Pyhät Rafael, Nikolaos ja Irene olivat täysin tuntemattomia viidensadan vuoden ajan, eikä heistä ole säilynyt mitään kirjoitettua tietoa heidän elinajaltaan. Kaikki tieto perustuu hämmästyttäviin ilmestyksiin, joissa he ovat itse kertoneet oman tarinansa ja ilmoittaneet hautansa sijainnin. Näitä ilmestyksiä kokivat useat eri ihmiset Thermin kylässä Lesboksen saarella toisistaan riippumatta vuodesta 1959 alkaen.

Thermissä on öljypuita kasvava kukkula, jota kutsuttiin nimellä Karies. Paikalla oli muutamia vanhoja kivenjärkäleitä, joiden arveltiin joskus olleen kirkko, ja ihmiset kävivät silloin tällöin sytyttämässä kynttilöitä niiden vierelle. Joka vuosi kirkkaan viikon eli pääsiäisviikon tiistaina paikalla käytiin toimittamassa liturgia. Kukaan ei tiennyt, mistä tapa oli saanut alkunsa. Kukkulaa kutsuttiin myös nimellä Kalogeros eli “munkki”. Oli olemassa epämääräinen perimätieto, että paikalla oli joskus ollut luostari, jonka munkit turkkilaiset olivat tappaneet. Liikkui myös kertomuksia siitä, että siellä kummitteli. Jotkut olivat nähneet puiden seassa pitkän munkin hahmon.

Vuonna 1959 maanomistaja, jolle paikka kuului, tahtoi rakennuttaa vanhan kirkon raunioille pienen Jumalanäidille omistetun kirkon. Kun rakennusmies alkoi tutkia paikkaa, hän löysi sieltä haudan. Hän otti vainajan luut pois haudasta ja heitti ne puun juurelle. Pian hän kuitenkin tunsi molempien kättensä menettävän tuntoaan, mikä pani hänet arvelemaan, että vainaja oli ollut joku erityinen henkilö. Hän sai kätensä toimimaan vasta tehtyään ristinmerkin. Mies oli ateisti, ja tämä oli hänen ensimmäinen ristinmerkkinsä 27 vuoteen. Hieman myöhemmin hänelle vielä ilmestyi tuntematon, vaikuttavan näköinen munkki kirkon lähellä. Rakennusmies unohti lopullisesti ateisminsa ja alkoi innoissaan kertoa kaikille tästä uudesta Jumalan armon kantajasta. Hänen vaimonsa oli jo aikaisemmin nähnyt näyssä tuon saman munkin hahmon.

Tämän jälkeen pyhä munkki alkoi ilmestyä sekä unessa että valveilla myös maanomistajan vaimolle ja muille kylän hurskaille naisille kuin myös lapsille ja joillekin aikuisille miehille. Toisille hän ilmestyi mitään puhumatta jumalanpalveluspuku tai munkinviitta yllään. Toisille hän taas ilmoitti nimensä olevan Rafael ja sanoi, että oli koittanut aika, jolloin häntä ja hänen seuralaisiaan aletaan kunnioittaa maan päällä. Hän sanoi, että heistä pitää maalata ikoni ja heidän muistoaan tulee viettää pääsiäisen jälkeisenä tiistaina, koska heidät oli tapettu tuolloin. Tästä kyläläiset ymmärsivät, mistä johtui tuo vanha tapa viettää liturgiaa Karieksen kukkulalla juuri tuona päivänä.

Ilmestyksissä munkki ilmoitti myös, että heidän kauttaan tulee tapahtumaan paljon ihmeitä. Eräitä kertoja pyhä Rafael ilmestyi yhdessä Jumalanäidin ja pyhän Paraskevan kanssa ja kertoi yksityiskohtaisesti omasta marttyyrikilvoituksestaan. Näitä ilmestyksiä saivat monet henkilöt. Verratessaan saamiaan tietoja he havaitsivat niiden vastaavan toisiaan yksityiskohtia myöten. Esimerkiksi nimensä hän paljasti samana yönä unessa kahdelle eri henkilölle.

