Varhaiskeskiajalla tanskalaiset tekivät usein hyökkäyksiä anglosaksista Englantia vastaan. Vuoden 870 tienoilla he nousivat Thamesjokea pitkin aina Chertseyn luostariin asti. Siellä tanskalaiset tekivät suurta tuhoa. He surmasivat luostarinjohtaja Beoccan, Hethor-nimisen papin sekä noin yhdeksänkymmentä muuta munkkia. Pakanalliset tanskalaiset vihasivat kristinuskoa ja olivat siksi erityisen raakoja luostarien asukkaita kohtaan.

Samoihin aikoihin tanskalaiset surmasivat myös luostarin johtajan Heddan sekä tämän alaisuudessa olleet kahdeksankymmentäneljä munkkia, jotka asuivat Medeshamstedessa (nyk. Peterborough) sijaitsevassa luostarissa. Samanlaisen kohtalon tanskalaisten käsissä kokivat Bardneyn, Elyn ja Croylandin luostariyhteisöt. Marttyyrikruunun sai myös kolme erakkoa, jotka tanskalaiset tappoivat samana vuonna. Kaiken kaikkiaan surmattuja kilvoittelijoita oli sadoittain.

Pyhä Fulbert syntyi Italiassa 900-luvun puolivälin jälkeen. Vartuttuaan hän meni Rheimsiin opiskelemaan. Fulbertin opinnot etenivät hyvin ja hän tuli pian tunnetuksi oppineisuudestaan. Fulbertin matematiikan ja filosofian opettaja Gerbert d’Aurillac (n. 946–1003) arvosti oppilaansa taitoja suuresti. Kun Gerbert valittiin Rooman paaviksi vuonna 999, hän halusi Fulbertin työskentelemään rinnalleen Roomaan. Paavina Gerbert otti nimekseen Sylvester II.

Neljän vuoden kuluttua paavi Sylvester II kuoli, ja Fulbert palasi Ranskaan. Siellä hänet vihittiin pappeuden eri asteisiin ja asetettiin Chartresin katedraalikoulujen johtajaksi. Fulbertin aikana näiden koulujen maine kasvoi, ja Chartresista tuli Ranskan arvostetuin koulutuskeskus. Katedraalikouluihin saapui oppilaita jopa ulkomailta – Italiasta, Saksasta ja Englannista.

Vuonna 1007 Fulbert valittiin Chartresin piispaksi. Hänestä tuli vaikutusvaltainen henkilö, ja monet tukeutuivat hänen viisauteensa. Ranskan hengelliset ja maalliset johtajat kääntyivät hänen puoleensa saadakseen ohjausta erilaisissa asioissa. Fulbert itse kuitenkin koki olevansa arvoton korkeaan asemaansa. “Minä olen hyvin suuren kirkon hyvin pieni piispa”, hän tapasi sanoa.

Pian Fulbertin piispaksi valinnan jälkeen Chartresin katedraali paloi. Fulbert käynnisti heti uuden kirkon rakennustyöt. Vaikutusvaltaiset ihmiset, joiden joukossa oli myös ulkomaalaisia hallitsijoita, lahjoittivat rahaa tähän hankkeeseen. Piispuutensa aikana Fulbert kirjoitti myös useita hymnejä Jumalansynnyttäjälle, jota hän kunnioitti suuresti. Hänen kirjoituksistaan on säilynyt muun muassa 27 hymniä, liturgisia tekstejä ja yhdeksän opetuspuhetta, joista viisi käsittelee Jumalanäitiä, sekä 140 kirjettä, joissa käsitellään muun muassa jumalanpalveluselämää ja kirkon käytännön ongelmia. Hän opetti myös pyhästä Kolminaisuudesta, Kristuksen ihmiseksitulosta ja pyhästä eukaristiasta. Pyhä Fulbert toimi Chartresin piispana lähes kahdenkymmenenkahden vuoden ajan. Hän nukkui kuolonuneen vuonna 1029.

1300-luvulla kuningas Bagrat V:n (1360–1394) hallitessa Georgiaa mongolivalloittaja Timur Lenk hyökkäsi maahan seitsemän kertaa. Hänen sotajoukkonsa saivat aikaan hirvittävää tuhoa Gerogiassa ja Armeniassa. Ne ryöstelivät vuosisatojen takaisia aarteita ja tuhosivat vanhoja kirkkoja ja luostareita kirjastoineen aiheuttaen korvaamatonta vahinkoa.

Kartlissa (Keski-Georgiassa) Timurin joukot vangitsivat kuningas Bagratin ja koko hovin ja lähettivät heidät Karabahiin. Timur yritti saada kuninkaan luopumaan kristinuskosta luvaten siinä tapauksessa palauttaa tämän valtaistuimelle ja vapauttaa muut georgialaiset vangit.

Alussa kuningas Bagrat oli taipumaton, mutta vähitellen oman voimattomuuden tunne ja ero omaisista saivat hänet horjumaan. Hän päätti tunnustaa islamin vihollisen edessä, mutta pysyä sydämessään kristittynä.

Timur oli tyytyväinen kuninkaan ratkaisuun kääntyä islamiin ja salli hänen palata valtaistuimelleen Kartliin. Timur myös lähetti suuren sotajoukon viimeistelemään Georgian kansan pakkokäännytyksen islamiin. Joukkojen lähestyessä Khunanin kylää Kaakkois-Georgiassa Bagrat kuitenkin ilmoitti salaa pojalleen Giorgille kaiken, mitä oli tapahtunut, ja pyysi häntä lähettämään oman armeijansa surmaamaan maahantunkeutujat.

