Pyhittäjä Joosef eli 1300-luvulla. Hän poti vuosikausia monenlaisia sairauksia. Lopulta hän rukoili Jumalaa ja lupasi, että menisi luostariin, jos vain paranisi. Jumala kuuli hänen rukouksensa. Joosef tervehtyi ja meni Kiovan luolaluostariin, jossa hän kilvoitteli Jumalalle otollisesti kuolemaansa asti. Hänet on haudattu luostarin etäisiin luoliin.

Maria Hatsinalainen syntyi Pietarissa vuonna 1874. Hänen maallikkonimensä oli Lidia. Hänen isänsä Aleksander Leljanov oli menestyvä kauppias. Kun 16-vuotias Lidia opiskeli kymnaasissa, hän sairastui vaaralliseen aivokalvontulehdukseen, jonka jälkitautina hänelle puhkesi parkinsonintauti. Kymnaasin loppututkintoon hänet vietiin pyörätuolissa.

Lidiaa hoidettiin niin Venäjällä kuin Euroopassa, mutta mikään ei auttanut. Vähän kerrassaan hänen ruumiinsa jäykistyi, kädet ja jalat surkastuivat ja vartalo ikään kuin kutistui kokoon. Lidia joutui olemaan jatkuvasti makuulla selällään, sillä mikä tahansa muu asento aiheutti hänelle sietämätöntä kipua. Hänen kasvonsa muuttuivat aneemisiksi ja ilmeettömiksi. Puhekyky kuitenkin säilyi, tosin monotonisena, ja hän puhui hitaasti suu vain puoliavoimena. Ilme hänen kasvoillaan oli kuitenkin valoisa ja jalo.

Parkinsonintauti ei Lidian kohdalla edennyt tavalliseen tapaan. Vaikka hän noin 35-vuotiaasta lähtien oli täysi invalidi, hän pysyi psyykkisesti terveenä. Häntä ei vaivannut taudinkuvaan tavallisesti kuuluva ärtyisyys eikä henkisten toimintojen lamaantuminen. Sen sijaan hänestä tuli äärettömän nöyrä, sävyisä ja keskittynyt. Hän syventyi lakkaamattomaan rukoukseen ja kesti sairautensa vähääkään valittamatta. Samalla hänessä ilmeni murheellisten lohduttamisen lahja.

Noin vuodesta 1912 Lidia asui Hatsinan palatsikaupungissa 45 kilometrin päässä Pietarista veljensä Vladimirin perheessä. Myös hänen sisarensa Julia huolehti hänestä.

Lidian huone monine ikoneineen muistutti pientä kirkkoa. Joukko hurskaita hatsinalaisia naisia kokoontui säännöllisesti hänen luokseen rukoilemaan ja lukemaan hengellisiä kirjoja. He pitivät päämääränään elää luostarimaista elämää vihkiytymättä kuitenkaan nunniksi. Samalla he auttoivat Lidian hoidossa ja ottivat vastaan hänen luonaan vierailevia.

Vuonna 1922 Pietarin metropoliitta Benjamin, tuleva marttyyripiispa (31.7.), antoi siunauksen Lidian vihkimiselle nunnaksi. Nimekseen tämä sai Maria. Siihen saakka Marian oli tuntenut suhteellisen pieni joukko perhetuttavia, mutta vihkimyksen myötä sana hänen pyhyydestään levisi kauas Hatsinan ja Pietarin ulkopuolelle. Kymmenen vuoden ajan aina kuolemaansa asti Maria otti vuoteeseen sidottuna vastaan ihmisiä ja lohdutti heitä. Jotkut tulivat pitkänkin matkan päästä kysymään häneltä neuvoa vaikeissa elämäntilanteissa. Myös Pietarin metropoliitat Benjamin ja Joosef vierailivat Marian luona ja antoivat hänelle siunaukseksi nimikirjoituksella varustetut valokuvansa. Ja vaikka äiti Maria oli täysin liikuntakyvytön ja nautti vain nestemäistä ravintoa, jota hänelle syötettiin, hän kykeni lohduttamaan murheellisia ja antamaan neuvoja. Lisäksi hän sai Herralta selvänäkemisen ja ihmeiden tekemisen armolahjat.

