Pyhä Attikos syntyi Armenian Sebasteiassa 300-luvun puolivälissä. Sikäläiset munkit kasvattivat hänet hurskauteen, mutta samalla myös perehdyttivät hänet Makedonioksen harhaoppiin, joka kielsi Pyhän Hengen jumaluuden. Nuorena Attikos uskoi tähän opetukseen, mutta vartuttuaan luopui siitä. Hän siirtyi ortodoksien puolelle ja alkoi innokkaasti kilvoitella munkkina. Keisari Teodosios I:n (379–395) aikana hän asettui Konstantinopoliin ja toimi pappina Pyhän Sofian kirkossa.

Attikos ei ollut saanut paljon koulutusta, mutta hänellä oli erinomainen muisti, häntä elähdytti suuri uskoninto ja hän osasi saarnatessaan koskettaa uskovien sydäntä. Kaunopuheisuutensa ja hyveittensä tähden häntä pidettiin sopivana seuraajana Konstantinopolin arkkipiispalle Arsakiokselle. Vuonna 406 Teodosioksen pojan Arkadioksen hallituskaudella Attikos nimitettiin arkkipiispaksi. Hän ohjasi kirkkoa viisaasti yli kaksikymmentä vuotta järkkymättömänä oikeassa opissa ja tekemättä kompromisseja kristillisessä moraalissa. Harhaopin vallassa olleisiin ja skismaan ajautuneisiin hän kuitenkin suhtautui lempeästi välttäen liiallista ankaruutta. Tasapainoisen suhtautumisensa vuoksi hän onnistuikin palauttamaan suuren joukon harhaoppisia takaisin kirkon helmaan, ja hänen elämänsä lopulla rauha vallitsi jälleen kirkon piirissä.

Attikoksen tunnetuin teko on se, että vuonna 422 hän palautti pyhän Johannes Krysostomoksen nimen kirkon liturgisiin muistelukirjoihin, joista se oli epäoikeudenmukaisesti poistettu. Näin hän lakkautti tästä asiasta syntyneen skisman. Hän myös kastoi Teodosios II:n vaimon keisarinna Eudokian ja toimitti Pyhän Sofian kirkon uudelleen vihkimisen. Vanha kirkko oli palanut vuonna 404, pyhän Johannes Krysostomoksen karkotuspäivänä. Pyhä Attikos nukkui rauhassa kuolonuneen vuonna 425. Häntä muistellaan Konstantinopolin patriarkkana, vaikka patriarkka-termi sai teknisen merkityksensä vasta hieman myöhemmin.

Tonavan varrella, Noricumin ja Pannonian raja-alueella sijainneen Asturan (nyk. Itävallan Stockerau) kirkon ovelle ilmestyi vuonna 454 tuntematon munkki. Eri lähteissä hänen arvellaan olleen lähtöisin Roomasta, Pohjois-Afrikasta, Vähästä-Aasiasta tai jostain idästä. Vietettyään muutamia päiviä kirkossa munkki tuli yhtäkkiä juoksujalkaa kaupungille ja huusi, että hunnit aikoivat piirittää kaupungin ja kaikkien tulisi paastoten ja katuen rukoilla Jumalaa tulemaan heidän avukseen. Ihmiset suhtautuivat häneen huvittuneesti tai ylimielisesti. Niin munkki Severianus jätti kaupungin karistellen sen tomunkin jaloistaan (Matt. 10:14) ja lähti kävelemään kohti hunnien hallitsemia alueita.

Severianus puhui vielä lähialueiden kirkoissa Asturaa odottavasta kohtalosta, mutta häntä ei otettu vakavasti. Ennen pitkää Asturasta kuitenkin saapui vanhus, joka kertoi barbaarien vallanneen kaupungin. Tällä välin asturalaisetkin olivat ymmärtäneet, että munkki oli lähetetty tarjoamaan heille pelastumisen mahdollisuus, ja he alkoivat katua kuin niniveläiset profeetta Joonan aikana. Kansa rukoili, osoitti kaikin tavoin katumusta ja anoi Jumalan armoa. Kolmen päivän kuluttua tuli maanjäristys, ja hunnit pakenivat kaupungista sellaisessa paniikissa, että alkoivat rähinöidä keskenään ja surmata toisiaan.

