Pyhittäjä Paavali syntyi rikkaaseen ylimysperheeseen Moskovassa vuonna 1317. Kirkon jumalanpalvelukset, rukous ja paasto kuuluivat lapsesta pitäen kiinteästi hänen elämäänsä. Paavalin täytettyä 22 vuotta vanhemmat vaativat häntä menemään naimisiin, mutta hän lähtikin heiltä salaa Prilukan luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi. Luostarissa hän kilvoitteli ankarasti raviten ruumistaan leivällä, suolalla ja vedellä sekä henkeään rukouksella ja valvomisella ja noudatti kaikessa tarkasti luostarisääntöjä.

Kaivaten korkeampia kilvoituksia Paavali toivoi löytävänsä itselleen hengellisen ohjaajan. Hän lähti Pyhän Kolminaisuuden luostariin pyhittäjä Sergei Radonežilaisen (25.9.) luo, joka koetteli tulijaa ja havaittuaan tämän vakavamieliseksi kilvoittelijaksi alkoi itse ohjata häntä pelastuksen tielle. Paavali luopui kokonaan omasta tahdostaan ja alistui täydelliseen kuuliaisuuteen ohjaajansa alaisuudessa. Hän karttoi turhia keskusteluja ja piti itseään munkkiveljistä viimeisenä. Kilvoituksillaan hän saavutti kyynelten armolahjan.

Elettyään luostarissa melko pitkään Paavali vetäytyi pyhittäjä Sergein siunauksella yksinäiseen keljaan ja kilvoitteli siellä viisitoista vuotta. Ruumiillinen työ ja lakkaamaton rukous täyttivät hänen koko aikansa. Keskustelut ihmisten kanssa hän korvasi tutkimalla pyhää Raamattua, jonka sanat ravitsivat häntä, niin että hänestä tuli kuin vetten ääreen istutettu puu. Pian kävi selväksi, että hänellä oli aiopettamisen ja puhumisen armolahja. Kun munkkiveljet alkoivat käydä hänen luonaan yhä useammin keskeyttäen hänen hengelliset mietiskelynsä, Paavali katsoi paremmaksi paeta. Pyhittäjä Sergein siunauksella hän siirtyi erakoksi pohjoiseen metsäerämaahan Volgan taakse. Ensin hän vaelsi paikasta toiseen, mutta asettui sitten Komelin metsään, jossa hän kilvoitteli kolme vuotta aivan yksin asuen ontossa lehmuksessa. Paasto- ja rukouskilvoitukset ja hengellisten asioiden sisäinen katselu vapauttivat hänen mielensä kiintymyksestä kaikkeen maalliseen.

Lopulta Paavali hylkäsi lehmuksensa ja siirtyi vielä kerran Nurmajoen lähistölle, joka virtasi saman Komelin metsän halki. Hän oli jo noin 70 vuoden ikäinen, mutta vanhuuden vaivat eivät heikentäneet hänen kilvoitteluintoaan. Hän päinvastoin rukoili ja ylisti Jumalaa entistä pitempään ja paastosi entistä ankarammin. Usein hän oli viisi päivää kokonaan syömättä ja nautti vain vähän vettä ja leipää lauantaisin ja sunnuntaisin. Hänen elämänsä muistutti ensimmäisten ihmisten elämää ennen syntiinlankeemusta: linnut ja kaikki metsän eläimet ja pedot käyskentelivät rauhassa hänen erakkomajansa ympärillä. Sielunvihollinen tosin lähetti hänelle ankaria kiusauksia, mutta hyveisiin lujasti juurtuneena hän voitti ne kaikki.

Sana Paavalin kilvoituksista levisi lähitienoille ja hänen luokseen alkoi tulla ihmisiä, jotka pyysivät hengellistä opetusta. Kaikki, jotka tapasivat hänet ja kuulivat hänen ohjeitaan, pitivät häntä kuin Jumalan enkelinä. Monet halusivat tulla kilvoittelemaan hänen kanssaan. Aikansa esteltyään Paavali lopulta myöntyi heidän pyyntöihinsä. Hän ei kuitenkaan esiintynyt veljien johtajana, vaan opetti heitä hiljaa ja nöyrästi kuin olisi ollut heistä vähäisin. Hänen opetuksensa olivat ihmeellisen yksinkertaisia ja lempeitä: ”Lapset, kilvoitelkaa voimienne mukaan pelastuksenne tähden ennen kuin koittaa aika, jolloin joudumme itkemään nykyistä laiskuuttamme. Jos joku sanoo olevansa heikko ja sairas, minä vastaan: ala vain kilvoitella voimiesi mukaan, niin Jumala kyllä auttaa sinua. Reipastukaamme hengellisesti ja kulkekaamme kapeaa tietä, joka vie iankaikkiseen elämään.”

