Thenaw[1]-niminen hallitsijan tytär tuli raskaaksi tuntemattomalle miehelle Skotlannissa vuoden 518 tienoilla ja ajettiin pois kotoaan. Epätoivoisena metsissä harhaillut neito synnytti lapsen, mutta ei tiennyt minne mennä. Serf-niminen kelttiläinen munkki (1.7.) löysi heidät ja otti lapsen suojelukseensa. Lapsi sai nimekseen Kentigern ja jäi munkin huostaan. Tämä alkoi kutsua häntä kelttiläisellä hellittelynimellä Mungo.

Kentigern Mungo varttui munkin kanssa ja siirtyi myöhemmin erakkomunkiksi Glasgown alueelle, jossa monet kääntyivät hänen vaikutuksestaan kristityiksi ja hänen ympärilleen alkoi muodostua seurakuntayhteisö. Kentigerniä pidettiin pyhänä miehenä, ja hänen maineensa levisi nopeasti. Hän ei ollut vielä kolmeakymmentäkään, kun kelttiläinen piispa vihki hänet Strathclyden piispaksi.

Kun alueelle tuli kristinuskoa vastustava hallitsija, pyhä Kentigern joutui lähtemään pois poliittisten levottomuuksien ja juonittelujen seurauksena. Hän vaelteli Cumbriassa, Carlislessa, jossa hän sai monia kääntymään kristityiksi, ja mahdollisesti myös Walesissa, jossa Llanelwyn luostaria pidetään hänen perustamanaan. Lopulta kuningas Rydderch (Rederech) kutsui Kentigernin takaisin pohjoiseen vuoden 553 tienoilla.

Kuuluisin Kentigern Mungoon liittyvä tarina liittyy kuningas Rydderchin puolisoon, joka antoi aviomieheltään saamansa sormuksen eräälle ritarille salarakkauden merkiksi. Päästyään perille asioista kuningas varasti yöllä sormuksen nukkuvan ritarin kädestä ja heitti sen järveen. Seuraavana päivänä kuningas ilmoitti puolisolleen haluavansa sormuksen takaisin antaen kolme päivää aikaa. Kun ritari kertoi kuningattarelle sormuksen kadonneen, kuningatar joutui kauhun valtaan ja lähti pyytämään apua Kentigerniltä. Tämä sanoi, ettei ollut syytä huoleen. Kentigernin kalastamaan lähettämä munkki palasi mukanaan lohi, jonka suussa sormus oli.

Kentigern tapasi pyhän Columban vähän ennen tämän kuolemaa (9.6.597), ja veljeyden merkiksi he vaihtoivat sauvoja keskenään. Pyhä Kentigern Mungo nukkui pois ollessaan kylpemässä. Tämä tapahtui vuosien 603–612 välillä. Hänet haudattiin Glasgow’hun, jonka ensimmäisenä piispana ja suojelijana häntä kunnioitetaan. Kentigern Mungon elämäkerta on peräisin vasta puoli vuosituhatta myöhemmältä ajalta ja sisältää runsaasti tarunomaisia legendoja, mutta Kentigernin historiallisuutta ei sinänsä ole syytä epäillä.

Taiteessa pyhä Kentigern Mungo on esitetty piispana istuimellaan; hänen jalkojensa juuressa ovat kuningas miekkoineen ja munkki mukanaan lohi, jolla on suussaan sormus. Hänet on kuvattu myös mulperinlehtiä pitelevänä tai pyhän Columban kanssa tulipatsas yläpuolellaan. Sormus ja kala päätyivät myös Glasgown vaakunaan.

Pyhä Maksimos syntyi Lampsakoksessa noin vuonna 1270 hurskaaseen aatelisperheeseen ja sai kasteessa nimen Manuel. Hän tunsi pienestä pitäen erityistä rakkautta Jumalanäitiin, jonka suojelukseen hänen vanhempansa olivat hänet omistaneet. Hän vieraili usein alueen hurskaiden munkkien luona ja hänessä syttyi palava halu ryhtyä itsekin munkiksi. 17-vuotiaana hän lähti Ganosvuorelle ja vihkiytyi siellä munkiksi saaden nimekseen Maksimos. Ohjaajavanhuksena hänellä oli kokenut munkki Markos, joka johdatti häntä luostarikilvoitukseen. Maksimos oli kuitenkin jo lähes koko pienen ikänsä elänyt munkin tavoin, joten paastoaminen, valvominen, rukoileminen ja kaiken maallisen, jopa oman ruumiinsakin, halveksiminen oli hänelle ennestään tuttua. Ohjaajavanhus joutuikin hillitsemään hänen intoaan heittäytyä ylivoimaisiin ruumiillisiin kilvoituksiin. Pitkään ei Maksimos saanut nauttia vanhuksensa opetuksista, sillä tämä koko Traakiassa ja Makedoniassa kunnioitettu munkki kuoli pian hänen saapumisensa jälkeen.

Ohjaajansa kuoleman jälkeen Maksimos lähti Ganosvuorelta etsimään itselleen uusia esikuvia. Niitä hän löysikin Papekeionvuorelta, jonka munkkien hyveisiin hän tutustui. Sieltä hän meni Konstantinopoliin, jossa hän oleskeli Blahernan Jumalanäidin kirkon pihalla. Ajatellessaan Jumalanäidin kunniaa taivaissa hän joutui monta kertaa hurmoksiin. Kätkeäkseen ihmeelliset hengelliset tilansa hän alkoi teeskennellä houkkaa. Kaikki kuitenkin ymmärsivät, ettei hän ollut oikeasti mielisairas vaan houkka Kristuksen tähden. Itse keisari kiinnostui hänestä ja kutsui hänet keskustelemaan kanssaan. Vastauksissaan pyhä Maksimos siteerasi Raamatun lisäksi pyhää Gregorios Teologia, jonka kirjoituksia hän suuresti arvosti. Maksimos kunnioitti patriarkka Athanasiosta (28.5.) ja kävi usein kuuntelemassa tämän saarnoja. Patriarkka yritti sijoittaa hänet luostariin, mutta Maksimos ei tahtonut lähteä pois Blahernan kirkosta.