Näiden ilmestysten perusteella pyhän Rafaelin elämä on opittu tuntemaan hämmästyttävän tarkasti. Hän eli niihin aikoihin, jolloin turkkilaiset valloittivat Konstantinopolin (1453). Hän oli syntyisin Ithaken saarelta ja oli saanut kasteessa nimen Georgios. Nuorena hän sai erittäin hyvän niin kristillisen kuin maallisenkin koulutuksen. Munkkina hänen nimekseen tuli Rafael ja hänet vihittiin papiksi ja korotettiin arkkimandriitan arvoon. Konstantinopolin ekumeenisen patriarkan lähettiläänä hän vieraili Ranskan läntisimmässä kolkassa, Morlaixin kaupungissa. Tästä hän kertoi ilmestyksessä eräälle oppimattomalle naiselle, joka herättyään kiiruhti kylän opettajan luo toistellen koko ajan kaupungin nimeä, ettei vain unohtaisi sitä. Historiasta saatiin selville, että patriarkka oli todella lähettänyt Konstantinopolin kukistumisen jälkeen lähettiläitä Ranskaan ja juuri Morlaixiin. Tällä matkalla Rafael tutustui diakoni Nikolaokseen, josta tuli hänen oppilaansa ja työtoverinsa. Nikolaos oli syntynyt Vähässä-Aasiassa Median Rhagaissa mutta oli kasvanut Tessalonikassa.

Konstantinopolin kukistumisen jälkeen Rafael ja Nikolaos pakenivat Makedoniaan. Kun turkkilaiset valloittivat Traakian vuonna 1454, he purjehtivat vielä vapaana olleelle Lesbos-saarelle. Siellä he asettuivat Thermiin vanhaan raunioituneeseen Jumalanäidille omistettuun luostariin, ja Rafaelista tuli luostarin igumeni. Suuren viikon (piinaviikko) tiistaina 1463 turkkilaiset, jotka olivat valloittaneet saaren edellisenä vuonna, piirittivät luostarin. He ottivat kiinni igumeni Rafaelin ja alkoivat julmasti kiduttaa häntä. He epäilivät hänen johtavan kreikkalaisten kapinahanketta. Kidutusta kesti viikon. Kirkkaan viikon tiistaina¹ häntä lyötiin ensin nuijalla ja raahattiin sitten parrasta vetäen pitkin maata kukkulan laelta sen juurelle. Siellä hänet hirtettiin puunoksaan, hänen kylkensä lävistettiin keihäällä ja hänen leukansa sahattiin irti. Työmiehen löytämästä luurangosta puuttuikin leukaluu, joka löytyi vasta kun pyhä Rafael ilmestyi ja kertoi missä se oli.

Myös pyhä diakoni Nikolaos ilmestyi ja paljasti useammalle henkilölle paikan, mihin hänet oli haudattu. Hän oli pienikokoinen ja hentorakenteinen. Hän oli kuollut kidutusten aikana sydänkohtaukseen. Heinäkuussa 1960 hänen hautansa löytyi kaivauksissa kesäisen rankkasateen aikana, kuten hän oli ilmestyksessä sanonut.

Vähän ennen pyhän Nikolaoksen haudan löytymistä eräs vanha nainen oli nähnyt unessa mustuneita luita tietyssä paikassa Karieksessa. Heti aamulla kaivauksissa löytyi tuolta paikalta iso saviruukku, jossa oli hiilten seassa puolittain palaneita lapsenluita. Samoihin aikoihin ilmestyksissä alkoi esiintyä kaunis vaaleahiuksinen noin 12-vuotias tyttö. Eri henkilöiden saamista ilmestyksistä kävi ilmi, että hänen nimensä oli Irene.

Irenen elämäntarina osoittautui seuraavanlaiseksi. Hän oli ollut Thermin kyläpäällikön ainoa lapsi. Turkkilaisten hyökätessä alueelle Thermin kyläläiset olivat paenneet luostariin. Siellä Irenen isä vangittiin. Saadakseen hänet tunnustamaan, missä oletetut kreikkalaiset sissit piileskelivät, turkkilaiset leikkasivat irti Irenen molemmat kädet ja panivat hänet suureen saviruukkuun, jonka alle sytytettiin tuli. Näin Irene kärventyi kuoliaaksi. Hänen äitinsä, joka joutui seuraamaan lapsensa kidutusta, kuoli sydänkohtaukseen jo ennen tytärtään. Ruukku, missä oli Irenen palaneita luita, löytyi läheltä Rafaelin ja Nikolaoksen hautaa.

