Athanasios eli 1600-luvulla ja oli kotoisin Attaliasta (nyk. Antalya). Hän oli kouluja käymätön kansanmies, mutta osasi puhua kristinuskosta selkeästi ja vakuuttavasti. Smyrnassa (nyk. Izmir) Athanasios oli usein tekemisissä muslimien kanssa, ja eräät heistä pitivät tapanaan pilailla hänen ja hänen uskonsa kustannuksella.

Eräänä päivänä Athanasios tuli lausuneeksi islamilaisen uskontunnustuksen sanat ”ei ole muuta jumalaa kuin Jumala” (la ilaha illallah). Tämän kuullessaan muslimit ottivat hänet saman tien kiinni, veivät hänet tuomarin eteen ja todistivat tälle Athanasioksen tunnustautuneen julkisesti islamiin. Pyhä Athanasios kielsi tämän jyrkästi. Hän sanoi vain yksinkertaisesti ylistäneensä Jumalaa, eikä hänellä ollut pienintäkään aikomusta hylätä isiensä uskoa. Hänet vietiin vankilaan.

Athanasiosta kuulusteltiin kolmeen otteeseen. Hänet luvattiin palkita, jos hän hylkäisi kristinuskon, mutta hän kieltäytyi luopumasta uskostaan. Kuulustelujen jälkeen häntä hakattiin ja kidutettiin. Athanasios pysyi lujana vakaumuksessaan eikä kieltänyt Herraansa Jeesusta Kristusta. Lopulta hänet mestattiin. Pyhän Athanasioksen ruumis riippui nähtävänä kolme päivää. Lopulta kristityt saivat luvan haudata sen. Pyhän marttyyrin ruumis sijoitettiin smyrnalaiseen Pyhän Paraskevan kirkkoon. Tämä tapahtui tammikuun 7. päivänä vuonna 1700.

Kun kolmekymmentä hiljaista vuotta Herramme Jeesuksen Kristuksen elämässä oli täyttynyt ja Hän oli käynyt läpi kaikki ihmiselämään kuuluvat vaiheet osoittaen esimerkillistä nöyryyttä ja kuuliaisuutta niin vanhempiaan kuin juutalaista lakia kohtaan, Hän astui tielle, joka oli vievä Hänet pelastavaisiin ristin kärsimyksiin. Julkisen toimintansa Hän aloitti paljastamalla jumaluutensa häikäisevän kirkkaasti. Isä ja Pyhä Henki todistivat yhdessä, että Jeesus on profeettojen ennalta kuvaama Messias ja Pelastaja, Jumalan ainoa Poika, samaa olemusta Isän kanssa, Pyhän Kolminaisuuden toinen persoona ja meidän pelastuksemme tähden lihaksi tullut Sana, jossa jumaluus yhdistyy sekoittumatta meidän ihmisyyteemme ja saa sen loistamaan Hänen kirkkauttaan. Tästä syystä Kristuksen kasteen juhlaa kutsutaan epifaniaksi, ilmestymiseksi, ja teofaniaksi, Jumalan ilmestymiseksi. Kristuksen kasteessa tapahtui ensimmäisen kerran tosiasiallisesti sekä Kristuksen jumaluuden ilmestyminen että Pyhän Kolminaisuuden salaisuuden paljastaminen.

Kastettaan varten Jeesus lähti Galilean Nasaretista etelään kohti seutua, jossa Johannes Kastaja toimi. Johannes oli viettänyt erämaassa kolmekymmentä vuotta valmistautuen omaan tehtäväänsä askeesin, lihan kuolettamisen ja rukouksen avulla, ja nyt hän oli alkanut toimia julkisesti. Juutalaisia tuli paikalle joukoittain vanhurskaan profeetan maineen houkuttelemina. Johannes saarnasi heille katumusta ja kastoi halukkaat Jordanvirrassa. Johanneksen kaste oli suurempi kuin ne pesut ja puhdistumismenot, joita laki määräsi lihan epäpuhtauteen (3. Moos. 15), mutta se ei antanut vapahdusta synnistä, sillä tämä toteutui vasta Kristuksen ristinuhrin kautta.