Vietettyään pitkähkön aikaa Konstantinopolissa Maksimos lähti Tessalonikaan kumartaakseen pyhän Demetrioksen mirhaa vuotavia reliikkejä. Sieltä hän siirtyi Athokselle ja meni munkiksi Suuren lavran luostariin. Kun häntä oli ensin koeteltu erilaisissa ruumiillisissa töissä, hänet määrättiin laulamaan jumalanpalveluksissa. Maksimoksella ei ollut edes omaa keljaa vaan hän vietti yönsä kirkon eteisessä. Jumalanpalveluksissa hänen mielensä kohosi ylistyksensä kohteen, Jumalan luo ja hän vuodatti kuumia kyyneleitä. Hänen sydämensä liekehti Jumalan rakkaudesta, ja monien ihmisten keskellä suuressa luostarissa asuessaankin hän toisti jatkuvasti Jeesuksen rukousta: ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua.” Jo lapsuudesta lähtien hän oli saanut rukouksen armolahjan hyveellisen elämänsä ja Jumalanäitiä kohtaan osoittamansa hartaan kunnioituksen tähden.

Kerran pyhien isien sunnuntaina helatorstain jälkeen Jumalanäiti näyttäytyi Maksimokselle kehottaen häntä nousemaan Athosvuoren huipulle, jossa hän saisi Pyhän Hengen armon. Helluntaita edeltävänä lauantaina Maksimos lähti Suuren lavran luostarista ja nousi Athokselle. Kolme vuorokautta hän rukoili siellä jatkuvasti, vaikka kiusaajahenget tekivät kaikkensa karkottaakseen hänet sieltä pois. Lopulta Jumalanäiti ilmestyi hänelle taivaallisen hovinsa kanssa säteillen jumalallista kirkkautta, joka valaisi koko Athoksen huipun. Pyhä Maksimos ymmärsi, ettei tämä ollut pahojen henkien aiheuttama petos vaan Jumalanäidin todellinen ilmestyminen. Jumalanäiti antoi hänelle ravinnoksi ihmeellisen leivän, soi voiman kukistaa demonit ja käski hänen tästedes elää yksinäisyydessä Athosvuoren alarinteillä. ”Poikani tahto on, että kohoat korkealle hyveissä ja tulet monien opettajaksi ja ohjaajaksi auttaaksesi heidät pelastukseen”, hän sanoi lopuksi. Sitten Jumalanäiti poistui enkelten laulun kaikuessa. Valonhohde ja hyvä tuoksu säilyivät huipulla vielä pitkään.

Maksimos vietti vuorenhuipulla vielä toiset kolme päivää tuntien olevansa paratiisissa. Sitten hän laskeutui vuorenrinnettä alemmaksi, Jumalanäidin kirkkoon. Hän ei kuitenkaan malttanut lähteä vielä pois, vaan kiipesi uudelleen huipulle pyytäen Jumalanäitiä ilmestymään vielä kerran. Hän näki kuitenkin ainoastaan valon ja tunsi tuoksun. Sitten hän laskeutui kertomaan tapahtumasta hengelliselle isälleen. Tämä ei ollut koskaan itse kokenut vastaavia asioita, ja siksi hän luuli Maksimoksen joutuneen eksytyksen uhriksi. Maksimos ei yrittänyt puolustella itseään vaan näki nöyrästi ohjaajansa sanoissa Jumalan antaman merkin, että hänen tulisi ihmisten edessä hyväksyä harhautuneen munkin rooli.

Tästä lähtien Maksimos alkoi elää erämaassa suuressa köyhyydessä. Hän kulki paljain jaloin vailla tarpeellista vaatetusta, alttiina niin helteelle kuin talven kylmyydellekin ja eli vain satunnaisen ravinnon varassa. Vaeltaessaan eri tahoilla Athosvuorta hän kyhäsi oksista itselleen pieniä kojuja, jotka sitten pian poltti siirtyen taas uuteen paikkaan. Tästä hän sai lisänimensä Kapsokalybites eli Majanpolttaja.

Kaikilta Maksimos ei kuitenkaan voinut kätkeytyä. Athosvuorella asui tuolloin muitakin suuria kilvoittelijoita ja hesykasteja, jotka ihmettelivät Maksimoksen ankaraa askeesia. Tavattuaan hänet jotkut heistä tunnistivat hänessä asuvan armon ja alkoivat epäillä, ettei hän olekaan eksytyksen vallassa niin kuin yleisesti luultiin. Noihin aikoihin Athoksella vieraili Siinailta tullut kuuluisa hesykasmin ja sydämen rukouksen opettaja Gregorios Siinailainen. Hän kiinnostui Maksimoksesta ja kutsui hänet luokseen. Nämä kaksi pyhää kävivät mielenkiintoisen keskustelun.[1]

Pyhä Maksimos ei voinut olla vastaamatta Gregorioksen osuviin kysymyksiin, vaikka yrittikin välillä näytellä houkkaa sanoen Gregoriokselle: ”Anna minulle jotain syötävää äläkä tutki eksytyksiäni.” Gregoriosta hänen tahallisesti omituinen käyttäytymisensä ei hämännyt vaan hän vastasi: ”Olisipa minullakin sinun eksytyksesi, pyhä isä!” Maksimos kertoi Gregoriokselle, kuinka hän oli jo nuorena saanut Jumalanäidiltä lakkaamattoman sydämen rukouksen armon. Se tuli hänen sydämeensä lämpönä ja liekkinä Jumalanäidin ikonista, jonka edessä hän rukoili. Erämaahan hän tunnusti lähteneensä juuri saadakseen nauttia rakkaudesta Jumalaan ja mielen tempautumisesta Herran luo.

Pyhät miehet keskustelivat sellaisista korkeista tiloista, jolloin rukouskin lakkaa, koska Pyhän Hengen armo on kokonaan vallannut mielen. Pyhä Henki johdattaa mielen minne tahtoo, jumalallisen valon aineettomaan ilmapiiriin, sanoin selittämättömään hengelliseen näkemiseen tai keskusteluun Jumalan kanssa. Henki näyttää ihmiselle jotain sellaista, mitä hän ei ole koskaan nähnyt eikä edes kuvitellut. Gregorioksen kysymykseen, kuinka eksytyksen merkit eroavat armon merkeistä, Maksimos vastasi, että eksytyksen hengen lähestyminen hämmentää ihmisen mielen, raaistaa, kovettaa ja pimentää hänet. Se saa silmät leiskumaan suuttumuksesta ja hämmentää aivot. Nöyryys ja synninmurhe ovat eksytyksen vallassa oleville täysin tuntemattomia. Armo sen sijaan kokoaa mielen ja tekee ihmisestä tarkkaavaisen ja nöyrän. Mitä enemmän armo lähestyy ihmistä, sitä lempeämmäksi hän tulee.

