Kaikkien Palestiinan alueen yhteiselämäluostareiden munkkien johtaja, pyhittäjäisä Teodosios syntyi noin vuonna 423 pienessä Mogarisoksen kylässä Kappadokiassa. Hänen vanhempansa olivat hartaita kristittyjä, ja hänen äitinsä vihkiytyi elämänsä lopulla nunnaksi.

Teodosios palveli jo nuorena kirkossa lukijana ja laulajana sekä tutki innokkaasti Raamattua. Häntä viehätti kertomus Abrahamista, joka rakkaudesta Jumalaan lähti vieraaseen maahan; samoin häntä puhutteli evankeliumin kehotus luopua vanhemmista, omaisuudesta ja ystävistä voittaakseen omakseen iankaikkisen elämän. Teodosios rukoili Jumalaa ohjaamaan hänetkin pelastukseen ja lähti kohti Jerusalemia.

Kulkiessaan Syyrian läpi Teodosios meni pyytämään siunausta pyhittäjä Simeon Pylväskilvoittelijalta (1.9.). Kilvoittelija tervehti häntä nimeltä sanoen: ”Tervetuloa, Jumalan mies Teodosios!” Simeon pyysi Teodosiosta kiipeämään pylvään ylätasanteelle, syleili häntä ja ilmoitti, että Teodosioksesta tulee suuren hengellisen lauman paimen.

Jerusalemiin tultuaan Teodosios alkoi miettiä, kuinka aloittaisi kilvoittelunsa. Vaikka erakkoelämä kiehtoikin häntä, hän päätteli, ettei selviäisi taistelussa aineettomia vihollisia vastaan, jollei olisi ensin saanut harjoitusta kokeneen taistelijan opastuksella. Ohjaajakseen hän löysi kappadokialaisen vanhus Longinoksen, joka kuului Pyhän haudan veljestöön.

Teodosios eli pitkään Longinoksen kuuliaisuusveljenä oppien kieltämään oman tahtonsa ja tunnistamaan Jumalan tahdon. Lopulta hän siirtyi asumaan yksikseen erääseen kirkkoon Betlehemiin johtavan tien varrella. Siellä hän alkoi pian herättää kiinnostusta, ja kirkon rakennuttanut rikas mies tahtoi tehdä hänestä johtajan perusteilla olevalle veljestölle. Silloin Teodosios lähti pois ja vetäytyi ylemmäksi vuorelle luolaan, jossa perimätiedon mukaan kolme itämaan tietäjää olivat yöpyneet. Siellä hän kilvoitteli sielunsa puhdistamiseksi unohtaen kaiken maallisen.

Pyhä Teodosios harjoitti kokoöisiä rukouksia roikkuen kainaloistaan luolan katosta riippuvissa tukiköysissä. Kolmeenkymmeneen vuoteen hän ei syönyt palaakaan leipää vaan eli pelkillä taateleilla, pavuilla ja villiyrteillä. Sieluaan hän sen sijaan ruokki runsaasti Jumalan sanan uutteralla tutkiskelulla. Hänen kilvoittelunsa ja häntä verhonnut Jumalan armo vetivät paikalle monia oppilaita. Ensin hän piti heistä luonaan vain kuusi, sitten vielä toiset kuusi ja lopulta hän otti vastaan kaikki, jotka Jumala lähetti.

Teodosios opetti oppilaitaan ennen kaikkea pitämään mielessään kuoleman hetken. Kerran hän pani heidät kaivamaan leveän joukkohaudan ja sanoi: ”Tässä on teidän hautanne. Kuka haluaa aloittaa?” Silloin pappismunkki nimeltä Basileios lankesi hänen jalkoihinsa ja pyysi siunausta olla ensimmäinen, joka lähtee Herran luo. Hän asettui hautaan pitkälleen ja jäi asumaan siihen. Sitten Teodosios neuvoi muita toimittamaan vainajien muistopalveluksen kolmantena, yhdeksäntenä ja neljäntenäkymmenentenä päivänä, kuten on tapana. Neljäntenäkymmenentenä päivänä Basileios kuoli lainkaan sairastamatta. Sen jälkeen Teodosios näki hänet vielä neljänäkymmenenä päivänä laulamassa psalmeja veljestön kuorossa.