Veljestöllä ei aluksi ollut kirkkoa. Lukuisat ennusmerkit saivat kuitenkin Paavalin vakuuttuneeksi Jumalan suosiosta luostarin rakentamista kohtaan. Usein hän kuuli paikalta kellonsoittoa ja kerran pääsiäisyönä hän näki siellä ihmeellisen valon, joka täytti hänen sydämensä ilolla. Näiden merkkien vahvistamana hän matkusti oppilaansa Aleksin kanssa Moskovaan, jossa metropoliitta antoi siunauksensa luostarin rakentamiselle Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi. Paavali kieltäytyi pappisvihkimyksestä, joten papiksi vihittiin hänen oppilaansa Aleksi, josta tuli myös luostarin igumeni.

Paavali itse asui erillisessä keljassa. Hän tuli yhteisiin jumalanpalveluksiin vain lauantaisin ja sunnuntaisin ja ruokaili silloin veljien kanssa, mutta ei syönyt muuta kuin vettä, leipää ja kasviksia. Ankarasta elämäntavastaan huolimatta hän oli luonteeltaan lempeä sekä hyvin valoisa ja iloinen. Hän otti kaikki vastaan ystävällisesti ja antoi jokaiselle tulijalle hyödyllisen opetuksen. Munkkiveljiä hän kehotti rakastamaan vaikenemista, kaikkien hyveiden äitiä, sekä taistelemaan pahoja ajatuksia vastaan rukoillen ja työtä tehden.

Paavali saavutti harvinaisen korkean 112 vuoden iän. Kuoleman lähestyessä hän vaikeni kokonaan, mutta ruumiin heikkoudesta huolimatta hän pysyi hengeltään virkeänä. Puhdistettuaan mielensä rukouksella hän sai puhtaalla sydämellä katsella Herran kunniaa. Juuri ennen kuolemaansa hän osallistui pyhään ehtoolliseen. Siunattuaan veljet ja itsensä ristinmerkillä hän antoi sielunsa Herran käsiin rukous huulillaan. Tämä tapahtui tammikuun 10. päivänä vuonna 1429.

Pyhittäjä Paavali meni luostariin 22 vuoden ikäisenä ja kilvoitteli yötä päivää 90 vuotta. Hänen haudallaan tapahtui sittemmin paljon ihmeitä.

Antipa syntyi Moldaviassa vuonna 1816. Hänen vanhempansa olivat hurskaita ortodokseja; isä palveli diakonina maaseudulla ja äiti meni leskeksi jäätyään luostariin. Jo lapsena Antipa erottui ikätovereidensa joukosta. Paimentaessaan isänsä lampaita metsässä hän saattoi toisten kauhuksi nostaa myrkkykäärmeitä paljain käsin ilman että ne mitenkään vahingoittivat häntä. Hengellisistä lahjoistaan huolimatta Antipa oli luonteeltaan yksinkertainen eikä millään tahtonut oppia lukemaan. Opettajat neuvoivat häntä jättämään koulun ja hankkimaan jonkin käsityöammatin, mutta halu lukea hengellisiä kirjoja voitti ja lopulta hänen uurastuksensa palkittiin. Kirjoista tulikin Antipalle hengellisen opetuksen ehtymätön lähde. Isänsä kuoltua hän opetteli kirjansidontataidon ja elätti sillä perheen.