Kun Gregorios kuuli Maksimoksen sanat, hän vaikeni hämmästyneenä eikä enää kutsunut tätä ihmiseksi vaan maanpäälliseksi enkeliksi. Hän pyysi Maksimosta lopettamaan kiertelevän elämänsä ja asettumaan yhteen paikkaan, niin että hän voisi hyödyttää ihmisiä kokemuksellaan. Maksimos asettuikin erääseen ahtaaseen luolaan, jonka hän ympäröi oksilla ja ruo’oilla, ja asui siellä pysyvästi polttamatta enää asumustaan.

Tunnetaan monia tapauksia, jolloin Maksimoksen luokse tulleet munkit näkivät hänen rukoilevan ilmassa maanpintaa koskettamatta tai luulivat hänen asumuksensa syttyneen tuleen, koska majasta hohti suuri kirkkaus. Kerran munkki, joka sittemmin kirjoitti hänen elämäkertansa, odotti häntä hänen majallaan ja näki yhtäkkiä hänen saapuvan paikalle metsän yli ilman halki lentäen.

Maksimoksen palava rukous karkotti kuin tulinen nuoli kaikki demonien hyökkäykset ja vapautti monia riivattuja. Hänellä oli sekä selvänäkemisen että ennalta näkemisen armolahja. Kun kanssahallitsijat Johannes IV Kantakuzenos (1347–1354) ja Johannes V Paleologos (1341–1376) vierailivat yhdessä hänen luonaan, hän ennusti sisällissodan erottavan heidät, niin kuin tapahtuikin vuosina 1347–1352. Patriarkka Kallistos I poikkesi Maksimoksen luona matkallaan Serbiaan. Maksimos sanoi hänelle leikkisästi: ”Tuo ukko on menettänyt eukkonsa”, viitaten siihen, ettei patriarkka tule enää näkemään hiippakuntaansa. Varmemmaksi vakuudeksi hän vielä lauloi hautajaisveisuja saattaessaan patriarkkaa. Jonkin ajan kuluttua patriarkka Kallistos ja kaikki hänen seurueensa papit kuolivat Serbiassa, mahdollisesti myrkytykseen. Heidät myös haudattiin Serbiaan.

Vietettyään 14 vuotta luolamajassaan pyhä Maksimos siirtyi lähelle Suuren lavran luostaria. Sinne hän rakensi pienen majan, jossa asui elämänsä loppuun saakka. Hän antoi rauhassa sielunsa Herran haltuun 95 vuoden ikäisenä tammikuun 13. päivänä noin vuonna 1365. Hänet haudattiin hiljaisesti hautaan, jonka hän oli itse kaivanut lähelle majaansa. Kaikki Athoksen munkit surivat häntä kuin isäänsä ja häntä alettiin välittömästi kunnioittaa pyhänä. Hänen elämäkertansa kirjoittanut munkki parantui monien muiden lailla vaikeasta sairaudestaan pyhän Maksimoksen ilmestyttyä hänelle.

Pyhittäjä Irinark syntyi vuonna 1548 Kondakovon kylässä noin 40 kilometrin päässä Rostovista. Kuusivuotiaana hän sanoi äidilleen haluavansa isona munkiksi. Isän kuoleman jälkeen perhe muutti Rostoviin, jossa he harjoittivat kaupankäyntiä. Maalliset askareet tuntuivat kuitenkin Irinarkista rasitteelta, ja kolmenkymmenen vuoden ikäisenä hän meni kaupungin lähellä olevaan Pyhien Boriksen ja Glebin luostariin, jossa igumeni vihki hänet munkiksi.

Irinark eli luostarissa kokeneen vanhuksen ohjauksessa ja teki työtä leipomossa. Tavattuaan kerran luostarin pihalla paljasjalkaisen pyhiinvaeltajan hän antoi tälle omat saappaansa eikä siitä lähtien enää käyttänyt kenkiä. Kirkollisen viitan sijaan hän piti pitkää paitaa, mistä häntä pilkattiin. Kun igumeni lähetti hänet kuuliaisuustyöhön luostarin ulkopuolelle, hän siirtyi Rostoviin pyhittäjä Avrami Rostovilaisen perustamaan Herran kasteen luostariin. Kerran hän puhkesi itkemään kerubiveisun aikana. Syytä kysyttäessä hän sanoi: ”Äitini on nukkunut pois!” Pyhittäjä Avramin luostarista Irinark siirtyi toiseen rostovilaiseen luostariin, jossa hän kilvoitteli kolme ja puoli vuotta ahtaassa keljassa puhdistaen sieluaan kyynelillä, rukouksella ja ankaralla paastolla.

Saatuaan unessa kehotuksen pyhiltä Borikselta ja Glebiltä Irinark palasi takaisin ensimmäisen luostariinsa. Hän alkoi kantaa päällään vaskisia ristejä, joita kertyi koko ajan lisää. Päässään hän piti raskasta vannetta. Hän nukkui paljaalla lattialla korkeintaan kolme tuntia vuorokaudessa ja omisti muun ajan rukoukselle ja käsityölle. Huolettomasti elävät munkit panettelivat häntä igumenille väittäen hänen opettavan veljiä karttamaan luostarin töitä ja elämään niin kuin hän. Igumeni uskoi panettelijoita ja karkotti Irinarkin luostarista, mutta vuoden kuluttua hän katui tekoaan ja kutsui tämän takaisin.

Raskaat ja pitkäaikaiset kilvoitukset puhdistivat Irinarkin hengelliset silmät näkemään jumalallisia ilmoituksia. Hän profetoi liettualaisten hyökkäyksen Moskovaan ja varoitti siitä tsaaria. Tuona aikana, jota Venäjän historiassa kutsutaan ”sekasorron ajaksi”, puolalainen sotapäällikkö halusi nähdä Boriksen ja Glebin luostarissa kahleita kantavan munkin. Keskustelu Irinarkin kanssa teki häneen vaikutuksen ja hän ihmetteli tämän kilvoitusta. Lähtiessään hän käski joukkojaan olemaan tuhoamatta luostaria.

Irinark sai tietää ennalta kuolinpäivänsä. Hän kehotti oppilaitaan Aleksanteria ja Kornilia elämään työtä tehden, rukoillen, paastoten ja valvoen, säilyttämään keskinäisen rakkauden ja olemaan kaikille kuuliaisia. Hyvästeltyään kaikki veljet hän antoi sielunsa rauhassa Herralle vuonna 1616 ja siirtyi ikuiseen lepoon. Pyhä Irinark jätti jälkeensä 142 vaskiristiä, seitsemät kilvoituskahleet, 40 metriä pitkän ketjun, jota hän oli kantanut kaulassaan, sekä lukuisia rautaisia käsi- ja jalkavanteita. Hänen haudallaan alkoi tapahtua ihmeitä. Monet sairaat ja riivatut paranivat, kun heidän päälleen pantiin pyhittäjä Irinarkin kantamia ristejä tai kahleita. Irinarkin oppilas munkki Aleksanteri, joka oli kilvoitellut hänen kanssaan 30 vuotta, kirjoitti hänen elämäkertansa.