Hautojen läheltä löytyi myös muiden marttyyrikuoleman kärsineiden jäännöksiä. Pyhä Rafael kertoi yhdessä ilmestyksessään, että ne kuuluivat nunnille, jotka olivat asuneet luostarissa noin 150 vuotta ennen heitä. Merirosvot olivat hyökänneet luostariin toukokuun 11. päivänä 1235 ja tappaneet igumenia Olympiaksen ja nunna Eufrosynen.

Paikalta on löydetty myös Kristuksen ikoni ja pyhä lähde. Pyhä Rafael on sanonut, että jossain on myös Jumalanäidin ikoni, mutta sitä ei ole vielä löytynyt. Kylässä uskotaan, että Jumalanäiti paljastaa aikanaan sen tarkan sijaintipaikan, kunhan kristityiltä löytyy kyllin uskoa, kilvoitusta ja rukousta.

Karieksen kukkulalla on nykyisin suuri nunnaluostari, jonka pääkirkossa pyhien Rafaelin, Nikolaoksen ja Irenen reliikkejä säilytetään. Luostari on tänä päivänä jo Kreikan tärkeimpiä pyhiinvaelluspaikkoja. Karies-kukkulan pyhille omistettuja luostareita ja kirkkoja on perustettu ympäri Kreikkaa ja myös muualle maailmaan. Pyhät Rafael, Nikolaos ja Irene tekevät jatkuvasti suuria ihmeitä. Pyhä Rafael on usein ilmestynyt sairaaloissa. Ilmestyksissä hän on sanonut olevansa paras lääkäri ja on toisinaan jopa vaihtanut munkinviittansa lääkärin takkiin. Irene, jota hän puhuttelee lempinimellä Rinula, on monta kertaa ollut hänen kanssaan hänen pienenä sairaanhoitajanaan. Ihmeistä on kirjoitettu jo nelisenkymmentä kirjaa ja niitä julkaistaan jatkuvasti lisää. Jumala on antanut ihmeellisellä tavalla nämä pyhät, jotka olivat tuntemattomia puoli vuosituhatta, Hänen kunniansa todistajiksi epäuskoisessa ajassamme.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhät Herodion (Rodion), Agabos, Asynkritos, Rufus ja Flegon kuuluivat Herran seitsemänkymmenen apostolin joukkoon.¹ He elivät ensimmäisellä vuosisadalla.

Pyhä Herodion oli apostoli Pietarin (29.6.) oppilas, joka kulki Pietarin mukana tämän lähetysmatkoilla. Joidenkin tietojen mukaan Herodion oli sukua apostoli Paavalille (29.6.) ja matkasi tämän kanssa. Kristinuskon levitessä Balkanille Herodion vihittiin Hypaten (Uuden Patran) piispaksi. Piispanistuimeltaan Herodion levitti innokkaasti evankeliumia. Hän julistuksensa vaikutuksesta monet kreikkalaiset ja juutalaiset kääntyivät kristityiksi. Jotkut epäjumalanpalvojat ja juutalaiset kuitenkin raivostuivat kuullessaan Herodionin puheet. He hyökkäsivät Herodionin kimppuun, hakkasivat apostolia kepeillä ja heittelivät häntä kivillä. Lopulta eräs väkijoukosta iski Herodionia veitsellä. Tällä tavalla pyhä Herodion sai apostolin kunnian lisäksi Herralta myös marttyyrien kruunun.²

Apostoli Agabos puolestaan sai Jumalalta profetoimisen armolahjan. Muiden apostolien tavoin hän kierteli levittämässä ilosanomaa useissa eri maissa, mutta hän käytti myös erityistä armolahjaansa sanojensa tukena. Ollessaan Antiokiassa hän profetoi suuren nälänhädän koittavan (Ap. t. 11:27–28). Katovuodet alkoivat hieman myöhemmin ja koettelivat Rooman imperiumin alueita vuosina 44–48.