Eräänä suurena lauantaina veljet olivat alakuloisia, koska heillä ei ollut yhtään ruokatarvikkeita niin että olisivat voineet viettää pääsiäistä. Ei ollut edes jauhoja ehtoollisleipien leipomiseen. Teodosios keskittyi rukoilemaan ja neuvoi veljiä panemaan kaiken toivonsa Jumalaan. Illansuussa eräs mies saapui mukanaan kaksi muulia täydessä ruokatavaralastissa. Ruokaa oli niin paljon, että sitä riitti helluntaihin saakka.

Kun Teodosioksen veljestö kasvoi, luola kävi heille ahtaaksi. Muutamat Teodosioksen varakkaat ystävät tarjoutuivat rakentamaan hänelle suuren luostarin. He pyysivät häntä valitsemaan tarkoitukseen sopivan paikan. Teodosios pani hiiliä suitsutusastiaan ja lähti kävelemään suoraan eteenpäin rukoillen samalla, että Jumala itse sytyttäisi hiilet palamaan sopivaksi katsomallaan paikalla. Hänen käveltyään noin neljä kilometriä Betlehemistä poispäin hiilet yhtäkkiä syttyivät.

Paikalle nousi nopeasti suuri luostari, johon perustettiin myös erilaisia verstaita, niin että luostarissa voitiin valmistaa kaikki tarpeellinen eikä munkkien tarvinnut kulkea pitkin maailmaa tavaroita etsimässä. Tähän todelliseen evankeliumin linnoitukseen kuului myös kaksi majataloa, joista toinen oli matkustavia munkkeja ja toinen köyhiä ja kodittomia maallikkoja varten, munkkien vanhainkoti ja suojapaikka mielisairaille. Kukaan ei lähtenyt luostarista saamatta apua. Teodosios antoi veljille esikuvan hoitamalla itse sairaita. Hän pesi heidän haavojaan, talutti sokeita, rohkaisi ja lohdutti kaikkia kärsiviä muistuttamalla iankaikkisesta ilosta, joka seuraa maanpäällisiä kärsimyksiä.

Muutamat veljet purnasivat vieraiden paljouden takia, mutta ymmärtäväisimmät seurasivat igumeninsa esimerkkiä. Mitä enemmän luostari jakoi apua köyhille ja sairaille, sitä enemmän Jumala huolehti siitä, eikä luostarista koskaan puuttunut mitään. Kerran nälänhädän kohdatessa Palestiinaa suuret määrät nälkiintyneitä köyhiä hakeutui luostariin ruokittaviksi, niin että pöytä piti kattaa jopa sata kertaa päivässä. Ihmeellisellä tavalla leipää ja muuta ruokaa kuitenkin riitti aina jokaiselle.

Teodosioksen veljestöön kuului yli 400 munkkia useista eri kansallisuuksista. Siksi luostariin rakennettiin neljä kirkkoa. Yhdessä kirkossa palvelukset toimitettiin kreikaksi, toisessa syyriaksi ja kolmannessa armeniaksi. Neljäs kirkko oli varattu henkisesti häiriintyneille ja riivatuille, jotteivät he häiritsisi palveluksia muissa kirkoissa. Seitsemän kertaa päivässä Jumalaa ylistettiin näissä neljässä kirkossa kolmella eri kielellä. Liturgian aikana kaikki kokoontuivat evankeliumin lukemisen jälkeen kreikankieliseen kirkkoon toimittamaan pyhää ehtoollista. Teodosios huolehti jokaisesta veljestä. Nöyryydellään ja opetuksillaan hän oli Kristuksen elävä ikoni heille kaikille.

Kun pyhän Melanian (31.12.) perustaman luostarin johtaja Gerontios kuoli, Teodosios valittiin kaikkien Palestiinan yhteiselämäluostarien arkkimandriitaksi eli ylimmäiseksi kaitsijaksi. Sabbas Pyhitetty (5.12.) puolestaan toimi kaikkien erakkojen ja lauroissa elävien esimiehenä. Pyhittäjiä yhdisti keskinäinen rakkaus ja he tapasivat usein toisiaan keskustellen hengellisistä asioista. Yhdessä he myös kävivät taistelua harhaoppeja vastaan.

