Pyhittäjä Varsonofi (maallikkonimeltään Pavel Plihankov) syntyi aatelisperheeseen Samarassa vuonna 1845. Hänen isänsä polveutui Orenburgin kasakoista. Pavelin äiti kuoli synnytykseen, ja pojan kasvatti hurskas äitipuoli. Tällä oli tapana herätellä viisivuotias Pavel joka aamu kuuden aikaan ja ottaa hänet mukaansa varhaisaamun liturgiaan. Myöhemmin vanhus Varsonofi muisteli kiitollisena saamaansa kasvatusta ja äitipuoltaan, joka hartaana rukoilijana opetti hänetkin rakastamaan kirkkoa.

Pavel opiskeli Orenburgin sotilasopistossa ja sen jälkeen Pietarissa upseerikurssilla. Kerran nuorena upseerina hän meni Kronstadtissa Pyhän Andreaksen kirkon alttariin, jossa pyhä Johannes Kronstadtilainen (20.12.) oli toimittamassa liturgiaa. Ehtoollisen nauttimisen jälkeen isä Johannes siirsi pyhät lahjat alttarilta uhripöydälle ja tuli sen jälkeen tervehtimään Pavelia suudellen hänen kättään. Pavel meni hämilleen, ja kaikki paikalla olijat alkoivat puhua, että hänestä varmasti tulee pappi. Hän itse ei tuohon aikaan ajatellutkaan mitään sellaista. Sen sijaan hän omistautui sotilasuralle edeten everstiksi asti. Samalla hän kuitenkin eli hyvin luostarimaisesti ja piti maallisia ajanvietteitä turhuutena.

Kerran Pavel sairastui keuhkoputkentulehdukseen. Lääkärit pitivät tilannetta hyvin vakavana. Tuntiessaan kuoleman henkäyksen Pavel pyysi sotilaspoikaa lukemaan evankeliumia. Samassa hän näki taivaan avautuvan. Hän vavahti pelosta ja hämmästyi ihmeellistä valoa. Syvän katumuksen tunne lävisti hetkessä hänen sielunsa. Sittemmin Optinan luostarin isä Nektari (29.4.) sanoi, että Pavelista, menestyvästä upseerista, tuli tuolloin yhdessä yössä ohjaajavanhus.

Toivuttuaan sairaudesta Pavel matkusti Optinan luostariin. Pyhittäjä Amvrosi Optinalaisen (10.10.) siunauksella hän ryhtyi heti järjestämään asioitaan ja hankkimaan virkaeroa asettuakseen pysyvästi luostariin. Pietarissa häntä kuitenkin kohtasivat monet vastukset. Virkaeron sijaan hänelle tarjottiin ylennystä ja toisaalta upseeritoverit nauroivat hänen aikeelleen mennä luostariin. Pavel pysyi kuitenkin lujana kutsumuksessaan, ja loppuvuodesta 1891 hänet liitettiin Optinan luostarin skiitan veljestöön 46-vuotiaana.

Skiitan johtaja pyhittäjä Anatoli vanhempi (25.1.) otti hänet ohjaukseensa ja auttoi voittamaan monet murheet, joita veljestön nurja suhtautuminen aiheutti. Pyhä Anatoli myös nimitti hänet vanhus Nektari Optinalaisen (29.4.) kelja-apulaiseksi. Noin kymmenen vuoden ajan uusi luostariveli kilvoitteli vanhus Nektarin läheisyydessä puoliksi keljaan sulkeutuneena perehtyen teoriassa ja käytännössä pyhien isien kirjoituksiin. Munkkivihkimyksessä hän sai nimen Varsonofi.

