Rooman armeijan kahdestoista legioona palveli 200-luvulla Armenian Melitenessä. Siihen kuului kaksi ystävystä, kristitty Nearkhos ja Polyeuktos, joka uskoi Kristukseen mutta ei ollut vielä ottanut kastetta. Kun keisari Decius (249–251) vaati kaikkia sotilaita todistamaan uskollisuutensa keisarin kultille uhraamalla julkisesti, Nearkhos sanoi Polyeuktokselle, että tämän määräyksen tähden heidän tiensä eroaisivat iäksi.

Silloin Polyeuktos kertoi nähneensä pari päivää aiemmin unen, jossa Kristus oli tullut hänen luokseen siivekkäällä hevosella ottaen pois hänen sotilaspukunsa ja vaihtaen tilalle sädehtivän viitan. Nearkhos ymmärsi tämän kuvaavan ystävänsä siirtymistä voittoisien marttyyrien joukkoon. He rohkaisivat toisiaan ylenkatsomaan maailmallisia etuja saadakseen taivaallisen autuuden. Nearkhos vakuutti, että marttyyrikuolema korvaisi kasteen ja kaikki muutkin toimitukset, sillä se on suorin tie Kristuksen hengellisiin sotajoukkoihin; Kristus itse tulee asumaan pyhiin marttyyreihinsa, jotka kuolevat totuuden puolesta tekemättä pahalle vastarintaa. Polyeuktos alkoi palavasti kaivata marttyyrikuolemaa. Hän lausui Nearkhokselle: ”Henkeni ajattelee enää vain taivaan asioita. Kristus on sieluni silmien edessä, ja hänen kirkkautensa valaisee kasvoni. Kärsitään marttyyrikuolema yhdessä! Lähdetään ulos ja luetaan keisarin edikti.”

Kaupungilla Polyeuktos otti keisarin ediktin ja repi sen palasiksi hämmästyneen kansanjoukon silmien edessä. Sitten hän juoksi pakanoiden kulkueeseen ja hajotti pappien kantamat jumalat. Polyeuktos pidätettiin ja vietiin tuomioistuimen eteen. Hänet vietiin kidutettavaksi, mutta minkäänlaiset kärsimykset eivät saaneet häntä kieltämään kristinuskoa. Kun pyövelit eivät enää jaksaneet hakata häntä, kuvernöörin maaherra Felix, joka oli hänen appensa, alkoi vedota häneen puhumalla hänen vaimostaan ja lapsistaan. Marttyyri vastasi kuitenkin: ”Kuka on vaimoni? Ketkä ovat lapsiani? Miksi palaisin ihmishuolien pariin, kun taivaalliset, katoamattomat ihanuudet ovat täyttäneet mieleni. Jos tyttäresi suostuu seuraamaan minua, hänen osansa on autuas. Mutta jos ei, hän menee kadotukseen niiden kanssa, joita te kutsutte jumaliksenne.”

Polyeuktoksen vaimo Paulina tuli hänen luokseen itkien. ”Mikä hulluus sinuun on iskenyt?” hän kysyi. ”Kuka on maanitellut sinut rikkomaan kaksitoista jumalaamme palasiksi?” ”Mitä siitä? Olen voittanut yksin kaksitoista jumalaa. Mieti itse, mitä hyötyä sellaisista jumalista on. Katso kaikkien Jumalaa. Pyydän hartaasti: tule kanssani, Paulina, todellisen Jumalan luokse. Hän on ainoa palvonnan arvoinen. Vaihda katoavainen elämä taivaalliseen, ikuiseen elämään.” Kuulustelijat yrittivät kaikkensa Polyeuktoksen taivuttelemiseksi, mutta uhkaukset eivät auttaneet sen paremmin kuin lupauksetkaan.

Kuulustelua seurasi suuri joukko kansaa. Kun he näkivät, kuinka rohkea Polyeuktos oli kidutuksen, kuoleman ja maallisen hyvän edessä, monet alkoivat uskoa hänen sanoihinsa. Kuulustelijat tuomitsivat hänet kuolemaan.

Polyeuktos käveli mestauspaikalle iloisin ilmein – kuin mies matkalla vapauteen. Hän lausui mennessään rohkaisun sanoja kristityille, joita tuli hänen jäljessään. Huomatessaan Nearkhoksen hän tervehti tätä muistuttaen lupauksesta, jonka he olivat tehneet toisilleen. Sitten pyhä Polyeuktos ojensi kaulansa pelottomasti miekan alle. Näin hän täytti marttyyrikilvoituksensa saamalla kasteen omassa veressään. Kristityt ottivat hänen ruumiinsa ja hautasivat sen Meliteneen. Nearkhos kastoi palan kangasta marttyyrin vereen ja otti sen reliikiksi ja muistoksi rakkaasta ystävästään. Pyhä Polyeuktos oli Melitinen ensimmäinen marttyyri. Kaupungissa toimi hänelle omistettu kirkko viimeistään 370-luvulla.

Pietari oli Basileios Suuren (1.1.) ja Gregorios Nyssalaisen (10.1.) nuorin veli. Hän oli perheen kymmenes ja nuorin lapsi. Isä kuoli heti Pietarin syntymän jälkeen vuonna 319. Lapset jäivät äidin ja vanhimman tyttären Makrinan (19.7) kasvatettavaksi. Makrina huolehti Pietarin koulutuksesta ja jätti hänelle perinnöksi rakkauden hengellisiin hyveisiin ja neitseelliseen elämään. Kun äiti ja Makrina vetäytyivät Annesiin ja muuttivat perheen sikäläisen kiinteistön luostariksi, Basileios lähetti Pietarin pitämään huolta lähialueelle perustamastaan miesten yhteisöstä. Vieraillessaan tässä perheluostarissa Basileios vihki Pietarin papiksi vuonna 370.

