Pyhittäjä Serafim Sarovilainen syntyi heinäkuun 19. päivänä vuonna 1754 Kurskissa Keski-Venäjällä ja sai kasteessa nimen Prohor. Hänen vanhempansa Isidor ja Agafia Mošnin olivat hartaita ortodokseja ja ammatiltaan kauppiaita. Elämänsä loppupuolella Isidor Mošnin ryhtyi rakentamaan Kurskiin Pyhittäjä Sergei Radonežilaisen kirkkoa mutta kuoli ennen sen valmistumista. Hän jätti rakennustöiden päätökseen saattamisen vaimonsa tehtäväksi. Prohor oli vasta kolmevuotias menettäessään isänsä.

Pienestä pitäen Prohor oli Jumalan kaitselmuksen erityisessä suojeluksessa. Kerran Agafia Mošnina otti pojan mukaansa kirkon rakennustyömaalle. Siellä tämä putosi kellotornista, mutta Herra varjeli hänet vahingoittumattomana.

Kymmenenvuotiaana Prohor sairastui vakavasti. Jumalanäiti ilmestyi hänelle unessa luvaten parantaa hänet. Pian Mošninien pihan poikki kulki ristisaatto, jossa kannettiin kuuluisaa kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän kurskilaista Ennusmerkki-ikonia. Äiti kantoi Prohorin pihalle suutelemaan ikonia, minkä jälkeen lapsi toipui nopeasti.

Jo nuorena Prohorin mielessä kypsyi päätös omistautua palvelemaan Jumalaa. Hurskas äiti ei estellyt häntä vaan siunasi hänet luostarielämään antamalla ristin, jota pyhittäjä kantoi kaulassaan koko elämänsä. Ennen luostariin menoaan Prohor kävi pyhiinvaellusmatkalla Kiovassa, jossa skeemamunkki Dosifei antoi hänelle siunauksen mennä Sarovin luostariin. Prohor palasi vielä vähäksi aikaa kotiinsa hyvästelemään lopullisesti äitinsä ja omaisensa ja lähti sitten Sarovin luostariin, jonne hän saapui Jumalansynnyttäjän temppeliinkäymisen aattona (20.11.) vuonna 1778.

Sarovin luostarin johtaja isä Pahomi otti nuorukaisen lämpimästi vastaan. Prohor teki luostarissa erilaisia kuuliaisuustehtäviä: hän leipoi niin ruokaleipää veljestölle kuin kirkkoleipääkin, oli työssä puusepänverstaassa sekä toimi herättäjänä ja ponomarina eli alttariapulaisena. Kaikki saamansa tehtävät hän teki ahkerasti ja innokkaasti kuin olisi palvellut Herraa itseään. Jatkuvalla työnteolla hän suojeli itseään ikävältä, josta hän myöhemmin sanoi: ”Se on aloittelevan munkin vaarallisin kiusaus, jota vastaan taistellaan rukoilemalla, karttamalla turhanpuhumista, tekemällä voimien mukaan käsitöitä, lukemalla Jumalan sanaa ja pysymällä kärsivällisenä, sillä ikävä saa alkunsa heikosta luonteesta, huolettomasta elämästä ja turhanpuhumisesta.”

Kirkossa Prohor yritti välttää ajatuksen harhautumista ja kuunteli lukemista ja laulamista keskittyneesti ja tarkkaavaisesti. Hän pysytteli mahdollisimman paljon keljassaan rukoillen ja lukien Raamattua – erityisesti evankeliumeja, apostolien lähetyskirjeitä ja psalmeja – sekä pyhien isien kirjoituksia ja pyhien elämäkertoja.

Jo näinä vuosina Prohor otti esimerkkiä munkeista, joilla oli tapana mennä yksinään metsään rukoilemaan. Hän pyysi vanhukselta siunauksen ja alkoi vapaa-aikanaan käydä metsässä, missä hän täydessä yksinäisyydessä toisti Jeesuksen rukousta. Hän rakensi metsään majan ja uppoutui siellä Jumalan muistamiseen ja rukoukseen. Samalla hän kiristi paastoa: keskiviikkoisin ja perjantaisin hän ei syönyt mitään ja muina päivinä nautti aterian vain kerran päivässä. Vähitellen hän alkoi siirtyä ulkoisesta elämästä, paastosta, pidättäytymisestä, valvomisesta, kumarruksista, rukouksesta ja muista ruumiillisista kilvoituksista sisäiseen elämään, joka on mielen ylentämistä Jumalan puoleen, sydämen tarkkailemista, sisäistä rukousta ja hengellisten asioiden katselemista.

Vuonna 1780 Prohor sairastui vesipöhöön. Hän sairasti kaikkiaan kolme vuotta. Puolet ajasta hän oli vuoteenomana kestäen valittamatta kaikki tuskat. Sairauden loppuvaiheessa vanhukset pelkäsivät jo hänen henkensä puolesta ja halusivat kutsua lääkärin, mutta Prohor pyysi, etteivät he tekisi sitä, sillä hän oli päättänyt jättää itsensä kokonaan Herran Jeesuksen Kristuksen ja Hänen puhtaimman Äitinsä käsiin. Sairaan puolesta toimitettiin vigilia ja liturgia ja hän osallistui pyhään ehtoolliseen. Sen jälkeen Prohor näki näyssä Jumalanäidin, joka ilmestyi sanoinkuvaamattomassa valossa apostolien Pietarin ja Johannes Teologin seuraamana. Kaikkeinpuhtain Neitsyt osoitti kädellään sairasta ja sanoi Johannekselle: ”Tämä on meidän sukuamme”. Samalla hän laski kätensä Prohorin päälle, jolloin tämän oikeaan lanteeseen avautui haavauma, josta ruumiiseen kertynyt neste valui pois. Pian tämän näyn jälkeen Prohor toipui kokonaan.

Kun Prohor oli ollut Sarovin luostarissa kuuliaisuusveljenä kahdeksan vuotta, luostarin johtaja isä Pahomi vihki hänet munkiksi vuonna 1786. Nimeksi hänelle annettiin Serafim, mikä kuvaa hyvin hänen palavaa rakkauttaan Jumalaan.[3]Vuoden kuluttua hänet vihittiin munkkidiakoniksi, ja seuraavien kuuden vuoden ja kymmenen kuukauden ajan hän palveli kirkossa lähes keskeytyksettä. Sunnuntaita ja suuria juhlia edeltävän yön hän valvoi aina keljassaan seisten ja rukoillen liturgian alkuun asti. Noina vuosina hän sai kirkossa palvellessaan nähdä monia ihmeellisiä enkelinäkyjä.

Ihmeellisin näky Serafimin osaksi tuli erään pääsiäisen edellä, suuren torstain liturgiassa. Kesken palveluksen hän näki Herran Jeesuksen Kristuksen ilmassa taivaallisten ruumiittomien voimien ympäröimänä. Herra tuli ambonille, siunasi kirkkokansan ja astui kuninkaanovien oikealla puolella olevaan Kristuksen ikoniin. Serafim ei hengelliseltä innostukseltaan pystynyt sanomaan sanaakaan eikä edes liikkumaan paikaltaan. Hänet talutettiin ambonilta alttariin, missä hän seisoi vielä kolme tuntia kasvot loistaen häntä kohdanneen suuren armon vaikutuksesta.

Ilmestyksen jälkeen pyhittäjä enensi kilvoituksiaan. Päivisin hän teki kuuliaisuustöitä luostarissa, mutta yöt hän vietti rukoillen metsäkeljassaan. Vuonna 1793 hänet vihittiin pappismunkiksi 39 vuoden ikäisenä. Hänen sielunsa kaipasi kuitenkin yksinäisyyttä. Ulkonaiseen syyhyn – seisomisen aiheuttamaan jalkojen turvotukseen – vedoten hän pyysi siunausta vetäytyä erakkoelämään. Luostarin johtaja isä Pahomi antoikin hänelle tuon siunauksen ennen kuolemaansa. Saatuaan siunauksen myös uudelta johtajalta isä Jesajalta Serafim siirtyi asumaan Sarovkajoen varrella mäntymetsässä sijaitsevalle mäelle noin viiden kilometrin päähän luostarista. Siellä hän omistautui yksinäiselle rukouselämälle. Mäen hän nimitti Athosvuoreksi. Hän raivasi keljansa lähelle kasvimaan ja hankki itse ravintonsa. Tätä ”etäistä erakkomajaa” ympäröiville paikoille hän antoi uudet, raamatulliset nimet: Betlehem, Jordan, Tabor, Golgata.