Tämän ihmeellisen tapahtuman jälkeen munkki Severianusta alettiin pitää uutena profeettana, mutta hän lähti eteenpäin uusille alueille. Hän saarnasi katumusta Favianaen kaupungin asukkaille. Kaupunkia uhkasi nälkäkuolema, kunnes Severianus sai erään rikkaan naisen jakamaan varastonsa tarvitseville. Täydennyksiä ei kuitenkaan saatu paikalle, koska joki oli jäätynyt, ja pian ruokapula oli entistä pahempi. Severianus rukoili ja anoi Jumalalta apua, kunnes jäät alkoivat ihmeellisesti sulaa ja ruokatarpeita kuljettaneet alukset pääsivät perille. Näin kaupunki pelastui nälkäkuolemalta.

Eräänä kesänä Severianus pelasti sadon, jota heinäsirkkalaumat uhkasivat. Vuonna 473 hän profetoi jälleen hunnien hyökkäävän Tiburniaan. Tällä kertaa häntä kuunneltiin, ja kaupunkiin ehdittiin järjestää puolustus.

Severianusta pyydettiin monta kertaa piispaksi, mutta hän eli mieluummin yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa vaellellen paikasta paikkaan. Tilaisuuden tullen hän julisti ihmisille mitä Herra antoi hänen puhuttavakseen. Severianuksella oli vain yksi vaatekerta. Hän paastosi aina auringonlaskuun saakka ja suuren paaston aikana söi vain kerran viikossa. Hänelle kertyi vähitellen suuri määrä oppilaita, joista osa oli tullut Roomasta saakka, osa oli noricumilaisia (nyk. Itävallan eteläosa) ja osa oli kristityiksi kääntyneitä hunneja tai muista vieraista heimoista tulleita. Askeettista Severianusta kunnioittivat niin kansa kuin sotapäällikötkin, ja hän toimi usein välittäjänä roomalaisten ja hunnien välisissä neuvotteluissa.

Severianus auttoi köyhiä, lunasti vapaaksi sotavankeja, hoiti sairaita ja ennen kaikkea paransi lukemattomia ihmissieluja. Hän opetti oppilailleen hengellisiä hyveitä kuten jumalanpelkoa, rukousta, kyyneleitä ja lähimmäisenrakkautta. Severianus perusti useita luostareita, joista merkittävin oli Tonavan rannalla Wienin (Vienna) lähistöllä, mutta ei itse asettunut mihinkään vaan vietti kiertelevää elämää yli 30 vuotta.

Pyhä Severianus nukkui pois 8. tammikuuta vuoden 480 tienoilla oppilaidensa ympäröimänä. Viimeisiksi sanoikseen hän lausui psalmin 150 ”Ylistäkää Jumalaa hänen pyhissään”. Kun hänen oppilaansa kuusi vuotta myöhemmin jättivät luostarin hunnien hyökkäyksien takia, he huomasivat Severianuksen jäännösten pysyneen turmeltumattomina. Pyhät reliikit vietiin Napoliin, ja jo matkalla niiden äärellä tapahtui monia ihmeitä. Severianuksen oppilas ja munkkiyhteisön johtaja Eugippius kirjoitti hänen elämäkertansa hengellisen isänsä kunniaksi ja jälkipolvien vahvistukseksi.

Pyhä Teodoros, joka oli keisari Justinianoksen (527–565) puolison Teodoran eno, oli kuuluisa kenraali. Hän johti Itä-Rooman armeijan voittoon taistelussa persialaisia vastaan vuonna 528. Kun rauha palasi, maallisten asioiden turhuuden havainnut Teodoros vetäytyi kahden kumppaninsa kanssa viettämään erakkoelämää eräälle vuorelle lähelle Antiokiaa. Pian maine hänen pyhästä elämästään levisi paikkakunnan asukkaiden keskuuteen.

Kerran eräs bysanttilainen kenraali oli metsästysretkellä vuorella ja tunnisti Teodoroksen. Hän ilmoitti keisarille, että tämän jo kuolleeksi luultu sukulainen oli löytynyt. Justinianos kutsui Teodoroksen kirkolliskokoukseen, joka kokoontui Konstantinopolissa vuonna 563 käsittelemään teopassionistien harhaoppia.

Kokouksen jälkeen Teodorosta pyydettiin jäämään kaupunkiin, ja hän asettui oppilaineen kaupunginmuurien ulkopuolelle paikkaan, jossa oli kappeli ja pieni asuintalo keljoineen. Nämä rakennukset tuhoutuivat maanjäristyksessä lokakuun 6. päivänä vuonna 557. Keisarin käskystä ja hänen taloudellisella tuellaan Teodoros rakensi paikalle uuden entistä paljon suuremman luostarin, johon kuului kolme upeilla mosaiikeilla ja freskoilla koristettua kirkkoa. Pyhä Teodoros kuoli 91-vuotiaana, ilmeisesti vuonna 568 (eräiden tietojen mukaan 595). Hänen seuraajakseen tuli hänen oppilaansa Teoplastos.