Kerran professori Ivan Andrejevski valitti äiti Marialle tuntevansa sietämätöntä ikävää. Maria vastasi hänelle: “Ikävä on hengellinen risti. Ja vain kaksi lääkettä voi parantaa tuon toisinaan äärimmäisen raskaan sielullisen kärsimyksen. On joko opittava katumaan kunnolla ja tuottamaan katumuksen hedelmiä tai on nöyrästi ja kärsivällisesti ja Herraa suuresti kiittäen kannettava tuota hengellistä ristiä – ikävää – muistaen, että Herra hyväksyy sen kantamisen katumuksen hedelmänä.” Professori sai näistä sanoista suunnatonta lohtua ja elämänvoimaa.

Äiti Maria ja hänen lähipiirinsä kuuluivat Pietarin metropoliitta Joosefin kannattajiin. He eivät hyväksyneet patriarkan viranhoitajan sijaisen metropoliitta Sergein (Stragorodski) vuonna 1927 omaksumaa neuvostovaltaa myötäilevää linjaa. Maria jopa neuvoi uskovia olemaan käymättä niissä kirkoissa, joiden jumalanpalveluksissa mainittiin metropoliitta Sergein nimi.

Elämänsä lopulla äiti Maria heikkeni niin, että jokainen kosketus aiheutti hänelle sietämätöntä kipua. Siitä huolimatta hän jatkoi palvelutehtäväänsä esirukoilijana, neuvojana ja lohduttajana.

Helmikuussa vuonna 1932 Maria pidätettiin yhdessä sisarensa Julian kanssa. Menossa oli koko maan laajuinen munkkien ja nunnien pidätyskampanja. Mariaa syytettiin muun muassa evankeliumin julistamisesta. Kaksi erikoiskomission miestä raahasi hänet talon toisesta kerroksesta kuorma-auton koppiin hänen kivunhuudoistaan välittämättä ja vei hänet Pietariin tutkintovankilan sairaalaan. Siellä Marialle tehtiin tuskallisia kidutukseen rinnastettavia leikkauksia, joissa häneltä katkaistiin jänteitä.

Maria kuoli sairaalassa huhtikuun 4/17 päivänä 1932. Hänelle oli jo ehditty langettaa kolmen vuoden karkotustuomio. Marian sisar tuomittiin kolmeksi vuodeksi ja veli viideksi vuodeksi keskitysleirille Siperiaan. Marian ruumis luovutettiin hänen veljensä vaimolle, jota kehotettiin hautaamaan vainaja vähin äänin. Marian haudasta Smolenskin hautausmaalla autuaan Ksenia Pietarilaisen (24.1.) haudan lähellä tuli kuitenkin heti hänen kuolemansa jälkeen uskovien pyhiinvaelluspaikka. Kaikki, jotka kävivät autuaan Ksenian haudalla, pitivät velvollisuutenaan poiketa rukoilemassa myös Maria Hatsinalaisen haudalla.

Venäjän ulkomaalaiskirkko kanonisoi pyhittäjämarttyyri Marian vuonna 1981. Venäjällä hänet kanonisoitiin vuonna 2006. Pyhittäjämarttyyri Marian pyhäinjäännökset, jotka löydettiin vuonna 2007, ovat nykyisin Hatsinassa Pyhän apostoli Paavalin kirkossa.

Pyhä Burgundofara¹ syntyi Meaux’n lähistöllä Poincyn kylässä 500- ja 600-lukujen taitteessa. Burgundofaran isä Changéric² kuului burgundilaiseen ylhäisöön ja toimi hallitsija Theodobertin (k. 612) neuvonantajana. Burgundofaran äidin nimi puolestaan oli Leodegonda. Burgundofaran sisaruksiin lukeutuvat pyhä Cagnoald Laonilainen (6.9.) sekä pyhä Faro (28.10.).