500-luvun alussa kirkon elämää häiritsi keisari Anastasios (491–518), joka oli ryhtynyt puolustamaan Khalkedonin kirkolliskokouksen (451) harhaoppisiksi tuomitsemia monofysiittejä. Vuonna 513 hän syrjäytti Jerusalemin patriarkka Eliaksen ja määräsi hänen sijalleen monofysiittisen patriarkan. Koska munkkien vaikutus yleiseen mielipiteeseen oli suuri, keisari yritti voittaa puolelleen Palestiinan johtavat munkit, etenkin Sabbaksen ja Teodosioksen. Muuten nöyrä ja taipuisa Teodosios oli dogmaattisissa kysymyksissä täysin taipumaton. Hän kokosi kaikki erämaakilvoittelijat ja sanoi heille, että oli koittanut aika ryhtyä taisteluun. Hän kirjoitti keisarille, että kaikki munkit hyväksyivät ehdottomasti kaikki siihen mennessä kokoontuneet neljä yleistä kirkolliskokousta. Anastasios lievensi vainotoimia joksikin aikaa mutta aloitti ne sitten entistä kiivaampina. Silloin Teodosios meni Pyhän haudan kirkkoon ja huusi saarnatuolista: ”Jos joku kieltäytyy hyväksymästä neljää yleistä kirkolliskokousta siinä missä neljä evankeliumiakin, hänelle kuuluu anateema!”[1] Sitten hän kulki munkkiarmeijansa johdossa kaikkialla kaupungissa vahvistaen ihmisiä sanoin ja ihmeteoin. Seurauksena oli, että Anastasios lähetti hänet maanpakoon. Hän palasi Palestiinaan kahden vuoden kuluttua, kun valtaistuimelle nousi keisari Justinianos I (518–527), ortodoksisuuden puolustaja.

Rauhan palattua Teodosios saattoi jatkaa tehtäväänsä Jumalan siunausten jakajana. Hän paransi ihmisiä parantumattomista sairauksista, pelasti matkustavaisia vaaroilta, karkotti tuhoa tuottavia heinäsirkkaparvia ja sai kokonaisen viljalaarin täyttymään yhdellä ainoalla jyvällä. Kun hän rukoili hedelmättömien naisten puolesta, nämä saivat pian lapsia. Teodosios myös profetoi seitsemän vuotta etukäteen suuren maanjäristyksen, joka tuhosi Antiokian vuonna 526. Ihmeistä huolimatta hänet valtasi yhä syvenevä nöyryys, mikä kohotti häntä lakkaamatta kohti Jumalaa. Kerran nähdessään kahden oppilaansa riitelevän hän heittäytyi heidän jalkoihinsa ja kieltäytyi nousemasta pystyyn, ennen kuin he olivat sopineet. Toisen kerran hän kielsi erästä raskaasti rikkonutta munkkiaan osallistumasta pyhään ehtoolliseen, jolloin tämä kiivastui ja huusi: ”Ja minä puolestani kiellän sinua osallistumasta!” Nöyrästi Teodosios totteli eikä mennyt ehtoolliselle, ennen kuin munkki oli pyörtänyt sanansa.

Elämänsä loppuvaiheessa Teodosios sairastui vakavasti. Kokonaisen vuoden hän vietti vuoteenomana kovissa tuskissa. Kärsivällisesti hän kesti koettelemuksensa kiitos ja ylistys huulillaan tahtomatta pyytää siihen lievitystä Jumalalta. ”Olen saanut iloita monista hyvistä asioista elämäni aikana ja minusta on tullut kuuluisa kaikkialla. Niinpä minun pitää nyt vähän kärsiä saadakseni lohdutusta toisessa elämässä. Näin en joudu kuulemaan Herran sanoja rikkaalle miehelle: ’Sinä sait eläessäsi hyvän osan.’” (Luuk. 16:25) Veljille hän kertoi ennalta monia asioita, jotka sitten aikanaan tapahtuivat.

