaisuudelle omistetun kirkon. Najraniin hän rakennutti kolme kirkkoa, jotka oli omistettu Ylösnousemukselle, Jumalanäidille sekä pyhälle Aretakselle ja hänen kanssaan kärsineille. Najranin piispaksi asetettiin pyhä Gregentios (19.12.). Vapautettuaan Jemenin kristityt orjuudesta kuningas Elesbaan palasi omaan valtakuntaansa.

Elesbaan ei kuitenkaan tahtonut enää hallita vaan jätti valtaistuimensa pojalleen ja lähetti jalokivin koristellun diadeeminsä Pyhän haudan kirkkoon Jerusalemiin. Yöllä pyhä Elesbaan puki ylleen karkean jouhipaidan ja poistui palatsistaan kaikessa hiljaisuudessa. Hän meni etiopialaiseen luostariin ja sulkeutui sen pienimpään keljaan, jossa hän vietti elämänsä lopun erakkomunkkina. Hän ei poistunut keljastaan vaan otti pienen päivittäisen ruoka-annoksensa vastaan ikkunan kautta. Elesbaan piti mielensä Jumalassa, joka hallitsi hänen sydämessään, eikä antanut maallisten ajatusten häiritä itseään.

Pyhän Elesbaanin rukouksien kautta tapahtui ihmeitä sekä hänen eläessään että hänen kuolemansa jälkeen. Viisitoista vuotta kilvoiteltuaan hän kuoli rauhallisesti vuoden 550 tienoilla. Etiopialaista Elesbaania kunnioitaan pyhien joukossa niin roomalaiskatolisessa kuin kreikkalaisortodoksisessa traditiossa.

”Kaikkien murheellisten ilo” -ikoni jo pelkällä nimellään vahvistaa uskoa Jumalanäitiin ihmeellisenä auttajana, joka kiiruhtaa aina sinne, missä ihmiset valittavat kärsimyksiään, pyyhkii heidän kyyneleensä ja lähettää murheenkin aikana taivaallisen ilon ja lohdutuksen hetkiä. Iloitse ikuisesti, sinä murheellisten taivaallinen ilo!

Ikonissa Jumalanäiti esitetään kokovartalokuvana. Moskovalaisessa alkukuvassa Hänellä on Kristus-lapsi käsivarsillaan, mutta pietarilaisessa kolikkoikonissa lasta ei ole. Jumalanäitiä ympäröivät kärsivät ihmiset: alastomat, sorretut ja nälkäiset. Heidän lähelleen kuvataan usein enkeleitä, jotka Valtiatar on lähettänyt lievittämään ihmisten kärsimyksiä. Enkelit osoittavat ihmisille Jumalanäitiä, joka esitetään joskus taivaallisessa kunniassa kruunu päässään ja kuninkaallisessa asussa, joskus taas maanpäällisen elämänsä aikaisessa asussa pää valkoisella liinalla peitettynä.

Ensimmäinen ikoniin liittyvä ihme tapahtui Moskovassa vuonna 1688. Patriarkka Joakimin sisarella Jevfimialla oli kyljessä syöpäkasvain, joka oli niin suuri, että sisälmykset näkyivät. Sairas odotti kuolemaa, mutta luotti samalla jumalalliseen apuun. Kerran rukoiltuaan suurella uskolla Jumalanäitiä sairas kuuli äänen, joka kehotti häntä rukoilemaan ja toimittamaan vedenpyhityksen ja rukouspalveluksen ”Kaikkien murheellisten ilo” -ikonin edessä. Kun palvelus oli toimitettu, Jevfimia parani. Tämä ihme tapahtui lokakuun 24. päivänä.

Kaksisataa vuotta myöhemmin Pietarissa sattui seuraava tapaus. Heinäkuun 23. päivänä vuonna 1888 puhkesi kova ukonilma. Salama löi kovalla voimalla lasitehtaan lähellä olevaan rukoushuoneeseen ja poltti kaikki sisäseinät mustiksi. Ikonit paloivat ja keräyslipas särkyi. Vain ”Kaikkien murheellisten ilo” -ikoni säästyi tuholta. Se löydettiin rukoushuoneen lattialta. Jumalanäidin ajan ja noen tummentamat kasvot olivat ikään kuin kirkastuneet, ja kaksitoista särkyneestä keräyslippaasta lentänyttä kuparikolikkoa oli liimautunut kiinni ikoniin. Iltaan mennessä sana ikonin ihmeellisestä pelastumisesta oli kiirinyt kaikkialle Pietariin, ja ihmisiä tuli virtanaan kumartamaan ikonia. Jumala antoi laupeudessaan ikonin kautta tapahtua paljon ihmeitä.