Uutinen Bagratin petoksesta ja omien joukkojen tuhosta saivat Timur Lenkin raivoihinsa. Hän vaati välitöntä kostoa. Hänen käskystään uusi sotajoukko lähti hyökkäykseen tuhoten kaiken tielleen sattuvan. Kyliä ja kaupunkeja polttaen ja kirkkoja tuhoten se eteni Kvabtahevin nunnaluostariin, jonka suojiin oli kokoontunut myös munkkeja ja maallikkoja. Hyökkääjät mursivat luostarin portin ja syöksyivät sisään. He ryöstivät ja anastivat kaikki aarteet. Nuoret ja vahvat otettiin vangeiksi ja vietiin pois. Vanhat ja heikot telotettiin. Barbaarisotilaat pilkkasivat pappeja ja munkkeja ruoskien heitä suitsutusastioiden ketjuilla ja hyppien ja tanssien heidän ympärillään. Vuodattamastaan verestä juopuneina he vaativat vielä elossa olevia kieltämään Kristuksen. Muussa tapauksessa heidät teljettäisiin kirkkoon ja poltettaisiin elävältä. Nämä vaihtoehdot kuultuaan kristityt huusivat: “Polttakaa vain ruumiimme – taivaan valtakunnassa sielumme tulevat palamaan jumalallisella liekillä aurinkoa kirkkaampina!” Nöyryydessään he kuitenkin pyysivät, ettei heidän marttyyrikilvoituksestaan tehtäisi näytöstä: “Pyydämme, ettette tekisi tätä syntiä ihmisten ja enkelten silmien edessä. Herra yksin tietää vilpittömyytemme ja lohduttaa meitä koettelemuksissamme.”

Kristityt ajettiin kuin karjalauma kirkkoon, jossa he kohottivat viimeisen rukouksensa Herralle: “Minä saan tulla sinun temppeliisi suuren hyvyytesi tähden. Minä saan kumartaa pyhäkköösi päin, osoittaa sinulle kunnioitusta. Herra, johdata minua tahtosi tietä, tasoita minulle polku vihamiesteni nähden!” (Ps. 5:8–9).

Teloittajat työnsivät lisää puuta palavaan kirkkoon, kunnes sitä ympäröivät liekit kohosivat korkeuksiin ja palavan puun räiske kaikui vuoristossa. Tulen saartamina ja psalmeja laulaen autuaat marttyyrit antoivat henkensä Herralle. Kvabtahevin luostarin joukkomurha tapahtui vuonna 1386. Marttyyrien hiiltyneiden ruumiiden jättämät jäljet ovat yhä nähtävissä kirkon lattiassa.

Igumenia Anastasia Uglitšilainen surmattiin yhdessä luostarinsa 34 nunnan kanssa sekasorron aikana vuonna 1609, kun vallantavoittelija vale-Dimitri II:ta tukevat puolalaiset joukot mellastivat Venäjällä. Venäjän Ulkomaalaiskirkko viettää marttyyrien muistoa huhtikuun 10. päivänä ja Venäjän kirkko toukokuun 23. päivänä, jolloin vietetään Rostovin ja Jaroslavlin alueen pyhien yhteistä juhlaa.

Itäisen Georgian autiolla seudulla oli aikoinaan kaksitoista luostaria, joissa kilvoitteli vuosisatojen mittaan lukemattomia pyhiä. Luostareiden perustajaisiä olivat David Garedjilainen ja kaksitoista muuta syyrialaista munkkia, jotka olivat tulleet alueelle 500-luvulla. Isähahmonsa mukaan aluetta alettiin kutsua nimellä Davit-Garedj.¹ Yli tuhat vuotta sen luostarit säteilivät hengellistä valoa ympäristöalueilleen.

Vuonna 1615 Persian šaahi Abas I hyökkäsi Georgiaan. Hänen joukkonsa tuhosivat maan ja surmasivat kristittyjä georgialaisia joukoittain. Pääsiäisyönä šaahi oli metsästysretkellä Davit-Garedjin erämaassa. Silloin šaahi metsästysseurueineen näki suuren määrän liikkuvia valoja. Kaikki munkit kahdestatoista luostarista kulkivat erämaassa tuohukset käsissään saatossa kohti Kristuksen ylösnousemukselle pyhitettyä kirkkoa.

Šaahi kysyi ihmeissään, mitä oli tekeillä. Kuullessaan valojen kantajien olevan luostariväkeä hän hämmästyi. “Eikö koko Georgia ole jo miekan alla!” Abas puuskahti. Hän lähetti heti sotilailleen määräyksen mennä surmaamaan kaikki munkit.

Tällä aikaa munkit olivat jo ehtineet Ylösnousemuksen kirkkoon. Heidän joukossaan oli luostarinjohtaja nimeltään Arsenios. Kirkossa hänelle ilmestyi Jumalan enkeli, joka ilmoitti lähestyvästä kuolemasta. Arsenios kertoi tiedon munkeille. Kaikki osallistuivat pyhään ehtoolliseen ja valmistautuivat kohtaamaan maallisen elämänsä lopun.

Pian tämän jälkeen persialaisjoukot saapuivat. Arsenios meni heitä vastaan. Hänet surmattiin heti. Tämän murhatyön jälkeen persialaiset tappoivat kaikki munkit. Yhteensä pyhiä marttyyreja kerrotaan olleen kuusituhatta. Samalla poltettiin luostarin kirjasto ja taideaarteet, ja suuri määrä ainutlaatuisia dokumentteja katosi iäksi.