Kahdenkymmenen vuoden ikäisenä Antipa näki rukoillessaan jumalallisen valon, joka täytti hänen sydämensä sanomattomalla ilolla ja sai kyyneleet vuotamaan virtanaan. Vastauksena Jumalan kutsuun hän huudahti: ”Herra, minusta tulee munkki!” Kaitselmuksessaan Jumala antoi kuitenkin Paholaisen kiusata häntä niin, että pahat henget ilmestyivät hänelle mustien koirien hahmossa; ne katosivat heti, kun hän teki ristinmerkin. Näihin aikoihin Antipa joutui kestämään paljon myös niiltä ihmisiltä, jotka eivät pitäneet hänen suoruudestaan ja peräänantamattomuudestaan uskonasioissa. Lopulta hän lähti hiljaa kotoaan Neamtsin luostariin. Kun hän oli rukoilemassa siellä tyhjässä kirkossa, Jumalanäidin ihmeitätekevää ikonia peittänyt verho siirtyi ihmeellisesti syrjään. Sydän tulvillaan iloa ja liikutusta hän suuteli pyhää kuvaa. Igumeni ei kuitenkaan suostunut ottamaan häntä veljestöön, joten hän meni noviisiksi pieneen Calderusanin luostariin Valakiassa.

Antipa kilvoitteli kuuliaisuusveljenä kaksi vuotta kieltäen täydellisesti oman mukavuudenhalunsa. Elämä oli täynnä puutetta ja murheita. Antipalle ei annettu munkkiviittaa eikä omaa keljaa, vaan hän nukkui missä sattui, keittiön lattialla tai paljaalla maalla. Kerran hän nukahti pellolla puiden katveeseen, missä lumi peitti hänet ja hänet tuotiin puolijäätyneenä sisälle.

Skeemamunkki Gideon, joka oli elänyt erakkona 30 vuotta, opetti Antipalle sisäistä rukousta. Antipan itsekieltäymys ja into rukoukseen oli niin suuri, että rippi-isä kehotti häntä lähtemään Athosvuorelle. Hengellistä harkintakykyä osoittaen Antipa halusi pyytää siunauksen toiseltakin hengellisesti kokeneelta ohjaajalta isä Dimitriltä, joka kaikkien hämmästykseksi itse vihki Antipan munkiksi ja siunasi hänet lähtemään Athokselle.

Eräässä Athoksen erakkokeljassa kilvoitteli kaksi moldavialaista munkkia isät Nifont ja Nektari, joiden oppilaaksi Antipa toivoi pääsevänsä. Nämä kuitenkin sanoivat, että Antipan vasta munkiksi vihittynä piti kilvoitella vielä luostarin kuuliaisuustöissä. Heidän neuvostaan Antipa meni Esfigmenoksen luostariin, jossa hän työskenteli kolme vuotta keittiössä. Vuoden ajan häntä piinasi raskain mahdollinen kiusaus, mikä voi tulla kilvoittelijan osaksi: sisäinen rukous lakkasi toimimasta ja sen myötä ehtyi kaikki armon tuoma lohdutus. Pimeys ja murhe täyttivät hänen mielensä ja sydämensä. Vain luja luottamus Jumalanäidin suojelukseen varjeli hänet joutumasta epätoivoon.

Koeajan päätyttyä moldavialaiset munkkivanhukset ottivat Antipan luokseen. Isä Nifont halusi vihkiä hänet skeemaan, mutta ei hyväksynyt hänen toivettaan vetäytyä erakoksi, sillä Nifont itse suunnitteli itsenäisen moldavialaisen skiitan perustamista Athokselle ja arveli, että Antipasta olisi apua hankkeen toteuttamisessa. Vanhus ja oppilas kysyivät asiassa neuvoa yhteiseltä rippi-isältään, joka asettui Antipan puolelle.

Antipa vihittiin suureen skeemaan ja hän sai täyden vapauden aloittaa erakkoelämä. Loukkaantuneena Nifont kieltäytyi antamasta Antipalle minkäänlaista tukea, ja tämä joutui aloittamaan uuden elämän typötyhjässä puoliraunioituneessa erakkokeljassa tyhjin käsin. Keljassa ei ollut mitään muuta kuin ajan ja noen tummentama Jumalanäidin ikoni. Antipa pyysi ikonimaalarimunkki Paisia puhdistamaan sen ja molempien hämmästykseksi tavallinen puhdistus kirkasti ikonin uuden veroiseksi. Ikonista tuli Antipan lohtu ja ilo koko loppuelämäksi.