Pyhä Johannes Kastaja tuomitsi ihmisten väärämieliset tiet ja julisti jumalallisen tuomion koittavan. Näin hän johdatti kansaa tiedostamaan syntisyytensä, kaipaamaan katumusta ja valmistamaan sydämensä etsimään Häntä, jonka edelläkävijäksi hänet ”naisesta syntyneistä suurimpana” (Matt. 11:11) oli lähetetty. Johannes julisti: ”Minä kastan teidät vedellä parannukseen, mutta minun jälkeeni tulee toinen, joka on minua väkevämpi. Minä en kelpaa edes avaamaan Hänen sandaaliensa nauhoja. Hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja tulella.”[1] Näin Johannes korosti omaa vähäpätöisyyttään Jumalan suuressa suunnitelmassa. Hänen sanojaan mietiskelleet kirkkoisät ymmärtävät jalkineiden nauhojen avaamisen viittaavan samalla allegorisesti Kristuksen ihmisyyden ja jumaluuden salaisuuden selittämiseen.

Ja niin syntejään tunnustavien ja kasteelle ryntäävien ihmisten joukossa myös Jeesus Nasaretilainen astui Johanneksen eteen Juudean Betaniassa,[2] Jordanvirran rantamilla, ja pyysi saada häneltä kasteen. Rajattomassa rakkaudessaan ihmiskuntaa kohtaan Jumalan Poika ei ainoastaan pukenut ylleen meidän kuolevaista lihaamme, vaan viattomana ja tahrattomana Jumalan karitsana Hän samastui meidän syntiseen tilaamme. Johannes oli tunnistanut Hänet Messiaaksi jo äitinsä kohdussa, jossa hän hypähti ilosta (Luuk. 1:41), ja nyt hän alkoi väristä pelosta seisoessaan Herransa edessä. Kuinka palvelija rohkenisi puhdistaa vedellä maailmankaikkeuden valtiaan? Kuinka tomusta luotu uskaltaisi lähestyä lihaksi tullutta Sanaa pelkäämättä palavansa Hänen jumaluutensa edessä kuin olki tulessa? Eikö Mooseskin, profeetoista suurin, ollut nähnyt Hänet ainoastaan etäältä (2. Moos. 33:20–23) tai erilaisten hahmojen ja symbolien välityksellä? Kuinka Johannes voisi laskea kätensä Luojansa pään päälle upottaakseen Hänet veteen? Mutta Jeesus rohkaisi häntä ja sanoi: ”Näin meidän on tehtävä, jotta täyttäisimme kaiken vanhurskauden.” (Matt. 3:15)

Johanneksen tavoin myös Pietari myöhemmin kauhisteli, kun Kristus kärsimystensä edellä tahtoi pestä hänen jalkansa. Molemmat tunsivat Herran jumaluuden eivätkä voineet ymmärtää tällaista nöyrtymistä. Näin Kristus kuitenkin tahtoo tehdä selväksi, että inkarnaatiossaan Hän ei tullut ainoastaan täyttämään Lain vaatimuksia vaan tuomaan tilalle uuden, täydellisen vanhurskauden, joka perustuu nöyryyteen, vapaaehtoiseen uhrautumiseen ja rakkauteen. Johannes totteli Herran käskyä, ja niin hän vanhan liiton edustajana sai suorittaa teon, josta alkoi uuden liiton aikakausi.

Puhtaana ja viattomana, Aadamin häpeästä vapaana Kristus, uusi Aadam, astui veden hautaan alastomana. Tällä Hän kuvasi ennalta astumistaan kuoleman valtakuntaan haudan pimeydessä. Veteen laskeutuessaan Kristus murskasi syvyyksiin asettuneen Saatanan voiman, muinaisten ennustusten mukaisesti: ”Sinä murskasit merihirviöiden päät” (Ps. 74:13). Ja Kristus myös nousi vedestä voittajana kuvaten näin jo ylösnousemustaan kolmantena päivänä ja koko ihmisluonnon nostamista ylös synnistä puhdistettuna.