Munkkien kuolema lopetti kahdentoista luostarin toiminnan. Samalla myös Georgian hengellisen kulttuurin kehto tuhottiin. Näin päättyi Georgian hengellisen kulttuurin sydämenä tunnetun Davit-Garedjin erämaan luostareiden yli tuhatvuotinen historia. Vain osa luostareista jälleenrakennettiin 1600-luvun lopulla. Kahetian kuningas Artšil II (1647–1713) kokosi marttyyrien luut ja sijoitti ne rakennuttamaansa Davit-Garedijn luostarin kirkkoon. Tähän päivään asti pyhäinjäännökset ovat vuodattaneet mirhaa ja parantaneet kaikenlaisia sairauksia. Georgian kirkko viettää pyhittäjämarttyyrien muistoa siirtyvänä juhlana, kirkkaan viikon tiistaina.

Georgian jouduttua osaksi Neuvostoliittoa luostari suljettiin. Afganistanin sodan aikoihin alue oli neuvostoarmeijan harjoituspaikkana ja luostarit kärsivät vahinkoa. Neuvostoliiton viimeisinä vuosina luostarien puolesta pidettiin Georgiassa laajoja mielenosoituksia ja mentiin jopa nälkälakkoon, kunnes armeija luopui alueesta ja se palautettiin kirkolle. Luostaritoiminta saatiin käynnistettyä, mutta vuonna 1996 Georgian oma armeija alkoi harjoitella alueella. Jälleen nousi kansanliike, ja armeija joutui väistymään. Nykyään kahdestatoista luostarista kolme on jälleen toiminnassa. Osa luostarialueesta on Azerbaidžanin puolella, mikä on aiheuttanut jännitteitä maiden välille.

Pyhä Demos eli 1700-luvulla. Hän syntyi pienessä kylässä nimeltä Utzun Kiopru. Kylä sijaitsi Hadrianopoliksen (nyk. Edirne Turkissa) esikaupunkialueella. Demos oli ammatiltaan kalastaja. Vuonna 1762 hän muutti työn perässä Smyrnaan.

Smyrnassa Demos sai työpaikan turkkilaisen omistamassa kalankasvattomossa. Työ kuitenkin tuotti Demokselle kuitenkin tappiota, sillä turkkilainen omistaja kieltäytyi maksamasta ortodoksikristityille kunnollista palkkaa. Niinpä vuoden työskentelyn jälkeen Demos oli jopa velkaantunut turkkilaiselle johtajalle.

Pian turkkilainen johtaja myi kalankasvattamonsa eräälle toiselle muslimille. Omistajan vaihduttua Demos päätti, ettei menisi takaisin töihin samalle tilalle. Uusi omistaja alkoi kuitenkin painostaa Demosta ja väitti, että Demos oli hänelle velkaa. Demoksen työtoveritkin yrittivät suostutella hänet palaamaan, mutta hän kieltäytyi.

Suuttuneena uusi johtaja alkoi panetella Demosta. Hän väitti Demoksen vannoneen kääntyvänsä islamiin, mutta muuttaneen sitten mielensä. Demos vietiin oikeuden eteen. Häntä ruoskittiin, mutta hän ei suostunut kieltämään Kristusta. Niinpä hänet heitettiin vankilaan. Vankilassa Demoksen luona vieraili useiden uusmarttyyrien hyväntekijä nimeltä Nikolaos, joka oli kotoisin Leroksen saarelta.¹ Nikolaos rohkaisi Demosta ja kehotti tätä pysymään urheana loppuun asti.

Demos raahattiin vankilasta kuulusteltavaksi kolme kertaa. Jokaisella kerralla häntä kidutettiin, mutta hän ei suostunut luopumaan uskostaan Kristukseen. Lopulta pyhä Demos mestattiin miekalla. Tämä tapahtui vuonna 1763.

Smyrnalaiset kristityt ostivat Demoksen ruumiin. He hautasivat marttyyrin kunniallisesti Pyhän Georgioksen kirkkoon. Pyhän Demoksen hautapaikasta tuli suosittu pyhiinvaelluskohde, jossa alkoi tapahtua paranemisihmeitä.

Pyhä Gregorios syntyi vuonna 1745 Peloponnesoksen Dimitsanassa ja sai kasteessa nimen Georgios. Hänen opettajinaan oli kaksi pappismunkkia, joista toinen oli hänen setänsä. Kun hän oli täyttänyt 20 vuotta, hän siirtyi Ateenaan jatkamaan opintojaan vielä kahdeksi vuodeksi arvostetun opettajan Demetrios Vodaksen johdolla.

Ateenasta Georgios siirtyi setänsä pappismunkki Meletioksen luo Smyrnaan. Hän auttoi setäänsä ja opiskeli samalla Smyrnan kuuluisassa Evankelisessa koulussa.[1] Sen jälkeen hän meni Strofadeksen saarella sijaitsevaan luostariin ja sai munkiksi vihkimyksessä nimekseen Gregorios. Sieltä hän siirtyi Patmokselle, jossa hän täydensi opintojaan kuuluisan opettaja Daniel Kerameoksen johdolla.

Kun Gregorios oli päättänyt opintonsa, Smyrnan metropoliitta Prokopios kutsui hänet luokseen, vihki hänet ylidiakonikseen ja pian myös pappismunkiksi. Prokopios valittiin patriarkaksi vuonna 1785. Seuraajakseen Smyrnaan hän valitsi Gregorioksen, joka vihittiin piispaksi Konstantinopolissa saman vuoden lokakuussa ja nimitettiin Smyrnan metropoliitaksi. Gregorios johti toimeliaasti ja viisaasti laumaansa Smyrnassa, joka oli rikas kaupunki ja Vähän-Aasian hellenismin keskus.