Palestiinan Kesareassa Agabos kohtasi apostoli Paavalin seurueineen. Hän paljasti Paavalille, mitä tälle tulisi tapahtumaan Jerusalemissa. Agabos otti Paavalilta vyön ja sitoi sillä omat jalkansa ja kätensä. Tämän jälkeen hän ilmoitti: “Näin sanoo Pyhä Henki: tällä tavoin juutalaiset Jerusalemissa sitovat sen miehen, jonka vyö tämä on, ja luovuttavat hänet pakanoiden käsiin.” (Ap. t. 21:11).

Kuullessaan Agaboksen profetian Kesarean kristityt yrittivät suostutella Paavalia luopumaan matkasta Jerusalemiin. Tämä ei kuitenkaan suostunut, vaan sanoi: “Miksi te tuollaista puhutte, miksi itkette ja raastatte minun sydäntäni? Minä olen valmis kahleisiin ja kuolemaankin Jerusalemissa Herran Jeesuksen nimen tähden.” (Ap. t. 21:13). Agaboksen puheet käännyttivät monia pakanoita Kristuksen puoleen. Pyhä apostoli jatkoi evankeliumin julistusta aina kuolemaansa asti.

Apostoli Rufus oli pyhän Simon Kyreneläisen (27.2.) poika. Simon oli kantanut Herran ristiä tämän matkalla Golgatalle (Mark. 15:21). Apostoli Paavali mainitsee Rufuksen ja tämän äidinkin kirjeessään roomalaisille: “Terveisiä Rufukselle, jonka Herra on valinnut, ja hänen äidilleen, joka on kuin äiti minullekin”, Paavali kirjoitti (Room. 16:13). Kirkkoisä Johannes Krysostomos kiinnitti huomiota näihin apostoli Paavalin sanoihin. Krysostomoksen mukaan Rufuksen äidin täytyi olla erittäin hyveellinen nainen, jotta apostoli saattoi kirjoittaa hänestä tähän tapaan. “Koko talo oli täynnä siunausta, ja juuri oli sopusoinnussa hedelmän kanssa”, Kultasuu totesi heistä.³ Pyhästä Rufuksesta tuli aikanaan piispa kreikkalaiseen Thebain kaupunkiin, joka sijaitsee Ateenasta pohjoiseen.

Apostoli Asynkritos julisti evankeliumia kiertäen paikasta toiseen. Myöhemmin hänet vihittiin Vähässä-Aasiassa sijaitsevan Hyrkanian piispaksi. Paavali mainitsi myös Asynkritoksen kirjeessään roomalaisille (16:14). Pyhä Asynkritos kärsi marttyyrikuoleman, kun juutalaiset ja kreikkalaiset tappoivat hänet.

Myös apostoli Flegon matkasi paljon levittääkseen ilosanomaa pakanoiden keskuudessa. Hänestä tuli aikanaan piispa Marathonin kaupunkiin, Traakiaan. Monien muiden apostolien tavoin pyhä Flegon sai Herralta marttyyrien kruunun.

Pyhä Celestinus syntyi 300-luvulla Roomassa. Hänen lapsuudestaan ei tiedetä mitään muuta kuin hänen isänsä nimi, Priscus. Ilmeisesti Celestinus vietti jonkin aikaa Milanossa pyhän Ambrosiuksen oppilaana (7.12.). Celestinus sai erinomaisen koulutuksen. Hänen filosofian tietämyksensä oli laaja, mutta eniten hän nautti pyhien kirjoitusten tutkimisesta.