Tuntemattomalta munkilta saamansa lahjoituksen turvin Antipa palkkasi kirvesmiehen korjaamaan keljaa. Muutaman päivän kuluttua kirvesmies sai kuitenkin odottamatta kolerakohtauksen. Koska Antipa ei jaksanut kantaa häntä keljaan, hän toi ulos sairaan luo ainoan toivonsa, Jumalanäidin ikonin ja vetäytyi itse jonkin matkan päähän rukoilemaan. Palattuaan hän tapasi ihmeekseen kirvesmiehen työn äärestä täysin terveenä. Tämä vakuutti, että ikoni oli parantanut hänet ja sanoi sitä ihmeitätekeväksi. Ikonin kautta tapahtui myöhemmin vielä lisää ihmeitä.

Keljan valmistuttua Antipan päivät kuluivat rauhallisesti. Samoihin aikoihin isä Nifontin suunnitelma romanialaisen skiitan rakentamisesta Athokselle alkoi toteutua. Moldaviaan Iasin kaupunkiin perustettiin skiitan kaupunkitalo, jonka kautta saatiin kerättyä tarvittavia varoja. Rippi-isien myötävaikutuksella Antipa suostuteltiin osallistumaan hankkeeseen. Hänet vihittiin pappismunkiksi ja nimitettiin skiitan ruokavaraston hoitajaksi. Tuossa näennäisen vaatimattomassa toimessa isä Antipa vaali innokkaasti ja peräänantamattomasti luostarin yhteiselämän periaatteita. Kun isä Nifont matkusti kolmeksi vuodeksi Moldaviaan hoitamaan rakennusasioita, hän nimitti Antipan sijaisekseen skiitan johtajaksi.

Palattuaan Athokselle isä Nifont lähetti Antipan vuorostaan Moldaviaan Iasin kaupunkitaloon vastaamaan taloudenhoitajan tehtävästä. Näin Antipa joutui odottamatta siirtymään Pyhän vuoren hiljaisuudesta ja rauhasta meluisaan kaupunkiin monien huolten ja töiden keskelle. Ympäristön vaihtumisesta huolimatta hän ei muuttanut lainkaan entistä elämäntapaansa, vaan päinvastoin enensi paastoaan äärimmilleen ollakseen valmis kohtaamaan uudet kiusaukset.

Antipan hengenpalo ja hänen yksinkertainen olemuksensa, vilpitön ihmisrakkautensa ja syvä hengellinen kokemuksensa vetivät puoleensa uskovia, jotka kaipasivat hengellistä ohjausta. Moldavian metropoliitta kävi usein keskustelemassa hänen kanssaan ja nimitti hänet kahden nunnaluostarin rippi-isäksi. Antipan läsnäolo kasvatti Iasin kaupunkitalon merkitystä ja toi paljon lahjoituksia, jotka lähetettiin edelleen Athokselle. Kaikesta menestyksestä huolimatta Antipa kaipasi päästä takaisin Pyhälle vuorelle. Isä Nifont ei välittänyt hänen toiveestaan; sen sijaan hän päätti ottaa Antipan matkatoverikseen Venäjälle, jonne hän oli lähdössä varojen keräysmatkalle.

Isä Nifont palasi pian Venäjältä Moldaviaan, ja Antipa jäi jatkamaan keräystä yksin, vaikka ei edes osannut yhtään venäjää. Hän asui erään kauppiasperheen luona, joka antoi hänen käyttöönsä pienen talon puutarhassaan. Siellä hän vietti lähes erakkoelämää omistaen kaiken aikansa rukoukselle. Tästä huolimatta keräys tuotti erinomaisesti ja lahjoituksia romanialaista skiittaa varten kertyi yli 30 000 ruplan edestä. Lopulta Antipa lähetti lahjoitukset, kirkonkellot ja jumalanpalveluspuvut laivalla kohti Athosta, mutta alus upposi myrskyssä Mustallamerellä. Antipa ei kuitenkaan lannistunut vaan jatkoi keräystä Pietarissa ja pystyi ennen pitkää lähettämään suuren summan Athokselle.