Turkkilaisvallan aikana uusien kirkkojen rakentaminen oli kielletty. Gregorios korjautti vanhoja kirkkoja ja rakennutti pienen rapistuneen Pyhän Foteinen kirkon paikalle Smyrnan upean uuden katedraalin. Tämä oli mahdollista, koska asia saatettiin näyttämään siltä, että oli kyse jo olemassa olleen kirkon korjauksesta. Piispoilla oli myös oikeus rakennuttaa rukoushuoneita. Gregorios onnistuikin rakennuttamaan kahteen kristittyjen asuttamaan kylään ensin rukoushuoneet, jotka sitten muutettiin kirkoiksi.

Metropoliitta Gregorios perusti myös kouluja ja huolehti niiden varattomista oppilaista. Hän onnistui vapauttamaan papiston pääveron maksusta, niin että kaikkien pappien puolesta maksettiin vuosittain määrätty summa kaupungin yhteisistä varoista. Kirkon varoista tuettiin köyhiä ja sairaita. Kaiken tämän ansiosta metropoliitta nautti suurta kansansuosiota. Kerran hän kuitenkin oli menettää sen, koska sovitellessaan joidenkin kristittyjen keskinäisiä riitoja hän oli tietämättään asettunut vääryyttä tehneen puolelle. Kun hän ymmärsi asian, hän meni kirkkoon ja puhui siellä ensin yksimielisyyden tarpeellisuudesta. Sen jälkeen hän tunnusti oman hairahduksensa ja langeten maahan koko kansan edessä pyysi kyynelsilmin anteeksi. Smyrnan metropoliittana Gregorios oli kahtena vuonna Konstantinopolin pyhän synodin jäsen, jolloin hän huolehti Halkin saarella sijaitsevan Pyhän Johanneksen kirkon korjaamisesta.

Kun patriarkka Gerasimos III luopui patriarkan tehtävästä vuonna 1797, pyhä synodi valitsi yksimielisesti Gregorioksen hänen tilalleen. Hänestä tuli patriarkka Gregorios V. Tehtävä ei suinkaan ollut helppo. Kreikan itsenäisyystaisteluja oli alettu jo valmistella. Ensi töikseen uusi patriarkka korjautti patriarkaatin rappeutuneen päärakennuksen korostaen näin ulkonaisestikin patriarkaatin asemaa. Rakennukseen sijoitettiin myös kirjapaino, joka julkaisi hänen valvonnassaan nykykreikaksi paljon hyödyllistä hengellistä kirjallisuutta. Hän perusti kouluja ja kiinnitti huomiota saarnan merkitykseen kansan kasvattajana.

Gregorioksen uskoninto, väsymätön toimeliaisuus, esteiden ja vaarojen halveksunta, luonteen vakaus ja lujuus, askeettinen olemus ja vaatimattomuus saivat aikaan, että kaikki kunnioittivat häntä. Huolenpito kirkon kanonien noudattamisesta ja jumalanpalvelusten huolellisesta ja hartaasta toimittamisesta teki kristittyihin vaikutuksen. Vuonna 1798 hänen onnistui lepyttää sulttaani, jolle Epeiroksen hallitsija Ali Paša oli kannellut Epeiroksen asukkaiden kapinahankkeista. Näin alue säästyi verilöylyltä.

Patriarkka Gregorios vaati piispoja asumaan omissa hiippakunnissaan. Jotkut olivat kuitenkin tottuneet viettämän enimmän aikansa Konstantinopolissa, eikä tämä määräys ja Gregorioksen muissakin asioissa vaatima kanonien tarkka noudattaminen miellyttänyt heitä. He panettelivat häntä sulttaanille, ettei hän ole kykenevä pitämään kristittyä väestöä valtakunnan rauhallisina alamaisina. Sulttaanin epäluulot heräsivät ja jo puolentoista vuoden kuluttua nimityksestä hän erotti Gregorioksen patriarkan tehtävästä ja lähetti maanpakoon. Ensin Gregorios kierteli eri puolilla Kreikkaa, mutta lopulliseksi karkotuspaikaksi hänelle määrättiin Athoksen Pyhä vuori, jossa hän asettui Ivironin luostariin. Hän vietti Athoksella viisi vuotta vieraillen kaikissa luostareissa ja skiitoissa. Hän saarnasi kirkoissa ja ratkaisi niin luostarien kuin myös munkkien kesken syntyneitä erimielisyyksiä. Itse hän vietti esimerkillistä munkin elämää.

Tällä välin Konstantinopolissa oli jo ehtinyt olla kaksi patriarkkaa. Vuonna 1806 pyhä synodi valitsi Gregorioksen uudelleen patriarkaksi. Tässä ei ollut mitään tavatonta: patriarkkojen viralta pano ja taas uudelleen valinta oli yleistä Osmanien valtakunnan aikana. Kun Gregorios palasi pääkaupunkiin, sekä papisto että kansa otti hänet iloiten vastaan. Hän jatkoi kirkollisen elämän tervehdyttämisoperaatiotaan muun muassa kieltämällä piispojen vihkimisen pelkällä tittelillä ilman hiippakuntaa ja määräämällä, että piispojen omaisuus heidän kuolemansa jälkeen kuului hiippakunnalle.

Gregorioksen toinenkin virkakausi jäi lyhyeksi. Vuonna 1808 Konstantinopolissa tapahtui vallankaappaus ja uusi sulttaani Mehmed II vaati Gregoriosta esittämään eroanomuksen. Hänen karkotuspaikkanaan oli tällä kertaa Prinssisaaret, mutta sieltä hänen järjestyksessä toinen seuraajansa patriarkka Jeremias siirsi hänet jälleen Athokselle vuonna 1809. Ivironin luostarissa Gregorios jatkoi patristisia tutkimuksiaan ja pääsi taas viettämään hänelle rakasta luostarielämää. Koko yhdeksänvuotisen karkotuksensa ajan hän seurasi kuitenkin tarkkaan kirkon ja valtakunnan tapahtumia.