Pyhän Innocentius I:n ollessa Rooman piispana (401–417) Celestinus toimi hänen diakoninaan. Hurskas ja teologisesti oppinut Celestinus oli myös pyhän Augustinuksen (15.6.) ystävä. Ystävykset kävivät kirjeenvaihtoa, ja Augustinuksen kirje juuri Rooman piispaksi valitulle Celestinukselle on säilynyt meidän päiviimme.¹

Celestinus nousi Rooman piispanistuimelle vuonna 422. Huolimatta tuolloin vallinneesta sekavasta kirkollisesta tilanteesta ja opillisista riidoista Celestinuksen valinta piispanistuimelle oli yksimielinen. Tämän vuoksi Augustinus saattoi aloittaa kirjeensä juhlavasti: “Aivan ensimmäiseksi haluan onnitella sinua siitä, että meidän Herramme Jumala on, kuten olemme kuulleet, asettanut sinut kunnioitettavalle istuimelle, jolla saat istua ilman että Hänen kansassaan olisi minkäänlaista hajaannusta.”²

Piispuutensa aikana Celestinus kamppaili oikean uskon puolesta. Hän taisteli erityisesti pelagiolaisuutta vastaan. Celestinus joutui myös vedetyksi mukaan ajan kristologisiin kiistoihin, joita kävivät Nestorios Konstantinopolilainen (428–431) ja Kyrillos Aleksandrialainen (412–444). Vuonna 430 järjestämässään paikallisessa kirkolliskokouksessa Celestinus tuomitsi harhaopiksi nestoriolaisuuden, josta hän sai tietonsa lähinnä Kyrillokselta. Seuraavana vuonna Celestinuksen kolme lähettilästä osallistui Efeson ekumeeniseen kirkolliskokoukseen, jossa Rooman piispan kanta pysyi edelleen suosiollisena Kyrillokselle. Kokouksen jälkeen Celestinus lähetti keisari Teodosios II:lle, patriarkka Maksimianokselle (431–434) sekä kaikille konstantinopolilaisille kirjeen, jossa hän totesi olevansa iloinen oikean uskon voitosta.

Celestinus toimi Rooman piispana noin kymmenen vuoden ajan. Tuona aikana hän korjautti vuonna 410 vaurioituneen kirkon, joka tunnetaan nimellä Santa Maria in Travestere. Tämän lisäksi Celestinuksen aikana alettiin rakentaa uutta kirkkoa Pyhän Sabinan kunniaksi. Celestinus tuli tunnetuksi myös kirkollisen järjestyksen ylläpitäjänä. Hän kirjoitti kanonisista seikosta muun muassa Illyrian, Wienin ja Narbonnen sekä Apulian ja Calabrian piispoille. Hän kehotti kaikkia piispoja pitämään kiinni kirkon kanonisesta perinnöstä ja järjestyksestä.

Piispuutensa aikana Celestinus toimi aktiivisesti evankeliumin levittämiseksi. Vuonna 431 hän lähetti pyhän Palladiuksen lähetyspiispaksi Irlantiin. Palladius kuoli kuitenkin pian. Viimeisenä piispallisena tehtävänään, vain muutamia päiviä ennen kuolemaansa Celestinus lähetti Palladiuksen seuraajaksi pyhän Patrikin (17.3.), joka tuli tunnetuksi Irlannin apostolina.

Pyhä Celestinus I nukkui rauhassa kuolonuneen vuonna 432. Hänen tarkka kuolinpäivänsä on epäselvä. Ortodoksisessa kirkossa Celestinusta muistellaan 8. huhtikuuta. Roomalaiskatolisessa kirkossa hänen muistopäiväänsä vietetään 6. huhtikuuta. Hänen kuolinpäiväkseen on eräissä myöhemmissä lähteissä mainittu 27.7., ja hänen muistoaan on vietetty myös 1.8.

Pyhä Perpetuus eli 400-luvulla. Hän syntyi varakkaaseen sukuun, johon kuului myös piispoja. Esimerkiksi hänen setänsä Eustochius oli Toursin piispa. Vuoden 460 tienoilla Perpetuusista tuli kuudes Toursin piispa. Valintansa jälkeen hän jakoi maaomaisuutensa köyhille, ja alkoi vasta sen jälkeen hoitaa piispallisia tehtäviään.