Piispaksi Pietari vihittiin Konstantinopolin toisen yleisen kirkolliskokouksen (381) aloitteesta. Sebasteian piispanistuin oli ollut tyhjillään harhaoppisen Eustathioksen kuoleman jälkeen lukuun ottamatta muutamaa kuukautta, jotka Gregorios Nyssalainen hoiti kyseistä tehtävää. Piispana Pietari II teki määrätietoista työtä pyhän ortodoksisen uskon vahvistamiseksi alueella. Hän kuoli rauhassa todennäköisesti vuoden 400 tienoilla.

Pohjois-Afrikasta kotoisin ollut Hadrianus johti luostaria Napolissa 660-luvulla. Hänet tunnettiin erityisen oppineena ja hengellisenä kirkon palvelijana. Paavi Vitalianus (657–672) pyysi häntä lähtemään Canterburyn arkkipiispaksi. Hadrianus kieltäytyi nöyrästi kunniasta, mutta pyysi paavilta siunauksen etsiä tilalle parempi ehdokas. Ensimmäinen Hadrianuksen ehdottama oli paavin mielestä liian iäkäs, mutta sitten Hadrianus keksi suositella Roomaan tullutta kreikkalaista munkkia, joka tultiin tuntemaan Teodor Canterburylaisena (19.9.). Paavi suostui sillä ehdolla, että Hadrianus lähtisi Teodorin työtoveriksi ja neuvonantajaksi.

Hadrianuksesta tuli Englannissa Pyhien Pietarin ja Paavalin luostarin apotti. Luostarista muodostui tärkeä kirkollisen kulttuurin ja hengenelämän keskus, joka kasvatti kirkolle suuren joukon piispoja. Luostarissa opetettiin kreikkaa, latinaa, roomalaista lakia, Raamattua ja kirkkoisiä. Hadrianus opetti näiden lisäksi myös astronomiaa, matematiikkaa ja runoutta. Koulun maine houkutteli oppilaita Irlannista saakka. Hadrianus työskenteli väsymättömästi luostarin koulun hyväksi 40 vuotta. Hän nukkui pois Canterburyssa 9. tammikuuta vuonna 710 ja haudattiin luostariinsa.

Luostari muutettiin myöhemmin Pyhän Augustinuksen luostariksi. Kun Hadrianuksen hauta avattiin kirkon muutostöiden yhteydessä vuonna 1091, Hadrianuksen reliikit havaittiin turmeltumattomiksi ja niistä lähti suloista tuoksua. Monet ovat saaneet vastauksia pyyntöihinsä rukoillessaan hänen hautansa äärellä. Pyhä Hadrianus on suojellut erityisesti julmien opettajien takia kärsineitä oppilaita.

Eustratios syntyi 700-luvun loppupuolella pienessä Tarsian kaupungissa Bitynian alueella ja sai vanhemmiltaan hyvän kristillisen kasvatuksen. 20 vuoden ikäisenä hänet valtasi suuri rakkaus Jumalaan ja into omistautua kokonaan Hänelle. Niinpä hän jätti vanhempansa ja suuntasi kulkunsa Bitynian Olymposvuorelle Agaurilaisten luostariin, jossa kilvoitteli hänen kaksi enoaan, igumeni Gregorios ja munkki Basileios. Gregorios muistutti nuorukaiselle, että luostarielämä on jatkuvaa luonnon pakottamista, kuten pyhä Johannes Siinailainen sanoo. Eusthasios vaipui enonsa jalkoihin ja sanoi: ”Minä olen arvoton, mutta Jumala on antanut minulle tämän kutsumuksen. Kuka muu olisi voinut jo monta vuotta sitten sytyttää sieluuni tämän toiveen ja antaa minulle voiman erota vanhemmistani?” Nähtyään hänen päättäväisyytensä Gregorios puki hänet munkin asuun.

Nuori noviisi omistautui kokonaan palvelemaan nöyrästi luostariveljiään. Oman tahtonsa kieltäen hän paljasti jokaisen ajatuksensa hengelliselle isälleen heti ajatuksen ilmaannuttua. Hänen ainoana omaisuutenaan oli jouhivaate ja villavaippa, joihin verhoutuneena hän torkkui paljaalla lattialla, missä sattui milloinkin olemaan, sillä hänellä ei ollut edes omaa keljaa. Koko luostarielämänsä aikana hän ei koskaan nukkunut selällään eikä vasemmalla kyljellään. Hänen ainainen valpas pyrkimyksensä kohti Jumalaa sai hänet edistymään nopeasti hyveissä. Hänet vihittiin papiksi, ja igumeni Gregorioksen ja tämän seuraajan kuoltua veljestö valitsi hänet igumenikseen.