Pyhittäjä Jeleazar oli kotoisin Kozelskin kaupungista. Jo nuorena hän meni Solovetskin luostariin, jossa hän kilvoitteli paastoten ja rukoillen lakkaamatta. Taitavana puunleikkaajana hän oli mukana koristelemassa uuden pääkirkon ikonostaasia. Munkkivihkimyksen jälkeen hän enensi kilvoituksiaan ja sai osakseen igumeni Irinarkin (17.7.) ja koko veljestön kunnioituksen ja rakkauden. Jonkin ajan kuluttua hän vetäytyi igumenin siunauksella Anzerin saarelle (Hanhisaarelle[1]) neljän kilometrin päähän Solovetskista pohjoiseen. Hän asettui asumaan Golgata-nimiselle vuorelle, josta saattoi kirkkaana päivänä nähdä koko saaren ja Vienanmeren sen ympärillä. Sinne hän pystytti ristin ja rakensi itselleen keljan.

Demonit yrittivät saada Jeleazarin jättämään uuden kilvoituspaikkansa. Ne ilmestyivät hänelle ihmishahmossa ja vaativat häntä lähtemään väittäen, että paikka kuului heille. ”Ei se kuulu teille vaan Kristukselle Jumalalleni, ja Hän haluaa, että asun täällä”, Jeleazar vastaisi. Sitten hän karkotti demonit lukemalla rukouksen ”Nouskoon Jumala niin Hänen vihollisensa hajotetaan”. Käsityönään hän valmisti puuastioita, jotka hän jätti saaren rantaan. Satunnaiset merenkulkijat ja kalastajat veivät ne mukanaan ja jättivät hänelle korvaukseksi leipää ja välttämättömiä elintarvikkeita.

Vuonna 1616 erakkona elävä pappismunkki Firs vihki Jeleazarin suureen skeemaan. Neljä vuotta myöhemmin Jeleazar siirtyi Golgatavuorelta lähemmäs rantaa vanhan Pyhän Nikolaoksen kirkon tuntumaan. Siellä hänen luonaan kävi ihmisiä kuulemassa hänen opetuksiaan. Vähitellen hänen ympärilleen muodostui kahdentoista erakon yhteisö. He kilvoittelivat kaikessa hiljaisuudessa omissa keljoissaan noin kilometrin päässä toisistaan ja kokoontuivat yhteisiin jumalanpalveluksiin vain sunnuntaisin ja juhlapäivinä. Jeleazar toimi erakkojen hengellisenä ohjaajana. Tervettä ja vahvaa ruumistaan hän nöyryytti kantamalla rautaisia kilvoituskahleita. Joskus hän rukoili polvillaan pitkiä aikoja yötä päivää. Ruumiillisten ja hengellisten kilvoitustensa ohella hän jäljensi ja kirjoitti kirjoja. Jeleazarin oppilaista tunnetaan Nikodim, joka toimi skiitan johtajana Jeleazarin kuoleman jälkeen, sekä Nikon, josta tuli sittemmin Venäjän patriarkka (1652–1666).

Kerran paaston aikaan Jeleazarissa heräsi hillitön halu syödä kalaa. Hän valmisti kala-aterian, asetti sen eteensä, mutta ei koskenut siihen vaan soimasi hellittämättä itseään, kunnes kala lopulta pilaantui ja alkoi haista. Silloin hän sanoi itselleen: ”Haluatko nyt syödä kalaa, sinä nautinnonhaluinen sielu?” Näin kilvoitellen hän Jumalan armosta voitti himojen hyökkäykset.

Kun Paholainen näki, miten Jeleazar voitti kiusaukset, se hyökkäsi entistä kiivaammin häntä vastaan. Se tekeytyi kuuliaisuusveljeksi, jonka igumeni Irinark oli lähettänyt hakemaan häntä luokseen keskustelemaan hengellisistä asioista. Jeleazar alkoi hankkiutua matkaan, mutta ennen lähtöä hän halusi vielä lukea hetkipalveluksen. Hänen päästyään Isä meidän -rukouksen sanoihin ”äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta” valeveli haihtui savuna ilmaan.

Vähitellen pyhittäjä Jeleazar vapautui kokonaan Paholaisen juonista. Lakkaamatta kilvoitellen hän saavutti puhtauden ja himottomuuden ja sai osakseen Jumalan laupeuden. Kerran Jeleazarin istuessa keljassaan rukoilemassa Jumalanäiti ilmestyi hänelle ja lausui: ”Pysy lujana ja rohkeana, Herra on sinun kanssasi.” Hän sai nähdä ilmestyksissä myös Herran ja pyhiä ihmisiä. Kerran murheen aikana hän näki itsensä ikään kuin seisomassa ihanassa laaksossa. Joku tuli hänen luokseen kehottaen häntä katsomaan ylös taivaaseen. Kohottaessaan katseensa hän näki sanoin kuvaamattomassa valossa Kristuksen, Jumalanäidin, Johannes Kastajan ja kaksi apostolia. Toisen kerran hän rukoukseen uppoutuneena kuuli Kristuksen äänen, joka kehotti häntä maalaamaan Hänestä ikonin. Tämä ikoni sijoitettiin myöhemmin pyhittäjä Jeleazarin haudalle ja sen kautta tapahtui monia ihmeitä.

Tieto pyhittäjä Jeleazarin kilvoituksista kantautui Moskovaan tsaarin hoviin, josta Anzerin erakot saivat lahjoituksia kirkon ja skiitan rakentamiseksi. Tsaari Mikael Romanovin (1613–1645) kutsusta Jeleazar kävi itsekin Moskovassa, jossa hän tsaarin pyynnöstä rukoili kruununperillisen syntymää, mikä myös toteutui.

Pyhittäjä Jeleazar kilvoitteli Anzerin saarella 40 vuotta. Tuntiessaan kuoleman lähestyvän hän kutsui veljet luokseen. Vielä kerran hän antoi heille opastusta pelastukseen ja luovutti heille kirjalliset luostarielämän säännöt. Osallistuttuaan pyhään ehtoolliseen hän antoi sielunsa rauhassa Herralle tammikuun 13. päivänä vuonna 1656. Pyhittäjä Jeleazaria kunnioitetaan Solovetskin luostariin kuuluvan Anzerin skiitan perustajana ja rakentajana.