Lauantaisin ja juhlapäivien aattona Serafim tuli luostariin ja osallistui vigiliaan. Sunnuntaina ja juhlapäivinä hän nautti varhaisessa liturgiassa ehtoollisen. Kun veljet illalla menivät kirkkoon ehtoopalvelukseen, pyhittäjä otti mukaansa viikon leipäannoksen ja palasi erakkomajalleen. Hän söi leipää ja antoi sitä myös metsän eläimille ja linnuille. Kerran jopa suuren karhun nähtiin syövän hänen kädestään. Myöhemmin hän kiristi paastoaan, luopui leivästä ja söi vain omia kasviksiaan. Kolmen vuoden ajan hän eli syömällä vuohenputkea, jota hän kuivasi myös talven varalle.

Serafim kantoi jatkuvasti repussaan suurta evankeliumikirjaa ja luki sitä metsässä paikoilla, joille oli antanut raamatulliset nimet. Lisäksi hän tutki kirkkoisien teoksia, varsinkin pyhittäjä Johannes Siinailaista ja Iisak Syyrialaista. Hän toimitti yksinään päivittäin kaikki vuorokauden jumalanpalvelukset liturgiaa lukuun ottamatta ja teki Jeesuksen rukousta lausuessaan usein tuhat maahankumarrusta peräjälkeen. Työtä tehdessäkin hänen mielensä kohosi hengellisten asioiden katseluun.

Tavatessaan metsässä ihmisiä Serafim pysyi vaiti, kumarsi heille joskus maahan asti ja meni pois mitään sanomatta. Saatuaan lopulta luostarin johtajalta siunauksen hän esti ensin naisten ja sitten kaikkien muidenkin pääsyn luokseen. Herra hyväksyi hänen ajatuksensa täydellisestä vaikenemisesta ja antoi ikimäntyjen valtavien oksien tukkia hänen erakkomajalleen johtavan polun.

Luostarissa munkit taistelevat pahoja henkiä vastaan ikään kuin pikkulintujen kanssa, mutta erämaan asukkaat taistelevat kuin leijonia ja leopardeja vastaan. Paholainen hyökkäsikin Serafimia vastaan koko voimallaan ja herätti hänen mielessään herjaavia ajatuksia ja alakuloisuutta. Silloin pyhittäjä valitsi kilvoituspaikakseen graniittikiven kahden kilometrin päässä erakkomajastaan ja rukoili tuhat päivää ja tuhat yötä, lähes kolme vuotta, sen päälle polvistuneena ja kädet kohotettuina: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen”. Haavat hänen turvonneissa jaloissaan aukenivat uudelleen.

Jäätyään tappiolle sielunvihollinen alkoi lietsoa kolmessa talonpojassa ajatusta, että Serafimilla oli kätköissään arvokasta omaisuutta. He tulivat vaatimaan Serafimilta rahaa ja kävivät hänen kimppuunsa. Vaikka Serafim oli fyysisesti vahva, hän ei tehnyt pahalle vastarintaa vaan laski kirveen käsistään, risti kädet rinnalleen ja sanoi: ”Tehkää, mitä haluatte”. Rosvot pahoinpitelivät hänet niin että kalloon tuli murtuma ja kylkiluita katkesi. Köytettyään hänet he tutkivat keljan löytääkseen rahakätkön, mutta todettuaan ettei siellä ollut muuta kuin ikoni ja pari perunaa, he kauhistuivat ja pakenivat.

Tultuaan tajuihinsa Serafim ryömi keljaansa ja virui siellä yön yli kärsien kovia tuskia. Aamulla hän raahautui suurella vaivalla luostariin, jossa hän makasi kahdeksan vuorokautta vuoteenomana. Sen jälkeen Taivaan Valtiatar ilmestyi hänelle kevyessä unessa apostolien Pietarin ja Johanneksen kanssa. Pyhä Neitsyt kosketti hänen päätään ja paransi hänet. Ilmestyksen jälkeen pyhittäjä oli neljä tuntia haltioituneen ilon vallassa. Pian hän nousi vuoteesta, alkoi kävellä ja syödä ja parani, mutta jäi kumaraiseksi vanhukseksi ja kulki sen jälkeen keppiin tai kirveenvarteen tukeutuen.

Viiden kuukauden kuluttua pyhittäjä palasi erakkomajaansa. Hän antoi anteeksi rosvoille ja pyysi, ettei heitä rangaistaisi. Kaikki hänen kokemansa – paasto, kilvoitukset, kiven päällä rukoileminen ja pahoinpitely – oli hänelle vapaaehtoista marttyyriutta, jonka hän kesti Kristuksen tähden ja rakkaudesta Häneen.

Rakkaudesta pyhittäjä aloitti myös uuden kilvoituksen, vaikenemisen. Se ei tarkoita pelkkää ulkonaista vaikenemista ja kielen hillitsemistä, vaan ennen muuta kaikkien maallisten ajatusten torjumista ja täydellistä keskittymistä Jumalaan – mielen täydellistä uppoutumista Jumalaan ja omistautumista yksin Hänelle. Serafim ei enää puhunut kenenkään kanssa. Ihmisiä tavatessaan hän kumartui maahan ja vaikeni täydellisesti.

Luostarin johtajan isä Jesajan kuoltua vuonna 1807 luostarissa alkoi ilmetä epäluottamusta pyhittäjä Serafimia kohtaan. Uuden johtajan vaatimuksesta hän jätti tyynesti ja vastustelematta erakkomajansa, jossa hän oli kilvoitellut 15 vuotta, ja tuli luostariin. Siellä hän sulkeutui heti keljaansa pysytellen siellä viisi vuotta avaamatta ovea kenellekään. Sunnuntaisin hän osallistui keljassaan ehtoolliseen, lisäksi hänelle tuotiin joka päivä kirkosta siunattua kirkkoleipää. Keljan eteisessä oli arkku, jonka luona hän rukoili ajatellen kuolemaa. Ikonina oli Hellyyden Jumalanäidin ikoni, jota Serafim kutsui ”Kaikkien ilojen iloksi”. Hän toimitti edelleen yksin päivittäiset jumalanpalvelukset ja luki koko Uuden testamentin läpi joka viikko. Hän rukoili lakkaamatta, vartioi sydäntään ja uppoutui aika ajoin sanattomaan Jumalan katselemiseen.

Viiden vuoden kuluttua Serafim lievensi kilvoitustaan. Hän avasi keljan oven, mutta ei luopunut vaikenemiskilvoituksestaan. Sitten Taivaan Valtiatar ilmestyi hänelle yhdessä pyhittäjä Onufrios Suuren ja Pietari Athosvuorelaisen kanssa kehottaen häntä ottamaan vastaan ihmisiä ja opettamaan heitä. Ensin hänen luonaan kävi vain munkkeja, joita hän kannusti noudattamaan kaikkia luostarielämän sääntöjä, mutta pian hänen luonaan alkoi käydä yhä enemmän myös maallikkoja.

Harmaantunut ja kumarainen vanhus Serafim oli viettänyt 47 vuotta erilaisissa kilvoituksissa niin yhteiselämäluostarissa kuin erakkona, keljaan sulkeutujana ja vaikenijana. Nyt hän Pyhän Hengen armon ja valon täyttämänä aloitti hengellisen ohjaajan vaativassa tehtävässä. Hänen keljansa ovi oli avoinna kaikille aamuvarhaisesta iltamyöhään. Hän otti luokseen tulevat vastaan iloiten ja puhutteli heitä hellittelevillä nimityksillä kuten ”isäseni”, ”äitiseni” tai ”iloni”. Usein hän toisti pääsiäistervehdystä ”Kristus nousi kuolleista!”