Noihin aikoihin armeijan komentaja käytti hyväkseen innostusta, jonka hänen voittonsa bulgarialaisista oli aiheuttanut. Hän syrjäytti keisari Mikaelin (813–820) ja julistautui itse keisariksi nimellä Leo V (820–829). Samalla hän herätti uudelleen henkiin kuvainraastajien harhaopin. Ikonien kunnioittamista puolustaneet kristityt, etenkin munkit, joutuivat pakenemaan autioille vuoristoseuduille tai lähtemään maanpakoon. Myös pyhä Eustratios lähti aikalaisensa Joannikios Suuren (4.11.) kehotuksesta luostaristaan ja palasi kotiseudulleen. Kun keisarinna Irene ja hänen poikansa Mikael palauttivat ikonien kunnioituksen vuonna 842, hän palasi muiden isien tavoin takaisin luostariinsa.

Pyhä Eustratios oli munkeilleen luostarihyveiden esikuva. Päivisin hän työskenteli ahkerasti veljien kanssa, mutta yöstä hän omisti suurimman osan rukoukselle. Kirkossa hänen oli tapana mennä alttariin ja toistella siellä keskittyneesti koko palveluksen ajan lyhyttä rukousta: ”Herra, armahda!”

Eustratios vieraili usein pääluostarin alaisuuteen kuuluneissa sivuluostareissa. Jos hän tiellä kohtasi jonkun köyhän, hän ei epäröinyt antaa tälle viittaansa. Kerran hän antoi hevosensa sotilaalle, joka oli kadottanut ratsunsa. Hän lahjoitti jopa luostarin ainoan härän talonpojalle, joka oli ajautunut kurjuuteen oman kyntöhärkänsä kuoltua.

Kerran Eustratios tapasi miehen, joka monien syntiensä epätoivoon ajamana tahtoi tappaa itsensä. Hän otti miestä kädestä kiinni ja pani tämän käden niskansa päälle sanoen: ”Sinun syntiesi paino olkoon tästä lähtien minun päälläni. Ainoa asia mikä sinun pitää tehdä, on heittää menemään hirttoköytesi ja panna toivosi Jumalaan.”

Eustratioksen rukoukset saivat aikaan monia ihmeitä: sairaita parani, kuolleita virkosi eloon, tulipalo sammui. Hänen viimeisellä vierailullaan Konstantinopoliin laivan pohja osui kariin, kun hän oli seuralaisineen ylittämässä Propontosta. Ainoastaan Eustratios huomasi, että laivaan valui solkenaan vettä. Hän rukoili ja vedentulo lakkasi. Rannalla hän poistui viimeisenä laivasta ja siinä samassa se upposi.

Kun Eustratios tällä samalla matkalla saapui Konstantinopolin sivuluostariinsa, hän tunsi loppunsa olevan lähellä. Hän keräsi veljet ympärilleen saamaan viimeiset ohjeet. Hän kehotti heitä elämään munkinkutsumuksensa arvoisesti ja kilvoittelemaan kaikin voimin saavuttaakseen iankaikkiset hyvyydet. Sitten hän kohotti kätensä ja silmänsä taivaaseen ja antoi sielunsa Herralle. Hän oli tällöin 95 vuoden ikäinen ja oli viettänyt luostarielämää yli 75 vuott

Pyhä Filip, maallikkonimeltään Feodor, syntyi ylhäisen pajariperheen poikana Moskovassa vuonna 1507. Hänen isänsä palveli tsaarin hovissa, ja Feodoria odotti samanlainen ura. Kristillisen ja käytännöllisen kasvatuksen saaneena hän kuitenkin vierasti vilkasta seurapiirielämää ja ajatteli enemmän ikuista pelastusta kuin riehakkaita ajanvietteitä. Monet ihailivat hänen harkitsevaista ja tasaista luonnettaan. Kun hänet 26 vuoden ikäisenä kutsuttiin hovin palvelukseen, alaikäinen hallitsija Iivana IV kiintyi häneen. Nöyrän ja siveän Feodorin mielessä oli kuitenkin jo kypsymässä päätös jättää maailma.

Kolmenkymmenen vuoden ikäisenä Feodor kuuli kirkossa tutut evankeliumin sanat: ”Kukaan ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän toista pitää arvossa, hän halveksii toista” (Matt. 6:24). Sanat puhuttelivat häntä nyt uudella tavalla, sillä ne vastasivat hänen sisäistä sieluntilaansa. Hän päätti jättää lopullisesti maailman ja omistautua Jumalan palvelemiseen kaukaisessa Solovetskin luostarissa. Käytyään viimeisen kerran rukoilemassa Kremlin kirkoissa ja pukeuduttuaan tavallisen kansanmiehen asuun hän lähti salaa Moskovasta kohti Solovetskiä.

Matkalla Feodor eksyi tieltä ja välillä hän joutui varojen puutteessa tekemään työtä erään talonpojan palveluksessa. Lopulta hän kuitenkin saapui Solovetskiin. Igumeni Aleksi otti hänet kuuliaisuusveljeksi ja määräsi hänet raskaaseen ruumiilliseen työhön pilkkomaan puita, muokkaamaan kasvimaata ja keräämään kiviä. Työn aiheuttama uupumus ja monet moitteet eivät kuitenkaan heikentäneet Feodorin hengenpaloa. Hän koetti kaikin tavoin jäljitellä parhaiden munkkien hengellistä elämää ja hämmästytti kaikkia sillä päättäväisyydellä, jolla hän luopui kiintymyksestä maallisiin. Koeajan päätyttyä hänet vihittiin munkiksi nimellä Filip.