Burgundofaran ollessa kymmenenvuotias³ pyhä Columbanus (23.11.) vieraili hänen perheensä luona. Columbanus oli tuolloin maanpaossa Luxeuilista, ja Changéric toivotti hänet tervetulleeksi kotiinsa. Vierailun aikana Columbanus omisti nuoren Burgundofaran Kristukselle, sillä tyttö halusi pyhittää koko elämänsä Jumalan palvelemiseen.

Isä tahtoi kuitenkin tyttärensä menevän naimisiin, ja Burgundofaran vartuttua hän pakotti tämän kihlautumaan. Tämän seurauksena Burgundofara sairastui vakavasti. Neidon ollessa jo kuoleman partaalla hänen kotitaloonsa saapui vieraaksi Columbanuksen seuraaja, pyhä Eustathius (29.3.). Changéric lupasi Eustathiukselle antavansa tyttärensä Kristuksen morsiameksi, jos tämä vain jäisi eloon. Eusthatius rukoili Burgundofaran puolesta ja tämä parani sairaudestaan.

Changéric ei kuitenkaan pitänyt lupaustaan vaan päätti naittaa Burgundofaran. Kun tyttö kuuli isänsä aikeista, hän pakeni kodistaan ja piiloutui kirkkoon, joka oli omistettu pyhälle Pietarille. Changéric lähetti palvelijoitaan Burgundofaran perään ja käski näiden tappaa tytön, jos tämä ei suostuisi tottelemaan. Löydettyään Burgundofaran palvelijat uhkasivat neitoa kuolemalla. Lujatahtoinen neito ei kuitenkaan suostunut luopumaan aikeistaan.

Palvelijat olivat jo aikeissa tappaa neidon, kun Eustathius saapui jälleen pelastamaan hänen henkensä. Eustathius esti surmateon, ja hänen ansiostaan isän ja tyttären välille syntyi lopulta sopu. Tämän jälkeen Eustathius järjesti Burgundofaran Meaux’in piispa Gondoaldin luo. Piispa vihki Burgundofaran virallisesti nunnaksi vuonna 614.

Muutama vuosi myöhemmin Burgundofara suostutteli isänsä rakennuttamaan mailleen kaksoisluostarin. Tätä luostaria kutsuttiin alun perin siltaa tarkoittavan kelttiläisen sanan (brie) mukaan Brigeksi tai latinan kielellä Evoriacumiksi, mutta myöhemmin se tuli tunnetuksi Faremoutiersin luostarina.

Nuoresta iästään huolimatta Burgundofara valittiin luostarin johtajaksi. Tässä asemassa hän toimi kolmenkymmenenseitsemän vuoden ajan. Luostarissa noudatettiin pyhän Columbanuksen luostarisääntöä, johon kuuluivat tiheät synnintunnustukset: luostariasukkaat tunnustivat syntinsä kolme kertaa päivässä. Tällä jatkuvalla tarkkaavaisuudella pyrittiin saavuttamaan sydämen puhtaus, josta Vapahtaja puhuu vuorisaarnassa (Matt. 5:8).

Burgundofara oli erinomainen hengellinen äiti, joka osasi ohjata sieluja viisaasti. Monet nunniksi vihkiytyneet englantilaiset prinsessat ja pyhät nunnat kilvoittelivat hänen ohjauksessaan. Heihin lukeutuvat muun muassa pyhät Ethelburga (5.4.) ja Ercongota (23.2.). Luostariasukkaiden lisäksi Burgundofara piti myös huolta hurskaista maallikoista.

Kerran Burgundofaran nuorempi veli Faro vieraili sisarensa luona luostarissa. Sisar ja veli puhuivat keskenään, ja Burgundofara kehotti veljeään jättämään taakseen maalliset huolet. Sisarensa taivaallisista puheista liikuttunut Faro luopuikin merkittävästä virastaan, suostutteli kihlattunsa menemään luostariin ja vihkiytyi itse munkiksi. Hieman myöhemmin Faro vihittiin Meaux’in piispaksi. Pyhä Burgundofara nukkui kuolonuneen joko vuonna 643 tai 655 (tai 657). Hänen reliikkiensä äärellä on tapahtunut useita ihmeitä.