Suuren paaston alkaessa Antipa asui Aleksanteri Nevskin lavran vierastalossa samassa huoneessa erään seurakuntapapin kanssa. Tämä katseli ihmetellen, miten Antipa osallistui tunnollisesti kaikkiin luostarin jumalanpalveluksiin ja keljaan palattuaan toimitti ne uudelleen romaniaksi. Lisäksi hän täytti skeemamunkin keljarukoussäännön ja saattoi olla koko viikon syömättä ja juomatta. Antipa tutustui niin Pietarin kuin Moskovankin metropoliittoihin ja kävi heidän kanssaan hengellisiä keskusteluja. Moskovan metropoliitta Filaretin kysymykseen, mitä sisäisen rukouksen harjoittaja erityisesti tarvitsee, hän vastasi: ”Kärsivällisyyttä.”

Ensimmäisen Venäjän-vuotensa aikana Antipa kävi Valamon luostarissa ja ihastui koko sielustaan sen rauhallisiin metsäerämaihin. Saatuaan keräystehtävänsä päätökseen vuonna 1865 hän tuli heti Valamoon ja asettui asumaan yksinäiseen keljaan Kaikkien pyhien skiittaan. Siellä rukouksesta tuli hänen elämänsä ainoa sisältö. Vapaana kaikista ulkoisista huolista hän käytti rukoukseen koko päivän ja melkein koko yön. Typikonin mukaisten jumalanpalvelusten[1] lisäksi hän luki päivittäin kaksi akatistosta Jumalanäidille, teki 300 maahankumarrusta ja muisteli yli tunnin ajan nimeltä kaikkia hyväntekijöitään. Näiden liturgisten rukousten väliajat hän omisti Jeesuksen rukoukselle karkottaen sydämestään kaikki muut ajatukset ja kaiken hajamielisyyden. Näin hänen rukouksensa nousi Jumalan puoleen kuin otollinen uhri koko maailman pelastuksen puolesta. Munkkiveljet näkivät monta kertaa, miten kyynelet virtasivat hänen silmistään hänen rukoillessaan.

Keljassaan Antipa eli äärimmäisen köyhästi. Hänellä ei ollut edes tuolia eikä sänkyä. Maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin hän paastosi koko päivän syömättä mitään.

Isä Antipa tuli pääluostariin kolme kertaa vuodessa jouluksi, pääsiäiseksi ja helluntaiksi viipyen noin viikon. Silloin hän keskusteli hengellisestä elämästä häntä tapaamaan tulleiden vieraiden kanssa. Vaikka keskustelut väsyttivät hänen yksinäisyyttä rakastavaa mieltään, hän otti vieraat aina sydämellisesti vastaan, tarjosi teetä ja söi heidän kanssaan luopuen tavanomaisesta ankarasta paastostaan. Munkkiveljien ihmetellessä tätä hän vastasi heille apostoli Paavalin sanoin: ”Olen tottunut kaikkeen ja kaikenlaiseen, syömään itseni kylläiseksi ja näkemään nälkää, elämään runsaudessa ja puutteessa” (Fil. 4:12.). Hänen ainoana toiveenaan oli lähimmäisten hengellinen edistyminen ja iankaikkinen pelastus.

Pyhä Antipa ohjasi hengellisessä elämässä monia Valamon munkkeja sekä Pohjois-Venäjän ja Karjalan asukkaita. Hänen syvä nöyryytensä, itsekieltäymyksensä ja irtaantumisensa kaikesta maallisesta auttoivat häntä kestämään rauhallisin mielen monet ikävyydet ja vastustuksen, joita hänen maineensa joskus aiheutti.

Isä Antipalla oli hyvä terveys eikä hän yleensä sairastellut, vaikka kilvoittelikin äärimmäisen ankarasti. Vuotta ennen kuolemaansa hän sai kuitenkin sitkeän ja kovan yskän, joka vei hänen voimansa. Hänen viimeisenä talvenaan ihmeitätekevä Jumalanäidin ikoni, jonka hän oli ainoana aarteenaan tuonut mukanaan Athokselta, siirtyi itsestään paikaltaan ja liukui ilmassa hänen luokseen pysähtyen hänen rintansa korkeudelle, kun hän oli rukoilemassa. Heltymyksestä itkien isä Antipa kertoi tästä ihmeestä kolme päivää ennen kuolemaansa. Isä Antipa nukkui kuolonuneen 66 vuoden ikäisenä tammikuun 10. päivänä vuonna 1882. Häntä alettiin pian kunnioittaa pyhänä, ja hänen nimensä liitettiin pyhien joukkoon Athoksella vuonna 1906, ensimmäisenä romanialaisena athoslaisena. Pyhän Antipan reliikit löydettiin Valamosta vuonna 1991, ja Romanian kirkko vahvisti hänen pyhyytensä virallisella kanonisoinnilla 20.6.1992. Myös Venäjän kirkko on ottanut hänet kalenteriinsa.