Ystävällisillä ja nöyrillä sanoillaan pyhä Serafim herätti ihmisten omantunnon ja antoi monien elämälle uuden suunnan. Selvänäköisyydessään hän näki suoraan ihmisten sydämiin ja osasi neuvoa, lohduttaa, rohkaista tai ojentaa jokaista tarpeen mukaan. Kokonaan Jumalalle antautuneena hänen ymmärryksensä oli niin puhdistunut, että hän piti aina ensimmäistä mieleensä tullutta ajatusta Jumalalta saatuna ja kertoi sen neuvoa kysyville, eikä hän näin toimiessaan koskaan erehtynyt. Pyhän Serafimin kautta tapahtu monia ihmeellisiä parantumisia, kun hän voiteli sairaita keljassaan palaneen lampukan öljyllä tai antoi heidän juoda vettä lähteestä, jota kutsuttiin Serafimin lähteeksi. Se sijaitsi kahden kilometrin päässä luostarista ja hän rakensi sen luo ”lähemmän erakkomajan”, jossa hän vietti osan päivästä. Hän sai lukemattomia esirukouspyyntöjä niin elävien kuin kuolleidenkin puolesta, ja koska kaikkien muistaminen nimeltä oli mahdotonta, hän sytytti heidän puolestaan tuohuksia keljassaan, jossa saattoi kerralla palaa satoja tuohuksia.

Kerran kävellessään metsässä uskollisen opetuslapsensa Nikolai Motovilovin kanssa Serafim selitti hänelle, että kristillisen elämän todellinen päämäärä on Pyhän Hengen saaminen. ”Paasto, valvominen, rukous, almujen antaminen ja kaikki Kristuksen tähden tekemämme hyvät teot ovat keinoja Pyhän Hengen hankkimiseksi”, hän selitti. Motovilov teki monia kysymyksiä yrittäen käsittää asian. Lopulta Serafim tarttui häntä hartioista. Hänen kasvonsa alkoivat loistaa kirkkaammin kuin keskipäivän aurinko: ”Katso minuun, Jumalan ystävä. Rukoilin sydämessäni Herraa Jumalaa, että Hän antaisi sinun selvästi ruumiillisilla silmilläsi nähdä Pyhän Hengen laskeutumisen, ja Hän täytti pyyntöni. Älä pelkää. Olet nyt itse yhtä valoisa kuin minäkin. Olet itsekin täyttynyt Pyhästä Hengestä, muuten et pystyisi näkemään minua tällaisena. Mitä nyt tunnet?” ”Tunnen sielussani sellaista hiljaisuutta ja rauhaa, etten pysty sitä sanoin kuvailemaan”, Motovilov vastasi. ”Mitä muuta tunnet?” ”Sanomatonta suloisuutta ja tavatonta iloa ja lämpöä”, Motovilov sanoi. ”Pyhä Henki täyttää ilolla kaiken, mihin Hän koskee. Ja lämpökin on Pyhän Hengen lämpöä, se ei tule ulkopuolelta, sillä olemme lumisessa metsässä keskellä talvea. Lämpö on meissä itsessämme niin kuin Herra on sanonut: Jumalan valtakunta on sisäisesti teissä.” (Luuk. 17:21) Pitkän keskustelun päätteeksi Serafim sanoi, ettei kokemusta ollut tarkoitettu vain Motoviloville, vaan hänen kauttaan koko maailmalle. Motovilov kirjoittikin kaiken kokemansa ja isä Serafimilta kuulemansa muistiin. Hänen käsikirjoituksensa löytyi hänen jäämistöstään vuonna 1903, vain vähän ennen pyhittäjä Serafimin kanonisointia, ja se on sittemmin tullut tunnetuksi ympäri maailmaa. Pyhittäjä Serafimin lauseista kuuluisin lienee: ”Hanki sielun rauha, niin tuhannet ympärilläsi pelastuvat.”

Läheisen Divejevon naisyhteisön perustaja äiti Aleksandra (13.6.) oli uskonut yhteisönsä Serafimin hengelliseen ohjaukseen, kun tämä oli vielä nuori munkkidiakoni. Elämänsä loppupuolella Serafim huolehti ”Divejevon orvoista” niin hengellisesti kuin aineellisestikin. Hän otti luostarissa käyttöön ankarat yhteiselämän säännöt ja sanoi sisarille, että heidän tuli aina pitää kädet työssä ja rukous huulillaan. Rakkaimmille ja valituille sisarille hän perusti erillisen ”Mylly-yhteisön” ja perehdytti heidät sisäiseen Jeesuksen rukoukseen. Serafimin kuoleman jälkeen eräs petollinen munkki sotkeutui Divejevon asioihin. Mylly suljettiin ja luostarin sisaret joutuivat kestämään monia koettelemuksia.

Vähän ennen kuolemaansa pyhittäjä Serafim kutsui luokseen yhden Divejevon sisarista ja sanoi, että Jumalanäiti tulisi pian vierailemaan heidän luonaan. Samassa huoneessa kuului ikään kuin voimakas tuulenpuuska. Ovi avautui itsestään ja kelja tuli täyteen valoa ja suunnattoman hyvää tuoksua. Serafim vaipui polvilleen. Sisar pelästyi, mutta isä Serafim rohkaisi häntä sanoen: ”Älä pelkää. Tämä on Jumalan suurta armoa. Kaikkein puhtain ja pyhin Jumalansynnyttäjä tulee luoksemme.” Ilmestys kesti neljä tuntia. Jumalanäidin mukana olivat Johannes Kastaja ja Johannes Teologi sekä kaksitoista pyhää neitsyttä, joilla oli kruunut päässään. Jumalansynnyttäjä puhui pyhittäjä Serafimille kuin omalle sukulaiselleen ja lupasi huolehtia Divejevon sisarista. Näky päättyi siihen, että Jumalansynnyttäjä siunasi Serafimin ja sanoi hänelle: ”Pian, rakkaani, olet kanssamme.” Myös kaikki pyhät hyvästelivät vanhuksen. Ilmestyksen päätyttyä Serafim kertoi mukana olleelle sisarelle, että tämä oli jo kahdestoista hänen osakseen tullut Jumalanäidin ilmestys.

Vuotta ennen kuolemaansa pyhittäjä Serafim alkoi silminnähden heiketä. Hän viipyi usein keljansa eteisessä olevan ruumisarkun luona, jonka hän oli valmistanut itseään varten. Hän mittasi ja merkitsi itse hautapaikkansa ja puhui monille lähestyvästä kuolemastaan. Erään veljen kysymykseen ”Isä, miksemme elä yhtä ankarasti kuin muinaiset kilvoittelijat?” hän vastasi: ”Siksi, ettei meillä ole päättäväisyyttä. Jos meillä olisi päättäväisyyttä, eläisimme samoin kuin isämme, jotka muinoin loistivat kilvoituksillaan ja hurskaudellaan, sillä Jumalan armo ja apu on tänään sama kuin ennen.” Tämä isä Serafimin omaan elämänkokemukseen perustuva syvällinen totuus jäi hänen viimeiseksi opetuksekseen, jolla hän ikään kuin sinetöi kilvoituksensa.

Tammikuun 2. päivänä vuonna 1833 pyhittäjä Serafim löydettiin varhain aamulla keljastaan. Hän oli antanut henkensä Jumalan käsiin Jumalanäidin ikonin edessä, rukoukseen polvistuneena. Pyhittäjä Serafimin hengelliset lapset vaalivat uskollisesti hänen muistoaan. Hän ilmestyi monille heistä neuvoen ja lohduttaen sekä parantaen sairaita. Vastustajiakin oli, mutta hänen kunnioituksensa kansan parissa kasvoi kasvamistaan.

Pyhittäjä Serafimin kanonisointijuhla heinäkuun 19. päivänä vuonna 1903 oli Venäjän kirkon ja koko kansan suuri riemujuhla. Kanonisointijuhlaan osallistui muun muassa tsaari perheineen, lukuisia piispoja ja satojatuhansia pyhiinvaeltajia kaikkialta Venäjältä. Se oli suuren hengellisen innostuksen juhla, jossa Jumalan armo ihmisiä kohtaan tuntui käsin kosketeltavana. Juhla jäi eräänlaiseksi kirkollisen kulttuurin ja venäläisen hengellisyyden huippuhetkeksi ennen kommunistista vallankumousta ja sitä seurannutta vainon aikaa.

Vallankumouksen jälkeen kommunistiset vallanpitäjät takavarikoivat pyhittäjä Serafimin pyhäinjäännökset vuonna 1926 ja sulkivat niin Sarovin kuin Divejevonkin luostarin. Pyhäinjäännökset löydettiin uudelleen vasta vuonna 1991 Pietarista, Uskonnon ja ateismin museosta. Kun niiden aitous oli luotettavasti todettu, ne siirrettiin juhlallisesti uudelleen avattuun Divejevon luostariin.