Kun pyhittäjän kuolinaika lähestyi, hänen hengelliset lapsensa kokoontuivat murhemielin hänen ympärilleen. Hän lohdutti heitä ja kehotti heitä olemaan kärsivällisiä kiusauksissa ja koettelemuksissa ja tottelemaan uusia johtajiaan. Lopuksi hän sanoi: ”Jos näette, että munkkien lukumäärä kasvaa lähtöni jälkeen, voitte uskoa, että kaikki muukin, mitä olen teille ennustanut, tulee tapahtumaan.” Näin tapahtuikin, sillä luostarin kukoistus jatkui pyhittäjän kuoleman jälkeenkin.

Teodosios Suuri sai tietää kuolinhetkensä kolme päivää aikaisemmin. Hän kutsutti paikalle kolme piispaa ja pyysi heiltä anteeksiantoa synneilleen. Itkien piispat hyvästelivät hänet. Sitten hän kohotti kätensä rukoillen hiljaa Herraa ja ristittyään ne sen jälkeen rinnalleen hän antoi urhean sielunsa Herran käsiin. Kuollessaan hän oli 105-vuotias. Patriarkka johti hänen hautajaisiaan, joihin kerääntyi suunnaton ihmisjoukko. Hänet haudattiin samaan tietäjien luolaan, jossa hän oli elänyt kilvoituksensa alkuvaiheessa. Haudalla alkoi pian tapahtua runsaasti ihmeitä.

Pyhittäjä jätti eläväksi perinnöksi munkeilleen kolme periaatetta: ankaran askeesin yhdistyneenä horjumattomaan uskoon aina elämän loppuun asti, myötätunnon köyhiä ja sairaita kohtaan sekä kestävyyden rukouksessa ja Jumalan ylistyksessä.

Pyhä Vitalios (Vitalis) eli vuosikausia Pyhän Seridoksen (13.8.) luostarissa Gazassa. Hän valitsi erikoisen kilvoittelumuodon. 610-luvun alussa Vitalios kuuli, että Aleksandriassa oli hyväsydäminen patriarkka, joka ei tuominnut ketään. Vitalios päätti lähteä Aleksandriaan työskentelemään prostituoiduiksi ajautuneiden naisten pelastuksen puolesta. Hän teki päivisin käsityötä, jonka tuloista hän käytti yhden kymmenysosan omaan elämiseensä. Illan tullen hän lähti prostituoitujen kujille ja antoi loput päivän ansioistaan jollekin naisparalle sillä ehdolla, että tämä ei harjoittaisi ammattiaan tuona yönä vaan lähtisi hänen mukaansa. Vitalios tarjosi naiselle ruokaa ja rukoili läpi yön hänen pelastuksensa puolesta. Lähtiessään Vitalios vaati naista lupaamaan, ettei kertoisi tapahtuneesta kenellekään.

Pian kuitenkin tieto munkin toimista alkoi levitä, ja monet pitivät niitä arveluttavina. Hänelle sanottiin: ”Ota vaimo ja heitä pois skeemasi, ettet joutuisi vastaamaan Jumalalle niistä sieluista, joita olet loukannut.” Vitalios vastasi: ”Antakaa minun olla. Te ette ole minun tuomareitani. Meillä on yhteinen Valtias, joka tuomitsee maailman ja kunkin teot.” Kirkon taloudenhoitajat tekivät patriarkka Johannes Laupiaalle (610–619, muistopäivä 12.11.) valituksen munkista, joka oli aiheuttanut skandaalin kulkemalla ilotyttöjen luona. Patriarkka Johannes ei kuitenkaan ryhtynyt toimiin Vitaliosta vastaan. Hän sanoi, että vaikka näkisi omin silmin papin tai munkin tekevän syntiä, olisi parempi estää muita näkemästä samaa kuin ryhtyä tuomitsemaan tekijää. Vitalios puolestaan oli tyytyväinen siihen, ettei häntä pidetty hurskaana vaan paneteltiin.

Monet naiset liikuttuivat kovasti nähdessään munkin rukoilevan heidän puolestaan läpi yön ja päättivät muuttaa elämäntapansa. Jotkut menivät naimisiin, eräät lähtivät luostareihin.