Munkkivihkimyksen jälkeen Filip jatkoi kilvoitustaan työtä tehden ja rukoillen. Pian kaikki puhuivat hänestä esimerkillisenä munkkina, ja hän sai osakseen yleistä kunnioitusta ja rakkautta. Kehut eivät kuitenkaan saaneet Filipiä pauloihinsa. Hän oli tullut luostariin maallista kunniaa paetakseen ja siksi hän karttoi sen varjoakin. Igumenin siunauksella hän vetäytyi erämaahan saaren keskiosiin ja kilvoitteli siellä useamman vuoden. Harjaannuttuaan yksinäisyydessä vaikenemiseen ja jatkuvaan Jumalan muistamiseen hän palasi luostariin munkkiveljien pariin.

Ikääntynyt ja heikkenevä igumeni Aleksi toivoi Filipistä itselleen seuraajaa, mutta Filip ei halunnut kuulla puhuttavankaan asiasta. Lopulta igumeni kutsui veljestön kokoukseen, jossa Filip tuli omasta vastustelustaan huolimatta yksimielisesti valituksi uudeksi johtajaksi. Hänen munkiksivihkimyksestään oli kulunut yhdeksän vuotta, kun hän vuonna 1548 matkusti Novgorodiin papiksi ja igumeniksi vihkimistä varten. Kun hän Solovetskiin palattuaan toimitti ensimmäisen liturgiansa, hänen kasvonsa loistivat kuin enkelin kasvot.

Vanhan igumenin Aleksin kunto kuitenkin kohentui. Filip käytti tilaisuutta hyväkseen ja vetäytyi jälleen erakkoelämään. Hän tuli luostariin vain juhlapäivinä osallistuakseen pyhään ehtoolliseen. Puolentoista vuoden kuluttua igumeni Aleksi sairastui ja kuoli, ja vasta silloin Filip veljestön pyynnöstä otti johtajan vastuun harteilleen.

Luostari oli tuolloin hyvin köyhä. Se ei ollut vielä toipunut yli kymmenen vuoden takaisesta tulipalosta, jossa se oli tuhoutunut lähes kokonaan. Monet rakennukset olivat vielä kunnostamatta ja jälleenrakentamatta. Taitavana taloudenhoitajana ja voimavarojaan säästämättä Filip nosti luostarin lyhyessä ajassa kukoistukseen. Hän lisäsi luostarin omistamien suolankeittämöiden määrää ja tehosti niiden toimintaa anoen samalla tsaarilta verohelpotuksia luostarille. Näin hän turvasi luostarin taloudellisen toimeentulon. Luostarin alaisuudessa eläviä talonpoikia hän kohteli erittäin oikeudenmukaisesti ja teki paljon kohentaakseen myös heidän elämänsä siveellistä tasoa. Itse luostarissa alkoi kuumeinen työnteko: soita kuivattiin, teitä rakennettiin, kanavia kaivettiin ja peltoja lannoitettiin. Luostariin rakennettiin taloustiloja ja uudenaikainen mylly sekä perustettiin verstaita. Lisäksi Filip otti käyttöön työtä helpottavia laitteita.

Pian igumeniksi tultuaan Filip päätti rakennuttaa luostariin suuren kivikirkon Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen kunniaksi ja anoi sitä varten lahjoituksia tsaari Iivanalta. Kirkko, jonka yhteydessä on suuri trapesa, valmistui ja vihittiin käyttöön vuonna 1557. Sen jälkeen alettiin niin ikään tsaarin tuella rakentaa vielä suurempaa Kristuksen kirkastumiselle pyhitettyä kirkkoa. Filip ei kuitenkaan ennättänyt nähdä sen valmistumista, kun hänet jo kutsuttiin Moskovaan, mutta hän hankki kirkkoa varten etukäteen paljon esineistöä omilla varoillaan. Solovetskin luostari, sen suuret kivikirkot ja vaikuttava arkkitehtuuri sellaisina kuin ne nykyään tunnetaan, muotoutuivat paljolti juuri igumeni Filipin aikana. Kirkkojen lisäksi hän rakennutti luostariin sairaalan sekä useita erakkomajoja metsien suojaan.

Filip oli paitsi aikaansaava rakentaja myös viisas johtaja ja hengellinen ohjaaja. Hän ei myöskään luopunut omasta rukouskilvoituksestaan, vaan vetäytyi ajoittain monista töistään erakkomajan hiljaisuuteen siirtyen näin yhdestä kilvoitusmuodosta toiseen. Hänen viisaan ja hyveellisen elämänsä maine kantautui kauas Moskovaan saakka, jossa hänelle osoitettiin suurta huomiota. Kahdesti tsaari kutsui hänet Moskovaan.

Tsaari Iivana IV muuttui noihin aikoihin epäluuloiseksi ja julmaksi. Hän laittautui eroon entisistä suosikeistaan ja ajautui kelvottomien ihmisten vaikutuspiiriin. Vuonna 1565 hän perusti oman henkivartijakaartin (opritšina), joka teki mielivaltaisia julmuuksia Moskovassa ja sen ympäristössä. Tässä tilanteessa vanha ja sairas metropoliitta Afanasi vetäytyi vanhuudenlepoon. Hänen tilalleen valittiin Kazanin arkkipiispa Herman (6.11.), jonka henkivartiokaarti kuitenkin karkotti jo ennen metropoliitaksi asettamista. Silloin tsaari muisti Filipin ja kutsui hänet Moskovaan.