Antipalle kuulunutta Jumalanäidin ikonia säilytettiin Valamossa suurena aarteena. Uudessa Valamossa ikoni ehti kuitenkin jo vaipua unohduksiin, kunnes se etsintöjen päätteeksi löytyi talvikirkon alttarista toukokuussa 2006.

Pyhä Feofan, maallikkonimeltään Georgi Vasiljevitš Govorov, syntyi tammikuun 10. päivänä vuonna 1815. Hänen isänsä oli pappina Tšernavskojen kylässä Orjolin läänissä. Jo kotona poika sai kirkollisen kasvatuksen. Myöhemmin hän opiskeli Kiovan hengellisessä akatemiassa, jossa hänet tunnettiin menestyvänä, mutta myös vaatimattomana, jumalanpalveluksia rakastavana ja kaikin puolin esimerkillisenä oppilaana. Georgi kävi usein Kiovan luolaluostarissa ja koki sen jumalanpalveluksissa hengellisesti ylentäviä hetkiä. Vähän ennen opintojensa päättymistä vuonna 1841 hän vihkiytyi itsekin munkiksi. Pian sen jälkeen hänet vihittiin pappeuteen Kiovan luolaluostarin suuressa pääkirkossa.

Opintojensa päätyttyä Feofan toimi noin viisi vuotta kirkon opetustehtävissä Kiovassa, Novgorodissa ja Pietarissa. Hän omistautui antaumuksella kristilliseen kasvatustyöhön, mutta siihen liittyvät hallinnolliset velvollisuudet ja taloushuolet kiusasivat häntä. Häntä veti enemmän puoleensa toisenlainen elämä, yksinäinen rukouksen täyttämä munkkikilvoittelu. Pian hän sai tilaisuuden edistyä kutsumuksessaan, sillä vuonna 1847 hänet nimitettiin omasta pyynnöstään Venäjän hengellisen mission jäseneksi Jerusalemiin.

Feofan viipyi Jerusalemissa kuusi vuotta. Hän vieraili vanhoissa luostareissa ja tutki pyhien isien teoksia vanhoista käsikirjoituksista. Samalla hän solmi läheisiä suhteita Athosvuoren vanhuksiin, jotka vaikuttivat syvästi hänen hengelliseen elämäänsä. Jerusalemissa hän oppi perusteellisesti kreikan ja ranskan ja perehtyi myös hepreaan ja arabiaan.

Venäjälle palattuaan Feofan toimi Aunuksen hengellisen seminaarin rehtorina, mutta jo vuoden kuluttua hänet lähetettiin Venäjän suurlähetystön kirkon esimieheksi Konstantinopoliin. Siellä hän viipyi kaksi vuotta, kunnes hänet kutsuttiin jälleen takaisin kotimaahan ja nimitettiin loistavan älynsä ja oppineisuutensa tähden Pietarin hengellisen akatemian rehtoriksi.

Pietarissakaan Feofan ei viipynyt pitkään. Vuonna 1859 hänet vihittiin Tambovin piispaksi, jotta hän valaisisi tietä kaikille pelastustaan etsiville. Nimityspuheessaan hän vertasi elämäänsä palloon, joka vierii hiljaa sinne tänne aina sen mukaan, mihin päin sitä potkaistaan. Hän sanoi alistuvansa Jumalan tahtoon, mutta ilmaisi myös salaisen toiveensa saada antautua korkeampaan kilvoitteluelämään. ”En salaa, etteikö sydämeni salainen toive olisi päästä paikkaan, jossa voisin vapaasti antautua sydämeni kaipaamaan työhön”, hän sanoi.