Vuonna 1903 isä Varsonofi vihittiin pappismunkiksi ja seuraavana vuonna, Venäjän ja Japanin sodan alettua, hänet lähetettiin Kauko-Itään sotilassairaalan papiksi. Sodan jälkeen hänet määrättiin Šamordinon nunnaluostarin rippi-isäksi. Pietarin metropoliitta Antoni (Vadkovski) tarjosi hänelle ylennystä, mutta rakkaus yksinäiseen elämään sai hänet nöyrästi torjumaan tarjouksen ja pysymään Optinassa. Siellä hänen tehtäväkseen tuli toimia skiitan johtajana sekä veljestön ja vieraiden rippi-isänä. Hän piti jatkuvasti yhteyttä rippilapsiinsa, mistä todistaa laaja hengellinen kirjeenvaihto. Lisäksi hänellä oli hengellinen yhteys pyhän Johannes Kronstadtilaisen, Varnava Getsemanelaisen (17.2.) ja Pietarin metropoliitta Antonin kanssa.

Ankara kilvoituselämä, teologinen oppineisuus ja hengellinen arvostelukyky toivat pyhän Varsonofin luokse hengellistä ohjausta kaipaavia. Erityisesti hän vetosi älymystöön ja opiskelevaan nuorisoon. Hänen rakkautensa ja huolenpitonsa lämmitti kaikkia. Lisäksi hänellä oli harvinainen selvänäköisyyden lahja, joka ilmeni erityisesti hänen toimittaessaan katumuksen sakramenttia. Joskus hän itse luetteli katuvalle tämän synnit aikajärjestyksessä kaikkia yksityiskohtia myöten. Eräälle rippilapselleen hän sanoi: “Sinä asut Pietarissa ja kuvittelet, etten minä näe sinua, mutta jos vain haluan, näen kaiken mitä sinä teet ja ajattelet.”

Pyhittäjä Varsonofi ei matkustanut minnekään Optinasta, ellei kuuliaisuustehtävä sitä vaatinut. Erään tällaisen matkan hän teki vuonna 1910 Astapovon rautatieasemalle liittääkseen kuolevan kirjailija Leo Tolstoin takaisin kirkon helmaan ja saattaakseen hänet kristillisesti viimeiselle matkalle. Hänen mielipahakseen häntä ei kuitenkaan päästetty Tolstoin luo. Samana vuonna pyhittäjä Varsonofi vihkiytyi salaisesti suureen skeemaan.

Vuonna 1912 pyhittäjä Varsonofia kohtasi viimeinen suuri koettelemus. Jotkut tyytymättömät nostattivat häntä vastaan syytösten ja panettelujen tulvan, minkä seurauksena hänet siirrettiin Kolomnan kaupunkiin Vanhan-Golutvinin luostarin johtajaksi. Muuton myötä hänen terveytensä alkoi nopeasti heiketä. Hän ikävöi Optinan luostarin hiljaiseen skiittaan. Huhtikuun 1. päivänä vuonna 1913 hän antoi sielunsa Jumalalle, jota hän oli palavasti rakastanut. Pyhä synodi antoi luvan hänen hautaamiselleen Optinaan. Pyhittäjä Varsonofia on kunnioitettu pyhien joukossa vuodesta 1998.

Pyhä skeemapiispa Makari oli maallikkonimeltään Kuzma Vasiljev. Hän syntyi talonpoikaisperheeseen Guban kylässä Novgorodin läänissä vuonna 1871. Nuoresta pitäen hän pyrki luostarielämään, mutta ei heti voinut täyttää toivettaan, sillä hiippakunnan kaikki luostarit olivat täynnä eikä uusia kuuliaisuusveljiä otettu vastaan.¹ Kun sitten lakkautetun Makari Roomalaisen luostarin paikalle Ljubanin lähelle noin 100 kilometriä Novgorodista pohjoiseen perustettiin vuonna 1894 uusi luostari, Kuzma liittyi heti sen veljestöön. Vuonna 1900 hänet vihittiin munkiksi ja hän sai nimen Kiril. Hän kilvoitteli Pyhän Makarin luostarissa noin 30 vuotta ja toimi vuodesta 1910 sen igumenina.