Ortodoksinen kirkko viettää pyhittäjä Serafimin muistoa kaksi kertaa vuodessa. Pääjuhlaa vietetään hänen kuolemansa muistoksi tammikuun 2. päivänä. Toinen muistopäivä on 19. heinäkuuta hänen pyhäinjäännöstensä avaamisen ja hänen kanonisointinsa muistoksi. Samalla kyseessä on hänen syntymäpäivänsä. Pyhittäjä Serafim Sarovilainen on noussut nopeasti yhdeksi koko ortodoksisen maailman kunnioitetuimmista uudemmista pyhistä. Suomessa hänen reliikkejään on Valamon luostarissa ja Uspenskin katedraalissa Helsingissä.

Pyhä Georgios syntyi Georgiassa vuoden 1700 tienoilla. Lapsena hänet myytiin orjaksi eräälle turkkilaiselle, joka teki hänestä muslimin ja antoi hänelle uudeksi nimeksi Sali. Turkkilainen toi hänet mukanaan Mytileneen Lesboksen saarelle.

Isäntänsä kuoleman jälkeen Georgios eli muslimina aina 70:een ikävuoteensa saakka. Hän työskenteli pienessä verstaassa myyden ja ostaen erilaisia tarvikkeita. Hän osasi vain turkin kieltä, pysyi naimattomana ja eli koko elämänsä rauhallisesti ja kunniallisesti ja oli hyvissä väleissä niin muslimien kuin kristittyjen kanssa.

Yhtäkkiä 70-vuotiaana Georgios meni eräänä päivänä oma-aloitteisesti turkkilaisen tuomarin eteen ja sanoi: ”Olen syntynyt kristittynä ja kristittynä tahdon kuollakin. Nimeni on Georgios ja Georgioksena tahdon myös kuolla.” Tuomari kysyi hämmästyneenä: ”Mutta, Sali, mitä sinulle on tapahtunut? Veli hyvä, oletko menettänyt järkesi?” Georgios toisteli vain: ”Kristittynä, kristittynä, kristittynä tahdon kuolla.” Tuomari tiedusteli häneltä yhä uudelleen, miksi hän teki noin, mutta Georgios vastasi vain: ”Olen kristitty.” Lopuksi hänet suljettiin lukittuun huoneeseen, ilman kahleita. Tuomari arveli hänen menneen sekaisin ja jäi odottamaan, että hän tulisi järkiinsä.

Seuraavana päivänä Georgiosta kuulusteltiin uudelleen ja hänelle selitettiin, että jollei hän muuta mieltään, islamilaisen lain mukaan hänet on tapettava. Georgios oli yleensäkin vähäpuheinen, eikä hän nytkään sanonut muuta kuin olevansa kristitty. Kun sama toistui kolmantenakin päivänä, tuomari luovutti hänet janitsaareille surmattavaksi. Matkalla hirttopaikalle sotilaat löivät häntä, kiristivät köyttä hänen kaulansa ympäri ja taas hellittivät sitä vaatien häntä lausumaan islamin uskontunnustuksen. Georgios puristi kuitenkin suunsa tiukasti kiinni. Häväistäkseen tuomittua sotilaat veivät häntä ympäri toria pilkaten ja lyöden häntä.

Hirttopaikalla janitsaarit yrittivät pakottaa hänet kohottamaan yhden sormensa ilmaan sen merkiksi, että Jumala on yksi. Georgios puristi kuitenkin molemmat kätensä nyrkkiin niin lujasti, etteivät he saaneet hänen sormiaan auki. Tämän jälkeen he ruoskivat ja löivät häntä nyrkeillä, kunnes lopulta hirttivät hänet. Näin pyhä Georgios sai marttyyriseppeleen. Tämä tapahtui vuonna 1770.

Pyhä Kosmas tuli Jerusalemista Konstantinopoliin viettämään luostarielämää Blahernan palatsin lähistöllä. Häntä arvostettiin suuresti hänen hyveittensä ja avoimuutensa tähden. Kosmas valittiin patriarkka Johannes Ksifilinoksen seuraajaksi Konstantinopolin istuimelle vuonna 1075, jolloin hän oli jo lähes 90-vuotias. Patriarkkana hän kruunasi keisari Nikeforos Botaniateksen (1078–1081). Pyhä Kosmas ei ollut saanut teologista koulutusta. Vaikka keisari tuki häntä, Kosmas havaitsi itse, ettei pystynyt hoitamaan kaikkia asemaansa kuuluvia tehtäviä, ja niin hän erosi virastaan toukokuun 8. päivänä vuonna 1081. Hän vietti loppuelämänsä Khoran Vapahtajan luostarissa ja sai ihmeidentekijän maineen.

Pyhä Sylvester oli syntyjään roomalainen ja hurskaasta perheestä. Papiksi hänet vihki Rooman paavi pyhä Miltiades (311–314), jonka seuraajaksi Sylvester kansan vaatimuksesta valittiin. Sylvesteristä tuli paavi vuonna 314 ja hän johti Rooman kirkkoa 22 vuoden ajan. Hän osoittautui kaikin puolin arvolliseksi Pietarin istuimen perilliseksi. Sylvester oli peloton uskon puolustaja, joka vainojen aikana auttoi piileskeleviä kristittyjä ja hautasi surmattuja. Hän huolehti köyhien tarpeista ja piti selkeän eron kirkon elämän ja pakanallisten tapojen välillä. Hänet tunnettiin myös lukuisista ihmeistä.

Sylvesterin kaudella kirkon asema muuttui vainotusta valtion suosimaksi, ja tässä kehityksessä hänellä oli merkittävä rooli. Kun keisari Konstantinus Suuri (306–337) palasi Roomaan nähtyään näyssä ristin voittoisan voiman ja kukistettuaan vihollisensa, hän julkisti sarjan asetuksia kristinuskon aseman parantamiseksi. Pyhä Sylvester sai nyt opettaa vapaasti uskon salaisuuksia suurille väkijoukoille. Monia kastettiin, ja kirkossa vallitsi suuri ilo. Sylvester opetti kristinuskoa myös keisarille, joka kuitenkin lykkäsi kastettaan sanoen tahtovansa vihkiytyä uuteen elämään Vapahtajan kastamisen paikassa, Jordanvirran rannalla.

Paavi Sylvesterin ja keisari Konstantinuksen johdolla Roomaan rakennutettiin seitsemän suurta basilikaa, joista tärkein oli ensimmäinen Pietarin kirkko Vatikaanin alueella. Herran juhlia ja marttyyrien muistopäiviä voitiin nyt viettää vapaasti ja niiden arvon mukaisesti. Konstantinus lahjoitti kirkkoihin hopeamaljoja, lautasia, kynttelikköjä ja kattokruunuja. Hän antoi kirkolle myös maata ja viljelyksiä. Sylvester ei ehkä kuitenkaan saavuttanut täydellisesti Konstantinuksen luottamusta, sillä tämä lykkäsi kasteen ottamista vuodesta toiseen, kunnes hän kuolinvuoteellaan Nikomedeiassa vuonna 337 otti kasteen areiolaiselta papilta. Toisaalta kasteen lykkääminen oli tuohon aikaan tavallista, koska kastettavien edellytettiin luopuvan synneistään ja esimerkiksi surmaajille oli luvassa ankariakin katumusharjoituksia.

Jostain syystä paavi Sylvester ei osallistunut Konstantinuksen koolle kutsumaan Nikean kirkolliskokoukseen vuonna 325, vaan Roomaa edusti kahden papin ja kahden diakonin delegaatio. Pyhän Sylvesterin nimeen on liitetty suuri määrä legendoja. Näissä hän parantaa keisari Konstantinuksen leprasta ja kastaa hänet tai käy teologisia keskusteluja juutalaisen noidan kanssa tehden väkevämpiä ihmeitä kuin tämä.

Pyhä Sylvester nukkui pois 31. joulukuuta vuonna 335. Hänet haudattiin Priscillan hautausmaalle, jonne Sylvester oli itse rakennuttanut kirkon. Paavi Paavali I (757–767) siirrätti hänen reliikkinsä vuonna 761 Pyhän Sylvesterin kirkkoon, jossa säilytetään myös hänen kivistä paavinistuintaan.

Fabius Claudius Gordianus Fulgentius syntyi vuonna 468 Pohjois-Afrikan Karthagossa, jonka vandaalit olivat vallanneet Roomalta kolmisenkymmentä vuotta aiemmin. Hänen äitinsä Mariana, joka oli jäänyt nuorena leskeksi, opetti pojalleen kreikkaa ja latinaa. Fulgentius nimitettiin jo nuorukaisena Byzacenan provinssin veroasioiden prokuraattoriksi, ja hänen edessään oli loistelias ura, paljon rikkautta ja kunniaa.