Vuoden 1818 keskivaiheilla kreikkalaisen salaisen “Ystävyysseuran” yhdyshenkilö otti yhteyttä Gregoriokseen. Seuraan kuului lukuisia huomattavia kreikkalaisia sekä Osmanien valtakunnasta että muista maista. Sen päämääränä oli kansannousun järjestäminen tavoitteena Kreikan itsenäisyys. Gregorios kannatti lämpimästi itsenäistymistä mutta kehotti kärsivällisyyteen, koska hänen mielestään aika ei vielä ollut kypsä. Jo samana vuonna hänet valittiin kolmannen kerran patriarkaksi. Hän julkaisi kiertokirjeen, jossa hän kehotti perustamaan kouluja ja erityisesti viljelemään kreikan kieltä, jonka taito alkoi monin paikoin kristityiltäkin unohtua. Hän perusti myös “Armeliaisuusrahaston”, jonka hyväksi hän organisoi keräyksiä ja johon varakkaat kristityt antoivat huomattavia summia vaikeuksissa olevien kristiveljiensä ja -sisariensa auttamiseksi.

Kun Ystävyysseuran johtaja Aleksander Ipsilantis aloitti kansannousun Moldaviassa helmikuussa 1821, suurvisiiri kutsui patriarkan ja tämän tulkin luokseen kysyen heiltä ystävälliseen sävyyn, tiesivätkö he jotakin Peloponnesoksella mahdollisesti puhkeavasta kansannoususta. Molemmat kielsivät tietävänsä siitä mitään.

Maaliskuun alussa 1821 alkoivat pidätykset ja kuolemanrangaistukset. Pyhän synodin piispoja pidätettiin, ja seuraavana päivänä mestattiin kaikki Konstantinopolin arvohenkilöt, joilla oli sukulaisia Moldovalakiassa (nykyisen Romanian alueella). Mestattujen joukossa oli myös suuri dragomaani eli hallituksen virallinen kreikkalainen tulkki, joka oli vaikutusvaltainen kristittyjen edustaja. Patriarkka valitti Korkealle portille eli Osmanien valtakunnan hallitukselle piispojen pidätyksestä vakuuttaen heidän syyttömyyttään, mutta vastauksena oli vain uusia pidätyksiä. Jotkut Ystävyysseuran jäsenet murtuivat uhkausten edessä ja ilmiantoivat seuran muita jäseniä.

Kaikki Konstantinopolin huomattavat kristityt määrättiin siirtymään Fanarin kaupunginosaan, jossa patriarkaatti sijaitsi. Tällainen kaikkien yhteen kokoaminen enteili verilöylyä. Suojellakseen kristittyä väestöä patriarkka joutui tekemään myönnytyksiä, muun muassa julistamaan Ipsilantiksen kirkonkiroukseen. Hän antoi myös yhdessä kaupungin kreikkalaisten johtomiesten kanssa vakuutuksen, että he olivat Osmanien valtakunnan uskollisia alamaisia ja tekisivät kaikkensa yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi. Mutta kun vapaustaistelut alkoivat Peloponnesoksella maaliskuun 31. päivänä, telotukset aloitettiin uudelleen ja ne kohdistettiin etenkin niihin kaupunkilaisiin, joiden suku oli kotoisin Peloponnesokselta.

Pääsiäinen oli lähestymässä. Patriarkka sai turkkilaisilta käskyn ilmoittaa kristityille, että he saisivat kyllä mennä kirkkoon pääsiäisyönä, mutta kaikki perinteinen juhlinta ja vierailut jumalanpalveluksen jälkeen oli kielletty. Gregorios totesi kanssaan oleville piispoille: “Meidän kohdallamme toteutuu nyt profeetan sana: ‘Minä muutan teidän juhlanne murheeksi (Aamos 8:10)’.” Kerrotaan myös, että kun hän palmusunnuntaina söi paastosääntöjen juhlan kunniaksi sallimaa kala-ateriaa, hän totesi mietteliäänä: “Tänä sunnuntaina minä syön kalaa, mutta ensi sunnuntaina kalat syönevät minua…”

Tilanne kiristyi koko ajan, ja Venäjän suurlähetystö suositteli moneen otteeseen patriarkalle ja vielä elossa oleville kristittyjen johtomiehille, että he pakenisivat lähetystön avulla turvallista reittiä Odessaan. Mutta Gregorios ymmärsi, millaisia kostotoimenpiteitä hänen pakonsa saisi aikaan, ja vastasi: “Älkää houkutelko minua pakenemaan. Kuinka voisin jättää laumani? Olen patriarkka pelastaakseni kansani, en syöstäkseni sen janitsaarien miekkojen tapettavaksi. Kuolemani saa aikaan enemmän hyvää kuin elämäni. Ulkomaalaiset kristilliset johtajat kokevat tappamiseni yhteisen kristinuskomme herjaamisena. Kreikkalaiset tulevat taistelemaan epätoivon vimmalla, mikä usein johtaa voittoon. Ei, en antaudu maailman pilkattavaksi, niin että ihmiset Odessan tai Korfun kaduilla osoittelisivat minua sormellaan ja nimittelisivät ‘tappajapatriarkaksi’. Menen sinne, minne kansani kohtalo ja Jumala, jonka hallussa ovat kaikki niin jumalalliset kuin inhimillisetkin asiat, minua johtaa.”