Pyhä marttyyri Tatiana eli keisari Aleksanteri Severuksen aikana (222–235). Hänen isänsä oli rikas ja tunnettu mies, joka toimi kolmeen otteeseen Rooman konsulina. Samalla hän kuitenkin toimi salassa myös kristillisen kirkon diakonina.

Tatiana vietti suuren osan lapsuusvuosistaan Rooman katakombeissa, joissa kristityt tuohon aikaan salaa kokoontuivat. Maailmallinen elämä katoavine rikkauksineen ei tehnyt häneen vaikutusta. Hänet vihittiin diakonissaksi ja hän tahtoi omistautua kokonaan Yljälleen Kristukselle pelkäämättä vaivannäköä ja valmis jopa marttyyrikilvoitukseen.

Tatiana pidätettiin katakombeista, kun hän oli julistamassa sanomaa Kristuksesta, ja hänet vietiin vangittuna keisarin eteen. Hän tunnusti rohkeasti uskonsa tuomioistuimen edessä. Saattaakseen hänet häpeään keisari itse vei hänet epäjumalantemppeliin nähdäkseen hänen uhraavan epäjumalille. Tatiana jatkoi kuitenkin rukoustaan ainoalle Jumalalle psalmin sanoin: ”Ei ole ketään muuta pyhää kuin Sinä, oi Herra!” Kerrotaan, että tuolla samalla hetkellä epäjumalanpatsaat kaatuivat maahan ja murskaantuivat. Raivostunut keisari käski nylkeä ihon Tatianan kasvoista ja repiä irti hänen silmäluomensa. Jumala lähetti kuitenkin enkeleitä suojelemaan Tatianaa. Kun kahdeksan häntä kiduttamaan määrättyä sotilasta näkivät hänen ympärillään vartiossa neljä enkeliä, he kieltäytyivät koskemasta häneen. Ihmeen vakuuttamina he kaikki alkoivat uskoa Kristukseen, ja kun asia tuli ilmi, toiset sotilaat saivat käskyn mestata heidät siihen paikkaan.

Keisari tahtoi häväistä Tatianan ja ajatti hänen hiuksensa pois. Sen jälkeen häntä kidutettiin kaikin mahdollisin tavoin. Hänen rintansa leikattiin pois, häntä poltettiin tulella ja heitettiin petojen eteen. Mikään kidutus ei kuitenkaan pystynyt Tatianaan eikä sammuttanut hänen rakkauttaan Kristukseen, jonka armo auttoi häntä. Verensä virratessa Tatiana huudahti päättäväisesti: ”En tunne muuta Jumalaa kuin Sinut!”

Kaiken päätteeksi Tatiana heitettiin vankilaan, jossa taivaan enkelit ilmestyivät hänelle ja ylistivät häntä Herransa puhtaana morsiamena. He ottivat häneltä pois kivun ja paransivat hänen vammansa. Jumalallista valoa säteillen pyhä marttyyri lauloi ylistystä Jumalalle yhdessä ruumiittomien vieraittensa kanssa.

Kun keisari Tatianan nähdessään havaitsi kaikki kidutuksensa turhiksi, hän käski mestata hänet. Pelottomasti pyhä neitsyt oli valmis antamaan itsensä Kristukselle virheettömäksi uhrilahjaksi. Hän huudahti: ”Rakkaudesta Sinuun olen menossa teuraaksi!” Näin pyhä Tatiana vei kärsimyksensä kunniakkaaseen päätökseen ja sai kuihtumattoman marttyyriseppeleen.

Mertius oli sotilaana Pohjois-Afrikan mauritanialaislegioonassa keisari Diocletianuksen (284–305) aikana. Kun Mertiuksen piti uhrata jumalille, hän ilmoitti olevansa kristitty. Hänen sotilasarvonsa otettiin pois ja hänet pahoinpideltiin. Pyhä marttyyri kesti kaiken niin kärsivällisesti, että tuntikausia kestäneen kidutuksen aikanakaan hän ei sanonut mitään vaan pysyi täysin vaiti. Kun hänen ruumiissaan ei ollut enää yhtään ehjää kohtaa, hänet heitettiin vankilaan. Hän menehtyi märkiviin ja vuotaviin haavoihinsa kahdeksantena päivänä. Pyhän Mertiuksen voitokas marttyyrikilvoitus tapahtui vuonna 298.

Pyhä Filoteos syntyi Antiokiassa keisari Diocletianuksen (284–305) aikana rikkaaseen perheeseen ja oli vanhempiensa ainoa lapsi. Hänen vanhempansa eivät olleet kristittyjä vaan palvoivat härkää. Kymmenvuotiaana Filoteos alkoi epäillä, oliko järjettömän eläimen palvonnassa mitään mieltä. Hän päätti löytää todellisen Jumalan ja Luojan. Kun Filoteos kerran rukoili palavasti, enkeli näytti hänelle näyssä Jeesuksen Kristuksen istumassa kirkkaudessaan valtaistuimelleen korotettuna. Enkeli ilmoitti, että Jumala olisi vastedes Filoteoksen kanssa ja auttaisi häntä.

Nuori Filoteos alkoi elää askeettisesti ja antaa suurimman osan ruoastaan köyhille. Hän rukoili jatkuvasti isänsä ja äitinsä kääntymisen puolesta. Filoteoksen rukouksiin vastattiin, sillä lopulta heidät kaikki kolme kastettiin yhdessä. Vainon puhjetessa heidät kuitenkin pidätettiin. Sotilaat ihmettelivät nähdessään Filoteoksen kirkkaasti loistavat kasvot, ja monet heistä tunnustautuivat myöhemmin kristityiksi. Kidutusten ja vankeuden jälkeen nuori marttyyri surmattiin keihäillä lävistäen.

Pyhän marttyyri Filoteoksen muisto säilyi georgialaisissa ja koptilaisissa synaksarioneissa, joissa häneen liitetään värikkäitä legendoja: kun hänen vanhempansa rukoilivat härkää, se lävisti heidät kuoliaiksi sarvillaan, mutta kolmen päivän kuluttua Filoteoksen rukoukset herättivät heidät takaisin henkiin. Ainakin symbolisessa mielessä tämä pitääkin paikkansa.