Fulgentius ei kuitenkaan mieltynyt katoavaiseen hyvään. Hän luki pyhän Augustinuksen teoksia, joista erityisesti psalmin 36 pohjalta pidetty saarna teki häneen syvän vaikutuksen. Augustinuksen innoittamana Fulgentius päätti luopua kaikesta mikä sitoi häntä tähän maailmaan. Hän lähti piispa Faustuksen luostariin, jonka tämä oli perustanut jouduttuaan areiolaisen kuninkaan Hunericin karkottamaksi, ja pyysi päästä munkiksi. Piispa Faustus piti 22-vuotiasta ylimysnuorukaista liian heikkona ankaraan kilvoitteluelämään, mutta antoi hänen yrittää.

Kun Fulgentiuksen äiti sai tietää tapahtuneesta, hän tuli luostarin porteille ja huusi vihaisena: ”Kirkko on luvannut suojella leskiä: miksi se on nyt ryöstänyt poikani?” Fulgentius pysyi kuitenkin lujana päätöksessään, ja myös Faustus vakuuttui nähdessään hänen rakkautensa kilvoituselämään. Areiolaiset vandaalit eivät kuitenkaan jättäneet yhteisöä rauhaan ja sen toiminta oli lopetettava. Fulgentius pakeni toiseen luostariin, jonka johtaja Felix vetäytyi taka-alalle jättäen luostarinsa käytännössä Fulgentiuksen johdettavaksi.

Vuonna 499 Fulgentius joutui jälleen pakenemaan areiolaisia, tällä kertaa Sicca Venerian kaupunkiin. Fulgentiuksen julistama opetus Kristuksen ihmisyydestä ja jumaluudesta oli niin taidokasta, että se sai areiolaiset raivoihinsa. Hänet pidätettiin ja häntä kidutettiin ortodoksisen uskonsa tähden. Vapauduttuaan hän asettui joksikin aikaa Mididiin Pohjois-Afrikan länsirannikolla, jota tuohon aikaan sanottiin Mauritaniaksi. Kiertelevään elämään jo tottunut Fulgentius vieraili myös Roomassa, jossa hän rukoili pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin haudoilla.

Palattuaan Afrikkaan Fulgentius rakennutti erään kristityn ylimyksen pyynnöstä luostarin, mutta vetäytyi itse erakkoelämään omistautuen kokonaan rukoukseen, mietiskelyyn, lukemiseen ja yksinkertaiseen käsityöhön. Fulgentiuksen maineen levitessä piispa Faustus kuitenkin kutsui hänet johtamaan luostaria ja vihki hänet papiksi. Alueella oli vainojen jäljiltä runsaasti tyhjiä piispanistuimia, joille Fulgentiusta toistuvasti houkuteltiin. Lopulta vuonna 508 Faustus vihki Fulgentiuksen tämän vastusteluista huolimatta piispaksi Tunisin lähellä sijainneeseen Ruspen kaupunkiin.

Piispanakaan Fulgentius ei luopunut erämaassa omaksumastaan ankarasta paastosäännöstä ja pitkistä yörukouksista. Hänen anteliaisuutensa, nöyryytensä ja vaatimattomuutensa herättivät laajalti ihailua. Kuitenkin jo samana vuonna (508) vandaalien kuningas Thrasimund, joka oli kiihkeämielinen areiolainen, käynnisti uuden vainon. Tällä kertaa Fulgentius ja 60 muuta ortodoksista piispaa karkotettiin Sardiniaan vaikeisiin oloihin. Rooman piispa Symmachus (498–514) avusti heitä lähettämällä heille vaatteita ja rahaa. Fulgentius muutti etelärannikon Cagliarissa sijainneen talon luostariksi ja jatkoi kilvoitteluelämäänsä. Sieltä hän kirjoitti Afrikan kristityille pyrkien näin ohjaamaan heitä kirjeitse.

Fulgentiuksen maine sai kuningas Thrasimundin kutsumaan hänet vuonna 515 takaisin Afrikkaan osallistumaan julkiseen väittelyyn kristillisen opin tulkinnasta. Pyhän piispan esittämät perustelut nikealais-konstantinopolilaisen opin puolesta tekivät kuninkaaseen sellaisen vaikutuksen, että tämä pyysi häntä laatimaan ne kirjalliseen muotoon. Näin syntyi kirja nimeltä Vastaus kymmeneen väitteeseen. Keskustelujen jatkuessa Fulgentiuksen viisaus teki vaikutuksen Thrasimundiin, joka salli hänen jäädä Karthagoon. Areiolaisen papiston painostuksesta Fulgentius kuitenkin karkotettiin lopulta takaisin Sardiniaan vuonna 520.

Thrasimundin kuoltua vuonna 523 hänen seuraajansa Hilderic antoi pitkään vainotulle ortodoksiselle kirkolle toimintavapauden. Afrikan uskovat riemuitsivat piispojensa palatessa takaisin viidentoista vuoden maanpakolaisuuden jälkeen. Pyhä Fulgentius palasi Ruspeen ja nautti kristittyjen erityistä kunnioitusta. Hänen saarnojaan tultiin kuuntelemaan kaukaa, ja kovasydämisimmätkin liikuttuivat kyyneliin häntä kuunnellessaan. Karthagon arkkipiispa Bonifatius sanoi, ettei koskaan voinut kuunnella Fulgentiuksen saarnaa kuivin silmin. Ruspen seurakunta- ja luostarielämä nousivat uuteen kukoistukseen Fulgentiuksen johdolla.

Tuntiessaan elämänsä lopun lähestyvän pyhä Fulgentius vetäytyi pienelle Circinian (nyk. Kerkenna, Sfaxin edustalla) saarelle rakastamaansa erakkoelämään. Hän kilvoitteli saarella kaikessa hiljaisuudessa, kunnes hänen laumansa pyysi häntä vielä kerran palaamaan luokseen. Pyhä Fulgentius matkasi Ruspeen, mutta hänen aikansa alkoi olla lopussa. Hän pyysi papistoltaan ja munkeiltaan anteeksi kaikkia vääryyksiä, joita oli kenties tehnyt heille, ja kehotti kaikkia uskovia pitäytymään uskossa ja rakkaudessa. Pyhä Fulgentius nukkui pois 65 vuoden ikäisenä tammikuun 1. päivänä vuonna 532. Häntä sanottiin aikansa oppineimmaksi ja pyhimmäksi piispaksi.

Pyhä Basileios syntyi vuonna 329 Kappadokian Kesareassa ja nimettiin isänsä mukaan. Hänen äitinsä oli nimeltään Emmeleia. Perhe oli rikas ja arvostettu. Suvun jäsenet olivat olleet kristittyjä jo usean sukupolven ajan, ja heidän joukossaan oli ollut marttyyreja ja tunnustajia. Basileioksen isän vanhemmat olivat Maximianuksen vainojen aikana piileskelleet kymmenen vuotta Pontoksen vuorilla. Heidän hengellisenä isänään oli toiminut piispa Gregorios Ihmeidentekijä (17.11.).

Basileioksen lapsuudessa perheessä vallitsi syvästi kristillinen henki, mistä erityisansio kuului isoäiti Makrinalle. Basileioksella oli yhdeksän sisarusta. Isoäidin seuraajaksi perheen hengellisenä johtotähtenä kehittyi sittemmin sisaruksista vanhin, isoäitinsä nimeä kantanut pyhä Makrina (19.7.). Kihlattunsa kuoltua Makrina omisti elämänsä kokonaan Jumalalle ja sisaruksilleen. Hän piti nuoremmista sisaruksistaan huolta ja oli korvaamaton apu leskeksi jääneelle äidilleen. Basileioksen lisäksi kahdesta muustakin pojasta tuli piispa: syvähenkisestä Gregorioksesta (10.1.) tuli Nyssan metropoliitta ja nuorimmasta veljestä Pietarista Sebasteian arkkipiispa. Pyhänä kunnioitetaan myös askeettina kilvoitellutta Naukratiosta, joka kuoli jo nuorena.