Filip oli hyvin perillä Moskovan tapahtumista, sillä tsaarin entinen rippi-isä ja neuvonantaja pappi Silvester oli karkotettu Solovetskiin, jossa hän tsaarin epäsuosiosta huolimatta nautti veljestön ja igumenin kunnioitusta.

Filipille järjestettiin Moskovassa juhlallinen vastaanotto, jonka jälkeen tsaari määräsi hänet metropoliitan virkaan. Filip esteli ja ilmoitti suostuvansa vain, jos henkivartiokaarti hajotetaan, mutta tsaari ärsyyntyi eikä suostunut ehdotukseen. Piispojen painostuksesta Filip antoi periksi. Hänet vihittiin piispaksi ja asetettiin koko Venäjän metropoliitaksi Kremlissä Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen katedraalissa vuonna 1566. Nimityspuheessaan hän kehotti tsaaria kuuntelemaan hyvien ihmisten neuvoja ja karttamaan imartelijoita sekä pitämään mielessä, etteivät tsaarin voimasta ja suuruudesta kerro sodassa saadut voitot vaan rakkaus, jolla hän voittaa alamaistensa sydämet.

Vähäksi aikaa tsaari tuntui rauhoittuvan, mutta sitten hirvittävä mielivalta ryöstäytyi uudelleen valloilleen, ja Moskova jähmettyi kauhusta. Pyhä Filip päätti vedota tsaariin. Hän yritti saada mukaansa papistoa ja piispoja, mutta kaikki pelkäsivät, ja niin hän jäi yksin.

Filip sanoi rohkeasti Iivanalle, että tsaarikin on vain tavallinen kuolevainen ihminen ja että oikea hallitsija on se, joka hallitsee itsensä ja voittaa himonsa. Tsaari raivostui hänen sanoistaan, mutta Filip jatkoi: ”Jumala on asettanut sinut tuomitsemaan kansaa oikeamielisesti eikä esiintymään kiduttajana. Heitä valehtelijat luotasi kuin mädät jäsenet ja kokoa kansasi yhteen, sillä Jumala on vain siellä missä vallitsee yksimielisyys ja rakkaus.” Tsaari kehotti Filipiä olemaan varovaisempi puheissaan tai eroamaan virastaan, mutta tämä vastasi: ”En pyytänyt sinulta virkaa enkä lähettänyt ketään lahjomaan sinua sen saadakseni. Jos uskallat rikkoa lakia, tee mitä haluat, mutta minä en saa herpaantua, kun kilvoituksen aika koittaa.”

Filipin kehotukset eivät tuottaneet toivottua tulosta. Julmuus ja mielivalta vain enenivät, ja monet moskovalaiset tulivat Filipin luo pyytämään häneltä suojelusta.

Jonkin ajan kuluttua Iivana Julma tuli henkivartijoineen Kremlin katedraaliin kesken jumalanpalveluksen ja pyysi Filipiltä siunausta. Tsaarilla ja tämän seuralaisilla oli päällään mustat viitat ja korkeat mustat päähineet. Filip ei ollut huomaavinaan tsaaria, ja kun tämä kolmannen kerran pyysi siunausta, eräs seurueesta sanoi: ”Pyhä esipaimen, hallitsija pyytää siunaustasi.” Filip vilkaisi tsaaria ja lausui: ”Hallitsija, miksi olet pukeutunut sinulle sopimattomaan asuun ja käytökseen? Säädät lakeja toisille, mutta miksi itse teet tuomittavia tekoja? Kaikilla kansoilla, jopa tataareilla ja pakanoilla, on laki ja oikeus, mutta meiltä ne puuttuvat. Toimitamme täällä veretöntä uhria ihmisten pelastuksen tähden, mutta ulkona vuodatetaan viattomien kristittyjen verta. Olet perehtynyt pyhiin kirjoituksiin; mikset elä niiden mukaan?” Tsaari raivostui. Uhattuaan Filipiä karkotuksella ja kidutuksilla hän poistui vihansa vimmoissa kirkosta ja päätti tuhota vastustajansa.

Filipiä vastaan nostettiin panettelukampanja, hänelle uskollisia pajareja vangittiin ja heitä koetettiin jopa kiduttamalla saada todistamaan metropoliittaa vastaan tämän mustamaalaamiseksi. Kun mikään ei onnistunut, Filipin vastustajia lähetettiin Solovetskiin asti kokoamaan kuvitteellista syyteaineistoa. Luostarissa munkit muistelivat rakkaudella entisen johtajansa pyhää elämää. Urkkijoiden onnistui kuitenkin lahjoa uusi igumeni Paisi antamaan väärä todistus.

Tekaistujen syytteiden nojalla Filip kutsuttiin oikeuteen. Hän ei yrittänytkään puolustautua vaan sanoi vain: ”Hallitsija, luuletko, että pelkään sinua tai kuolemaa? Ennemmin kuolen viattomana marttyyrina kuin kestän hiljaa metropoliittana kaikki laittomuudet ja kauheudet.” Istunnon jälkeen hän pääsi vielä vapaaksi odottamaan kirkolliskokouksen tuomiota. Muutaman päivän kuluttua hänet haettiin kirkosta juuri ennen liturgian alkua ja vietiin vankilaan.