Näin pyhä Vitalios kilvoitteli. Eräänä iltana ilotalon asiakas kävi Vitalioksen kimppuun ja pahoinpiteli hänet syyttäen häntä huijariksi. Vitalios laahautui keljaansa ja menehtyi saamiinsa ruhjeisiin yön aikana. Ruumis löydettiin polvistuneena rukoilevaan asentoon. Vierestä löytyi kirjoitustaulu, jossa luki: ”Aleksandrialaiset, älkää tuomitko ennenaikaisesti, odottakaa Herran päivän koittoa.” Kun uutinen kiistellyn munkin kuolemasta levisi, paikalle tuli itkeviä naisia, jotka huusivat: ”Voi meitä syntisiä! Meillä ei ole enää suojelijaa eikä auttajaa!” Monet alkoivat kertoa, kuinka olivat tulleet katumukseen ja kääntyneet pois entisiltä teiltään pyhän Vitalioksen ansiosta. Pian kävi selväksi, ettei kukaan heistä ollut tehnyt syntiä Vitalioksen kanssa. Myös patriarkka Johannes, joka oli koko ajan uskonut Vitalioksen viattomuuteen, tuli paikalle ja iloitsi totuuden tullessa julki. Kun pyhän Vitalioksen hyvät teot olivat tulleet kaikkien tietoon, koko kaupunki kunnioitti häntä ylellisillä hautajaisilla. Mies, joka oli lyönyt häntä, jäi haudalle ja itki katkerasti, kunnes parantui häntä vaivanneesta sairaudesta. Tästä liikuttuneena mies päätti antaa elämänsä Jumalalle ja lähti munkiksi Pyhän Seridoksen luostariin.

Paulinus syntyi vuoden 726 tienoilla vaatimattomaan perheeseen Koillis-Italian maaseudulla. Nuoruudessaan hän teki maatyötä mutta onnistui vapaa-aikanaan opiskelemaan niin, että alkoi vähitellen saavuttaa mainetta oppineena. Samalla hän palveli kirkossa pappina. Vuonna 776 Paulinus kutsuttiin Kaarle Suuren hoviin. Hän teki suuren vaikutuksen viisaudellaan ja saavutti Kaarle Suuren varauksettoman luottamuksen. Paulinuksesta tehtiin piispa, ja vuonna 784 hänelle jopa annettiin ”Aquileian patriarkan” arvo, vaikka läntisessä kirkossa ei varsinaisesti patriarkkoja olekaan.

Tuohon aikaan Kaarle Suuri taisteli sakseja vastaan itäisessä Saksassa ja pyrki käännyttämään näitä väkisin kristityiksi. Paulinus sen sijaan vastusti ankarasti kenenkään kastamista väkipakolla tai edes ilman kunnollista katekumeeniopetusta. Muuten hänen yhteistyönsä Kaarle Suuren kanssa toimi hyvin ja koitui kirkon vahvistukseksi. Paulinus oli aktiivinen piispa, joka osallistui moniin kirkolliskokouksiin. Hän taisteli erityisesti adoptionismin[1] harhaoppia vastaan ja korosti kaikin voimin Kristuksen täyttä jumaluutta. Tästä näkökulmasta hän puolusti myös uskontunnustuksen filioque-lisäystä, joka kuitenkin nostatti idässä kiivasta vastustusta ja johti myöhemmin kirkon jakaantumiseen. Paulinus kirjoitti runoja, hymnejä ja katekumeeniopetusta. Hän nukkui pois vuonna 802.

Pyhä Teodosios syntyi Kastorian alueella Pohjois-Kreikassa. Hänen nuorempi veljensä Dionysios (25.6.) oli Athoksella sijaitsevan Dionysioksen luostarin perustaja. Teodosios vihittiin Konstantinopolissa Pyhän Sofian kirkon diakoniksi ja papiksi. Myöhemmin hän meni munkiksi Athosvuorelle Filoteoksen luostariin, jossa hän kohosi igumenin asemaan.