Pyhä Niketas syntyi 700-luvun jälkipuoliskolla Bitynian Kesareassa lähellä Prussaa (nyk. Bursa) ainoana lapsena varakkaaseen kristittyyn perheeseen. Hänen äitinsä kuoli kahdeksan päivää synnytyksen jälkeen. Hurskas isä Filaretos antoi lapsen oman äitinsä hoitoon. Kun poika oli vähän varttunut, isä meni luostariin. Vietettyään muutaman vuoden Jumalalle otollista kilvoituselämää isä kuoli. Niketas oli tuolloin 11-vuotias.

Kesarean piispa otti Niketaksen kasvatettavakseen. Piispa opetti pojalle pyhiä kirjoituksia ja vihki hänet lukijaksi. Täynnä intoa Niketas tutki niin Uutta kuin Vanhaakin testamenttia. Herran sanat kaiken jättämisestä (Luuk.14:26) tekivät häneen suuren vaikutuksen, ja hän päätti noudattaa edesmenneen isänsä esimerkkiä, ottaa ristinsä ja seurata Kristusta. Niketas meni munkki Stefanoksen luo, joka elettyään ensin yhteiselämäluostarissa oli aloittanut erakkokilvoituksen luolassa kaupungin lähellä. Stefanos otti hänet joksikin aikaa oppilaakseen, mutta kehotti sitten häntä siirtymään yhteiselämäluostariin. “Siellä saat kokea niin murhetta kuin iloakin, siellä opit käytännön hyveitä eläessäsi toisten veljien parissa. Yhteisöllinen elämä opettaa sinulle arvostelukykyä ja kohoat oikeassa järjestyksessä kohti Jumalaa tarvitsematta pelätä eksytystä”, hän sanoi.

Nuorukainen totteli ohjaajansa neuvoa ja hakeutui pyhän Nikeforoksen (4.5.) vasta perustamaan Medikionin luostariin Bitynian Olymposvuorelle. Niketaksen esimerkillinen kuuliaisuus, syvä kiintymys hengelliseen isäänsä Nikeforokseen, paasto ja itsehillintä saivat kaikki veljet arvostamaan häntä. Viiden vuoden kuluttua patriarkka Tarasios (25.2.) vihki hänet papiksi Konstantinopolissa. Kun hän palasi vihkimyksen jälkeen luostariin, ikääntyvä igumeni Nikeforos luopumatta virallisesti igumenin asemasta alkoi vähitellen siirtää luostarin johtotehtäviä hänelle. Apunaan Niketaksella oli tunnettu munkki isä Athanasios, joka oli aloittanut kilvoittelunsa Symbolien luostarissa ja toimi luostarin taloudenhoitajana. Medikionin luostarissa oli noihin aikoihin lähes sata munkkia.

Näiden kolmen pyhän miehen hyveellisyys teki Medikionin luostarista aikansa malliluostarin, maanpäällisen taivaan, jossa ei koskaan lausuttu yhtään turhaa sanaa. Pyhä Niketas oli veljille kaikkien hyveiden elävä esikuva. Hänen johtamistapansa oli tiukka mutta nöyryydellä ja lempeydellä höystetty. Hänessä asuva Jumalan armo sai aikaan, että hän ennusti tulevia tapahtumia ja paransi sairaita, joita tuli luostariin. Jonkin ajan kuluttua sekä Athanasios että igumeni Nikeforos poistuivat tästä maailmasta. Munkkien sekä patriarkka Nikeforos I:n painostuksesta Niketas joutui virallisestikin ottamaan igumenin arvon. Hän jatkoi enkelimäistä kilvoitteluaan, ja hänen persoonansa veti puoleensa uusia veljiä, niin että luostari kasvoi hänen aikanaan.