Pyhä apostoli, Herran veli ja Jerusalemin ensimmäinen piispa Jaakob¹ oli Joosefin, Jumalansynnyttäjän kihlaajan, poika Joosefin ensimmäisestä avioliitosta Salomen kanssa. Johannes Kastajan tavoin Jaakob eli lapsuudestaan saakka nasiirina niiden periaatteiden mukaan, joita laki edellyttää Herralle omistautuvilta. (4. Moos. 6:5) Hän ei juonut viiniä eikä väkijuomia eikä syönyt lihaa. Partaveitsi ei koskenut hänen hiuksiinsa tai partaansa. Jaakob ei kylpenyt eikä voidellut itseään öljyllä, vaan keskittyi ruumiinsa sijasta kehittämään sieluaan. Hän rakasti Herran lakia, pitkiä rukouksia, oikeudenmukaisuutta ja vaatimattomuutta ja piti aina köyhien puolta. Hänen hurskautensa oli niin suuri, että juutalaiset kutsuivat häntä yleisesti nimellä ”vanhurskas”, jotkut jopa nimityksellä ”kansan turva”.

Jaakob Herran veli tuli Kristuksen apostolien joukkoon vasta Herran kuoleman jälkeen. Paavali mainitsee erikseen, että Kristus näyttäytyi ylösnousemuksensa jälkeen Jaakobille. (1. Kor. 15:7) Herran taivaaseen nousemisen jälkeen apostolit valitsivat Jaakobin yksimielisesti Jerusalemin seurakunnan johtajaksi. Herran maanpäällisen elämän aikana Pietari, Johannes ja Jaakob Sebedeuksen poika olivat saaneet etusijan, mutta nyt he antoivat mielihyvin tämän kunnian Jaakobille, Herran veljelle, jonka hurskautta ihailivat apostolien lisäksi Jaakobin suku ja koko juutalainen kansa sekä jopa alueen pakanat.

Nasiirina Jaakobilla oli papillisia oikeuksia, ja hän yksin sai mennä sisään temppelin pyhimpään. Hän kävi temppelissä rukoilemassa kansansa ja koko maailman puolesta polvistuneena tunti tunnin jälkeen, niin että hänen polvensa kovettuivat kamelin polvien kaltaisiksi. Jaakob johti alkuseurakunnan jumalanpalveluselämää. Jaakobin liturgiasta muodostui koko kirkon jumalanpalveluselämän juuri, sillä kaikki myöhemmät ehtoollisjumalanpalvelukset ovat kehittyneet sen pohjalta.²

Pyhä Jaakob oli alkuseurakunnan tärkein ja arvostetuin hahmo, esikuvallinen sekä ajatuksiltaan että teoiltaan. Paavali mainitsee, että Jaakobia, Pietaria ja Johannesta pidettiin seurakunnan pylväinä. (Gal. 2:9) Pyhä Clemens Roomalainen kutsuu Jaakobia ”piispojen piispaksi”. Kun Antiokiassa nousi kiista siitä, tuliko kristityiksi kääntyvät ei-juutalaiset ympärileikata Mooseksen lain mukaan, asia tuotiin Jaakobin ratkaistavaksi. Barnabasta ja Paavalia kuunneltuaan Jaakob ilmoitti, että ei ole tarpeen hankaloittaa niiden elämää, jotka vieraista kansoista kääntyvät Jumalan puoleen: ”Meidän on kuitenkin lähetettävä heille kirje ja kehotettava heitä karttamaan sellaista, minkä epäjumalanpalvelus on saastuttanut, sekä haureutta, verta ja lihaa, josta verta ei ole laskettu.” (Ap.t. 15:19-20) Kun kirkkohistorioitsija Eusebius kertoo alkuseurakunnan julistustyöstä, hän toteaa jerusalemilaisista: ”Kaikki eivät uskoneet, mutta ne, jotka uskoivat, saivat uskonsa Jaakobilta.”