Hamasta ihmisen lankeemuksesta alkaen suljettuina olleet taivaat avautuivat nyt Hänen edessään, ja korkeudesta kuului Isän ääni, joka todisti Hänestä kaikkien kuullen: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt” (Matt. 3:17). Myös Pyhä Henki esitti todistuksensa ilmestyen valkoisen kyyhkysen hahmossa, joka symboloi rauhaa, sävyisyyttä ja sovintoa. Pyhän Hengen ilmestyminen osoitti, että veteen laskeutunut alaston mies oli lihaksi tullut Isän Jumalan ainoa Poika ja luvattu Vapahtaja. Kasteellaan Jordanissa Kristus paljasti ennalta, että Hän olisi vapahtava ihmiskunnan kuolemasta ja että kuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta Hän johtaisi sen Pyhän Kolminaisuuden tuntemiseen.

Jumala oli aikojen saatossa tehnyt itsensä tunnetuksi ihmeiden ja merkkien kautta, unissa ja näyissä, enkelien välityksellä, profeettojen julistuksessa ja Israelin historian vaiheita ohjaillen voidakseen opettaa, rangaista tai lohduttaa valittua kansaansa, joka oli kovin taipuvainen epäjumalanpalvelukseen ja monijumalaisuuteen. Hän antoi heidän tietää ykseytensä: ”Kuule Israel, Herra on meidän Jumalamme, Herra yksin. Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja koko voimastasi.” (5. Moos. 6:4–5) Nyt Isä ja Pyhä Henki sen sijaan todistavat yhdessä ja erikseen julistaen, että vedestä nouseva ihminen on Jumalan Sana ja ainoa Poika, joka on lihaksitulemisessaan paljastanut ihmiskunnalle Jumalan kirkkauden. Hänen kauttaan me tiedämme, että ainutlaatuinen jumalallinen luonto on yhteinen Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle mutta kuitenkin jakaantumaton. Tämä salaisuus on sanoin selittämätön, ja vain Pyhä Henki itse voi avata sen omilleen. Isä on Jumala, Poika on Jumala ja Pyhä Henki on Jumala – mutta tämä ei tarkoita kolmea Jumalaa vaan yhtä Jumalaa kolmessa persoonassa (hypostasis), jotka ovat samaa olemusta.

Kyseessä on salaisuuksien salaisuus, saavuttamaton niin ihmisajattelulle kuin enkelien mietiskelylle. Herramme Jeesus Kristus saattoi sen meidän tietoomme kasteessaan Jordanilla ja kuolemansa kasteessa. Eikä tämä ole totta ainoastaan ulkonaisen tiedon merkityksessä, sillä Hän on tehnyt meistä myös osallisia siihen. ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella Hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa.” (Joh. 1:14) Kun Kristus oli ylösnousemuksensa jälkeen palannut Isänsä luokse ruumiissaan ottaakseen paikkansa Isän oikealla puolella, Hän avasi kerralla taivaan koko ihmisluonnolle. Pyhän Hengen armon avulla ihmisluonnosta tuli kyvykäs osallistumaan Pyhän Kolminaisuuden ikuiseen ja jakaantumattomaan kirkkauteen. Tämä jumalallinen kirkkaus alkoi sarastaa Kristuksen kasteen hetkellä. Kristuksen jumalallistuneen ihmisyyden kirkkaassa valossa ihmisellä on pääsy Pyhän Kolminaisuuden valoon. ”Oi Isän lähettämä Valkeuden Sana! Sinä tulit valaisemaan yön synkeän pimeyden ja pesemään pois ihmisten synnit. Kasteellasi Sinä, oi autuas, nostit valkeuden lapset ylös Jordanin virrasta.”[3]

Teofanian juhlaa onkin sanottu myös valojen juhlaksi. Jumalan ensimmäinen ilmestyminen kolminaisena, kolmiykseytenä, on samalla ihmisen lopullisen kutsumuksen näyttäytyminen. Ihmistä kutsutaan Jumalan lapseksi, Pyhän Hengen voitelemaksi ja kolminaisesta valosta osalliseksi. Tämä toteutuu, kun ihminen pukeutuu Kristukseen pyhän kasteen sakramentissa, jonka alkuperä on tämän päivän juhlassa.