Noihin aikoihin keisari Leo V Armenialainen (806–820) aloitti jälleen ikonien kunnioittajien vainot. Saadakseen puolelleen ortodoksisen kansan hän kutsui pääkaupunkiin tunnetuimmat luostarinjohtajat, joita hän taivutteli omaksumaan näkemyksensä. Kun keisari vetosi Herran sanaan, että Isää pitää rukoilla “hengessä ja totuudessa” (Joh. 4:22), perustellakseen siten ikonien käytöstä poistamista, Niketas vastasi keisarille, että ikonit hylkäävä kieltää Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen ihmiseksi tulon, jolloin Hän sai kuvattavan hahmon. Keisari ymmärsi näkevänsä turhaa vaivaa. Peläten Niketaksen mainetta pyhänä miehenä hän päätti turvautua väkivaltaan ja käski heittää tämän vankityrmään, missä keisarin kätyrit kävivät vähän väliä pitämässä kuulusteluja.

Lopulta keisari Leo lähetti Niketaksen ja hänen kumppaninsa keskellä talvea jalkaisin Massalaian linnoitukseen Vähän-Aasian ylängölle. Heti kun he olivat tulleet perille, he saivat käskyn palata takaisin Konstantinopoliin. Patriarkka Nikeforos oli karkotettu ja hänen tilalleen oli laittomasti asetettu Teodotos. Niketasta ja muita tunnustajia houkuteltiin osallistumaan vain yhden ainoan kerran Teodotoksen toimittamaan liturgiaan ja vastaanottamaan pyhä ehtoollinen häneltä, minkä jälkeen he pääsisivät vapaiksi ja saisivat palata luostareihinsa. Keisari selitti heille, että Teodotoksella oli asunnossaan ikoneita, joita tämä kyllä kunnioitti mutta ei palvonut. Näännyttävä vankeus ja keisarin tekopyhät puheet saivat tunnustajat suostumaan tähän ehdotukseen.

Pian tämän tapahtuman jälkeen Niketas, joka oli tajunnut virheensä ja jota omantunnon soimaukset raatelivat, pakeni pääkaupungista ensin Prokonnesokselle Marmaran meren rannalle tarkoituksenaan katua siellä yksinäisyydessä. Mutta ajatellessaan, miten turmiollisesti hänen yhteytensä harhaoppisiin ikonien vastustajiin oli vaikuttanut kansaan, hän palasi takaisin Konstantinopoliin. Kaupungin keskusaukiolla hän teki julkisen kääntymyksen lyöden rintaansa ja tuomiten hairahduksensa, johon hän oli langennut yhtyessään toisten mielipiteeseen. Hänet vangittiin heti ja vietiin Pyhän Glykerian saarelle Akritaksen niemen lähelle. Siellä hän joutui lojumaan kuusi vuotta vankilassa ja kestämään alueen hallitusmiehen Anthimoksen epäinhimillistä käytöstä; miestä kutsuttiin ilkeytensä takia Kaifakseksi. Ikkunattomassa tyrmässä Niketas eli homehtuneella leivällä ja suolapitoisella vedellä. Hän oli kuitenkin valmis kärsimään mitä tahansa, kuolemankin, saadakseen anteeksi hairahduksensa ja säilyttääkseen ortodoksisen uskonsa. Mutta vaikka hänen ruumiinsa elikin ahdistuksessa, hänen henkensä kohosi jumalallisen näkemisen korkeuksiin. Hän sai Herralta ihmeiden armolahjan ja pystyi rukouksellaan vapauttamaan ystävänsä Sakariaksen, joka suorittaessaan Traakiassa keisarin antamaa diplomaattista tehtävää oli joutunut barbaarien käsiin.

Leo V:n kuoltua vuonna 820 Niketas pääsi vapaaksi, mutta hän ei palannut Medikioniin. Lankeemuksensa takia hän piti itseään arvottomana jatkamaan luostarin johtamista. Loppuelämänsä hän kierteli eri saarilla Konstantinopolin ympäristössä eläen yksin ja lohduttaen rukouksillaan sairaita ja onnettomia. Lopulta hän asettui pieneen taloon Kultaisen Sarven alueelle ja eli siellä enemmän enkelin kuin ihmisen tavoin. Muutaman kuukauden kuluttua hän sairastui ja antoi sielunsa Jumalan käsiin huhtikuun 3. päivänä vuonna 824. Suuri määrä munkkeja ja vainojen aikaisia tunnustajia, heidän joukossaan myös Tessalonikan arkkipiispa Joosef (14.6.), oli läsnä hänen hautajaisissaan. He saattoivat hänen ruumiinsa Medikionin luostariin, jossa se haudattiin pyhän Nikeforoksen viereen.