Piispana Perpetuus valvoi paastojen ja juhla-aikojen viettämistä. Keskiviikko ja perjantai olivat olleet paastopäiviä ensimmäiseltä vuosisadalta saakka, mutta Perpetuus määräsi näiden lisäksi useita maanantaipäiviä paastopäiviksi. Esimerkiksi kaikki maanantait pyhän Martinus Toursilaisen (11.11.) päivästä Kristuksen syntymäjuhlaan olivat tiukkoja paastopäiviä. Perpetuusin paastopäiväuudistukset tunnetaan seuraavalla vuosisadalla eläneen pyhän Gregorius Toursilaisen kirjoituksista.

Perpetuus kunnioitti suuresti pyhää Martinus Toursilaista. Hän laajensi tämän hautapaikalle rakennettua pientä basilikaa. Uusittu kirkko pyhitettiin käyttöön vuoden 491 tienoilla. Laajennuksen ansiosta pyhälle Martinukselle omistettuun kirkkoon mahtui entistä enemmän pyhiinvaeltajia.

Perpetuus oli piispana noin kolmenkymmenen vuoden ajan. Tuona aikana hän pyrki aktiivisesti levittämään kristinuskoa. Hän kantoi myös huolta hiippakuntansa papiston käytöksestä ja rakennutti useita kirkkoja ja luostareita. Pyhä Perpetuus nukkui kuolonuneen vuoden 494 tienoilla. Kerrotaan, että hänen loppuaan nopeutti se murhe, jota hän kantoi areiolaisuuden leviämisen ja goottien tekemien valtauksien takia.

Pyhän piispan nimellä tunnetaan kirjoitus, jota kutsutaan “Perpetuusin testamentiksi”. Siinä hän nimeää perillisikseen “Kristuksen köyhät, puutteenalaiset, kerjäläiset, sairaat, lesket ja orvot”, jotka ovat hänen kruununsa ja ilonsa. Tekstiä luultiin pitkään aidoksi, mutta sittemmin on saatu selville, että se lienee peräisin vasta 1600-luvulta.

Novgorodin piispa Nifont oli kotoisin Kiovasta. Hän kilvoitteli 1000–1100-lukujen vaihteessa munkkina Kiovan luolaluostarissa pyrkien jäljittelemään kaikessa pyhien isien elämää. Vuonna 1113 novgorodilaiset valitsivat hänet arkkipiispakseen. Jumalan avulla hän sovitteli keskenään sotivien ruhtinaiden välejä ja onnistui estämään väistämättömältä tuntuneen yhteenoton Novgorodin, Kiovan ja Tšernigovin ruhtinaiden kesken.

Pyhä Nifont rakennutti Novgorodiin uusia kirkkoja ja kaunisti entisiä. Kirkon kanonien uskollisena seuraajana hän kieltäytyi vihkimästä Novgorodin ruhtinas Svjatoslavia kirkollisten säädösten vastaiseen avioliittoon. Kun ruhtinas löysi papin, joka suostui toimittamaan avioliittoon vihkimisen, pyhä Nifont tuomitsi menettelyn julkisesti.

Piispan uskollisuus kirkon kanoneille tuli ilmi toisenkin kerran. Kiovan suuriruhtinas Izjaslav valitsi Kiovan metropoliitaksi Klimentin pyytämättä asialle Konstantinopolin patriarkan siunausta. Venäjän kirkko kuului tuolloin Konstantinopolin patriarkan alaisuuteen. Piispainkokouksessa pyhä Nifont tuomitsi päättäväisesti suuriruhtinaan omavaltaisen menettelyn ja varoitti piispoja Jumalan vihasta, jos he poikkeaisivat kanoneista. Vaikka hän onnistui taivuttamaan puolelleen viisi piispaa, Kliment nimitettiin metropoliitaksi. Nifont kuitenkin kieltäytyi toimittamasta jumalallista liturgiaa yhdessä hänen kanssaan. Silloin suuriruhtinas Izjaslav esti Nifontia palaamasta Novgorodiin ja sulki hänet arestiin Kiovan luolaluostariin. Pyhä Nifont alistui nöyrästi päätökseen ja iloitsi saadessaan taas viettää hiljaista luostarielämää.