Koko bysanttilaisen ajan Khoran Kristus Vapahtajan luostari toimi erityisesti Palestiinasta tulleiden munkkien asuinpaikkana. Luostarin kirkot ja niiden kauniit mosaiikit ovat säilyneet nykypäivään saakka ja kuuluvat nykyisen Istanbulin tärkeimpiin nähtävyyksiin.

Georgios syntyi Kyproksella 500-luvun puolivälissä. Hän oli köyhästä mutta hurskaasta perheestä. Hänen isoveljensä Herakleides lähti pyhiinvaellukselle Jerusalemiin, Jordanille ja Pyhän maan luostareihin. Matka teki häneen niin syvän vaikutuksen, ettei hän enää palannut kotiinsa vaan jäi munkiksi Kalamonin laura-tyyppiseen luostariyhteisöön Jordanin laaksoon.

Georgioksen vanhempien kuoleman jälkeen hänen holhoojakseen tuli hänen setänsä, joka tahtoi järjestää hänet avioliittoon tyttärensä kanssa. Georgios kuitenkin kaipasi askeettista kilvoituselämää. Hän jätti sukunsa ja kotinsa ja pakeni Pyhälle maalle. Georgios taivalsi veljensä luo ja kertoi tahtovansa munkiksi. Herakleides piti häntä kuitenkin liian nuorena erakkoelämään ja vei hänet pyhän Johannes Khozebalaisen (3.10.) perustamaan Jumalanäidin luostariin Khozebaan, Jerusalemin ja Jerikon välillä.

Georgios vihittiin pian munkiksi ja annettiin ankaran mesopotamialaisen vanhuksen oppilaaksi. Georgios totteli kuuliaisesti ja nöyrästi ohjaajansa epäoikeudenmukaisiakin käskyjä, ikään kuin Kristus itse olisi ollut läsnä vanhuksen kautta. Kerran Georgioksen piti hakea joelta vettä, mutta rannalla hän takertui viitastaan ruokokasveihin eikä saanut tuotua mitään. Vanhus käski hänen vähentää vaatetustaan ja lähetti hänet uudestaan joelle. Kun Georgiosta ei kuulunut takaisin, vanhus hermostui, otti hänen viittansa mukaansa ja lähti syömään trapesaan. Sillä välin Georgios palasi luostariin. Nähdessään hänet luostarissa ilman viittaa vanhus suuttui niin, että löi häntä kasvoihin. Heti tämän jälkeen vanhuksen käsi alkoi kuivettua. Vanhus tuli katumukseen ja pyysi Georgiosta antamaan anteeksi ja rukoilemaan hänen puolestaan. He menivät yhdessä rukoilemaan pyhien haudoille, ja vanhuksen käsi alkoi parantua. Tapahtuman jälkeen vanhuksesta tuli sävyisämpi ja pitkämielisempi.

Kun uutinen nuoren munkin kautta tapahtuneesta ihmeestä levisi, kaikkia alkoi kiinnostaa suuresti, millainen tämä aloitteleva kilvoittelija oli miehiään. Jouduttuaan huomion kohteeksi Georgios pelkäsi ylpistyvänsä ja pakeni Kalamoniin veljensä luo.

Georgios kilvoitteli veljensä kanssa vuosikausia. Hän piti veljeään hengellisenä isänään ja oli hänelle kuuliainen kaikessa. He eivät puhuneet turhia vaan keskittyivät sisäiseen rukoukseen. Vähäisen ravintonsa he saivat pääluostarin trapesan tähteistä. Niitä he lämmittivät vain silloin kun heillä oli vieraita. Jumalanpalvelukseen mennessään Herakleides ei koskaan mennyt laulamaan kuoroon veljien kanssa, koska piti itseään arvottomana, vaan seisoi palveluksen aikana nurkassa ja vuodatti hiljaa kyyneleitä.