Teofanian päivänä Johanneksen kasteen aika tulee päätökseensä antaakseen tilaa sille kasteelle, jonka apostolit suorittavat Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimessä. Tällä kasteella on voima antaa synnit anteeksi ja johtaa ihminen Pyhän Hengen osallisuuteen. Kirkon rukousten kautta kastevesi muuttuu Jordanin veden kaltaiseksi, ja siihen upotettavat tulevat kirkkoon samalla tavalla kuin Vapahtaja astui julkiseen palvelutehtäväänsä. Kristuksen kuolemaa ja hautaan laskeutumista seuraten kastettavat pukeutuvat Kristukseen ja tulevat osallisiksi myös Hänen ylösnousemisestaan. He vihkiytyvät uuteen, Pyhän Hengen valaisemaan elämään. ”Meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu Hänen kuolemaansa. Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä Hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista.” (Room. 6:3–4)

Kristusta ennalta kuvaten Mooses jakoi Punaisenmeren vedet kahtia lyömällä niitä sauvallaan ristinmuotoisesti. Kun ihmiset olivat ylittäneet meren kuivin jaloin, hän ojensi jälleen kätensä, ja vedet palautuivat ennalleen niellen faaraon ja hänen sotajoukkonsa. Vastaavasti kun Jeesus astui Jordanin vesiin, ne eivät voineet kestää Hänen jumaluutensa tulta vaan peräytyivät, kuten on kirjoitettu ”Jordanin vedet kääntyivät takaisin” (Ps. 114:3). Näin ensimmäisen ihmisen lankeemuksen seurauksena muuttunut luonnonjärjestys kääntyi. Vedet olivat olleet kuoleman ja turmeluksen kantajia sekä saastaisten henkien tyyssijoja, mutta nyt kun Vanhurskauden aurinko laskeutui veteen, vedestä tuli valon kantaja ja syntien puhdistamisen väline. Kristus ilmestyi Jordanilla pyhittääkseen vedet ja koko maailman.

Ilmestymisensä päivänä Vapahtaja on tuonut ihmiskunnan kuoleman varjosta ja synkkyyden syvyyksistä ylös Kolminaisuuden valon tuntemiseen. Hän on kääntänyt ja uudistanut aineellisen maailman ja koko kosmoksen lait syvimpiä syvyyksiä myöten. Aineellinen maailma, jota Jordan edustaa, on uudistunut ja kirkastunut Kristuksen salaisuuden valossa. Näin sekin saa ottaa osaa pelastuksen iloon yhdessä Pyhän Hengen kirkastaman ihmisluonnon kanssa. ”Autiomaa iloitsee, aro riemuitsee, se puhkeaa kukkaan!”[4] ”Kuulkaa, kaikki janoiset! Tulkaa veden ääreen! Te saatte riemuiten ammentaa vettä pelastuksen lähteestä!” (Jes. 55:1, 12:3)

Jordanin siunaus toistuu mystisesti aina vedenpyhityksessä, joka on yksi kirkon sakramentaalisista toimituksista. Se toimitetaan kirkossa tai avoimen taivaan alla teofaniajuhlassa, kirkon temppelijuhlassa, kasteen edellä tai milloin tahansa se on tarpeen. Vesi pyhitetään upottamalla siihen risti ja kutsumalla Pyhää Henkeä avuksi. Näin vedestä tulee taas elävää vettä ja uudistuksen lähde, jolla on jumalallinen voima parantaa ja puhdistaa sieluja ja ruumiita. Pyhitetty vesi kantaa itsessään lunastuksen voimaa, Kristuksen armoa ja Jordanin siunausta. Se on uskoville turmeltumattomuuden lähde, pyhityksen lahja, syntien anteeksiantamus, suoja sairauksia vastaan ja pahojen henkien tuho. Kun kristityt on ensin vihmottu pyhitetyllä vedellä, he voivat juoda sitä ja ottaa sitä mukaan koteihinsa. Pyhitetty vesi on siunaus, jolla kristityt voivat pirskotella kotinsa, pihansa, peltonsa, autonsa ja muut tavaransa sekä eläimensä. Pyhitetty vesi säilyttää puhtautensa ja pyhyytensä vuodesta toiseen. Kirkossa pyhitettyä vettä voidaan käyttää maailman uudistumiseksi ja pyhitykseksi, niin että elämästämme tulisi lakkaamaton teofania, Jumalan kirkkauden ilmestyminen.

Jordanissa kastettu Jumalamme, Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pietari oli munkki Pyhän Andreaksen benediktiiniluostarissa Roomassa 500-luvun lopulla. Hän kuului Augustinus Canterburylaisen johtamaan ryhmään, jonka paavi Gregorius Suuri lähetti levittämään evankeliumia anglosaksien keskuuteen. He saapuivat Kentiin vuonna 597. Paikallinen kuningas Ethelbert otti heidät vastaan epäluuloisesti mutta vieraanvaraisesti. Myöhemmin Ethelbert otti kasteen, ja myös häntä kunnioitetaan pyhien joukossa.