Noihin aikoihin merirosvot olivat vitsauksena Välimeren alueella ja ryöstelivät usein myös Athosvuoren luostareita ja erakkomajoja. Yhdellä tällaisella ryöstöretkellä merirosvot saivat saalikseen igumeni Teodoroksen, jonka he myivät orjaksi Bityniaan. Vapauduttuaan hän palasi Konstantinopoliin, jossa hänen ystävänsä patriarkka Kallistos I (20.6.) nimitti hänet Manganeksen Pyhän Georgioksen luostarin igumeniksi. Trapezuksen (nyk. Trabzon) metropoliitaksi Teodosios vihittiin vuonna 1368 ja hän kaitsi laumaansa rauhassa aina kuolemaansa asti.

Johannes Kastajan syntymäjuhlan aattona vuonna 1412 Klopsin luostariin Novgorodin lähistölle ilmestyi tuntematon munkki. Hän sulkeutui pappismunkki Makarin keljaan ja jäljensi siellä kynttilänvalossa Apostolien tekojen kirjaa. Igumenin ja munkkiveljien koputukseen ja rukoukseen hän vastasi aamenen[1] sijaan toistamalla saman rukouksen eikä avannut ovea. Lopulta veljet mursivat keljan oven auki. Kaikkiin kysymyksiin ”kuka sinä olet?” ja ”mistä olet tullut” tuntematon vanhus vastasi vain toistamalla heille samat kysymykset, niin että veljet kavahtivat ja alkoivat luulla häntä Paholaisen aikaansaamaksi haamuksi. Igumeni kuitenkin rauhoitti heitä vakuuttamalla, että tuntematon vanhus oli Jumalan lähettämä pyhittäjäisä ja käski antaa hänelle keljan.

Vanhus asettui luostariin ja eli kuuliaisena igumenille ja veljestölle. Kukaan ei tiennyt, kuka hän oli ja mistä oli tullut, mutta kaikki näkivät, että hän oli todellinen kilvoittelija. Hän valvoi yöt läpeensä ylistäen Jumalaa, käytti ravinnokseen vain vettä ja leipää, eikä niitäkään joka päivä, ja osallistui joka viikko pyhään ehtoolliseen. Kun veljestö ja igumeni alkoivat kunnioittaa häntä, hän kätki hyveensä teeskentelemällä houkkaa.

Vuonna 1419 Dimitri Donskoin nuorempi poika ruhtinas Konstantin tuli Klopsin luostariin viettämään Kristuksen kirkastumisen juhlaa. Ruokailun aikana igumeni pyysi vanhusta lukemaan päivän tekstin. Kun ruhtinas kuuli lukijan äänen, hän nousi katsomaan tätä lähemmin ja tunnisti hänet sukulaisekseen, joka oli kadonnut jäljettömiin. Tultuaan ilmi vanhus tunnusti olevansa ruhtinaallista sukua ja nimeltään Mikael.

Muutaman vuoden kuluttua ruhtinas Konstantin tuli uudelleen Klopsin luostariin. Hän oli joutunut suuriruhtinaan epäsuosioon ja menettänyt läänitystilansa ja pyysi apua luostarin igumenilta ja sukulaiseltaan Mikaelilta. Mikael ei sanonut hänelle mitään muuta kuin kehotti rakennuttamaan kivikirkon keskelle luostaria. Ruhtinas tarttui toimeen. Samana päivänä kun kirkko vihittiin käyttöön, hän sai kutsun tulla Moskovaan ottamaan haltuunsa perintötilansa.

Pyhittäjä Mikael sai Jumalalta selvänäkemisen ja ihmeiden tekemisen lahjan. Jo ennen luostariin tuloaan hän oli ilmoittanut Novgorodissa tapaamalleen pojalle, että tästä tulee Novgorodin arkkipiispa Joona (5.11.). Myöhemmin hän tiesi ennalta arkkipiispa Eufimin ja ruhtinas Dimitri Šemjakan kuoleman. Kuivuuden aikana hän sai rukouksellaan lähteen puhkeamaan luostarin lähelle ja luostarin viljavaraston riittämään, vaikka viljaa jaettiin säästelemättä nälkää näkeville. Hän myös profetoi 40 vuotta etukäteen, että Novgorod menettäisi itsenäisyytensä.

Autuas Mikael kuoli rauhassa noin vuonna 1456. Kuolemaisillaan ollessaan hän ei murehtinut elämänsä päättymistä, vaan oli kuin matkalainen, joka pitkään taivallettuaan oli iloiten palaamassa kotimaahansa.