Georgioksen kilvoitusvuosien varrella tapahtuneista asioista erikoisin lienee seuraava. Eräs jerikolainen maanviljelijä, josta kaikki veljet pitivät suuresti, toi kerran Georgiokselle ja Herakleidekselle korin hedelmiä siunattavaksi ja lähti pois. Kahden kesken jäätyään veljekset huomasivat, että hedelmien alla oli kuollut lapsi – viljelijän ainoa. Veljekset ymmärsivät, että viljelijä uskoi heidän rukoustensa voivan herättää lapsen henkiin. Herakleides piti tätä kiusauksena, mutta Georgios esitti: ”Anokaamme armollista ja ihmisiä rakastavaa Jumalaa uskossa. Jos Hän ei huomioi meidän syntisyyttämme vaan herättää lapsen eloon, mies saa lapsensa takaisin uskonsa mukaan. Jos taas jumalallinen armo ei tahdo tehdä tätä, niin silloin me kutsumme miehen takaisin ja sanomme, ettemme uskalla rukoilla sellaista.” He alkoivat rukoilla palavasti, ja lapsi heräsi eloon. He kutsuivat isän ja sanoivat: ”Katso, Jumalan armosta poikasi elää. Älä kerro tästä kenellekään, ettet aiheuttaisi meille murhetta ja vaikeuksia.”

Herakleides nukkui pois 70 vuoden ikäisenä, ja Georgios jäi kilvoittelemaan keljaan yksin. Tässä vaiheessa hänet vihittiin diakoniksi.

Kerran kun Georgios oli lähdössä hoitamaan jotain asiaa, luostarin kapeassa käytävässä istui iso leijona. Georgios ei lainkaan pelännyt eläintä vaan yritti työntää sitä syrjään päästäkseen kulkemaan sen ohi. Leijona oli kuitenkin iso ja vahva eikä hievahtanutkaan: se ainoastaan tuhahti hieman ja värisytti harjaansa. Georgios yritti vielä työntää sitä jalallaan, mutta kun peto ei totellut, hän sanoi: ”Sinulla ei siis ole kuuliaisuutta. Tiedätkö, että on kirjoitettu: ’Herra on murskannut leijonien hampaat.’ Siunattu on Herra. Avaahan suusi niin katsotaan.” Georgios alkoi vääntää leijonan suuta auki, ja eläin suostui vastahakoisesti. Georgios koetti kädellään leijonan hampaita ja sanoi: ”Nämähän ovat kuin kiiloja, joita seinään laitetaan.” Sitten leijona nousi ja lähti pois.

Luostarin johtajan kuoltua seuraajan valinta nostatti suuria riitoja. Veljestö jakaantui kahtia, ja sääntöjen noudattamisesta alettiin tinkiä. Georgios päätti lähteä pois ja rukoili Jumalalta neuvoa, minne menisi. Hän näki näyssä kaksi kirkasta vuorta, joista toinen oli vielä toistakin korkeampi ja kirkkaampi. Ääni kysyi, kummassa hän tahtoisi asua, ja Georgios valitsi korkeamman. ”Mene siis luostariin, jossa sinut vihittiin munkiksi, ja asu sen keljoissa.” Näin pyhä Georgios palasi Khozebaan.

Igumeni Leontios otti Georgioksen iloiten vastaan ja antoi hänelle eristyksissä olleen keljan, jossa Georgios sai jatkaa hänelle sopivaa kilvoituselämää. Hän pysyi viikot hiljaisuudessa ja piti kilvoituksensa salassa. Sunnuntaisin hän tuli luostariin ja puhui veljille sielua hyödyttäviä opetuksia ja kuunteli, kun veljet tunnustivat hänelle ajatuksiaan. Veljet sanoivat, että Georgios ei koskaan puhunut muutoin kuin Jumalan innoittamana.

Georgios eli keräämällä tähteitä trapesasta; ne hän kuivasi auringossa ja söi vähitellen. Hän ei koskaan rikkonut rukoussääntöään, vaikka pahat henget yrittivät kaikkensa. Näin hän saavutti vallan yli demonien. Georgios ei kieltäytynyt palvelemasta veljiään. Leivänpaistopäivinä hän piti huolta uunista, jonka kuumuus autiomaan helteessä oli useimmille kestämätön.

Georgios murehti sitä, kuinka monet ylpistyivät luostarissa viettämistään vuosista ja alkoivat suhtautua maallikoihin ja julkisyntisiin ylimielisesti. Hän sanoi: ”Vaikka joku tekisi taivaan ja maan uudeksi mutta suhtautuu lähimmäiseensä ylimielisesti, kaikki hänen vaivannäkönsä on turhaa ja hänen osansa on se, mikä tekopyhille kuuluu (Matt. 24:51). Ihminen ei voi lähestyä Jumalaa, ellei hänellä ole rauhaa lähimmäisensä kanssa. Kaikkien himojen ja syntien lähde on ylpeydessä. Ne johtavat kuolemaan, mutta kuuliaisuus ja alistuminen Herralle ovat elämää, iloa ja valoa.” Georgios opetti munkkejaan välttämään kaikenlaista muiden arvostelemista tai kadehtimista.