Pyhittäjä Nektari oli alun perin Sergein Pyhän Kolminaisuuden luostarin munkki. 1400-luvun puolivälissä hän siirtyi kilvoittelemaan ikimetsään Bežetskin ylängölle Tverin hiippakuntaan. Nektarin kilvoitteluelämä ja hengellinen viisaus toivat hänen luokseen lukuisia kilvoittelijoita. Paikalle rakennettiin Neitsyt Marian temppeliinkäynnille omistettu luostari, jonka johtajana pyhä Nektari toimi. Hän antoi sielunsa rauhassa Herralle vuonna 1492.

Pyhä Paavali eli 1600-luvulla. Hän oli syntyperältään venäläinen, mutta joutui lapsena Krimin tataarien vangiksi, jotka myivät hänet orjaksi Konstantinopoliin. Eräs kristitty lunasti hänet vapaaksi. Paavali meni naimisiin venäläisen niin ikään vankina olleen tytön kanssa.

Raskas vankeusaika oli vaikuttanut Paavalin terveyteen, niin että hän sairastui epilepsiaan. Kerran kohtauksen aikana hänen vaimonsa ja kristityt naapurit päättivät viedä hänet Jumalanäidin kirkkoon, jossa monet samasta vaivasta kärsineet olivat parantuneet. Matkalla epilepsiakohtauksen saanut Paavali vastusteli ja huusi olevansa hagarilainen eli islaminuskoinen. Turkkilaiset vihastuivat kuvitellessaan kristittyjen vievän väkisin kirkkoon islamiin kääntynyttä ja ilmoittivat asiasta viivyttelemättä visiirille. Sotilaiden tullessa Paavali oli jo toipunut kohtauksesta. Hän sanoi suoraan tuomarille, ettei hänellä ollut koskaan ollut pienintäkään aikomusta kääntyä muslimiksi ja että sanat olivat päässeet hänen suustaan epilepsiakohtauksen aikana. Turkkilaiset eivät kuitenkaan halunneet myöntää olleensa väärässä vaan uhkasivat häntä kuolemalla, jos hän ei tunnustautuisi muslimiksi. Paavalin vaimo rohkaisi häntä venäjäksi pysymään lujana ja olemaan pelkäämättä kuolemaa, joka liittäisi hänet hetkessä pyhien joukkoon. Hän sanoi pitävänsä itseään autuaana, jos saisi olla marttyyrin puoliso. Silloin visiiri käski sitoa naisen pylvääseen ja ruoskia hänet.

Kun Paavali oli kolmesti vakuuttanut olevansa kristitty, turkkilaiset mestasivat hänet suurena perjantaina huhtikuun 3. päivänä 1683.

Pyhä Polykarpos eli Aleksandriassa keisari Maximianuksen hallituskaudella (286–305). Hän oli kristitty ja hänen uskonsa Kristukseen oli horjumaton. Nähdessään muiden kristittyjen kärsivän vainoissa Polykarpos halusi itsekin kärsiä Kristuksen puolesta. Niinpä hän meni pakanoista koostuvan oikeuden eteen ja alkoi nuhdella heitä. “Eikö teillä ole lainkaan inhimillisiä tunteita?” Polykarpos kysyi heiltä. “Kristityt ovat aivan tavallisia ihmisiä, samanlaisia kuin tekin. Silti te hakkaatte heidät palasiksi kuin puut, jos he ilmaisevat yhteisen uskonsa”, Polykarpos huudahti. Puheensa päätteeksi hän ilmoitti rohkeasti olevansa itsekin Kristuksen palvelija. Polykarpoksen sanoista raivostunut tuomari käski ottaa hänet kiinni ja kiduttaa häntä raa’asti. Lopulta pakanat mestasivat Polykarpoksen. Näin pyhä Polykarpos sai kaipaamansa marttyyrien kruunun.