Gregorioksen ennakkoaavistukset toteutuivat mitä julmimmalla tavalla. Pääsiäisenä, huhtikuun 10. päivänä, hän toimitti tyynesti ja ylevän juhlallisesti pyhän liturgian patriarkaatin kirkossa. Vain hänen kyyneleensä katkaisivat silloin tällöin palveluksen. Liturgian jälkeen hän vetäytyi vähän lepäämään. Silloin hänelle tuotiin sana, että Peloponnesokselta tulleen laivan matkustajat olivat vahvistaneet, että siellä oli tapahtunut kansannousu. Kun muut huolehtivat: “Mitä nyt tapahtuu?”, patriarkka vastasi tyynesti: “Tapahtukoon nyt ja aina se, mikä on Herran tahto!” Myöhemmin samana päivänä ulkoministeriön pääsihteeri yhdessä kreikkalaisen suuren dragomaanin kanssa saapui patriarkaattiin. Patriarkka luuli aluksi, että he tulivat tavanomaiselle pääsiäisvierailulle. Mutta päätulkki kutsui nopeasti paikalla olleet piispat koolle Pyhän synodin istuntosaliin ja ilmoitti heille, että patriarkka Gregorios V on pantu viralta, koska hänet on todettu epäluotettavaksi ja hän on osoittanut kiittämättömyyttä Korkeaa Porttia kohtaan.

Janitsaarit pidättivät heti erotetun patriarkan ja veivät hänet vankilaan. Siellä häntä kidutettiin ja hänelle tehtiin pilkallisia kysymyksiä, joihin hän reagoi arvokkaasti vaikenemalla. Vain silloin kun häntä kehotettiin kieltämän uskonsa Kristukseen, hän vastasi: “Kristittyjen patriarkan tulee kuolla kristittynä!”

Pian tämän jälkeen samana päivänä, kun pyhä synodi oli ensin valinnut uuden patriarkan, Gregoriosta kuljetettiin vartioituna ympäriinsä paikalle kokoontuneen runsaslukuisen turkkilaiskansan keskellä. Sitten hänet raahattiin takaisin patriarkaattiin ja hirtettiin siellä patriarkaatin keskimmäisen portin kamaraan. Portti on siitä lähtien pysynyt suljettuna. Viime hetkellään ennen hirttämistä pyhä patriarkka kohotti kätensä siunaukseen ja sanoi: “Herra Jeesus Kristus, ota minun henkeni vastaan.” Samaan aikaan patriarkaatin sisällä pyhän synodin piispat tapahtumista tietämättä onnittelivat vasta valittua uutta patriarkka Eugeniosta arvellen, että Gregorios oli vain karkotettu maanpakoon, kuten yleensä tapahtui.

Gregorioksen ruumis roikkui hirsipuussa kolme päivää. Uusi patriarkka yritti turhaan ostaa sen, niin että se voitaisiin haudata. Lopulta kaupungin juutalaiset saivat sen haltuunsa suurella hinnalla. Huutaen ja meluten he raahasivat sitä pitkin Fanarin kaupunginosan katuja, kunnes väsyivät ja heittivät sen herjauksia huudellen mereen. Silloin pyöveli nousi veneeseen ja veti ruumiin keskelle Keratioksen lahtea. Siellä hän sitoi sen kaulaan ison kiven ja pisteli sitä veitsellä, että se uppoaisi, jätti sen ja poistui.

Kristus tahtoi kuitenkin kunnioittaa marttyyriaan, ja kivestä huolimatta patriarkan ruumis ei uponnut, vaan ajelehti Venäjän lipun alla purjehtineen kreikkalaisen laivan viereen. Yksi merimiehistä tunnisti sen ja veti sen salaa yöllä laivaan. Sitten se vietiin kiireesti Odessaan. Ruumis oli säilynyt ilman kuoleman merkkejä, ja kun venäläiset viranomaiset olivat virallisesti tunnistaneet sen, se haudattiin juhlallisesti tsaarille kuuluvin kunnianosoituksin Odessan kreikkalaiseen Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon. Koko ortodoksinen Venäjä seurasi syvästi liikuttuneena näitä tapahtumia.

Vuonna 1871, kun Kreikan vapaustaistelujen alkamisesta oli kulunut 50 vuotta, pyhän marttyyripatriarkka Gregorios V:n reliikit siirrettiin suurenmoisin kunnianosoituksin Odessasta Ateenaan ja sijoitettiin Ateenan katedraaliin, missä ne ovat tänäkin päivänä.

Pyhä Eupsykhios eli 300-luvulla. Hän oli kristitty ja asui Kappadokian Kesareassa keisari Julianus Luopion hallituskaudella (361–363). Eupsykhioksen vaikutuksesta kaupungin kristityt tuhosivat Fortunan temppelin, joka oli rakennettu Kesareaan.

Muutamia päiviä sen jälkeen, kun Eupsykhios oli viettänyt hääjuhliaan, keisari Julianus joukkoineen ratsasti Kesarean kaupungin läpi. Keisari oli matkalla Antiokiaan. Nähdessään suurimman osan kaupunkilaisista olevan kristittyjä Julianus Luopio järkyttyi. Erityisesti hän tyrmistyi nähdessään, mitä Fortunan temppelille oli tapahtunut. Hän näet palvoi itse kyseistä epäjumalatarta ja uhrasi sille päivittäin. Julmistunut keisari määräsi, että temppelin tuhoaja pitäisi mestata ja kaikkia hänen apulaisiaan tulisi kiduttaa ja lähettää sitten maanpakoon. Pyhä Eupsykhios pidätettiin ja mestattiin, ja niin hän sai Herralta marttyyrien kruunun.