Käsistään ja jaloistaan kahlittuna Filip teljettiin tunkkaiseen selliin, jossa hän virui viikon ilman ruokaa saaden vahvistusta vain rukouksesta. Sen jälkeen hänet siirrettiin vankityrmään Pyhän Nikolaoksen luostariin. Tsaari yritti murtaa hänet vainoamalla julmasti hänen läheisiään. Kymmenen hänen sukulaistaan menehtyi kidutuksissa. Heidän joukossaan oli Filipin rakkain veljenpoika, jonka katkaistun pään tsaari käski viedä vankilaan Filipille. Tämä kumartui kyynelsilmin maahan pään edessä ja lausui: ”Autuas se, jonka Sinä valitset ja otat tykösi, oi Herra!” (Ps. 65:5) Koska kansan myötätunto Moskovassa oli selvästi Filipin puolella, tsaari siirrätti hänet Tveriin Otrotšin luostariin.

Noin vuoden kuluttua ollessaan sotajoukkoineen matkalla Novgorodiin tsaari lähetti pahamaineisen henkivartijansa Maljuta Skuratovin Filipin luo muka pyytämään siunausta. Filip oli jo aavistanut kuolemansa lähestyvän. Kolme päivää aikaisemmin hän oli sanonut läheisilleen: ”Kilvoitukseni on päättymässä ja lähtöni hetki lähestyy.” Hän osallistui pyhään ehtoolliseen ja odotti rauhassa kuolemaa. Kun Maljuta pyysi häneltä siunausta tsaarille, hän vastasi: ”Tee se, mitä varten tulit, äläkä kiusaa minua anomalla imarrellen Jumalan lahjaa.” Sitten hän rukoili, että Herra Kaikkivaltias ottaisi hänen henkensä vastaan ja lähettäisi enkelinsä johdattamaan hänen sielunsa pimeyden valtiaan ohi valittujen joukkoon. Maljuta kävi hänen kimppuunsa ja tukahdutti hänet tyynyllä. Murhaajan käskystä metropoliitan ruumis haudattiin välittömästi kirkon alttaripäätyyn. Tämä tapahtui joulukuun 23. päivänä vuonna 1569.

Kahdenkymmenen vuoden kuluttua Solovetskin luostarin munkit anoivat metropoliitta Filipin maallisten jäännösten siirtämistä Solovetskiin. Kun hauta avattiin, pyhän Filipin jäännökset löydettiin maatumattomina ja hyväntuoksuisina. Ne sijoitettiin Solovetskin Kristuksen kirkastumisen kirkon eteishuoneeseen. Haudalla tapahtui monia ihmeellisiä parantumisia. Myöhemmin pyhäinjäännökset siirrettiin eteishuoneesta kirkkoon, ja vuonna 1652 ne tsaarin ja kirkolliskokouksen toivomuksesta siirrettiin Moskovan Kremliin Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen katedraaliin, jossa ne ovat tänäkin päivänä.

Profeetta Semaja, jonka nimi merkitsee ”Jumala kuulee”, toimi Daavidin ja Salomon luoman valtakunnan kahtia jakaantumisen aikana. Jakaantumisen jälkeen etelän Juudassa asui kymmenen sukukuntaa ja pohjoisen Israelissa kaksi. Juudan kuningas Rehabeam (928–911 eKr.), Salomon poika, oli ryhtymässä sotaan Israelia vastaan, kun Israel oli julistautunut itsenäiseksi. Silloin Semaja varoitti häntä lähtemästä sotaan ja ilmoitti, että valtakunnan jakaantuminen oli tapahtunut Jumalan sallimuksesta: ”Älkää lähtekö sotimaan veljiänne israelilaisia vastaan. Palatkaa kotiin, sillä se, mikä on tapahtunut, on tapahtunut minun tahdostani.” Kuningas ja sotajoukot tottelivat ja kääntyivät takaisin. (1. Kun. 12:22–24 ja 2. Aik. 12. luku.)

Kun myöhemmin farao Sisak joukkoineen oli lähestymässä Juudan valtakuntaa, kuningas Rehabeam ja Juudan johtomiehet olivat koolla pohtimassa tilannetta. Silloin Semaja tuli paikalle ja ilmoitti, että Jumala luovuttaisi heidät Sisakin käsiin, koska he olivat luopuneet Hänestä. Kuningas ja johtomiehet nöyrtyivät ja tunnustivat, että tämä olisi heille oikein. Pian Jumala ilmoitti Semajan kautta: ”Koska he ovat nöyrtyneet, minä en tuhoa heitä. Annan heidän juuri ja juuri pelastua, en anna vihani kohdata Jerusalemia, Sisak ei sitä hävitä. Mutta he joutuvat hänen palvelijoikseen ja saavat oppia, millaista on palvella vieraiden maiden kuninkaita.” Kun tämä profetia oli toteutunut, Rehabeam nöyrtyi ja Herra varjeli häntä. Profeetta Semaja kirjoitti Rehabeamin ajasta historiankirjan, joka ei kuitenkaan ole säilynyt.

Pyhä Karterios toimi pappina ja katekumeenien opettajana Kappadokian pääkaupungissa Kesareassa keisari Diocletianuksen (284–305) aikana. Hän oli järjestänyt kristityille kaupunkiin pienen kirkon, johon he kokoontuivat kuuntelemaan hänen opetustaan. Kun vainon alkaessa Karterios ilmiannettiin maaherralle, hän piiloutui viranomaisilta ja pysytteli maan alla.