Kuningas antoi munkeille Canterburysta talon, josta muodostui Pyhien Pietarin ja Paavalin luostari, ja munkki Pietari nimitettiin sen ensimmäiseksi johtajaksi. Kun heidän työnsä alkoi edistyä, Pietari taivalsi Augustinuksen pyynnöstä Roomaan viemään paaville tiedon ensimmäisistä kääntymyksistä sekä luettelon kysymyksistä, joihin Pietari toi paavin vastaukset.

Pyhä Pietari menehtyi hukkumalla vuoden 607 tienoilla ollessaan matkalla Galliaan. Jonkin ajan kuluttua pyhä ruumis ajautui rantaan. Paikalliset asukkaat löysivät ruumiin siitä hohtaneen valon perusteella. Pyhän Pietarin reliikit siirrettiin Boulognen kirkkoon.

Pyhää Pietaria on kunnioitettu pyhänä halki vuosisatojen. Canterburyssa oli tapana viettää hänen muistoaan 30.12. Pyhyys vahvistettiin katolisessa kirkossa muodollisesti kuitenkin vasta vuonna 1915, jolloin muistopäiväksi tuli 6.1.

Teopemptos oli Nikomedeian piispa keisari Diocletianuksen (284–305) vainon aikana. Hänet pidätettiin ja vietiin kuulusteltavaksi. Pyhää Teopemptosta poltettiin tulella ja pidettiin vankilassa kolme viikkoa ilman ruokaa. Hänen oikea silmänsä kaivettiin irti, mutta mikään ei saanut häntä luopumaan Kristuksesta. Teonas-niminen tietäjä valmisti piispalle kuolettavan myrkkyjuoman. Teopemptos siunasi juoman ristinmerkillä ja joi sen. Kun juoma ei vaikuttanut, Teonas hämmästyi Kristuksen voimaa niin, että ilmoitti uskovansa Jeesuksen olevan Jumala ja tahtovansa kääntyä kristityksi. Heidät vietiin vankilaan, jossa Teopemptos opetti Teonasta ja kastoi hänet. Lopulta pyhä Teopemptos surmattiin mestaamalla. Teonasta varten kaivettiin syvä kuoppa, jonne hänet haudattiin elävältä.

Pyhittäjä-äiti Synkletike oli kotoisin Aleksandriasta, jonne hänen sukunsa oli muuttanut Makedoniasta. Perhe oli varakas ja Synkletike itse kaunis ja hyveellinen. Monet tahtoivat saada hänet vaimokseen. Maalliset viehtymykset eivät kuitenkaan kiinnostaneet häntä, sillä hän haaveili ainoastaan hengellisestä liitosta taivaallisen Yljän, Kristuksen kanssa. Alistaen lihaansa paastolla ja muilla kieltäymyksillä hän kokosi kaikki mielteensä sisimpäänsä huutaen päivin ja öin: ”Rakkaani on minun ja minä Hänen” (Laul. 2:16).

Vanhempiensa kuoltua Synkletike jakoi suuren omaisuutensa köyhille ja lähti sokean sisarensa kanssa erään sukulaisensa maatilalle. Siellä eräs pappi leikkasi hänen hiuksensa ja siten vihki hänet ainaisesti Jumalan omaksi. Synkletikestä tuli yksi tärkeimmistä nunnaelämän alkuunpanijoista ja edistäjistä.

Synkletikellä oli kokemusta kilvoittelusta jo maallikkona, ja niin hän edistyi nopeasti luostarikutsumuksen mukaisissa hyveissä. Päivästä toiseen hän kuoli maailmalle ja itselleen elääkseen Kristuksen kanssa. Viisaudella hän torjui kiusaajan juonet ja ansat. Vaikka hän teki kaikkensa kätkeäkseen kilvoituksensa, hänen olemuksensa hengellisyys ei pysynyt salassa. Hänen ympärilleen alkoi kerääntyä nuoria neitoja, jotka tahtoivat pelastua ja saada hänet ohjaajakseen. Aluksi hän nöyryydessään torjui heidän pyyntönsä, mutta lopulta rakkaudesta heihin suostui paljastamaan heille aarteet, jotka Pyhä Henki oli hänelle opettanut.