Kirjeessään pyhä apostoli Jaakob esitteli itsensä nöyrästi: ”Jaakob, Jumalan ja Herran Jeesuksen Kristuksen palvelija”. Hän kehotti pitämään pelkkänä ilona koettelemuksia, sillä niistä selviytyminen kasvattaa kestävyyttä. Hän julisti autuaiksi ne, jotka kestävät koettelemukset, sillä he ovat saava voitonseppeleekseen elämän, jonka Jumala on luvannut Häntä rakastaville. Jaakobin kirje tihkuu jumalallista viisautta, ja häntä voidaan pitää todellisena viisauden apostolina.

Vuoden 62 tienoilla maaherra Festuksen kuoleman jälkeen Juudean maassa alkoivat levottomuudet, ja eräät juutalaiset päättivät tehdä lopun apostoli Jaakobin julistuksesta. Moni oli jo tunnustanut Jeesuksen Messiaaksi, ja kirjanoppineet ja fariseukset pelkäsivät uuden uskon leviävän koko kansan keskuuteen. He tulivat Jaakobin luo mielistellen ja sanoivat: ”Me pyydämme sinua, vanhurskas: hillitse kansaa, sillä se on eksytetty uskomaan Jeesukseen ja pitää Häntä Messiaana. Pyydämme sinua taivuttelemaan pääsiäisjuhlaan tulevaa kansaa. Me kaikki uskomme sinun sanaasi, sillä me ja koko kansa todistamme, että sinä olet vanhurskas etkä katso henkilöön. Asetu temppelinharjalle, niin kaikki näkevät sinut ja kuulevat hyvin sanasi.”

Kun Jaakob oli noussut temppelin harjalle, kirjanoppineet ja fariseukset alkoivat huutaa: ”Kansaa eksytetään seuraamaan Jeesusta, joka ristiinnaulittiin. He luulevat Häntä Messiaaksi ja vieläpä uskovat Hänen olevan Jumala. Tee meille selväksi miten asia on, ja julista totuus.” Silloin Jaakob vastasi kovalla äänellä: ”Miksi kysytte minulta Ihmisen pojasta? Hän istuu taivaassa Kaikkivaltiaan oikealla puolella ja on tuleva pilvissä tuomitsemaan maailman.” Monet innostuivat Jaakobin julistuksesta ja alkoivat huutaa: ”Hoosianna, Daavidin poika!” Silloin fariseukset alkoivat huutaa: ”Vanhurskaskin on eksynyt!” He juoksivat temppelin harjalle ja työnsivät hänet alas.

Pyhä Jaakob ei kuitenkaan kuollut pudotessaan, ja fariseukset alkoivat huutaa: ”Kivitetään hänet!” Jaakob polvistui ja rukoili Herransa pyhän Stefanoksen tavoin: ”Herra Jumala, Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät.” Yksi papeista huusi fariseuksille: ”Lopettakaa! Mitä te oikein teette? Vanhurskas rukoilee teidän puolestanne!” Mutta silloin yksi heistä otti vaatteiden vanuttamiseen tarkoitetun nuijan ja iski sillä apostolia päähän. Näin pyhä Jaakob sai voittajien kruunun. Hänet haudattiin samalle paikalle, temppelin tuntumaan.

Monet juutalaiset olivat kauhuissaan nasiirin surmaamisesta. Kun Jerusalem muutaman vuoden kuluttua hävitettiin, monet pitivät sitä rangaistuksena tästä veriteosta. Pyhän Jaakobin Herran veljen luut siirrettiin 400-luvulla Pyhän Jaakobin katedraaliin, joka on niistä ajoista lähtien ollut Jerusalemin armenialaisten ortodoksien keskus.³

Romanus (Romain) oli kuningas Clothar II:n hovin virkailija, josta tuli Rouenin esipaimen Clotharin kuolinvuonna 629. Piispana Romanus omistautui huolehtimaan vangeista, erityisesti kuolemaantuomituista. Pyhä Romanus kuoli vuonna 639. Rouenissa oli pitkään tapana vapauttaa joka vuosi yksi kuolemaantuomittu vanki pyhän Romanuksen kunniaksi Kristuksen taivaaseen astumisen juhlan aikana. Pyhää Romanusta kunnioitetaan kauppiaiden suojelijana ja hänen apuaan pyydetään erityisesti hukkumista, mielisairautta, myrkytystä ja riivausta vastaan. Taiteessa hänet on kuvattu arkkipiispana seisomassa veden äärellä lohikäärme jalkojensa juuressa.