Silloin Kristus itse ilmestyi hänelle sanoen: ”Karterios, mene ja antaudu niille, jotka etsivät sinua. Sinun on kärsittävä paljon minun nimeni tähden, mutta minä olen sinun kanssasi, ja sinun ansiostasi monet uskovat ja pelastuvat.” Ilon ja kiitollisuuden täyttämänä pyhä Karterios lähti saman tien antautumaan. Hänet suljettiin vankilaan ja jonkin ajan kuluttua tuotiin maaherran eteen. Tämä käski hänen uhrata Serapikselle, mutta Karterios kieltäytyi tekemästä mitään myönnytyksiä. Hänet ruoskittiin häränjänteillä ja hänen nilkkansa lävistettiin, hänen kyntensä kiskottiin irti, hänen vatsaansa vasten painettiin tulipunaiseksi kuumennettu auranvannas ja hänet pantiin istumaan hehkuvalle rautatuolille. Hänen suuhunsa kaadettiin lyijyä, ja häntä poltettiin tulella.

Yöllä Herran enkeli ilmestyi Karteriokselle vankilassa ja virvoitti häntä. Sen jälkeen Karterioksen olemus huokui ylimaallista voimaa, joka sai monet pakanat uskomaan Kristukseen ja ottamaan kasteen.

Pyhä Karterios kesti kaikki kidutukset urhoollisesti laulaen ylistystä Jumalalle. Lopulta hänen kylkensä avattiin miekalla ja hän menehtyi. Kerrotaan, että hänen kyljestään valui niin paljon vettä, että hänen allaan palanut tuli sammui. Näin hän sai muistuttaa Herraansa, jonka kyljestä kuolinhetkellä valunut vesi sammutti pahuuden tulen ja avasi uudenlaisen elämän. Tällä tavoin pyhä Karterios päätti marttyyrikilvoituksensa voitollisesti ja sai Jumalalta voitonseppeleen. Tämä tapahtui vuona 298

Agathon vetäytyi Egyptin Skiitan (kr. Skete) erämaahan 360-luvulla. Hän tahtoi ainoastaan viettää hiljaista erakkoelämää, mutta hänen edistymisensä hyveissä kasvatti nopeasti hänen mainettaan erämaan asukkaiden keskuudessa. Hänen luonaan käytiin suurin joukoin, ja monista tuli hänen oppilaitaan. Siksi abba Agathonin suurenmoisia sanontoja on säilynyt kirjallisessa muodossa verrattain runsaasti.

Pyhä Agathon kieltäytyi täydellisesti kaikesta maallisesta omaisuudesta eikä kaivannut minkäänlaista maallista lohdutusta. Oppiakseen noudattamaan hiljaisuutta hän piti kolmen vuoden ajan suussaan kiveä. Agathon paastosi ankarasti ja kuoletti lihaansa, mutta ei kuitenkaan ylittänyt kohtuuden rajoja: hän keskittyi enemmän jumalallisiin käskyihin ja lähimmäisen rakastamiseen kuin ruumiinsa riuduttamiseen. Kun Agathon meni Aleksandriaan myymään omin käsin punomiaan koreja, hänellä oli tapana sanoa vain kerran jokin alhainen hinta, minkä jälkeen hän tyytyi tinkimättä tai edes rahoja laskematta ottamaan vastaan sen mitä ostaja tarjosi.

Agathon palveli lähimmäisiään innokkaasti ja vastaanotti jokaisen vieraan ystävällisesti. Kaiken mitä sai hän antoi pois. Kerran ollessaan kaupungilla myymässä käsitöitään hän huomasi tien poskessa lojuvan köyhän ja sairaan muukalaisen, jota kukaan ei näyttänyt tuntevan. Agathon tunsi tätä kohtaan sellaista sääliä, että vuokrasi majatalosta huoneen, vei muukalaisen sinne ja etsi itselleen työtä elättääkseen häntä. Neljän kuukauden kuluttua sairas oli tervehtynyt, ja Agathon palasi autiomaahan. Agathon sanoi kerran, että haluaisi antaa ruumiinsa jollekin lepraan sairastuneelle ja ottaa itselleen tämän ruumiin.

Abba Agathon saavutti sellaisen himottomuuden, että pysyi täysin tyynenä niin solvausten kuin ylistyksenkin keskellä. Kerran veljet päättivät koetella häntä ja menivät hänen luokseen kysyen:

– Sinäkö olet Agathon? Se huorintekijä ja ylimielinen?
– Kyllä, juuri niin.
– Se Agathon, joka on suupaltti ja juoruilija?
– Minä se olen.
– Siis se harhaoppinen Agathon?
– En minä ole harhaoppinen, hän vastasi.

Sitten veljet kysyivät, miksi hän oli sietänyt tyynesti kaikki muut paitsi viimeisen syytteen. Agathon totesi, että edellisistä hän tapaa itsekin syyttää itseään, sillä se on hyödyllistä sielulle, mutta ”harhaoppisuus on Jumalasta eroamista, enkä minä halua erota Jumalasta”.

Kirkkaan hengellisen erottelukyvyn ja syvän viisauden saavuttanut abba Agathon vietti kuolinvuoteellaan armon valaisemana kolme vuorokautta silmät avoinna ja katse jotain tarkaten. Lopulta veljet kysyivät:

– Missä olet, abba?
– Seison Jumalan tuomioistuimen edessä.
– Etkö ole peloissasi?
– Tähän saakka olen tehnyt kaikkeni pitääkseni Jumalan käskyt. Mutta kuinka ihmisenä tietäisin, ovatko tekoni olleet Jumalan mieleen?
– Eikö sinulla siis ole luottamusta siihen, että tekemäsi teot ovat olleet Jumalan mielen mukaisia?
– Minulla ei ole luottamusta ennen kuin olen kohdannut Jumalan. Jumalan tuomio on yksi asia ja ihmisten tuomio toinen.

