Pyhittäjä Dimitri oli komien eli syrjäänien valistajan Stefan Permiläisen (k. 1396, muistopäivä 26.4.) läheinen oppilas. Pyhä esipaimen Stefan kasvatti komien parista itselleen useita avustajia, jotka paikalliset tavat tuntevina ja kieltä taitavina pystyivät voittamaan kansan luottamuksen ja tekemään lähetystyötä sen parissa. Pappismunkki Dimitri oli luultavasti yksi näistä pyhän Stefanin opettamista ja vihkimistä komeista. Hän perusti Vytšegdajoelle ylienkeli Mikaelille pyhitetyn Tsilibinon erakkolan majapaikaksi kristinuskon julistajille. Kirkon alle kaivamassaan luolassa hän kilvoitteli paastoten ja rukoillen ja poistui sieltä vain toimittamaan jumalanpalveluksia ja julistamaan Jumalan sanaa ympäröivissä kylissä. Hänen kuolinaikaansa ei tiedetä.

Munkki Joasaf oli Konstantinopolin patriarkka Nifonin (11.8.) oppilas. Kun Nifon oli kerran palaamassa Romanian matkaltaan, he vierailivat yhdessä Athoksen pyhällä vuorella. Joasafin valtasi niin palava rakkaus Jumalaan, että hän tahtoi uhrata itsensä marttyyrina. Hän pyysi hengellistä isäänsä siunaamaan tämän, ja vähän ennen kuolemaansa pyhä Nifon suostui pyyntöön ilmoittaen, että Joasaf saisi kruununsa Konstantinopolissa. Tämän jälkeen pyhä Joasaf marssi islamilaiseen oikeusistuimeen ja tunnusti kaikkien edessä uskovansa pyhään Kolminaisuuteen ja Herramme Jeesuksen Kristuksen lihaksitulemiseen. Kidutusten jälkeen hänet mestattiin lokakuun 26. päivänä vuonna 1536.

Antoni oli Boldinon luostarin perustajan pyhittäjä Gerasimin (1.5.) rakkain oppilas. Gerasimin kuoltua vuonna 1554 Antoni kirjoitti hänen elämäkertansa, ja Gerasimin seuraajan jälkeen Antoni valittiin yksimielisesti luostarin igumeniksi. Tieto hänen hyveellisestä elämästään kantautui kauas ja vuonna 1586 hänet valittiin Vologdan piispaksi.

Antoni ryhtyi apostolisella innolla johtamaan laajaa hiippakuntaa, mutta hän sai loistaa laumalleen hyveiden valoa ja opettaa sitä sanoillaan ja omalla esimerkillään vain kahden vuoden ajan, kun hän jo siirtyi Herran luo. Hänen viimeisenä elinvuotenaan hiippakunnan alueelle Zaonikievin erakkolaan ilmestyi ihmeellisesti Jumalanäidin ikoni.¹ Antoni iloitsi suuresti ikonista ja hänen siunauksellaan paikalle rakennettiin kirkko ja luostari. Kuolemansa jo lähestyessä pyhä Antoni kiirehti vielä rakentamaan Sofian katedraalin yhteyteen Johannes Kastajalle pyhitetyn kirkon ja toimitti itse sen vihkimisen.

Tuntiessaan voimiensa vähenevän pyhä Antoni alkoi valmistautua kuolemaan, osallistui viimeisen kerran jumalalliseen liturgiaan ja nautti omin käsin pyhän ehtoollisen. Palveluksen jälkeen hän pääsi vain vaivoin omaan keljaansa. Siellä hän otti viime hetkeen asti rakkaudella vastaan luokseen tulevia hyvästellen ja siunaten kaikkia. Pyhän Antonin kuolema oli hiljainen, rauhallinen ja kaikin tavoin autuas. Hänen kätensä jäi siunaavaan asentoon.

Joppen (Jaffa) ensimmäisten kristittyjen joukossa oli hurskas nainen nimeltä Tabita, kreikaksi Dorkas. Nimi tarkoittaa ’gasellia’. Hän teki paljon hyvää ja avusti köyhiä, kunnes sairastui ja kuoli. Tabitan ruumis vietiin kattohuoneeseen, ja paikalle alkoi kerääntyä surevia leskiä, joita Tabita oli eläessään auttanut.

Kristityt hakivat paikalle apostoli Pietarin, joka oli tuolloin Lyddassa. Apostoli käski kaikkien poistua. Jäätyään yksin Pietari polvistui ja rukoili. Sitten hän kääntyi vainajan puoleen ja sanoi: ”Tabita, nouse!” Nainen avasi silmänsä ja nousi istumaan. Pietari auttoi hänet ylös ja kutsui väen huoneeseen. Kun kansa näki Tabitan elävänä, tieto ihmeestä alkoi levitä, ja se sai monet uskomaan Kristukseen. (Ap.t. 9:36-42) Pyhä Tabita eli Herran ylösnousemusvoiman todistajana, kunnes nukkui pois rauhassa.

Pyhät Markianos ja Martyrios olivat ylhäistä syntyperää ja elivät Konstantinopolissa areiolaisen keisari Konstantioksen hallitusaikana (337–61). He toimivat notaareina patriarkaatissa patriarkka Paavali Tunnustajan (6.11.) aikana. Kaikki kunnioittivat heitä heidän oppineisuutensa, lempeytensä ja hurskautensa ansiosta.

