Pyhä Antipas oli apostolien aikalainen. Apostolit olivat asettaneet hänet Pergamonin kirkon piispaksi Vähään-Aasiaan. Keisari Dometianuksen vainojen aikana noin vuonna 83 hänet pidätettiin, vaikka hän oli jo korkeassa iässä. Demonit olivat ilmoittaneet pakanapapeille, että ne eivät voineet enää ottaa vastaan heidän uhrejaan, koska Antipas ajoi rukouksillaan ne pois kaupungista.

Syytöksen seurauksena pyhä Antipas vietiin maaherran eteen, joka yritti saada hänet kieltämään Kristuksen. Maaherra puolusti pakanajumalien palvontaa sanomalla, että helleenien uskonto oli paljon kristinuskoa vanhempi. Tähän Antipas vastasi kertomalla hänelle Kainista, joka on halveksittu veljensä murhaaja, vaikka kyseessä on koko ihmiskunnan esi-isä. Samalla tavoin helleenien uskomukset ja uskonnolliset tavat tuntuvat häpeällisiltä niistä, jotka ovat aikojen lopulla saaneet ottaa vastaan totuuden koko täyteyden.

Tämän kuultuaan maaherra ja muut epäjumalanpalvelijat suuttuivat ja heittivät pyhän piispan tulikuuman vaskisen härän sisään. Antipas ylisti Jumalaa ja Hänen voimaansa kiittäen Häntä, että oli tullut otolliseksi kärsimään rakkaudesta Häneen. Antipas rukoili Jumalaa, että jokainen, joka muistaisi häntä ja pyytäisi hänen apuaan, vapautuisi sairauksista, erityisesti hammassärystä. Hän pyysi myös, että ne, jotka viettävät hänen muistoaan, saisivat syntien anteeksiannon ja armahduksen tuomiopäivänä. Saatuaan Jumalalta vakuutuksen, että hänen pyyntönsä on kuultu, pyhä Antipas antoi henkensä Herran käsiin. Hänet haudattiin Pergamonin kirkkoon, ja hänen haudastaan vuoti parantavaa mirhaa vuosikausien ajan. Se oli suuri lohdutus kaupungin kristityille ja kaikille pyhiinvaeltajille, jotka tulivat eri tahoilta kunnioittamaan häntä.

Pyhä apostoli Johannes Teologi mainitsee Antipaan Ilmestyskirjassa: “Pergamonin seurakunnan enkelille kirjoita ‘Näin sanoo hän, jolla on kaksiteräinen, terävä miekka: Minä tiedän, missä sinä asut: siellä missä Saatanalla on valtaistuimensa. Silti tunnustat horjumatta minun nimeäni etkä ole kieltänyt uskoasi minuun, et edes silloin, kun uskollinen todistajani Antipas surmattiin teidän luonanne, siellä missä Saatana asuu.” (Ilm. 2:12–15.) Pergamon oli Zeuksen palvonnan keskuksia ja siellä sijaitsi maailmankuulu Zeuksen alttari, joka on nykyisin näytteillä Pergamonin museossa Berliinissä. Puhuessaan Pergamonista paikkana, jossa “Saatana asuu”, apostoli todennäköisesti viittaa juuri tuohon alttariin. Pyhää Antipasta kunnioitetaan hammaslääkäreiden suojeluspyhä.

500-luvulla elänyt pyhä Iisak Spoletolainen (Monte Lucolainen) oli syntyjään syyrialainen. Hän oli munkkina eräässä luostarissa, mutta joutui pakenemaan monofysiittien vainoja Italiaan. Uudessa maassa Iisak saapui Monte Lucon alueella sijaitsevaan Spoletoon (lat. Spoletium).

Spoletossa Iisak kiiruhti heti ensitöikseen kaupungin kirkkoon. Hän vietti temppelissä kolme päivää ja kolme yötä hartaasti rukoillen. Eräs epäluuloinen kirkonpalvelija kuitenkin seurasi Iisakin puuhia ja alkoi epäillä hänen motiivejaan. Lopulta hän ajoi Iisakin pois kirkosta. Hän löi Iisakia ja nimitteli tätä tekopyhäksi. Samalla hetkellä kirkonpalvelijaan meni demoni. Kiusaaja ei suostunut lähtemään miehestä ennen kuin Iisak auttoi tätä. Silloin paha henki huusi suureen ääneen: “Iisak ajaa minut pois!” Tämän jälkeen se lähti miehestä.

Demonin kirkaisusta Spoleton asukkaat saivat tietää uuden vieraan nimen. Tapaus sai kaupunkilaiset vakuuttumaan Iisakin pyhyydestä. Tämän vuoksi he halusivat antaa hänelle lahjoja ja rakentaa hänelle luostarin. Iisak kuitenkin kieltäytyi niin lahjoista kuin luostarin rakentamisaikeistakin. Hän pakeni paikalta ja vetäytyi asumaan kaupungin lähellä sijaitsevaan luolaan.