Pyhän Synkletiken opetuksessa ensimmäisellä sijalla oli rakkauden kaksoiskäsky, joka on lain täyttymys sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa. Sen tulee olla maailmasta pois vetäytyville jokaisen teon alku ja päämäärä. Rakkauden kukka kukoistaa kuitenkin vain puhtaassa sielussa ja ruumiissa, ja puhtaus edellyttää likaisten ajatusten torjumista: ”Olemme autuaita, jos yritämme miellyttää Jumalaa ja voittaa omaksemme taivaan näkemällä yhtä paljon vaivaa kuin maailman ihmiset kootessaan rikkauksia ja katoavia tavaroita.” Synkletike varoitti lannistumasta, vaikka alussa olisikin vaikeuksia: ”Tulta sytytettäessä ensin syntyy vain savua, joka kirvelee silmiä. Samalla tavoin jumalallisen rakkauden liekkiä edeltävät kyyneleet ja kärsimykset. Vasta niiden jälkeen tulee Pyhän Hengen lohdutus.” Hyveiden kätkeminen on tärkeää sisäiselle elämälle: ”Niin kuin aarre ryöstetään heti kun se löytyy, niin myös hyve kuihtuu ja häviää, kun se tulee tunnetuksi. Ylistys heikentää sielua samoin kuin tuli sulattaa vahan, kun taas loukkaukset ja halveksunta kohottavat sielun hyveen korkeuteen.”

Pyhä Synkletike opetti, miten nunnien tulee kaunistaa itsensä taivaallista Ylkää varten. Maalliset morsiamet kaunistavat itseään kukilla, nunnien tulee kaunistaa sielunsa hyveillä. Timanteilla koristellun otsarivan sijaan nunnilla on morsiuskruununaan uskon, toivon ja rakkauden kolminkertainen seppele. Kaulakoruksi nunnien tulee hankkia nöyryys ja vyöksi siveys, kun taas häävaatteena heillä on köyhyys. Hääpöydässä nunnille on tarjolla katoamatonta ruokaa eli rukouksia ja psalmeja.

Kiertelemistä eri luostareissa pyhä Synkletike piti vahingollisena. Hän totesi luostarista toiseen siirtyvän nunnan olevan kuin lintu, joka jättää hautomansa munat, jolloin ne eivät koskaan pääse kuoriutumaan. Myös usko kylmenee ja kuoleutuu kiertelemisen myötä.

Sairaudesta pyhä Synkletike sanoi: ”Älkäämme sairastaessamme murehtiko sitä, jos emme jaksa nousta rukoilemaan ja laulamaan. Sairastaminen itse on suurinta kilvoitusta, eikä silloin enää tarvita paastoa ja muuta askeesia. Sairaus vaimentaa tuhoisat himot tehokkaammin kuin mikään muu. Kestäkäämme se siis kiittäen ja ylistäen Jumalaa. Jos menetämme näkömme, ei pidä ylen määrin murehtia, sillä jäämme vain vaille elimiä, jotka ylläpitivät kyltymätöntä halua näkyviin asioihin. Ilman niitä sisäiset silmämme avautuvat. Jos taas kuuroudumme, kiittäkäämme päästyämme kuulemasta turhia asioita.”

Äiti Synkletike varoitti myös yltiöpäisyydestä kilvoittelussa: ”Jos olemme yhteiselämäluostarissa, pitäkäämme kuuliaisuutta tärkeämpänä kuin askeesia. Askeesi saa usein aikaan ylpeyttä, kun taas kuuliaisuus tuo nöyryyttä, sillä ylenpalttinen askeesi voi olla vihollisesta. Paholaisen opetusta kuuntelevat kilvoittelevat näet ylen määrin. Kuinka siis voimme erottaa jumalallisen ja kuninkaallisen keskitien tyrannimaisesta ja demonisesta kilvoittelusta? Erona on se, että oikeaan tiehen kuuluu tasaisuus ja sopusointu.”