Pyhät Amfianos¹ ja Edesios olivat veljeksiä. He syntyivät 200-luvun jälkimmäisellä puoliskolla varakkaaseen perheeseen, joka asui Lyykian Gagaessa. Veljesten vanhemmat antoivat lapsilleen parhaimman mahdollisen koulutuksen. Vartuttuaan Amfianos meni opiskelemaan retoriikkaa, filosofiaa sekä lakia Berytokseen (nyk. Beirut).

Opiskeluvuosinaan Berytoksessa Amfianos kääntyi kristityksi. Opintojensa päätyttyä nuori kristitty palasi kotiseudulleen. Oltuaan jonkin aikaa lapsuuskodissaan Amfianos kuitenkin huomasi, että hänen oli mahdotonta elää epäjumalia palvovien vanhempiensa kanssa. Häntä ei myöskään kiinnostanut se maallinen elämä, jota hänelle tarjottiin.

Niinpä 18-vuotias Amfianos pakeni synnyinseudultaan. Hän päätyi Palestiinan Kesareaan. Siellä hän kohtasi pyhän pappi Pamfiloksen (16.2.), joka kärsi myöhemmin marttyyrikuoleman. Amfianos liittyi Pamfiloksen oppilaiden seuraan ja opiskeli ohjaajansa alaisuudessa pyhien kirjoitusten merkitystä sekä hyveellistä elämää.

Vuoden 306 tienoilla puhkesi uusi kristittyjen vaino, jonka takana olivat keisari Maximianus II Daian määräykset. Suurin osa kristityistä oli erittäin peloissaan. Amfianos oli kuitenkin poikkeus. Kirkkohistorioitsija Eusebius kertoo hänen urheudestaan.² Kertomatta kenellekään, minne oli menossa, Amfianos käveli kuvernöörin palatsille. Hän saapui paikalle juuri kun kuvernööri oli uhraamassa epäjumalille. Rohkea nuorukainen alkoi nuhdella kuvernööriä, joka käski saman tien pidätyttää hänet. Amfianos hakattiin ja heitettiin vankilaan.

Kahden päivän kuluttua Amfianos tuotiin kuulusteltavaksi ja kidutettavaksi. Kaikkiin kyselyihin hän vastasi vain yhdellä lauseella: “Minä olen Kristuksen palvelija.” Niinpä hänen ihonsa nyljettiin ja hänen jalkansa sytytettiin palamaan. Kiduttajiensa hämmästykseksi kärsivä Amfianos ei luopunut uskostaan.

Amfianos heitettiin takaisin tyrmään kolmeksi päiväksi. Tämän jälkeen tuomari käski heittää puolikuolleen marttyyrin mereen. Eusebius kertoo, että samalla hetkellä kun pyhä Amfianos heitettiin veteen, merta ja kaupunkia ravisteli maanjäristys ja kuului jylisevä ääni. Tapahtumista järkyttyneet kaupunkilaiset tulivat ulos kodeistaan huutaen avukseen Jeesuksen Kristuksen nimeä.

Pian pyhän Amfianoksen marttyyrikuoleman jälkeen hänen veljensä Edesioskin meni tunnustamaan viranomaisten edessä uskonsa Kristukseen. Ei ole tarkkaa tietoa siitä, milloin Edesioksesta oli tullut kristitty. Joidenkin lähteiden mukaan tämä oli kuitenkin tapahtunut jo ennen Amfianoksen kääntymystä Berytoksessa.

Kuultuaan Edesioksen tunnustuksen viranomaiset kiduttivat häntä. Tämän jälkeen he lähettivät hänet pakkotöihin Palestiinan kuparikaivoksiin. Edesios työskenteli kaivoksissa kärsivällisesti ja lopulta hänet vapautettiin. Tämän jälkeen hän matkusti Aleksandriaan, jossa kristittyjä vainosi erityisen julkea kaupunginjohtaja nimeltään Hierokles. Tämä muun muassa lähetti neitsyyteen vihkiytyneitä kristittyjä ilotaloihin.