Kun 610-luvulla levisi uutinen, että persialaiset olivat valloittaneet Damaskoksen, pyhä Georgios näki näyssä Jerusalemin ja Jerikon piirityksen ja tuhon. Hän kertoi näyn munkeilleen, jotka pakenivat ja hajaantuivat ennen persialaisten tuloa. Igumeni ja osa veljestöstä meni Arabiaan, toiset vetäytyivät luoliin tai piileskelivät jokilaakson ruokopusikoissa. Persialaiset etsivät luostareista arvoesineitä ja ottivat kiinni munkkeja. Kiinni saadut joko murhattiin tai vietiin orjiksi. Surmattujen joukossa oli muun muassa syyrialainen vanhus Stefanos, joka oli jo yli sadan vuoden ikäinen. Georgios kuitenkin näytti niin köyhältä ja surkealta, että hänet päästettiin menemään. Hän meni yöllä Jordanvirran rantamille ja piileskeli siellä, kunnes näki persialaisten lähtevän kohti Damaskosta vankien kanssa. Sitten Georgios käveli Jerusalemiin. Nähtyään kaupungin hävityksen hän palasi Khozebaan. Siellä hän eli lopun ikänsä luostarin sisään sulkeutuneena. Hänestä piti huolta munkki Antonios, joka myöhemmin kirjoitti hänen elämäkertansa.

Korkean iän saavutettuaan pyhä Georgios sairastui ja tunsi lähtöhetkensä lähestyvän. Hän kutsui Antoniosta luokseen, mutta tämä oli kiireinen vieraita palvellessaan eikä päässyt heti tulemaan. Vanhus lähetti hänelle sanan: ”Älä huoli, lapseni, vaan palvele. Minä odotan siihen asti kunnes pääset tulemaan.” Antonios valmisti ja tarjoili syötävää vieraille puoleenyöhön saakka. Kun hän meni Georgioksen luokse, tämä halasi häntä, siunasi hänet, kääntyi itää kohti ja lausui kolme kertaa: ”Lähde ulos, sieluni, Herran luokse.” Sitten hän nukkui pois.

Pyhä Gudula eli 600- ja 700-luvun vaihteessa Belgiassa. Hän oli hurskaasta suvusta; pyhinä kunnioitettuja ovat muun muassa hänen äitinsä Amalburga (Amelberga, 10.7.), sisarensa Raineld (16.7.) ja serkkunsa Gertrude (17.3.), joka oli myös hänen kumminsa. Gudula opiskeli Nivelles’n nunnaluostarissa ja palasi sieltä vanhempiensa luo Hammen kaupunkiin Brabantin seudulla. Gudula eli hurskasta elämää paastoten, rukoillen ja antaen runsaasti almuja köyhille. Hänellä oli tapana kävellä aina aamuyöstä kolmen kilometrin päässä olleeseen kirkkoon ja hiljentyä siellä rukoukseen. Kerran hänen kynttilänsä sammui kirkkomatkalla ja hän jäi hapuilemaan pimeään. Hänen rukoillessaan liekki syttyi uudelleen. Tästä johtuen hänet esitetään kuvataiteessa yleensä lyhdyn tai kynttilän kanssa.

Pyhä Gudula kuoli vuoden 712 tienoilla Hammassa ja haudattiin kaupungin kirkon eteen. Kaarle Suuren (k. 814) – joka oli samaa sukua – aikana hänen reliikkinsä siirrettiin Moorseliin, Vapahtajan kirkon alttarin taakse. Kaarle Suuri piti tapanaan käydä rukoilemassa reliikkien äärellä. Hän perusti Pyhän Gudulan mukaan nimetyn nunnaluostarin. Myöhemmin normannit tuhosivat luostarin, ja vuonna 978 reliikit siirrettiin Brysselin kaupunkiin, jonka suojelijana häntä kunnioitetaan. Kalvinistit häpäisivät hänen muistonsa vuonna 1579 hajottamalla pyhän Gudulan kunniaksi rakennetun pyhäkön ja hänen pyhät reliikkinsä.