Veljet olisivat tahtoneet kysellä häneltä lisää, mutta hän pyysi heitä olemaan puhumatta, sillä hänen aikansa oli päättymässä. Sitten pyhä Agathon jätti tämän maailman täynnä iloa.

Pyhä Domnica (Domnina) syntyi 300-luvun puolivälin jälkeen Roomassa ja sai hyvän kristillisen kasvatuksen. Hän tahtoi omistaa koko elämänsä Vapahtajan seuraamiseen ja lähti salaa isänsä kodista. Ostiassa hän nousi laivaan, joka oli lähdössä Aleksandriaan, viisauden kehtona tunnettuun kaupunkiin.

Aleksandriassa Jumala johdatti Domnican asumaan neljän neidon kanssa, jotka elivät suljetussa linnoituksessa ja toimivat pakanallisen kultin papittarina. Domnica ei kertonut olevansa kristitty, vaan välitti evankeliumin henkeä asuinkumppaneilleen elämänsä esimerkillä ja viisailla mielipiteillä. Iltaisin hän vetäytyi yksinäisyyteen rukoilemaan heidän pelastuksensa puolesta.

Domnican rukouksiin vastattiin pian. Neidot päättivät hylätä epäjumalat, omaksua Domnican edustaman uskon ja antautua kokonaisvaltaisesti palvelemaan Kristusta. He pakenivat linnoituksesta ja suuntasivat kulkunsa Aleksandrian satamaan. Siellä he nousivat laivaan, joka oli lähdössä Konstantinopoliin. Merellä nousi kova myrsky, mutta se tyyntyi Domnican vuodattaessa veteen pyhitettyä öljyä.

Enkeli oli ilmoittanut heidän tulostaan Konstantinopolin patriarkalle Nektariokselle, joka oli laivan saapuessa odottamassa heitä muutamien pappiensa kanssa toivottaakseen neidot tervetulleiksi. Pyhä Domnica kertoi hänelle tarinansa ja esitteli seuralaisensa. Patriarkka kastoi heidät ja antoi heille nimiksi Dorotea, Euanthia, Nonna ja Timotea ja sijoitti heidät erääseen kaupungin luostariin.

Maine Domnican pyhästä elämästä ja viisautta säteilevästä opetuksesta levisi nopeasti pääkaupungissa. Monet sairaat ja riivaajahenkien ahdistamat tulivat hänen luokseen parantuakseen. Myös keisari Teodosios Suuri (379–395) kuuli hänestä ja tuli tervehtimään häntä yhdessä keisarinnan ja koko hovin kanssa. Tämän jälkeen vierailijoiden määrä kasvoi niin, ettei Domnicalle ja hänen oppilailleen jäänyt enää aikaa nauttia rauhasta ja hiljaisuudesta, jotka ovat syvällisen rukouselämän edellytys.

Domnica kuuli syrjäisestä paikasta, jota ihmiset kammosivat, koska siellä oli aikaisemmin toimitettu teloituksia. Hän pyysi patriarkka Nestoriosta luovuttamaan sen heille luostarin rakentamista varten. Patriarkka ei tahtonut ensin kuullakaan asiasta, mutta jonkin ajan kuluttua hän ymmärsi ajatuksen olevan Jumalan tahto. Patriarkka esitteli asian keisarille, joka alkoi heti rakennuttaa paikalle luostaria ja pyhälle Sakariaalle omistettua kappelia.

Luostari vihittiin tammikuun 24. päivänä vuonna 388. Patriarkka olisi tahtonut vihkimisen tapahtuvan kaksi päivää myöhemmin, mutta Domnica vaati ehdottomasti 24. päivää. Kävi ilmi, että Domnicalla oli ennalta näkemisen armolahja: areiolaisten aiheuttaman verilöylyn takia kaupunki oli sekasorron vallassa 26. päivänä, jolloin vihkimisestä ei olisi tullut mitään. Samassa yhteydessä Domnica itse vihittiin diakonissaksi ja hänet nimitettiin uuden luostarin igumeniaksi.

Parantumisia ja muita ihmeitä tapahtui edelleen Domnican vaikutuksesta. Opettaessaan hän myös profetoi tulevia tapahtumia. Jumala ilmoitti hänelle etukäteen keisari Teodosioksen kuolinajan ja sen jälkeen tapahtuvat onnettomuudet.

Kun Domnica sairastui ja tunsi elämänsä lähestyvän loppuaan, hän kutsui luokseen Dorotean ja uskoi tälle hengellisen laumansa kaitsemisen. Sitten hän kohotti kätensä palavaan rukoukseen luostarinsa ja Jumalan suojeleman pääkaupungin puolesta. Kun Domnica antoi sielunsa Jumalalle, paikkaa vavisutti maanjäristys. Nunnat pakenivat ulos ja näkivät taivaalla suuren joukon valkoisiin puettuja pyhittäjäisiä ja -äitejä saattamassa Domnicaa, joka oli koristettu morsiamen tavoin. Ylistyshymnien keskeltä kuului ääni: ”Näin pyhät kirkastetaan aikanaan.”