Kun patriarkka Paavali karkotettiin areiolaisten toimesta Armeniaan ja kuristettiin siellä kuoliaaksi, Markianos ja Martyrios moittivat avoimesti surmaajia ja julistivat kaikille, että Jumalan Poika on Isän kanssa samaa olemusta. Nämä sanat olivat heille elämääkin kalliimmat ja heidän suojakilpensä niin demonien kuin harhaoppistenkin hyökkäyksiä vastaan. Heidät mestattiin miekalla ja haudattiin Konstantinopolin Melandesia-nimisen portin viereen. Kun rauha palautui kirkkoon, pyhä Johannes Krysostomos rakennutti kirkon heidän haudalleen.

Brescialainen Gaudentius oli pyhiinvaellusmatkalla Jerusalemissa, kun hänen kotikaupunkinsa piispa Filastrius kuoli vuoden 387 tienoilla. Brescian kansa julisti, ettei hyväksyisi piispaksi ketään muuta kuin Gaudentiuksen. Pyhä Ambrosius Milanolainen ja muut piispat määräsivät Gaudentiuksen palaamaan takaisin. Kun Gaudentius ei halunnut suostua, piispat uhkasivat erottaa hänet ehtoollisyhteydestä. Gaudentius yritti vedota nuoruuteensa ja hiomattomaan puhetapaansa, mutta joutui lopulta antamaan periksi. Palatessaan Bresciaan Gaudentius toi mukanaan kallisarvoisia pyhäinjäännöksiä, muun muassa Johannes Edelläkävijän ja apostolien sekä Sebastian 40 marttyyrin reliikkejä, jotka hän oli saanut Basileios Suuren sukulaisilta Kappadokian Kesareassa.

Antiokiassa Gaudentius oli tavannut myös Johannes Krysostomoksen. Kun Krysostomos vuonna 405 karkotettiin maanpakoon, Gaudentius oli yksi piispoista, jotka paavi Innocentius lähetti puolustamaan häntä. Paavin lähettiläät pidätettiin Ateenassa ja lähetettiin Konstantinopoliin. Kolme päivää kestäneen matkan aikana heille ei annettu mitään syötävää. Lopulta heitä ei päästetty edes sisään kaupunkiin, ja heitä kohdeltiin niin karkeasti, että yhden piispan peukalo murtui. Piispoille tarjottiin huomattava summa rahaa, jos he liittoutuisivat Krysostomoksen vastustajien kanssa. Kun piispat olivat vankeudessa, pyhä Paavali ilmestyi heidän diakonilleen. Monien koettelemusten jälkeen he pääsivät takaisin Italiaan, ja myöhemmin pyhä Johannes Krysostomos kirjoitti heille ilmaisten kiitollisuutensa.

Pyhä Gaudentius tunnettiin opettajana, jonka julistus oli yksinkertaista mutta sisältörikasta. Hän piti valmistelematta puheita, joita muut piispat pitivät julkaisukelpoisina, mutta hän itse oli pahoillaan saarnoistaan tehdyistä epävirallisista kopioista. Gaudentiukselta on säilynyt 21 erilaista kirjoitusta. Kymmenen pääsiäissaarnaa on kirjoitettu erään ylimyksen pyynnöstä, joka oli sairauden takia estynyt kuulemasta niitä. Piispa Gaudentius kuoli vuoden 410 tienoilla. Hänen pyhäinjäännöksensä ovat Bresciassa Pyhän Johannes Kastajan kirkossa.

Pyhä marttyyri Sebastiane oli kotoisin Traakian Herakleiasta. Keisari Dometiuksen hallitusaikana (81–96) hän julisti evankeliumia Markianopoliksessa Traakian pohjoisosassa. Siellä hänet vietiin maaherra Sergioksen eteen kristityksi syytettynä. Hän kertoi rohkeasti olevansa apostoli Paavalin opettama ja kastama.

Sergios käski ruoskia häntä ruoskilla, joihin oli kiinnitetty lyijypaloja. Vankilassa apostoli Paavali ilmestyi hänelle, rohkaisi häntä ja ilmoitti, että hän tulee päättämään marttyyrikilvoituksensa kotikaupungissaan.

Viikon kuluttua Sebastine yritettiin polttaa, mutta äkkiarvaamatta alkoi niin ankara raesade, että tuli sammui. Säikähtyneenä Sergios lähetti Sebastianen kotikaupunkiinsa Herakleiaan. Siellä maaherra Pompeianus antoi raastaa hänen ruumistaan rautakynsin. Sitten hänet heitettiin leijonille, mutta pedot ainoastaan nuolivat hänen käsiään. Lopulta maaherra lähetti Sebastianen kaupungin ulkopuolelle mestattavaksi. Kerrotaan, että hänen kaulastaan vuoti mestauksen jälkeen veren sijasta maitoa. Samaa on kerrottu myös hänen opettajastaan apostoli Paavalista. Lopulta Sebastianen ruumis pantiin lyijypainojen kanssa säkkiin ja heitettiin mereen. Enkeli huolehti kuitenkin siitä, että kristityt löysivät sen. Ammia-niminen nainen otti pyhäinjäännökset huostaansa ja hautasi ne Rhaidestokseen, nykyiseen Tekirdagiin, Marmarameren pohjoisrannalle.