Luostarielämää pyhä Synkletike vertasi vapaaehtoiseen maanpakolaisuuteen, sillä nunnat ovat astuneet maailmallisen elämän rajojen toiselle puolelle: ”Syylliset pannaan vankeuteen heidän itse sitä haluamatta – vangitkaamme mekin itsemme vapaaehtoisesti syntiemme tähden, jotta tämä vapaaehtoinen vankeutemme poistaisi tulevan rangaistuksen.” Näin pyhä Synkletike rohkaisi opetuksillaan ja esimerkillään sisariaan luostarikilvoituksen kaidalla tiellä.

Elämän loppuvaiheessa Synkletikeä kohtasivat raskaat koettelemukset. Hän oli 85-vuotias, kun hänen osakseen tulivat Jobin kärsimykset. Jumala salli Paholaisen ahdistaa Jobia kärsimyksillä 35 vuotta; pyhä Synkletike taas joutui kärsimään kolme ja puoli vuotta, kun syöpä alkoi jäytää häntä. Näin häntä raatelivat sisältäpäin samanlaiset tuskat kuin ne, joita pyhät marttyyrit kestivät kidutettaessa ulkopuolelta. Siitä huolimatta Synkletike jatkoi sisariensa ja muiden luokseen tulevien opettamista ja paransi Paholaisen haavoittamia sieluja.

Pyhän Synkletiken kolme viimeistä elinkuukautta olivat erittäin tuskalliset. Hänen poskihammastaan alkoi särkeä ja leukaluuhun syntyi kuolio, joka levisi nopeasti. Mädän haju oli niin kuvottava, että häntä hoitavien sisarten oli vaikea sitä kestää. Enää hän ei voinut puhua, ja näin hänen jumalallisten opetustensa lähde ehtyi. Syöminen oli mahdotonta ja kivut karkottivat unen. Pyhä Synkletike kesti tämän viimeisenkin koetuksen kärsivällisesti.

Kun loppu lähestyi, pyhä Synkletike alkoi nähdä enkeleitä ja pyhiä neitoja, jotka tulivat häntä vastaanottamaan. Hän koki jumalallisen valon leimahduksia ja sai nähdä paratiisin. Kolme päivää ennen kuolemaansa hän ilmoitti päivän ja ajan, jolloin hänen lähtönsä tapahtuisi. Mainitsemanaan aikana tämä urhea kilvoittelija siirtyi Herransa lepoon ja sai voitonseppeleensä. Pyhä Synkletike kilvoitteli 300-luvun ensimmäisellä puoliskolla.

Vandaalit valtasivat Karthagon vuonna 439 ja ryhtyivät vainoamaan raivoisasti ortodoksikristittyjä. Piispa Quodvultdeus ja suurin osa hänen papistostaan heitettiin vuotavaan hylkyyn ja heidät jätettiin vesille oman onnensa nojaan. Kuin ihmeen kaupalla he pääsivät Napoliin. Karthago jäi neljäksitoista vuodeksi ilman piispaa, kunnes vandaalien kuningas Genseric suostui Länsi-Rooman keisari Valentinianus III:n (425–455) pyyntöön saada kaupunkiin uusi esipaimen. Vaikeaan tehtävään valittiin pappi Deogratias.

Deogratias oli ihanteellinen piispa, jonka esimerkki ja opetus herättivät innoitusta ja kunnioitusta sekä areiolaisten että pakanoiden parissa. Vuonna 455 Genseric hyökkäsi Roomaan ja toi palatessaan Karthagoon mukanaan suuren joukon vankeja, joita hän myi orjiksi vandaaleille ja berbereille. Perheet hajosivat, kun isät, äidit ja sisarukset myytiin eri tahoille. Deogratias myi kirkon kullat ja hopeat ostaakseen vapaaksi mahdollisimman monta kristittyä. Hän sijoitti vapautettuja kaupungin kahteen suurimpaan kirkkoon ja järjesti heille päivittäisen ruoanjakelun. Eräät vandaalit eivät katsoneet tätä hyvällä ja yrittivät murhata hänet, mutta hanke epäonnistui.

Pyhä Deogratias kulutti voimansa ponnistellessaan lähimmäistensä hyväksi, ja hän nukkui pois vuonna 457 oltuaan piispana vain hieman yli kolme vuotta. Hänen vapauttamansa ihmiset ja kaikki kristityt rakastivat esipaimentaan niin palavasti, että heidän pelättiin repivän hänen ruumiinsa kappaleiksi reliikkien toivossa. Siksi pyhä Deogratias haudattiin salaa samaan aikaan kun kristityt olivat kokoontuneet laulamaan veisuja hänen muistokseen ja Jumalan kunniaksi.