Kun ruhtinas Georgi syöksi Izjaslavin vallasta, Nifont palautettiin Novgorodin piispanistuimelle. Konstantinopolin patriarkka lähetti Nifontille kirjeen ylistäen hänen toimintaansa.

Vuonna 1156 Konstantinopolin patriarkka nimitti Kiovan uudeksi metropoliitaksi Konstantinin. Pyhä Nifont matkusti heti Kiovaan onnitellakseen laillista metropoliittaa ja kunnioittaakseen luolaluostarin ihmeitä tekevää Jumalanäidin ikonia ja pyhittäjäisien reliikkejä. Luolaluostarissa hän sairastui. Unessa hänelle ilmestyi pyhittäjä Feodosi kädessään kirjakäärö, jossa luki: “Katso, minä ja lapset, jotka Herra on minulle antanut.” Näyn lohduttamana Nifont kesti sairautensa nöyrästi ja iloiten. Kolmentoista päivän kuluttua hän antoi sielunsa rauhassa Herralle. Hänet haudattiin Kiovan luolaluostariin.

Pyhittäjä Ruf kilvoitteli Kiovan luolaluostarissa 1300-luvulla. Kihlattuaan itsensä Kristukselle munkkivihkimyksessä hän pyrki koko sielustaan miellyttämään Jumalaa paastoamalla, rukoilemalla, olemalla kuuliainen, sulkeutumalla keljaansa ja harjoittamalla muita kilvoituksia. Kuoltuaan hänet haudattiin luostarin etäisiin luoliin.

Pyhä Johannes eli 1600-luvulla Kosin saarella. Hän oli ilmeisesti laivanomistaja, minkä vuoksi hän sai lisänimen Naukleros, joka tarkoittaa laivan omistajaa, merenkävijää. Johannes tunnettiin viisaana miehenä. Hän oli kiinnostunut islamista älyllisestä uteliaisuudesta, muttei ollut lainkaan halukas kääntymään muslimiksi.

Johannes joutui väkisin käännytetyksi islamiin hänen ollessaan jonkinlaisessa mielenhäiriön tilassa. Eräiden arveluiden mukaan kateelliset muslimit olisivat juottaneet hänelle myrkkyä, joka tainnutti hänet. Sitten muslimit riisuivat Johanneksen ja suorittivat tajuttomalle kristitylle ympärileikkauksen. Muslimit myös pukivat Johannekselle turbaanin sekä muun muslimivaatetuksen.

Herättyään pitkästä tajuttomuudesta Johannes repi valkoisen turbaanin yltään ja viskasi sen maahan. Hän pukeutui takaisin kristityn vaatteisiinsa ja alkoi itkeä katkerasti. Hän tunsi syvää katumusta tapahtuneen johdosta, vaikkei ollutkaan siihen itse syyllinen.

Nähdessään tämän muslimit hyökkäsivät Johanneksen kimppuun. He hakkasivat häntä ja yrittivät saada hänet tunnustautumaan muslimiksi. Johannes ei suostunut luopumaan Kristuksesta ja ilmoitti, ettei voisi kääntyä islamiin. Niinpä muslimit heittivät Johanneksen vankilaan. Jonkin ajan päästä he yrittivät jälleen saada hänet tunnustautumaan muslimiksi. He kiduttivat Johannesta eri tavoin, mutta tämä pysyi uskollisena Kristukselle. “Minä hylkään teidän uskonne ja olen valmis kärsimään Kristuksen puolesta. Jeesukseni Kristukseni on todellinen Jumala ja Hän tulee tuomitsemaan koko maailman”, Johannes sanoi kiduttajilleen.

Tämän vuoksi Johannes vietiin tuomarin (kadi) eteen. Muslimit sanoivat tuomarille, että Johannes oli kääntynyt islamiin ja sitten muuttanut mieltään palaten takaisin kristityksi. Ensin tuomari käski ruoskia Johanneksen. Koska tämäkään ei saanut Johannesta hylkäämään kristillistä uskoaan, hänet tuomittiin kuolemaan. Pyhä Johannes Merenkävijä sai Herralta marttyyrien kruunun, kun hänet poltettiin elävältä vuonna 1669.