Kun Edesios kuuli kaupunginjohtajan toimista, hän kiiruhti tämän luo. Hän löi Hieroklesta niin kovaa, että tämä kaatui maahan. Edesios pidätettiin heti. Tämän jälkeen häntä kidutettiin raa’asti. Lopulta Edesios kärsi marttyyrikuoleman samalla tavalla kuin hänen veljensä. Pyhä Edesios heitettiin mereen ja niin hän antoi sielunsa Jumalalle.³

Pyhä Niketius¹ syntyi hurskaiden vanhempien lapsena Burgundissa 500-luvun alkupuolella. Hänen isänsä oli senaattori, ja tämä järjesti pojalleen hyvän koulutuksen. Niketius oli jo lapsena erittäin nöyrä ja rukoili paljon. Nuorena hän sairastui vakavasti. Hänen kasvoihinsa tuli kasvain. Pyhä Martinus Laupias, Toursin piispa (11.11.), ilmestyi kuitenkin nuorukaiselle ja syöpä parani.

Niketius vihittiin papiksi noin kolmekymmentävuotiaana. Hän alkoi innokkaasti ohjata nuoria seuraamaan Kristusta ja innoitti heitä elämään siveellisesti. Papintyönsä ohella Niketius teki raskasta ruumiillista työtä, josta saamansa palkan hän käytti köyhien avustamiseen.

Vuonna 551 Lyonin piispa Sacerdus, joka oli Niketiuksen setä, sairastui vakavasti. Sairastuessaan piispa oli vierailulla kuningas Chidebertin luona Pariisissa. Sacerdus esitti viimeiseksi toiveekseen kuninkaalle, että hänen veljenpoikansa seuraisi häntä Lyonin piispanistuimelle. Kuningas Chidebert suostui piispan pyyntöön, joten Niketius vihittiin Lyonin piispaksi.

Niketius toimi Lyonin piispana kahdenkymmenenkahden vuoden ajan. Hän oli luonteeltaan lempeä, mutta samalla myös luja. Kerran Niketius antoi eräälle diakonille määräyksen olla toimittamatta jumalanpalveluksia. Diakoni ei kuitenkaan totellut piispaa. Nähdessään sitten diakonin palvelemassa liturgiassa Niketius huudahti: “Vaietkoon!” Piispan sanan voimasta diakoni kaatui heti maahan ja alkoi vaikeroida. Onneton diakoni vapautui demonista ja pystyi nousemaan ylös vasta kun pyhä piispa oli rukoillut hänen puolestaan.

Piispana ollessaan Niketius osallistui myös useisiin kirkolliskokouksiin. Niketiuksen erityisansioksi voidaan lukea hänen ponnistelunsa hyvän järjestyksen palauttamiseksi Gallian kirkkoon, minkä hän sai toteutettua vuonna 567 Lyonissa kokoontuneessa kirkolliskokouksessa.

Pyhä Niketius nukkui rauhassa kuolonuneen vuonna 573. Hänen reliikkejään säilytetään Lyonissa kirkossa, joka on nimetty hänen mukaansa. Niketiuksen elämäkerran kirjoitti hänen veljenpoikansa, pyhä Gregorius Toursilainen.

Pyhittäjä Titus oli munkkina Konstantinopolin alueella 700-luvun lopulla. Kuuliaisuutensa ja muiden hyveidensä avulla hän erottui aikansa munkkien yläpuolelle, ja niin hänet valittiin igumeniksi. Luostarin johtajana Titus oli sävyisä ja piti hyvää huolta munkeistaan antaen sydämessään palaneen ilon ja rakkauden säteillä koko veljestöön. Hän oli kuin evankeliumin mukaisen elämän elävä ikoni. Enkelimäisen puhtaana pyhä Titus oli arvollinen saamaan ihmeidentekemisen lahjan, mistä juontuu hänen lisänimensä ”Ihmeidentekijä”. Kilvoituksensa päätettyään hän nukkui pois rauhassa jättäen pyhän elämänsä muiston perinnöksi.