Feofanin palvelutehtävä Tambovissa kesti vain neljä vuotta. Tuona lyhyenä aikana hän solmi lämpimät suhteet laumaansa. Hänellä oli kyky kuunnella ihmisten toiveita ja tarpeita, ja kaikki rakastivat häntä. Hän piti opetuspuheita melkein jokaisessa jumalanpalveluksessa, perusti useita seurakuntakouluja sekä hiippakunnallisen naisopiston. Monien aktiivisten tehtäviensä ohella hän kuitenkin tunsi yhä kasvavaa halua vetäytyä yksinäisyyteen. Eräällä hiippakunnan luostareiden tarkastusmatkalla hän vieraili Vyšan luostarissa. Sen ankara luostarisääntö ja luonnonkaunis sijainti miellyttivät häntä siinä määrin, että hän toivoi voivansa joskus asettua sinne pysyvästi.

Vuonna 1863 Feofan siirrettiin Tambovista Vladimirin hiippakunnan piispaksi. Laaja, käytännön huolten täyttämä työ suuren hiippakunnan johdossa ei kuitenkaan vastannut hänen sisäisiä toiveitaan. Nuoresta pitäen hän oli kaivannut yksinäisyyttä ja hän piti yhä ihanteenaan irtautumista kaikista maallisista huolista. Palveltuaan kirkkoa erilaisissa tehtävissä 25 vuoden ajan hän anoi eroa virastaan ja lupaa vetäytyä Vyšan luostariin.

Luostarista Feofan ei suinkaan etsinyt itselleen lepoa, vaan tilaisuutta palvella kirkkoa toisenlaisella tärkeäksi kokemallaan tavalla. Alussa häntä tosin kiusasi ajatus siitä, että hän oli jättänyt piispanviran, mutta hän taisteli kiusausta vastaan ja kieltäytyi hänelle tarjotuista uusista tehtävistä. Ensimmäiset kuusi vuotta hän eli veljestön keskuudessa, osallistui yhteisiin jumalanpalveluksiin ja otti vastaan vieraita. Pääsiäisen jälkeen keväällä 1872 hän lopetti ihmisten tapaamisen, lakkasi käymästä jumalanpalveluksissa ja sulkeutui yhteen luostarin sivurakennuksista. Hän tapasi vain rippi-isäänsä igumeni Tiihonia ja keljapalvelijaansa. Yhden keljahuoneensa hän muutti Kristuksen kasteelle pyhitetyksi kirkoksi, jossa hän toimitti jumalanpalvelukset yksinään. Aluksi hän toimitti liturgian vain sunnuntaisin ja juhlapäivinä, mutta elämänsä viimeisten yhdentoista vuoden ajan päivittäin.

Jumalanpalvelusten ja hengellisten kilvoitusten lisäksi Feofanin ajan täytti kirjallinen työ. Vaikka hän ei tavannut ihmisiä, hän oli monipuolisesti kiinnostunut kirkon ja isänmaansa elämästä. Hän tilasi useita aikakauslehtiä ja hänellä oli suuri kirjasto. Feofanin laaja kirjallinen työ sisältää kristillistä etiikkaa ja hengellistä elämää käsitteleviä teoksia, raamatunselityksiä ja käännöksiä. Käännöksistä merkittävin on Filokalia, jonka hän käänsi kirkkoslaavista venäjäksi. Lisäksi hänellä oli laaja kirjeenvaihto hengellistä ohjausta kaipaavien uskovien maallikoiden kanssa.

Vaikka Feofan oli syvällisesti perehtynyt länsimaiseen filosofiaan ja älyllisiin virtauksiin, hän pysyi uskollisena idän kirkon perinteiselle opetukselle, jonka olennaista sisältöä hän vaali syvällistä arvostelukykyä osoittaen. Kirjoituksissaan Jeesuksen rukouksesta hän ei tuo esille psykosomaattisia menetelmiä, vaan korostaa mielen keskittämistä rukouksen sanoihin. Rukouksen keskeisenä hedelmänä hän pitää Jumalan pelkoa ja synnintuntoa. Kirjoitustensa ja käännöstensä kautta pyhä Feofan vaikutti merkittävästi Venäjän kirkon hengelliseen renessanssiin 1800-luvun lopulla. Hänen kirjansa Mitä on hengellinen elämä on käännetty suomeksi. Hänen kirjoituksillaan on myös keskeinen sija Valamon igumeni Haritonin kokoamassa kirjassa Jeesuksen rukous.

Pyhä Feofan Erakko antoi sielunsa rauhassa Herralle tammikuun 6. päivänä vuonna 1894. Sielun jätettyä ruumiin hänen kasvoilleen jäi säteilemään autuas hymy. Pyhä Feofan Erakko kanonisoitiin vuonna 1988.