Pyhä Menas kilvoitteli Siinain luostarissa 500-luvulla. Palveltuaan viisitoista vuotta innokkaasti Jumalaa ja veljiään erilaisissa kuuliaisuustehtävissä hän antoi sielunsa rauhallisesti Herran haltuun. Kolme vuotta hänen kuolemansa jälkeen luostarin kirkon täytti yhtäkkiä ihana tuoksu. Munkit eivät tienneet, mistä se tuli. He avasivat Menaksen haudan ja hämmästyivät nähdessään tuoksuvaa mirhaa vuotavan noroina hänen molemmista jaloistaan. Silloin igumeni sanoi heille: ”Veljet, katsokaa, minkä palkan on saanut vaivoistaan tämä mies, joka vietti koko elämänsä juosten edestakaisin kuuliaisuustehtävissään. Katsokaa ja haistakaa, kuinka otollinen hänen työnsä on ollut Jumalalle.”

Pyhittäjä Gregorios syntyi Kreetalla vuonna 754. Hänen hurskaat vanhempansa antoivat hänelle hyvän kristillisen kasvatuksen. Kun hän oli käynyt koulua muutaman vuoden, vanhemmat määräsivät hänet paimentamaan lampaita. Jumalallisen innon siivittämänä nuorukainen kuitenkin jätti lampaat, lähti kotiseudultaan ja meni Isaurian alueelle Seleukiaan, Vähän-Aasian sisämaahan. Siellä hän viipyi jonkin aikaa eläen askeettisesti pelkällä vedellä ja leivällä.

Ikonien kunnioittajia vainonnut keisari Leo IV kuoli vuonna 780. Tuolloin 26-vuotias Gregorios lähti Pyhälle maalle, jossa hän kesti kahdentoista vuoden ajan monenlaisia toisuskoisten aiheuttamia vaikeuksia. Tämän jälkeen hän matkusti Roomaan, jossa hänet vihittiin munkiksi. Sielläkin hän eli hyvin askeettisesti. Vuonna 811 Synnadan piispa pyhä Mikael (23.5.) saapui patriarkan lähettiläänä paavin luo Roomaan. Mikaelin kehotuksesta Gregorios lähti hänen kanssaan Konstantinopoliin. Mikael sijoitti hänet Jumalanäidin luostariin Akritas-niemelle lähelle Khalkedonia.

Pyhittäjä Gregorios tiukensi askeettista kilvoitteluaan entisestäänkin. Hänellä oli vain yksi vaateparsi ja hän söi vain joka kolmas tai neljäs päivä. Myöhemmin hän muutti syvään kuoppaan, jossa hän eli vuosikausia murehtien kaikkia ikonoklasmin aikana kirkkoa kohdanneita levottomuuksia. Kuopasta noustuaan hän sulkeutui kapeaan keljamajaan verhonaan vain nahasta tehty pitkä paita. Illan tullen hänen oli tapana astua isoon vesitynnyriin, missä hän seisoi kylmässä vedessä niin kauan, että oli lukenut koko Psalttarin lävitse. Tätä tapaa hän noudatti joka ilta elämänsä loppuun saakka. Vietettyään koko ikänsä kilvoitellen pyhä Gregorios antoi sielunsa Herran käsiin.

Pyhä Romanos syntyi 1600-luvulla köyhään perheeseen Kreikan Karpenesionin alueella, eikä hänellä ollut mahdollisuutta saada koulutusta. Nuorena miehenä hän lähti pyhiinvaellukselle Jerusalemiin saadakseen kumartaa Vapahtajan hautaa. Pyhän Sabbaksen luostarissa käydessään hän kuunteli kertomuksia marttyyrien kärsimyksistä ja hänen sydämessään syttyi halu päästä osalliseksi samasta autuudesta. Hän keskusteli Jerusalemin patriarkan kanssa, joka kuitenkin suositteli, ettei hän ryhtyisi tällaiseen kilvoitukseen ainakaan Jerusalemissa, sillä se voisi saada muslimit hävittämään pyhiä paikkoja.