Eupsykhioksen kuoleman jälkeen kostonhimoinen keisari Julianus Luopio nosti Kesarean kaupunkilaisten verotusta. Hän jopa muutti kaupungin nimen Kesareasta, “keisarillinen”, takaisin Mazaksi, joka oli kaupungin alkuperäinen nimi. Tämän lisäksi Julianus määräsi, että kaupunkilaisten tulisi korjata tuhottu temppeli entiseen loistoonsa.

Kristityt asukkaat eivät kuitenkaan noudattaneet annettua määräystä. Sen sijaan että he olisivat pystyttäneet epäjumalanpalveluspaikan, he alkoivat rakentaa kirkkoa pyhän marttyyri Eupsykhioksen kunniaksi. Keisari Julianus Luopion toimet kirkkoa vastaan päättyivät, kun hän menehtyi sotaretkellä persialaisia vastaan. Vain muutamia vuosia myöhemmin pyhä kirkkoisä Basileios Suuri (1.1.) toimitti jumalanpalveluksen Eupsykhiokselle omistetussa kirkossa pyhän marttyyrin muistopäivänä.

Vuoden 362 tienoilla Persian hallitsija Šapur II (309–379) valloitti Tigrisjoen rannalla sijaitsevan Bet-Zabden linnakkeen. Bet-Zabden vartiopaikan kautta avautui pääsy Pohjois-Mesopotamiaan ja Armeniaan, joten sen valloitus oli suuri sotilaallinen saavutus. Valloituksen aikana Šapurin joukot surmasivat useita ihmisiä. Sotilaat ottivat myös yhteensä noin yhdeksäntuhatta vankia. Näiden joukossa oli pyhä piispa Heliodoros sekä kaksi iäkästä pappia, Desan ja Mariabos. Lisäksi vagiksi joutui lukuisia muita pappeja sekä luostariväkeä.

Sotajoukko lähti kuljettamaan vankeja maanpakolaisuuteen. Matkalla piispa Heliodoros sairastui erittäin vakavasti. Heliodoros vihki Desanista seuraajansa siltä varalta että itse kuolisi. Raskaan matkan aikana kristityt vangit myös toimittivat päivittäin jumalanpalveluksia sekä lauloivat psalmeja.

Persialainen maagi huomasi, että kristityt jatkoivat jumalanpalvelusten toimittamista vangittuinakin. Hän meni kuninkaan luo ja ilmiantoi Desanin Šapurille sanoen, että kristityt halveksivat teoillaan kuninkaan valtaa sekä valtakunnan jumalia. Tämän kuultuaan kuningas antoi määräyksen, että kaikkien vankien tulisi palvoa aurinkoa ja kuuta. Vankien tuli myös kieltää kristittyjen Jumala, jota Rooman valtakunnassa oli alettu palvoa. Šapur lupasi, että hänen määräyksiään tottelevat saisivat asettua valitsemaansa kylään asumaan. Kieltäytyjät tultaisiin tappamaan miekalla.

Tämän jälkeen kristityt vangit koottiin yhteen. Heidät vietiin erään kukkulan rinteelle ja heille osoitettiin laaksossa sijaitsevaa vaurasta kylää. Kristittyjen seistessä katselemassa alaspäin heille kerrottiin hallitsijan määräys. Piispa Desan vastasi persialaisille, ettei hän itse eivätkä hänen laumansa jäsenet aikoneet luopua uskostaan. “Me emme menetä isänmaatamme, sillä se on taivaissa, emmekä me kuole vankeina”, Desan sanoi. Tämän jälkeen hän huudahti, että persialaiset voisivat jo tappaa heidät. “Kukaan meistä ei tule palvomaan aurinkoa ja kuuta, jotka Jumala on luonut. Me menemme kuolemaamme laulu huulillamme”, piispa päätti puheensa.

Kuultuaan Desanin sanat persialaisten uskonnollinen johtaja määräsi, että kristityt tulisi tappaa viidenkymmenen ryhmissä. Teloitushetken koittaessa kahteenkymmeneenviiteen kristittyyn iski sellainen pelko, että he pettivät Kristuksen ja palvoivat aurinkoa ja kuuta. Toiset pysyivät kuitenkin uskollisina ja saivat Jumalalta marttyyrien kruunut.

Mestattujen joukossa oli Abdisho-niminen¹ diakoni, jonka haavat eivät olleet kuolettavia. Hän säilyi hengissä verilöylystä ja löysi turvapaikan läheisestä kylästä. Seuraavana päivänä hän palasi marttyyrien ruumiiden luo mukanaan joukko miehiä. Näiden avulla hän löysi Desanin, Mariabuksen sekä muiden pappien ruumiit. Yhdessä miehet hautasivat pyhien marttyyrien jäännökset luolaan.

Kahden persialaisen paimenen lampaat laidunsivat lähellä luolaa. Kolmena peräkkäisenä yönä paimenet näkivät erikoisen näyn. Joukko laulavia enkeleitä liikkui alas ja ylös sen paikan yllä, jonne pyhät marttyyrit oli haudattu. Paimenet kertoivat tästä tapauksesta monille, ja kääntyivät itsekin kristityiksi.

Diakoni Abdisho julisti kristinuskoa samalla alueella. Hän ei tahtonut lähteä pois seudulta, koska halusi pysytellä lähellä pyhien marttyyrien reliikkejä. Kun paikalliset asukkaat kuulivat Abdishon puhuvan Jumalasta, heitä alkoi kääntyä kristityiksi. Kun kyläpäällikkö näki kyläläistensä jättävän pakanalliset tavat ja alkavan pitää Kristusta Jumalana, hän alkoi kadehtia Abdishoa. Hänen kateutensa kasvoi niin suureksi, että hän lopulta palkkasi erään paimenen tappamaan Abdishon. Kristuksen palvelija Abdisho murhattiin samalla paikalla, jossa muut Bet-Zabden pyhät marttyyrit olivat aiemmin suurin joukoin kohonneet Kristuksen luo. Näin pyhä Abdisho liittyi marttyyrien kuoroon.