Igumenia Arsenia (Anna Dobronravova) syntyi vuonna 1879 Vladimirin läänissä Venäjällä. Hän työskenteli opettajana Šujan Kristuksen ylösnousemuksen naisluostarin ylläpitämässä koulussa ja vihkiytyi siellä nunnaksi. Edellisen igumenian kuoltua sisaret valitsivat hänet luostarin johtajaksi.

Äiti Arsenia perehtyi pyhien isien kirjoituksiin ja noudatti erityisesti pyhän Ignati Brjantšaninovin hengellisiä ohjeita. Luostarissa hän vietti hiljaista ja eristynyttä elämää Jeesuksen rukousta harjoittaen. Äiti Arsenia oli hyvin nöyrä. Hän piti itseään kaikista huonoimpana ja kysyi usein neuvoa toisilta, vaikka nämä olivat kaukana siitä sydämen puhtaudesta ja järjen kirkkaudesta, jonka hän itse oli saavuttanut.

Venäjän vallankumouksen jälkeen vuonna 1917 viranomaiset päättivät sulkea luostarin, mikäli sisaret eivät tulisi mukaan sovhoosin töihin. Sovhoosin johtaja Ivan Ozarin kehotti heitä suostumaan ehdotukseen. Hän lupasi maksaa palkkaa kaikille sisarille, vaikka työtä tekisivät vain ne jotka siihen kykenivät. Luostarin 130 sisarta suostuivat tarjoukseen. He asuivat luostarissa jatkaen sen jumalanpalveluselämää, mutta kävivät työssä sovhoosissa. Juhlapäivinä he eivät tehneet työtä vaan rukoilivat kirkossa. Näin luostarin elämä jatkui miltei ennallaan sillä erolla, että maataloustuotteita ei enää käyttänyt luostari, vaan sovhoosi, joka maksoi sisarille palkkaa. Äiti Arsenia johti edelleen luostaria, eikä sovhoosin johtaja Ozarin koskaan määrännyt ketään sisarista työhön pyytämättä häneltä etukäteen siunausta. Se oli tärkeää varsinkin silloin, kun sisaria vihittiin nunniksi, sillä luostarin säännön mukaan vastavihityt nunnat pysyttelivät kirkossa 40 päivän ajan.

Kymmenen vuotta sisaret elivät rauhassa keskellä ateismin kuohuvaa merta. Lopulta viranomaiset antoivat vuonna 1929 määräyksen sulkea luostari. Jumalanpalvelusten toimittaminen ja kaikki luostarielämään viittaava toiminta kiellettiin. Sovhoosin johtaja ei halunnut osallistua luostarin sulkemiseen, vaan hän jätti työnsä ja muutti pois.

Luostari suljettiin. Vuonna 1932 igumenia Arsenia pidätettiin. Häntä syytettiin väestön agitoinnista ja tuomittiin karkotettavaksi kolmeksi vuodeksi Kazakstaniin. Karkotusaikanaan hän vihkiytyi suureen skeemaan saaden nimekseen Foma apostoli Tuomaan mukaan. Karkotusajan päätyttyä hän palasi Vladimiriin. Vainojen puhjettua uudelleen kaikessa kauheudessaan vuonna 1938 äiti Arsenia pidätettiin jälleen. Häntä syytettiin siitä, että hän oli ”papiston ja luostariväen vastavallankumouksellisen järjestön aktiivinen jäsen”. Vankilassa hän sairastui ja asian tutkintakäsittely jouduttiin keskeyttämään. Igumenia Arsenia nukkui pois tammikuussa vuonna 1939. Virallisen asiankirjan mukaan kuolema johtui elimistön täydellisen uupumisen aiheuttamasta sydämen toiminnan lakkaamisesta.

Kuolemaa seuraavana yönä eräs igumenia Arsenian entinen sellitoveri kuuli unessa sanat: ”Vallitsipa teidän elämässänne maan päällä millainen hämmennys tahansa, meillä äiti Arsenian pyhäinjäännöksiä arvostetaan suuresti.” Venäjän kirkko kanonisoi pyhittäjämarttyyri Arsenian vuonna 2000 historiansa suurimmassa kanonisointiprosessissa.