Abo oli nuori arabi, joka toimi tuoksuvoiteiden valmistajana abbasidien kalifikunnan pääkaupungissa Bagdadissa 700-luvun jälkipuolella. Kun kalifi vapautti Bagdadissa vankina olleen Itä-Georgian hallitsijan Nerseksen, Abo lähti tämän seurueessa Tiflisiin (Tbilisi). Siellä hän oppi georgian kielen, tutustui kristinuskoon ja alkoi innokkaasti tutkia Raamattua. Pian hän vakuuttui sen totuudesta. Hän ei kuitenkaan uskaltanut ottaa vastaan kastetta, koska tiesi muslimien tuomitsevan hänet heti kuolemaan. Kun kalifi vaati hallitsija Nersestä tulemaan uudelleen Bagdadiin, tämä pakeni kasaarien alueelle Pohjois-Kaukasiaan. Kasaarit olivat saaneet vaikutteita juutalaisuudesta ja tunnustivat Jumalan maailman Luojaksi. He ottivatkin pakolaiset ystävällisesti vastaan, ja Abo sai viimeinkin tilaisuuden ottaa kasteen.

Muutaman kuukauden kuluttua Abo seurasi Nersestä edelleen Abhasiaan. Siellä hän eli ankarasti kilvoitellen ja paastoten sekä tutkien ja mietiskellen Raamatun tekstejä. Abhasian piispa kutsui hänet keskustelemaan hengellisestä elämästä ja hämmästyi hänen lujaa uskoaan ja syvällistä tietämystään. Abo kavahti saamaansa kunnioitusta ja vaikeni kolmeksi kuukaudeksi. Vasta pääsiäisenä hän alkoi taas puhua ylistäen ja julistaen ylösnoussutta Vapahtajaa.

Kun Nerses päätti palata Tiflisiin, Abo seurasi rohkeasti hänen mukanaan. Vaikka kaupunki oli muslimien hallussa, hän tunnusti avoimesti Kristuksen Vapahtajaksi ja sai päälleen persialaisten vihan. Pian hänet vangittiin, ja kun häntä oli turhaan lupauksin ja uhkauksin yritetty taivuttaa palaamaan islaminuskoon, hänet heitettiin takaisin vankilaan. Yhdeksäntenä vankeuspäivänä Herran enkeli toi hänelle ilmoituksen lähestyvästä marttyyrikuolemasta. Abo myi vaatteensa ja pyysi, että kaupungin kaikissa kirkoissa poltettaisiin tuohuksia ja suitsuketta, jotta hän saisi vahvistusta kirkon rukouksista. Viimeisen yönsä, joka oli teofanian aatto, hän valvoi seisoen vankikopissaan pidellen kädessään kahta suurta kynttilää, jotka aamuun mennessä paloivat loppuun. Osallistuttuaan pyhään ehtoolliseen hän seurasi nöyrästi teloittajiaan ja lohdutti itkeviä uskovia: ”Älkää itkekö tähteni, vaan iloitkaa, sillä minä menen Herrani luo.” Pyhä Abo mestattiin Herran kasteen juhlana vuonna 786 (tai 790).

Muslimit antoivat polttaa pyhän Abon ruumiin ja heittää jäljelle jääneet luut jokeen, sillä he pelkäsivät, että kristityt alkaisivat kunnioittaa marttyyrin reliikkejä. Tuona yönä ilmestyi kuitenkin ihmeellinen valopatsas, joka valaisi niin mestauspaikkaa kuin jokeakin. Näin kristityt saattoivat kerätä marttyyrin reliikit ja osoittaa niille kunnioitustaan.

Pyhittäjä Feodosi (3.5.) vihki Grigorin munkiksi Kiovan luolaluostarissa vuonna 1064. Vapaaehtoisessa köyhyydessä, nöyryydessä, kuuliaisuudessa ja rukouskilvoituksissa kilvoitellut Grigori sai Jumalalta ihmeiden tekemisen lahjan ja vallan karkottaa pahoja henkiä. Demonit hyökkäsivät monta kertaa häntä vastaan pahaan taipuvaisten ihmisten välityksellä. Kerran ne lähettivät varkaita ryöstämään hänen omaisuutensa, vaikka hänellä ei kirjoja lukuun ottamatta ollut keljassaan mitään. Aavistettuaan varkaiden tulon Grigori rukoili Jumalaa vaivuttamaan heidät uneen. Viiden vuorokauden kuluttua hän herätti varkaat, antoi heille vahvistukseksi ruokaa ja päästi heidät lähtemään. Kaupunginjohtaja halusi tapauksesta kuultuaan rangaista varkaita ankarasti. Silloin Grigori myi kaikki kirjansa, lunasti vangit vapaiksi ja jakoi loput rahat köyhille, ettei kukaan enää joutuisi kiusaukseen viedä hänen omaisuuttaan ja joutuisi siten pulaan.