Pyhä Elia kilvoitteli erämaassa Antinoen lähistöllä Egyptin Thebaiksessa. Kuudenkymmenen vuoden ajan hän tapasi syödä vain kerran viikossa, mutta sata vuotta täytettyään hän alkoi syödä aina illan tullen kolme palaa leipää ja kolme oliivia. Hänen rukoustensa kautta tapahtui niin monia ihmeitä, että profeetta Elian hengen sanottiin asuvan hänessä. Elia sanoi: ”Joka rakastaa kärsimyksiä, saa aikanaan ilon ja levon.” Hän sanoi myös pelkäävänsä kolmea asiaa: ruumiin jättämistä, Jumalan eteen astumista ja tuomion kuulemista. Seitsemänkymmentä vuotta kilvoiteltuaan hän antoi sielunsa Jumalalle noin 110 vuoden ikäisenä.

Benedictus syntyi vuonna 628 rikkaaseen Biscop-nimiseen sukuun Koillis-Englannissa. Nuorukaisena hän palveli Northumbrian kuninkaan Oswiun hovissa, mutta 25 vuoden iässä hän päätti ryhtyä munkiksi. Hän lähti itseään kuusi vuotta nuoremman ystävänsä Wilfridin (12.10.) kanssa Roomaan. Käytyään apostolien haudoilla hän alkoi intohimoisesti opiskella Raamattua. Myöhemmin hän kävi Roomassa vielä toisen kerran kuningas Oswiun pojan kanssa. Paluumatkallaan hän pysähtyi Ranskan Rivieralla ja jäi sikäläiseen Lérinsin luostariin (ks. Honoratus 16.1.). Siellä hänet vihittiin munkiksi nimellä Benedictus.

Kahden vuoden kuluttua Benedictus lähti jälleen Roomaan. Sieltä hän siirtyi Canterburyyn pyhien Teodorin (19.9.) ja Hadrianuksen (9.1.) seurassa. Benedictus ryhtyi suunnittelemaan oman luostarin perustamista pohtien perusteellisesti, millainen olisi ihanteellinen luostari. Hän lähti neljännelle matkalleen Roomaan perehtyäkseen tarkemmin luostarielämän sääntöihin ja käytäntöihin.

Parissakymmenessä luostarissa kierreltyään Benedictus palasi lopulta kotiseudulleen Northumbriaan, jossa hän sai kuningas Egfrithiltä 3 000 hehtaaria maata nykyisen Sunderlandin tienoilta. Sinne Benedictus perusti vuonna 674 luostarin, joka omistettiin pyhälle Pietarille. Frankkilaisten muurareiden rakentama pääkirkko oli Pohjois-Englannin ensimmäinen romaanistyylinen kivikirkko. Uutta olivat myös lasi-ikkunat, joiden valmistamisen frankkilaiset mestarit opettivat paikallisille. Luostariin saatiin kirjasto Benedictuksen Roomasta ja Wienistä (Vienna) ostamista kirjoista. Benedictus kokosi luostarilleen säännön, joka perustui Johannes Cassianuksen, Basileios Suuren, pyhän Benedictuksen (11.7.) ja Makarios Suuren (19.1.) ajatuksiin sekä Gallian luostarien käytäntöihin.

Benedictus matkusti Roomaan vielä viidennen kerran. Hän kävi pitkiä keskusteluja paavi Agathon (10.1.) kanssa. Benedictus palasi luostariinsa mukanaan suuri kokoelma kirjoja, reliikkejä ja pyhiä kuvia. Hänen mukanaan tuli myös Johannes-niminen kirkkolaulun taitaja ja opettaja. Pyhän Pietarin luostari oli pian Englannin tärkeimpiä hengellisyyden ja kirkollisen kulttuurin keskuksia. Sieltä on peräisin muun muassa Codex Amiatinus, vanhin kokonainen latinankielinen Raamattu.

Vuonna 682 Benedictus sai 1 600 hehtaarin maa-alueen 10 kilometriä pohjoiseen Pyhän Pietarin luostarista. Sinne perustettiin pyhälle Paavalille omistettu luostari, johon tuli parikymmentä munkkia. Hän asetti kummallekin luostarille oman apottinsa ja lähti itse vielä kerran Roomaan vuonna 685. Kun Benedictus palasi, hänellä oli mukanaan entistä enemmän kirjoja ja ikoneita. Ilman Benedictuksen rakentamaa kirjastoa ja oppineisuuden keskusta tietomme Englannin varhaisesta kirkkohistoriasta olisivat paljon niukemmat, sillä hänen alaisuudessaan opiskeli seitsenvuotiaasta saakka Bede, joka tunnetaan ainutlaatuisen Englannin kansan kirkkohistorian kirjoittajana.

Vuonna 686 pyhä Benedictus halvaantui. Hän joutui viettämään viimeiset kolme vuottaan lähes kokonaan vuoteessa. Munkit kävivät toimittamassa palveluksia hänen vuoteensa lähettyvillä, jotta hänkin saattoi yhtyä ylistyslauluun. Benedictus pyysi, että munkit noudattaisivat hänen kokoamiaan sääntöjä, jotka eivät olleet hänen omaa keksintöään vaan pyhien isien ajatuksista ja käytännöistä valikoituja. Hän pyysi valitsemaan luostarien johtoon hengellisesti parhaat ehdokkaat ja kielsi valitsemasta ketään syntyperän perusteella. Pyhä Benedictus nukkui pois 12. tammikuuta 689. Häntä alettiin pian kunnioittaa pyhänä. Hänen reliikkinsä siirrettiin 900-luvulla Thorneyn luostariin.

Serbian kansan rakastetuin pyhä, arkkipiispa Savva (Sava) oli suuriruhtinas Stefan Nemanjan kolmas poika. Vanhemmat pitivät hänen syntymäänsä vuonna 1175 Jumalan siunauksena ja ihmeellisenä vastauksena rukouksiinsa. He antoivat pojalle nimen Rastko. Kun tämä oli varttunut Jumalan pelossa ja evankeliumin mukaisissa hyveissä, he antoivat hänen hallittavakseen Hertsegovinan maakunnan. Rastko oli tuolloin viisitoistavuotias. Maallinen kunnia ja huvitukset eivät viehättäneet häntä. Päivä päivältä Jumalan rakkaus paloi hänen sielussaan yhä voimakkaampana. Kun hän vuoden kuluttua palasi hoviin, hän vastasi pidättyväisesti kaikkiin vanhempiensa avioitumisehdotuksiin.

Samoihin aikoihin tuli Athosvuorelta venäläisen vanhuksen johtama serbialaisten munkkien lähetystö pyytämään suuriruhtinaalta lahjoituksia. Vanhuksen kertoessa munkkien enkelielämästä Jumalanäidin puutarhassa Rastko kuunteli häntä tarkkaavaisesti. Kun vanhus muistutti Herran sanoista: ”Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, ei kelpaa minulle” (Matt. 10:37), Rastko voitti kaikki epäröintinsä ja päätti, että hänkin ottaisi ristinsä ja seuraisi Herraa. Hurskasta juonta käyttäen hän pyysi isältään siunauksen hirvenmetsästykseen, mutta lähtikin seuraamaan jumalallista riistaa, Kristusta.