Basileioksen lapsuusvuodet kuluivat Pontoksen Neokesareassa. Hänen ensimmäisenä opettajanaan oli hänen oppinut isänsä. Tämän kuoleman jälkeen Basileios opiskeli aikansa parhaiden opettajien johdolla Palestiinan Kesareassa, Konstantinopolissa ja lopulta silloisen maailman oppineisuuden keskuksessa Ateenassa. Siellä hän solmi elinikäisen ystävyyden toisen tulevan kirkkoisän Gregorios Teologin (25.1.) kanssa. Nämä kaksi opiskelijaa erottuivat muista hyveellisellä elämällään ja kyltymättömällä tiedonjanollaan. Gregorios sanoi myöhemmin, että Ateenassa ollessaan he tunsivat vain kaksi tietä: kirkkoon vievän ja akatemiaan vievän. Basileios opiskeli muun muassa filosofiaa, kielioppia, logiikkaa, puhetaitoa, matematiikkaa, astronomiaa ja lääketiedettä. Kun hän oli päättänyt opintonsa, häntä pyydettiin jäämään Ateenaan opettajaksi, mutta hän tahtoi kokeilla siipiään muualla.

Kotiin palattuaan Basileios aloitti uransa asianajajana Kesareassa. Häntä odotti loistava tulevaisuus. Hänen äitinsä ja sisarensa Makrina olivat kuitenkin jo tuolloin muuttaneet kotinsa Annesissa Irisjoen rannalla luostariksi, ja myös Basileioksen veljet elivät sen lähistöllä askeettisesti. Samoihin aikoihin Naukratios kuoli kalastusretkellä. Tämä kaikki yhdessä Makrinan vakavien kehotusten kanssa sai Basileioksen ymmärtämään maailmallisten pyrkimystensä turhuuden. Hän luopui loistavasti alkaneesta asianajajan urastaan, tutki syvällisesti Uuden testamentin kirjoja, otti kasteen ja päätti itsekin antautua kilvoitteluelämään.

Tapansa mukaan Basileios tahtoi paneutua asiaan perusteellisesti. Hän lähti tutustumaan askeettiseen kilvoitukseen sen syntyseuduille. Basileios vieraili kilvoittelijoiden luona Egyptissä, Palestiinassa ja Syyriassa ja kävi ilmeisesti aina Mesopotamiassa saakka. Hän keräsi kaikkialta parhaita vaikutteita soveltaakseen niitä käytäntöön omassa elämässään.

Matkoiltaan palattuaan Basileios asettui lähelle äitiään ja sisartaan. Hän rakensi itselleen majan Irisjoen laaksoon joen vastapäiselle rannalle. Paikka oli kuin maallinen paratiisi, jossa hän saattoi minkään häiritsemättä keskittyä Jumalaan. Hän sai houkuteltua luokseen myös ystävänsä Gregorioksen. Yhdessä he viettivät aikaansa rukoillen, tutkien pyhiä kirjoituksia ja tehden käytännön askareita. Basileios paastosi ankarasti. Ravintonaan hän käytti vain leipää ja vettä, joihin hän lisäsi juhlapäivinä vähän vihanneksia. Omien sanojensa mukaan hän kohteli ruumistaan kuin niskoittelevaa orjaa, joka oli saatava kuriin. Syvässä nöyryydessään hän tahtoi pysyä yksinäisyydessä ja tuntemattomana. Kristuksen risti oli hänen ainoa aarteensa.

Vuoden kuluttua pyhä Gregorios lähti Nazianzokseen auttamaan iäkästä isäänsä piispa Gregorios Vanhempaa, ja Basileios jäi yksin. Tieto Basileioksen olinpaikasta oli kuitenkin levinnyt ja häntä tultiin tapaamaan yhä kauempaa. Hän otti niin munkit kuin maallikot lempeästi vastaan. Erityisen hellästi hän suhtautui lapsiin, ja lännen kirkko pitääkin pyhää Basileiosta lasten suojelijana.

Jotkut vierailijoista tahtoivat jäädä kilvoittelemaan Basileioksen johdolla, ja niin hänen ympärilleen muodostui pieni veljestö. Basileios alkoi kirjoittaa heitä varten sääntöjä ja ohjeita. Lopputuloksena syntyi sääntökokoelma, jota pidetään niin idässä kuin lännessä luostarilaitoksen peruskirjana. Ortodoksisen kirkon luostarielämä pohjautuu edelleenkin Basileioksen sääntöihin. Luostarielämässä hän korosti evankeliumin käskyjen noudattamisen tärkeyttä, Jumalan pelkoa ja oikeaa uskoa. Tuohon aikaan laajalle oli levinnyt ”villi” asketismi, joka saattoi saada varsin merkillisiäkin muotoja, ja Basileios suositteli sen sijaan hengellisen isän johdon alaisina toimivia yhteiselämäluostareita. Niiden elämän perustuksena olisi nöyrä oman tahdon kieltäminen, kunnioitus ja rakkaus veljien kesken sekä vieraanvaraisuus ja armeliaisuus.

Vuonna 360 Basileios kutsuttiin Kappadokian Kesareaan, missä piispa Dianos vihki hänet diakoniksi. Basileios osallistui piispansa kanssa Konstantinopolin paikalliseen kirkolliskokoukseen ja suri kovasti nähdessään, kuinka areiolaisten, puoliareiolaisten ja ortodoksien loppumattomat taistelut repivät Kristuksen kirkkoa. Dianos suostui allekirjoittamaan harhaoppisia suosivan kompromissipäätöksen, jolloin Basileios katkaisi yhteydet häneen ja palasi takaisin erakkoluostariinsa. Sinne saapui myös Gregorios Teologi, joka tahtoi löytää pakopaikan sen jälkeen, kun hänet oli puoliväkisin vihitty papiksi.

Vuonna 363 Kesarean uusi piispa Eusebios vihki Basileioksen papiksi. Hänenkin kanssaan syntyi kuitenkin erimielisyyksiä kateellisten ihmisten juonittelujen takia, ja Basileios palasi taas erakkomajaansa. Hän yritti koota Kappadokian munkkeja yhteiselämäluostareihin ja kirjoitti lisää sääntöjä, joissa määriteltiin muun muassa luostarien jumalanpalvelusjärjestys. Vaikka Basileios kannatti päättäväisesti yhteiselämäluostareita, hän säilytti myös rakkauden erakkoelämään. Hän halusi, että luostarien lähellä eläisi myös yksinään kilvoittelevia erakkomunkkeja, jotka esimerkillään innoittaisivat veljiä rukoukseen.

Kun keisari Valens (365–378), vannoutunut areiolainen, nousi valtaistuimelle, Basileios päätti jättää luostarinsa ja lähteä taistelemaan totuuden puolesta. Hän teki sovinnon Eusebioksen kanssa ja sai tehtäväkseen Kesarean kansan opettamisen. Tuolloin hän piti kuuluisat maailman luomista (Heksaemeron) ja Psalmien kirjan sanomaa käsitelleet puheensa. Vuonna 367 Kesarean kaupunkia kohtasi nälänhätä. Basileios käytti viimeiset varansa ruokatavaroiden hankkimiseen kansalle ja sai rikkaat avaamaan vilja-aittansa. Hän myös toimi lääkärinä nälänhätää seuranneiden sairauksien aikana. Hänen ponnistuksensa olivat vielä tuoreessa muistissa, kun Kesarean piispanistuin jäi tyhjäksi vuonna 370. Suuren innostuksen vallassa kansa valitsi piispakseen Basileioksen, vaikka harhaoppiset juonittelivatkin hänen valintaansa vastaan.

Uusi metropoliitta ryhtyi välittömästi yhdessä papistonsa ja apulaispiispojensa kanssa taisteluun areiolaisia vastaan. Basileios saarnasi kansalle joka päivä aamuin illoin ja saattoi voimaan käytäntöjä, joita oli kohdannut matkoillaan Egyptissä ja Syyriassa. Kuivuuden koittaessa hän heittäytyi Jumalan eteen rukoilemaan, eikä noussut ennen kuin alkoi sataa.