Grigorilla oli pieni puutarha, jossa kasvoi vihanneksia ja hedelmäpuita. Paholaisen yllytyksestä eräät toiset miehet tulivat sinne varkaisiin. Täytettyään säkkinsä he eivät kuitenkaan pystyneet liikkumaan eteenpäin ja seisoivat kantamuksineen paikoillaan kaksi vuorokautta. Lopulta he katuivat ja anoivat nääntyneinä, että Grigori päästäisi heidät lähtemään. ”Jos ryhdytte tekemään rehellistä työtä ja elättämään sillä muitakin kuin itsenne, päästän teidät lähtemään”, Grigori vastasi. Varkaat lupasivat tehdä niin kuin hän sanoi. Grigori vapautti heidät näkymättömistä kahleista, ja siitä lähtien miehet tekivät työtä luostarin puutarhassa elämänsä loppuun asti.

Kolmannella kerralla Paholainen lähetti Grigorin luo kolme miestä. He valehtelivat, että yksi heistä oli tuomittu kuolemaan, ja pyysivät Grigorilta rahaa lunastaakseen tuomitun vapaaksi. Pyhä näki hengessään, mitä tulisi tapahtumaan, ja sanoi kyynelsilmin: ”Voi tuota ihmistä, sillä hänen kuolinpäivänsä on koittanut! Vaikka antaisin teille jotain, hän kuolee sittenkin. Mutta sanokaa, millaiseen kuolemaan hänet on tuomittu?” ”Hänet on määrätty hirtettäväksi”, miehet vastasivat. ”Tuomio on harkittu, ja se toteutuu huomenna”, Grigori huokaisi. Rukoiltuaan hän antoi heille kirjan, jonka myymällä he saisivat rahaa toverinsa lunastamiseksi. Naureskellen miehet lähtivät matkaan. Kulkiessaan Grigorin puutarhan ohi he huomasivat hedelmistä notkuvat puut ja päättivät palata pimeän tultua varkaisiin. Se miehistä, jolle Grigori oli ennustanut hirttokuoleman, kiipesi puuhun. Oksa hänen allaan katkesi. Toiset säikähtivät melua ja pakenivat paikalta. Putoava mies takertui kiinni oksiin ja kuristui kuoliaaksi. Kun hänen toverinsa seuraavana päivänä saivat tietää, mitä oli tapahtunut, he tulivat katuen pyhittäjä Grigorin luo. Tämä määräsi heidät rangaistukseksi tekemään työtä Kiovan luolaluostarissa, jotta he elättäisivät omalla työllään paitsi itsensä myös toisiakin.

Pyhittäjä Grigori kuoli vuonna 1093. Hän oli Dneprin rannassa pesemässä astioita, kun ruhtinas Rostislav oli menossa sotaretkelle kumaaneja (polovtseja) vastaan. Ruhtinaan palvelijat alkoivat pilkata pyhittäjää, jolloin tämä kehotti heitä itkemään ja katumaan syntejään, sillä he hukkuisivat pian yhdessä ruhtinaansa kanssa. Rostislav raivostui Grigorin sanoista luullen tämän pilkkaavan häntä. Hän sidotutti Grigorin kädet ja jalat, antoi ripustaa kiven hänen kaulaansa ja heitätti hänet jokeen. Munkkiveljet ihmettelivät Grigorin katoamista. Kolmen päivän kuluttua he löysivät hänet ihmeellisesti keljastaan kädet ja jalat sidottuina, kivi kaulassa ja vaatteet läpimärkinä. Pyhittäjän kuollut ruumis näytti elävältä ja hänen kasvonsa loistivat. Ruhtinas Rostislav puolestaan koki sotaretkellään ankaran tappion ja hänet hukutettiin joukkoineen jokeen.

Suurten juhlien jälkeisinä päivinä pyhä kirkko tapaa kunnioittaa niitä Jumalan palvelijoita, joilla on ollut tärkeä osuus juhlan tapahtumien toteutumisessa. Teofanian jälkeisenä päivänä muistellaan Herran edelläkävijää ja kastajaa Johannesta, profeetoista mahtavinta ja naisista syntyneistä suurinta. Hän oli Jumalan lähettämä ääni erämaassa, Messiaan tulemisen julistaja ja valmistaja. Johannes oli maallinen enkeli ja taivaallinen ihminen, jonka paikka on taivaan ja maan välillä vanhan ja uuden liiton yhdistäjänä. Hän oli armon sanansaattaja, hengellisen kevään tuloa ennakoiva pääsky, jumalallisen valon soihtu ja hengellinen sarastus Vanhurskauden auringon nousun edellä.