Athoksella Rastko meni kuuliaisuusveljeksi venäläiseen Pyhän Panteleimonin luostariin, mutta pian hänen isänsä lähettämä ruhtinas löysi hänet. Jälleen Rastko turvautui Kristuksen suosittelemaan ”käärmeen viekkauteen” (Matt. 10:16). Kun ruhtinas seurueineen oli luostarin pitkän jumalanpalveluksen jälkeen nauttinut runsaan aterian, hän käytti hyväkseen heidän ruokalepoaan ja kiipesi luostarin torniin, jossa hänet vihittiin munkiksi nimellä Savva. Varhain seuraavana aamuna lähettiläät katselivat ihmetellen nuorta ruhtinasta, joka munkin asuun puettuna heitti alas tornista munkkivihkimyksessä leikatut hiussuortuvansa, ruhtinaalliset vaatteensa ja lohdutuskirjeen vanhemmilleen.

Jonkin ajan kuluttua Savva siirtyi munkiksi kuuluisaan Vatopedin luostariin vanhus Makarioksen ohjaukseen. Savvan ylhäinen syntyperä, kaiken maallisen täydellinen kieltäminen, ehdoton kuuliaisuus, täydellinen nöyryys sekä hänen intonsa paastossa, valvomisessa ja rukouksessa herättivät ihailua Athoksen isissä. Savva vieraili Athoksen kaikissa luostareissa ja pyhillä paikoilla kulkien matkat avojaloin. Hän ihaili erikoisesti erakkoja, jotka elivät hiljaisuudessa vapaana maallisista huolista, mutta hänen vanhuksensa ei antanut hänelle siunausta seurata heidän elämäntapaansa. Niinpä hän luostariin palattuaan antautui kilvoittelemaan kuuliaisuudessa ja palvelemaan veljiä vielä entistäkin innokkaammin. Hän oppi kreikkaa niin perusteellisesti, että pystyi kääntämään kirkon patristisia, liturgisia ja kanonisia tekstiaarteita slaaviksi.

Poikansa luostarikutsumuksen herättämänä myös Stefan Nemanja jätti maallisen vallan voittaakseen omakseen taivasten valtakunnan. Hän luopui kruunusta vuonna 1196 poikansa Stefanin hyväksi ja meni Studenican luostariin, jossa hän sai munkkivihkimyksessä nimen Simeon. Pian hän lähti Athosvuorelle etsimään hengellistä ohjausta pojaltaan munkki Savvalta. Simeon oli jo liian vanha osallistuakseen kokeneiden munkkien kaikkiin askeettisiin kilvoituksiin. Niinpä Savva kaksinkertaisti omat kilvoituksensa ja otti kantaakseen ne askeettiset harjoitukset, joihin hänen isänsä ei pystynyt. ”Minä olen sinun askeesisi. Olen vastuussa sinusta Jumalalle, koska olet kuunnellut minua ja tullut tähän paikkaan,” hän sanoi isälleen.

Bysantin keisarin Aleksios III Angeloksen (1195–1203) tuella Savva ja Simeon perustivat Hilandarin luostarin, josta tuli sittemmin serbialaisen hurskauden ja kirkollisen kulttuurin keskus. Jaettuaan ensin runsaita almuja muille luostareille he asettuivat Hilandariin yhdessä muutamien serbialaisten munkkien kanssa. Pian joukkoon liittyi muitakin kansallisuuksia, ja he kaikki edistyivät hengellisessä elämässä nousten kohti taivaallisia korkeuksia. Pyhä Simeon (13.2.) kuoli vuonna 1200. Jonkin ajan kuluttua hänen ruumiistaan alkoi vuotaa mirhaa, joka sai aikaan monia ihmeitä.

Viimeinkin Savva sai tilaisuuden toteuttaa hartaan toiveensa elää yksin Jumalan kanssa. Hän nimitti Hilandarin luostariin igumenin ja asettui erakkokeljaan lähelle luostariyhteisön pääkaupunkia Kariesia. Siellä hän eli kokonaan Kristuksen rakkauden vallassa suunnaten huomionsa vain taivaaseen ja tulevan maailman hyvyyksiin ja anoi yötä päivää Herraa armahtamaan häntä, kaikista syntisistä suurinta. Saatuaan ilmestyksessä tiedon, että hänen isänsä oli saanut osakseen taivaallisen kunnian, hän kirjoitti tämän elämäkerran ja laati jumalanpalveluksen hänen muistokseen.

Serbiassa Savvan veljet Stefan ja Vukan olivat sillä välin joutuneet keskenään avoimeen sotaan, jossa vuodatettiin paljon verta. He vetosivat Savvaan ja pyysivät häntä sovittelijaksi välilleen. Savva oli tällä välin jo vihitty papiksi ja korotettu arkkimandriitaksi Tessalonikassa. Hän lähti kotimaahansa ottaen mukaansa pyhän Simeonin ihmeitätekevät reliikit. Pyhän munkin välityksellä veljekset pääsivät sovintoon isänsä reliikkien äärellä, ja Serbian kansa sai iloita siunatusta rauhasta ja monista ihmeistä, joita Simeonin pyhäinjäännösarkusta vuotava mirha sai aikaan.

Stefanin ja kansan pyynnöstä pyhä Savva jäi pysyvästi Serbiaan. Hänestä tuli Studenican luostarin igumeni. Askeettisesta elämäntavastaan tinkimättä hän ryhtyi apostoliseen työhön ja kaunisti kotimaataan ottamalla käyttöön evankeliumin mukaiset lait ja tavat. Hän vahvisti kansaa pysymään horjumatta pyhässä ortodoksisessa uskossa, taisteli harhaoppeja vastaan ja huolehti kirkkojen ja luostareiden rakentamisesta. Luostareiden elämän hän järjesti Athosvuoren esikuvan mukaan. Hän perusti suuren Žičan luostarin, josta tuli sittemmin Serbian arkkipiispanistuimen sijaintipaikka ja maan kirkollisen elämän sydän.