Kesarean hiippakunta oli Aleksandrian ohella ainoa, joka asettui päättäväisesti vastustamaan kaikkia areiolaisuuden muotoja. Keisari Valens päätti lähteä paikalle henkilökohtaisesti. Hän lähetti edellään prefektinsä Modestoksen uhkailemaan Basileiosta omaisuuden takavarikoinnilla, maanpaolla, kidutuksilla ja kuolemalla. Pyhä piispa vastasi rauhallisesti: ”Sinä et voi takavarikoida omaisuuttani, koska minulla ei ole mitään – ellet sitten halua ottaa kuluneita vaatteitani ja muutamia kirjojani. En liioin ole kiintynyt mihinkään paikkaan; mihin tahansa maankolkkaan minut karkotettaisiin, tuntisin olevani siellä kotonani. Ruumiillisesti taas olen niin heikko, että kidutuksesta en selviäisi hengissä. Kuolema puolestaan on minulle tervetullut, sillä se yhdistää minut Jumalaani, jonka vuoksi elän ja toimin ja jonka puoleen huokaukseni ovat jo pitkään kohonneet. Itse asiassa olen jo nyt enemmän kuin puolikuollut.” Hämmästyneenä prefekti totesi, ettei ole koskaan kuullut tällaista puhetta. ”Et ole näköjään koskaan ollut tekemisissä piispan kanssa”, Basileios totesi. Myöhemmin Basileios paransi Modestoksen rukouksillaan ja heistä tuli hyvät ystävät.

Keisari Valens itse saapui Kesarean katedraaliin teofaniajuhlan aikaan. Basileios seisoi palvelemassa alttarin edessä kuin itse Kristus, pelastuksemme ylimmäinen pappi. Kirkkokansan tarkkaavaisuus ja koko juhlava harras palvelus teki keisariin suuren vaikutuksen. Hän antoi kuitenkin periksi areiolaisten piispojen vaatimuksille ja tuomitsi Basileioksen maanpakoon. Samana yönä hänen kuusivuotias poikansa sairastui kovaan kuumeeseen. Poika parani vasta, kun Basileios kutsuttiin palatsiin ja karkotus mitätöitiin. Toisenkin kerran kun Valens yritti uudestaan karkottaa Basileioksen, Jumala esti aikeen ihmeellisellä tavalla.

Opillisissa kysymyksissä pyhä Basileios löi ääriareiolaiset teoksellaan Eunomiosta vastaan (364) ja hyökkäsi sitten puoliareiolaisten kimppuun, jotka olivat opillisesti lähempänä ortodokseja mutta aiheuttivat suurta hämminkiä ja eripuraa loputtomilla keskusteluillaan eri kirkonmiesten valtuuksista. Pyhän Hengen jumaluutta vastaan taistelevia makedonioslaisia vastustaessaan Basileios julisti teoksessaan Pyhästä Hengestä ensimmäisenä kirkkoisänä selkeästi, että Pyhä Henki on Jumala ja samaa olemusta kuin Isä ja Poika.

Pyhän Basileioksen vaikutus ylitti hänen oman hiippakuntansa rajat. Hän huolehti kaikesta ja suojeli vaikeuksissa olevia kirkkoja. Jollei hän heikon terveytensä takia päässyt itse matkustamaan paikan päälle, hän selvitteli asioita kirjeitse. Nämä kirjeet ovat patristisen kirjallisuuden aarteita. Kun Aleksandrian patriarkka Athanasios Suuri (18.1.), Nikean uskontunnustuksen väsymätön puolustaja, kuoli vuonna 373, Basileioksesta tuli ortodoksien johtaja taistelussa areiolaisia näkemyksiä vastaan.

Yleiskirkolliset velvollisuudet eivät estäneet Basileiosta olemasta oman hengellisen laumansa hellä paimen ja jokaisen uskovan isä. Hän perusti Kesarean liepeille ”hyväntekeväisyyden kaupungin”, jota alettiin kutsua Basiliadaksi. Hän oli pannut hankkeen alulle jo ollessaan pappi. Siihen kuului vierasmajoja, sairaaloita, leprasairaiden hoitola, koulu ja muita kirkon ympärille pystytettyjä rakennuksia. Niissä palveli suuri määrä munkkeja ja nunnia. Piispa itse kävi paikalla aina ehtiessään ja osallistui omin käsin vaikeasti sairaiden hoitoon pelkäämättä edes leprasairaiden lähestymistä.

Pyhän Efraim Syyrialaisen kerrotaan nähneen, kuinka Basileioksen saarnatessa valkoinen kyyhkynen kuiskasi pyhiä sanoja hänen korvaansa. Liturgiaa toimittaessaan pyhä Basileios oli kuin maasta taivaaseen kohoava tulipatsas. Hän muotoili aikansa liturgisista käytännöistä jumalanpalveluksen, joka jäi kantamaan hänen nimeään. Sen anaforarukous on mahdollisimman täsmällinen ja teologisesti täydellinen pelastushistorian esitys. Pyhän Basileioksen vaikutuksesta pyhien marttyyrien juhlia alettiin viettää entistäkin juhlallisemmin ja samalla heidän reliikkiensä kunnioitus kasvoi.

Koko maailman opettajana, ortodoksisen uskon valona, munkkien isänä, köyhien lohduttajana ja kaikkien Jumalaan toivonsa panevien huolenpitäjänä Basileios Suuri oli tahraton esimerkki siitä, millainen on todellinen piispa. Hän oli Kristuksen kuva ja hänen kauttaan Kristus teki itsensä kaikeksi kaikille. Kristus puhui hänessä ja jakoi hänen välityksellään rakkautensa aarteita kaikille ihmisille. Silti ja siksi pyhä Basileios joutui elinaikanaan kokemaan monenlaisia vastoinkäymisiä, panetteluja ja koettelemuksia. Riitaisuudet ja jakaantuneisuus saivat sijaa kirkossa, niin että moni muu olisi jo menettänyt toivonsa. Mutta vain vuosi Basileioksen kuoleman jälkeen keisari Valens kaatui taistelussa gootteja vastaan. Hänen seuraajakseen tuli hurskas Teodosios, joka ensi töikseen karkotti areiolaiset piispat ja palautti ortodoksiset piispat istuimilleen.

Sairaus ja ankara askeesi olivat kuitenkin kuluttaneet Basileioksen voimat. Hän antoi sielunsa Jumalan käsiin tammikuun 1. päivänä vuonna 379, vain pari vuotta ennen kuin toinen yleinen kirkolliskokous (381) kruunasi hänen työnsä. Pyhän Basileioksen hautajaiset olivat todellinen pyhän esipaimenen voitonjuhla. Paikalle kerääntyi niin paljon ihmisiä, että olisi voinut luulla olevan kyse Kristuksen toisesta tulemisesta. Ihmeitä tapahtui. Hautausveisut jäivät huokausten ja valitusten pauhun alle. Jopa pakanat ja juutalaiset surivat yhdessä kristittyjen kanssa kaikkien yhteistä isää Basileios Suurta, ”armon palvelijaa, joka on selvittänyt totuuden koko maailmalle”, kuten häntä kuvaillaan Khalkedonin kirkolliskokouksen pöytäkirjoissa. ”Kuninkaallista” merkitsevän nimensä mukaisesti pyhä Basileios istuu nyt kuninkaallisella paikalla pyhien isien kuoroissa taivaallisen Valtiaan istuimen lähellä.

Pyhän Basileioksen kuolinpäivän yhteydessä on vuodesta 1998 lähtien vietetty samalla kaikkien hänen phittyneiden perheenjäseniensä yhteistä juhlaa. Heihin kuuluvat hänen isoäitinsä Makrina, isänsä Basileios, äitinsä Emmeleia, veljensä Gregorios, Pietari ja Naukratios sekä sisarensa Makrina.

Gregorios eli Kappadokian Nazianzoksessa. Hän oli kotikaupungissaan hyveellisenä pidetty ja arvostettu hahmo. Hän kuului alun perin ”hypsistariaanien” eli ”Korkeimman palvojien” lahkoon, joka oli sekoitus juutalaisuutta ja pakanallisia uskomuksia. Hänen vaimonsa pyhä Nonna (5.8.) sen sijaan oli kristitty. Vaimonsa kautta Gregorios tutustui kristinuskoon ja lopulta päätti ottaa itsekin kasteen vuonna 325. Kastealtaasta noustessaan hänet ympäröi taivaallinen valonhohde merkkinä siitä, että hän saisi osakseen Jumalan erityissuosion.