Abdishon murhaajaa ja tämän perhettä kohtasivat pian tämän jälkeen suuret vastoinkäymiset. Koko kylä joutui kuivuuden vitsaamaksi ja asukkaat hylkäsivät sen. Kaksikymmentä vuotta alue pysyi asumattomana. Tämän jälkeen paikalle saapui pyhien marttyyrien ruumiita aikanaan hautaamassa olleen miehen poika, joka rakensi itselleen talon lähelle hautaluolaa. Kristittynä hän myös alkoi kunnioittaa pyhiä. Pian paikalla alkoi tapahtua ihmeitä. Kristityt rakensivat sinne kirkon, johon pyhien marttyyrien reliikit siirrettiin.

Pyhä Badimos (Vadim) syntyi varakkaaseen perheeseen 300-luvulla Beth-Lapatin kaupungissa Persiassa. Kristuksen puhdas valo läpäisi Badimoksen sydämen ja mielen jo hänen nuoruudessaan. Hengellistä elämää kaivaten hän antoi kaiken omaisuutensa köyhille ja vetäytyi erämaahan kaupungin ulkopuolelle.

Badimos rakensi itselleen erämaahan pienen luostarin, jonka suojissa hän rukoili yksinäisyydessä. Kerran hänen rukoillessaan hänet ympäröi jumalallinen kirkkaus. Näin hän sai nähdä ja kokea luomattoman valon.

Jumalan armosta Badimos kasvoi pyhyydessä. Pian hänen ympärilleen alkoi kerääntyä toisia kilvoittelijoita. Erämaahan syntyi pieni luostariyhteisö, jonka johtajaksi Badimos vihittiin. Luostariveljien lisäksi Badimoksella riitti aikaa myös maallikkokristityille, joiden hengellisenä ohjaajana hän toimi.

Noihin aikoihin Persian hallitsija Šapur II (309–379) alkoi vainota kristittyjä. Vainoojat pidättivät myös Badimoksen ja hänen seitsemän oppilastaan. Heitä kidutettiin vankilassa. Vainoojat halusivat heidän kieltävän Kristuksen ja palvovan aurinkoa ja tulta. Badimos ja hänen munkkinsa eivät kuitenkaan luopuneet uskostaan.

Tunnustajia pidettiin vangittuina neljä kuukautta. Heidät oli kahlittu ja he kärsivät monia tuskia, mutta mikään ei saanut heitä luopumaan Kristuksesta. Koko tämän ajan Badimos piti huolta oppilaidensa hengellisistä tarpeista. Hän oli myös tukena kaikille muillekin Persiassa asuville kristityille.

Šapurin vainojen seurauksena vankilaan oli suljettu myös Nirsan-niminen kristitty, joka oli kotoisin Arewanin kaupungista. Hän oli kieltäytynyt palvomasta aurinkoa. Tunnustajamunkkien tavoin myös Nirsania kidutettiin. Hänellä ei kuitenkaan ollut samaa kestävyyttä kuin toisilla, ja hän päätyi kieltämään Kristuksen. Uusien kidutusten pelossa Nirsan lupasi Persian hallitsijalle tekevänsä mitä tahansa tämä pyytäisi. Šapur määräsi, että Nirsanin tulisi omin käsin mestata munkki Badimos miekalla. Palkkioksi tästä Nirsanille luvattiin vapaus ja palkinto. Koska Nirsan ei voinut kestää ajatusta uusista kidutuksista, hän suostui.

Kun pyhä Badimos tuotiin Nirsanin luo, tämä otti miekan ja osoitti sillä Badimosta. Tuolla hetkellä Nirsanin omatunto kuitenkin heräsi. Hän alkoi vapista, eikä pystynyt liikkumaan paikaltaan. Pyhä Badimos alkoi nuhdella Nirsania. “Nirsan, sinä olet kieltänyt Jumalan. Aiotko nyt murhata Hänen palvelijansakin?” hän kysyi. Sen jälkeen Badimos alkoi udella Nirsanilta, mitä tämä tekisi tuomiopäivänä. “Minkä vastauksen annat Jumalalle?” Badimos kysyi. “Minä olen valmis kuolemaan Kristuksen tähden. En kuitenkaan haluaisi, että sinä olet minun tappajani”, Badimos sanoi.

Nirsan yritti iskeä Badimosta miekallaan, mutta hänen kätensä vapisivat niin, ettei hän saanut mestattua Badimosta heti. Niinpä tulenpalvojat alkoivat nimitellä Nirsania pelkuriksi. Badimos seisoi hievahtamatta, kun Nirsan sohi häntä miekallaan. Tätä seuranneet pakanat alkoivat kunnioittaa marttyyria, joka seisoi pelottomana kuoleman edessä. Lopulta Nirsan sai pyhän Badimoksen mestattua. Tämä tapahtui vuoden 376 tienoilla.

Murhattuaan pyhän Badimoksen Nirsanin omatunto alkoi heti syyttää häntä raskaasti. Niinpä onneton mies otti hengen itseltään heittäytyen omaan miekkaansa.¹ Kolme vuotta myöhemmin Persian hallitsija Šapur kuoli. Tämän jälkeen pyhän Badimoksen seitsemän oppilasta vapautettiin vankilasta, ja he kaikki nukkuivat kuolonuneen rauhassa.