Kun ristiretkeläiset olivat ryöstäneet Konstantinopolin vuonna 1204 ja Bysantin keisari ja patriarkka olivat paenneet Nikeaan, latinalaisen keisarikunnan hallitsija jatkoi Unkarin tukemana etenemistä Serbiaan. Äärimmäisessä hädässä Stefan hylkäsi vaimonsa Eudoksian, joka oli Bysantin keisarin tytär ja horjumaton ortodoksisuuden tukija, ja aikoi ottaa puolisokseen venetsialaisen aatelisnaisen. Stefan oli myös valmis antamaan paavin kruunata itsensä hallitsijaksi ja tunnustamaan siten paavin arvovallan Serbiassa ja sen kirkossa. Savva paheksui näitä kompromisseja, mutta sen sijaan että olisi tuominnut veljensä hän vetäytyi syrjään ja palasi vuonna 1216 Athokselle, jossa hän omisti kaiken aikansa rukoukselle kansansa puolesta. Jonkin ajan kuluttua pyhän Simeonin reliikit lakkasivat vuotamasta mirhaa, ja serbialaiset pyysivät pyhää Savvaa puolustajakseen. Savva lähetti oppilaansa Hilarin kautta kaksi kirjettä, joista toisen hän osoitti Stefanille ja toisen edesmenneelle isälleen. Heti kun Hilari luki pyhälle Simeonille osoitetun kirjeen tämän haudalla, mirha alkoi jälleen vuotaa haudasta ja lisäksi myös pyhän Simeonin ikoneista. Tämä täytti kansan ilolla, sillä ihme osoitti, että Jumalan mielisuosio oli Savvan ja ortodoksisuuden puolella.

Vuonna 1219 pyhä Savva meni Nikeaan tapaamaan keisari Teodoros I Laskarista (1204–1222), joka oli halukas myöntämään Serbian kirkolle täyden autonomian sillä edellytyksellä, että Savva itse suostuisi ensimmäiseksi arkkipiispaksi. Patriarkan toimittaessa piispaksi vihkimistä monet näkivät jumalallisen valon ympäröivän uutta arkkipiispaa. Kotiin palattuaan Savva ryhtyi heti järjestämään Serbian kirkon elämää. Hän vihki parhaat oppilaansa piispoiksi, johti veljensä Stefanin kruunajaisia ja kulki ympäri maata opettamassa oikeata uskoa, katumusta ja Jumalalle mieluista elämää. Hän vihki pappeja, rakennutti kirkkoja ja luostareita sekä käänsi kirkon pyhät kanonit serbiaksi ja vaati niiden noudattamista.

Serbian kirkon ja valtion kukoistus herätti kateutta Unkarin kuninkaassa Andrásissa, joka valmistautui hyökkäämään uudelleen Serbiaan. Pyhä Savva lähetettiin sovittelemaan erimielisyyksiä, ja sanansa voimalla hän sai kuninkaan vihan leppymään. Pian Savvan palattua Serbiaan kuningas Stefan kuoli ennättämättä toteuttaa toivettaan vihkiytyä munkiksi. Savva rukoili palavasti Jumalaa ja kuollut virkosi eloon. Savva vihki ja puki hänet munkin asuun antaen hänelle nimen Simon sekä jakoi hänelle pyhän ehtoollisen, minkä jälkeen uusi munkki antoi rauhassa sielunsa takaisin Herralle odottamaan yleistä ylösnousemusta.

Stefanin pojan Radoslavin kruunajaisten jälkeen vuonna 1230 Savva lähti pyhiinvaellukselle Pyhälle maalle. Kyynelin hän kunnioitti Herran läsnäolon pyhittämiä paikkoja ja viipyi Pyhän Sabbaksen luostarissa, jossa hän sai taivaallisen esirukoilijansa paimensauvan. Pyhä Sabbas Pyhitetty (5.12.) oli näet profetoinut, että vuosisatoja hänen kuolemansa jälkeen jostain kaukaa tulisi hänen nimeään kantava Jumalan mies, joka olisi suuren kansan paimen, ja että hänen sauvansa tulisi antaa juuri tuolle miehelle. Paluumatkalla Savva tapasi Nikeassa keisari Johannes III Vatatzesin (1222–1254) sekä kävi tervehtimässä pyhän Athosvuoren isiä.

Serbiassa häntä odottivat jälleen maalliset huolet. Aatelisto oli noussut kapinaan Radoslavia vastaan ja pannut tämän viralta. Radoslav halusi vihkiytyä munkiksi. Kuninkaaksi tuli hänen nuorempi veljensä Vladislav.

Kun järjestys oli palautettu kuningaskuntaan, ikääntynyt Savva luopui piispanistuimesta ja uskoi Serbian kirkon johdon oppilaalleen pyhälle Arsenille (28.10.). Itse hän lähti vielä kerran pyhiinvaellukselle Pyhälle maalle, Egyptiin, Siinaille ja Antiokiaan. Paluumatkalla hän sairastui hieman ennen kuin pääsi Konstantinopoliin ja viipyi jonkin aikaa Euergetiksen luostarissa. Sitten hän jatkoi kotimatkaansa ja saapui Bulgarian Turnovoon, jossa kuningas Johannes Asen otti hänet kunnioittavasti vastaan. Matkanteon ja pitkän kirkollisen palvelutehtävänsä uuvuttamana pyhä Savva antoi sielunsa Herralle tammikuun 14. päivänä vuonna 1235 (tai 1237). Ennen kuolemaansa hän jätti Serbian kansan Jumalan haltuun ja päätti rukouksensa sanomalla Johannes Krysostomoksen tavoin: ”Kunnia Jumalalle kaikesta!” Samalla hänen kasvonsa loistivat valoa.

Pyhän Savvan ruumis haudattiin Turnovoon 40 marttyyrin kirkkoon. Kahden vuoden kuluttua kuningas Vladislav kävi henkilökohtaisesti Bulgariassa pyytämässä Savvan ruumista Bulgarian kuninkaalta. Hän palasi Serbiaan pyhän Savvan reliikit mukanaan ja ne sijoitettiin Mileševon luostariin, josta tuli suuri pyhiinvaelluspaikka.

Reliikkien historia jäi kolmen ja puolen vuosisadan mittaiseksi. Turkkilaisvallan aikana sulttaani antoi Sinan Paššalle tehtäväksi kukistaa serbialaisten kapinat. Pašša anasti pyhäinjäännökset ja poltatti ne Belgradissa vuonna 1595. Näin Serbian ortodoksinen kansa ei saa enää iloita taivaallisen suojelijansa maallisesta läsnäolosta, mutta taivaassa pyhä Savva rukoilee sen kirkolle suojelusta.

Serbiassa ja Kreikassa pyhän Savvan muistoa vietetään tammikuun 14. päivänä. Venäjällä ja Suomessa hänen muistopäiväkseen on vakiintunut 12. tammikuuta.