Pian kävi ilmeiseksi, että Gregorios oli äärimmäisen hyveellinen ja hänellä oli syvää viisautta. Vaikka hän oli kääntyessään jo lähes 50 vuoden ikäinen, hänet valittiin vuonna 329 kaupungin piispaksi. Nazianzoksen pikkukaupungista tuli pian oikean uskon ja jumalisen elämän tukikohta aikana, jolloin areiolaisuuden leviäminen häiritsi kirkon elämää. Gregorios kasvatti perhettään Kristuksen rakkaudessa. Gregorioksen lapsista Gregorios Teologista (25.1.), Gorgoniasta (23.2.) ja Kesarioksesta (9.3.) tuli kirkon kunnioittamia pyhiä.

Piispana Gregorios pyrki kaikin tavoin pyhittämään hengellisen laumansa ja sitä kautta hän pyhittyi itsekin. Hengeltään sävyisänä ja kaikkien hyveiden elävänä esimerkkinä hän oli rajattoman antelias köyhille. Hän nautti antamisesta enemmän kuin saamisesta. Gregorios oli epäröimätön vanhurskauden puolustaja ja täynnä intoa Jumalan asioissa. Hän pyrki säilyttämään hyvän järjestyksen kristittyjen parissa, mutta oli aina täynnä hyvää tahtoa syntisiä kohtaan, eikä kenenkään tarvinnut koskaan odottaa pitkään saadakseen häneltä anteeksiannon. Keisari Julianus Luopion (361–363) käynnistämän vainon aikana pyhä Gregorios johti päivisin julkisia rukouksia ja öisin rukoili yksin anoen, että rauha palaisi.

Pyhä Gregorios paimensi laumaansa arvokkaasti 45 vuoden ajan. Hänellä oli tapanaan toimittaa pyhä liturgia päivittäin. Kun hän alkoi lähestyä sadan vuoden ikää, häntä pidettiin jo ”toisena Abrahamina”. Gregoriosta arvostettiin suuresti myös oman alueensa ulkopuolella. Hänen tukensa ansiosta pyhästä Basileioksesta tuli Kesarean piispa vuonna 370. Kun Gregorios tunsi voimiensa vähenevän, hän vihki poikansa Gregorioksen apulaisekseen. Poikansa avulla hän myös erkaantui puoliareiolaisesta suuntauksesta, johon hän oli jonkin aikaa ollut taipuvainen. Näin pyhä Gregorios pysyi ortodoksisen uskon tukipylväänä kuolemaansa saakka. Hän nukkui pois lähes sadan vuoden ikäisenä vuonna 374.

Kun Vapahtajan syntymästä oli kulunut kahdeksan päivää, Hänen vanhempansa veivät Hänet ympärileikattavaksi (Luuk. 2:21). Näin he täyttivät käskyn, jonka Jumala oli antanut Abrahamille tehdessään ikuisen liiton hänen ja kaikkien hänen jälkeläistensä kanssa: ”Kahdeksantena päivänä syntymästä ympärileikattakoon jokainen poikalapsi sukupolvesta toiseen.” (1. Moos. 17:12)

Hän, joka oli asettanut lain ja käskyt, alentui nyt ihmiskunnan kuoleman alaisuutta symboloivan kuolevaisen lihankappaleen leikkaamiseen. Hän oli puhdas ja synnitön, mutta alentui ottamaan tuon ihmisen ja Jumalan sovinnon merkin. Hän oli rakkaudessaan nöyrtynyt omaksumaan luomansa ihmisluonnon huolimatta siitä, että se oli langennut ja turmeltunut. Tullessaan maan päälle Hän alistui nöyrästi lain määräyksiin ja osoitti näin, kuinka laki sai Hänessä täyttymyksensä. Veripisarat, jotka Hän vuodatti kahdeksan päivän ikäisenä, olivat kuin ennakkoa siitä verestä, jonka Hän tuli vuodattamaan ristillä pestäkseen pois maailman synnit ja vapauttaakseen meidät tuomiosta. Näin ollen muistellessamme Herran ympärileikkausta muistelemme itse asiassa koko lunastuksemme salaisuutta.

Kun uuden liiton Aadam ympärileikattiin, vanhan liiton lihallinen ympärileikkaaminen saavutti päätöksensä, ja uusi liitto tuli julki Hänen veressään. Uuden liiton ympärileikkaus on hengellinen. Se toteutuu kasteessa, joka on uuteen kansaan kuulumisen merkki. Siihen ei liitytä leikkaamalla kuolevaista lihaa vaan vapautumalla itse kuolemasta, mikä tapahtuu osallistumalla Herran eläväksitekevään kuolemaan ja ylösnousemukseen. Siksi pyhät Paavali ja Pietari ja muut apostolit päättivät, ettei pakanoita tarvitse ympärileikata, kun he liittyvät Jumalan kansaan.[1] Sen sijaan kaikki voivat yhdistyä Kristukseen ympärileikkauksella, joka ei ole ihmiskätten tekemä ja jossa syntinen luonto riisutaan pois.

Kristuksessa vanhan lain järjestys on tullut päätökseensä. Hän kutsuu meitä sydämen ympärileikkaukseen, hengelliseen uudistumiseen. Tämän Hän on jo muinoin julistanut profeettojen kautta. ”Ympärileikatkaa sydämenne, te Juudan ja Jerusalemin asukkaat!” profeetta Jeremia kehotti (Jer. 4:4).

Lihan ympärileikkauksessa, jonka Jumala asetti Abrahamille, oli myös profeetallinen aspekti. Leikkaus määrättiin suoritettavaksi lapsen saatua täyteen elämänsä ensimmäiset seitsemän päivää, joka on koko ajankierron symboli. Samaa merkitsee myös luomiskertomuksen viikko. Näin ollen kahdeksas päivä symboloi astumista tämän kuolevaisuuden maailman ajan toiselle puolelle, siihen iankaikkiseen elämään, jonka Herran ylösnousemus avasi meille viikon kahdeksantena päivänä. Samalla se on tuon loputtoman elämän ensimmäinen päivä ja sellaisena ainutlaatuinen. Sunnuntai merkitsee siis ensimmäistä ja kahdeksatta päivää: alkua ja ikuisuutta, astumista tilaan, jossa ei enää ole päiviä ja öitä. Näin Kristus tulemalla ympärileikatuksi kahdeksantena päivänä julistaa jo ylösnousemustaan ja meidän ikuista elämäämme.

Tavan mukaan Kristus sai myös nimensä samana päivänä. Jumalan enkeli oli käskenyt Joosefin antaa lapselle nimen Jeesus, joka tarkoittaa pelastusta. Näin jo Hänen nimessään paljastettiin se tehtävä, jota varten ikuinen Jumala ja maailmankaikkeuden Luoja tuli maan päälle ihmiseksi. Jeesuksen nimi sisältää ja ilmaisee meidän pelastuksemme salaisuuden.

Herran ympärileikkauksen juhla onkin samalla Jeesuksen pyhän nimen ja Jeesuksen rukouksen juhla. Kutsumalla Herran nimeä avuksemme teemme Pelastajamme ja Vapahtajamme mystisesti läsnäolevaksi voittoisassa voimassaan. Pyhä Paavali kirjoittaa: ”Jumala on korottanut Hänet yli kaiken ja antanut Hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman. Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla, ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi, että Jeesus Kristus on Herra.” (Fil. 2:9–11)

Pyhissä kirjoituksissa ja pyhien elämäkerroissa on loputtomasti esimerkkejä siitä, kuinka Jeesuksen nimessä tapahtuu ihmeitä, kun sitä uskossa avuksi huudetaan. Riivaajat, sairauden ja kuoleman voimat pakenevat Hänen jumaluutensa tulen polttoa. Hän itse lupasi: ”Mitä ikinä te pyydätte minun nimessäni, sen minä teen.” (Joh. 14:13) Jeesuksen nimessä on voima ja valta, ja se on kristittyjen kallein aarre. Ortodoksiset kristityt ovat tämän eläväksitekevän nimen todistajia, ja siksi heidän tulisikin tehdä kaikki tekonsa Jeesuksen nimessä kiittäen Isää Jumalaa Hänen kauttaan (Kol. 3:17).

Jeesuksen nimen voima muuttaa ja kirkastaa ihmisolemuksen. Kun toistamme jokaisella henkäyksellämme ja jokaisessa tilanteessa Jeesuksen nimeä tai rukousta ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä”, Herran persoona täyttää ajatuksemme, innoittaa käytöstämme ja puhdistaa himomme. Jeesuksen suloisen nimen avulla saamme Pyhän Hengen armon. Vähä vähältä Jeesus löytää asuinsijaa sydämestämme niin että Hänen hahmonsa jumalallinen valo alkaa loistaa meissä.