Luostarin maine kasvoi koko ajan tuoden sinne niin uusia kilvoittelijoita kuin pyhiinvaeltajiakin. Vallankumouksen jälkeisinä vuosina monet tulivat Pietarista asti etsimään hengellistä vahvistusta ja lohdutusta igumeni Kirililtä.

Vuonna 1923 valtion tukea nauttivan niin sanotun “elävän kirkon”² hyökätessä voimallisesti virallista ortodoksista kirkkoa vastaan arkkipiispa Andrei (Uhtomski) ehdotti Kirilille piispanvihkimystä, mihin tämä suostui. Vihkiminen toimitettiin salaa ja Kirilistä tuli nimellisesti Ljubanin apulaispiispa Novgorodin hiippakuntaan. Salaisten piispojen vihkimisellä varauduttiin apostolisen seuraannon ja piispanviran jatkumiseen siinä tapauksessa, että kirkon kaikki viralliset piispat saisivat surmansa vainoissa. Kun patriarkka Tiihon (26.9.) vankeudesta vapauduttuaan tarkasti toimitetut piispanvihkimiset, hän tunnusti piispa Kirilin vihkimyksen päteväksi.

Pian Pyhän Makarin luostari suljettiin. Piispa Kiril muutti Pietariin, jossa hän piileskeli jonkin aikaa tuttaviensa luona. Vuonna 1924 hänet pidätettiin yhdessä viidentoista munkin kanssa. Heitä syytettiin luostarin aarteiden kätkemisestä ja tuomittiin vankileirille kolmeksi ja puoleksi vuodeksi. Kärsittyään tuomionsa ja vapauduttuaan piispa Kiril vihkiytyi salaisesti suureen skeemaan ottaen samalla uudeksi nimekseen Makari.

Skeemapiispa Makari oli Pyhän Makarin luostarin johtajana vuoteen 1928, jolloin hänet siirrettiin vanhuudenlepoon. Vuonna 1932 hänet karkotettiin veljestön kanssa kolmeksi vuodeksi Kazakstaniin. Vapauduttuaan hän piileskeli Novgorodin alueella Tšudovon ja Ljubanin kaupungeissa noin kymmenen vuoden ajan. Omien sanojensa mukaan hän ei yöpynyt samassa paikassa kahta yötä pidempään. Hän palveli maan alla toimivan katakombikirkon piispana Novgorodin ja Pietarin hiippakunnissa. Pilke silmäkulmassaan Makari kertoi organisoineensa kokonaisen salaisen maanalaisen hengellisen seminaarin ja akatemian pappisvihkimykseen valmistautuvia varten. Hän myös toimitti salaa papiksi ja munkiksi vihkimisiä.

Toisen maailmansodan aikana saksalaisten valloitettua Novgorodin skeemapiispa Makari siirtyi Pihkovan luolaluostariin. Siellä hän ennusti saksalaisten tappion sodassa ja oman kuolemansa. “Täältä en enää palaa”, hän sanoi. Hänellä oli ikää jo yli 70 vuotta, mutta silti hän oli hyvissä voimissa. Olemukseltaan hän oli laiha ja askeettinen ja sisäisesti todellinen munkki, ankara paastoaja ja harras rukoilija.

Ennen pitkää saksalaiset miehittivät Pihkovan seudun. Neuvostoliiton ilmahyökkäyksen aikana huhtikuun 1/14. päivän vastaisena yönä 1944 luostarin munkit laskeutuivat pommisuojaan. Skeemapiispa Makari jäi keljaansa luostarin ruokasalin alakertaan. Ilmahyökkäyksessä yksi pommi putosi luostarin pihalle. Sirpale lensi ikkunan läpi pyhän Makarin keljaan ja surmasi hänet osumalla suoraan kaulavaltimoon. Analogilla avoinna ollut evankeliumi ja rukouskirja kastuivat hänen kaulastaan pulpunneesta verestä.

Skeemapiispa Makari haudattiin Pihkovan luolaluostariin. Venäjän Ulkomaalaiskirkko kanonisoi hänet vuonna 1981.