Johannes Edelläkävijän tehtävä huipentui ja päättyi Kristuksen kastamiseen. ”Iloni on nyt täydellinen”, Johannes totesi, ”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.” (Joh. 3:30) Johannes Edelläkävijä lähti tästä maailmasta marttyyrikuoleman kautta, mutta sen jälkeenkin Johannes on kristityille Kristuksen osoittaja ja edelläkävijä hengellisessä mielessä. Askeesin ja rukouksen täyttämällä elämällään hän on esimerkki pidättyvyydestä, neitsyydestä, katumuksesta ja himoista puhdistautumisesta. Hän on myös uuden liiton erämaakilvoittelun alkuunpanija ja luostarielämän airut, joka valmistaa tietä Herran luo. Ottamalla vastaan hänen sanomansa katumuksesta ja kääntymyksestä voimme valmistautua arvollisesti vastaanottamaan pyhään kasteen. Ja kun olemme kasteessa saaneet valaistuksen, voimme Johanneksen pyhää elämäntapaa jäljittelemällä säilyttää armon itsessämme ja antaa sen kasvaa lakkaamatta aina siihen saakka kunnes Kristus asuu meissä ylösnousemuksensa koko kirkkaudessa.

Teofanian jälkeisenä päivänä muistellaan myös Edelläkävijän kallisarvoisen oikean käden siirtämistä Antiokiasta Konstantinopoliin 950-luvulla. Ensimmäisellä vuosisadalla Johanneksen opetuslapset hautasivat hänen pyhän ruumiinsa Juudean Sebasteiaan. Evankelista Luukas tuli myöhemmin kunnioittamaan hänen hautaansa ja vei Edelläkävijän oikean käden mukanaan Antiokiaan, missä sen äärellä tapahtui monia ihmeitä. Antiokiaan rakennettiin kirkko Johannes Edelläkävijän kunniaksi, ja sen arvokkain reliikki oli hänen oikea kätensä.

Reliikin tiimoilta on syntynyt monia legendoja. Kerrotaan esimerkiksi, että pakanoilla oli tapana uhrata vuosittain nuori neito lohikäärmeelle, mutta eräänä vuonna tytön isä heitti pedon eteen Johannes Edelläkävijän peukalon, jolloin peto heitti henkensä. Isä oli hankkinut reliikin itselleen puraisemalla sormen salaa irti Johanneksen kädestä, kun se oli annettu hänen suudeltavakseen.

Pyhä Johannes Edelläkävijä oli erityisen kunnioitettu Konstantinopolissa, jossa hänen kunniakseen oli omistettu peräti 36 kirkkoa ja luostaria. Kuultuaan pyhän käden kautta tapahtuneista ihmeistä keisari Konstantinus VII (945–959) lähetti Job-nimisen diakonin hakemaan reliikin Konstantinopoliin. Edelläkävijän käsi saapui pääkaupunkiin sopivasti teofaniajuhlan aattona. Konstantinos sijoitti sen palatsiinsa. Nykyään Johannes Edelläkävijän käsi on kunnioitettavana Athosvuorella Pyhän Dionysioksen luostarissa. Johanneksen käsivarren reliikkejä on myös Topkapi Saray-palatsissa Istanbulissa.

Johannes Kastajan juhlapäivään liittyy myös seuraava erikoinen tapaus. Vuonna 1740 Atziken alueen johtavat muslimit päättivät ottaa Johannes Edelläkävijälle pyhitetyn kirkon haltuunsa ja muuttaa sen islamilaiseksi rukouspaikaksi, koska heillä oli pitkä kävelymatka lähimpään moskeijaan. Hyökkäys päätettiin toteuttaa tammikuun 7. päivän iltana. Johtavat muslimit olivat kokoontuneet suunnittelemaan toimenpidettä. Viisi heistä kannatti ajatusta ja yksi vastusti. Yhtäkkiä tuli voimakas maanjäristys, ja juuri se puoli rakennuksesta, jossa he keskustelivat, romahti. Viisi heistä menehtyi, mutta se, joka oli vastustanut kirkon haltuunottoa, selvisi hengissä. Myös kirkon pelättiin romahtavan, mutta se kesti maanjäristyksen. Tapahtunutta pidettiin Johannes Edelläkävijän kostona jumalattomalle hankkeelle.

Pyhä Tillo nukkui pois vuonna 702 saavutettuaan yli 90 vuoden iän. Häntä on kunnioitettu pyhänä Solignacin alueella, Belgiassa ja Ranskassa, jossa hänelle on omistettu lukuisia kirkkoja. Taiteessa hänet on kuvattu benediktiini-apottina, joka pitelee käsissään ehtoollismaljaa ja sauvaa.