Vietettyään useita vuosia erakkona Iisak näki Jumalansynnyttäjän ilmestyvän hänelle. Näyssä Herran Äiti pyysi häntä ottamaan itselleen oppilaita. Iisak noudatti Jumalansynnyttäjän neuvoa, ja pian hänen ympärilleen kerääntyi muutamia oppilaita. Iisak ei kuitenkaan koskaan perustanut varsinaista luostaria.

Iisak sai Jumalalta myös ihmeiden tekemisen ja profetoimisen lahjan. Näiden taivaallisten lahjojen lisäksi hän ei kaivannut mitään. Hän noudatti elämässään omaisuudettomuuden ihannetta täysin tinkimättämästi. Iisakin oppilaiden pyytäessä lupaa ottaa vastaan uskovien antamia lahjoja Iisak vastasi heille: “Munkki, joka haluaa maallista omaisuutta, ei ole munkki.” Pyhittäjä Iisak nukkui kuolonuneen vuoden 550 tienoilla. Venäläisissä kalentereissa hänen muistopäivänsä on 12. huhtikuuta.

Pyhä Godeberta syntyi seitsemännellä vuosisadalla Pariisissa ylhäiseen perheeseen. Kun hän oli varttunut neidoksi, hänen vanhempansa päättivät viedä hänet hoviin toivoen, että sieltä löytyisi hänelle sopiva sulhanen. Godeberta itse kuitenkin halusi Kristuksen morsiameksi, mutta ei kertonut toiveestaan vanhemmilleen.

Noihin aikoihin Godebertan perheen vieraaksi saapui pyhä Eligius (1.12.), joka toimi Noyonin piispana. Neito uskoutui hänelle ja kertoi luostarikutsumuksestaan. Kuullessaan Godebertan toiveesta piispa otti kädestään oman sormuksensa ja pujotti sen hänen sormeensa todeten, että hänet oli nyt kihlattu Kristukselle. Godeberta ilostui suuresti ja pyysi Eligiusta heti antamaan nunnankaavun. Hän myös pyysi piispaa hengelliseksi ohjaajakseen.

Kuultuaan tyttärensä lupautuneen Kristukselle Godebertan vanhemmat eivät ryhtyneet vastustelemaan tämän suunnitelmia. Kuningas Clothar III (Clotaire, 655–668) ilmoitti lahjoittavansa Noyonissa sijaitsevan talonsa Godebertalle luostariyhteisön perustamiseen. Godeberta muutti taloon ja pian hänen ympärilleen kerääntyi kahdentoista neitsyen joukko. Neidot elivät rukoillen ja paastoten.

Pyhä Godeberta tuli tunnetuksi ihmeidentekijänä. Kun Noyonin alueella puhkesi rutto, Godeberta suostutteli papiston julistamaan kolmipäiväisen paaston ja yleisen katumuksen. Hänen neuvoaan kuunneltiin ja pian rutto alkoi hiipua alueella. Noyonin alueen vitsaukset eivät kuitenkaan päättyneet. Ruttoa seurasi pian suuri tulipalo. Pyhä Godeberta oli tuolloin sairas, mutta hän pyysi tulla kannetuksi palopaikalle. Tekemällä ristinmerkin hän sai tulipalon sammumaan. Pyhä Godeberta nukkui kuolonuneen vuoden 700 tienoilla.

Pyhän Godebertan reliikit siirrettiin vuonna 1168 Noyonin katedraaliin. Ranskan vallankumouksen aikana eräs kaupunkilainen hautasi reliikit katedraalin lähelle varjellakseen ne hävitykseltä. Tilanteen rauhoitettua ne siirrettiin takaisin katedraaliin. Myös yksi Godabertan luostarin kelloista on säilynyt meidän aikaamme asti. Katedraalissa on säilytetty hänen kuuluisaa sormustaan ainakin 1100-luvulta saakka.

Pyhän Godebertan reliikkien kautta tapahtui huomattava ihme vuonna 1866. Noyonissa puhkesi vakava lavantautiepidemia. Reliikkiarkku avattiin 24.5.1866 ja kirkossa alettiin lukea rukouksia. Seuraavana päivänä epidemia pysähtyi, ja lääkärit vahvistivat, ettei yhtään uutta tapausta enää puhjennut. Muutaman viikon kuluttua reliikkejä kuljetettiin riemusaatossa ympäri kaupunkia, ja pyhästä tehtiin tapahtuman muistoksi patsas.

Pyhä Guthlac syntyi Mercian kuningaskunnassa Keski-Englannissa vuoden 673 tienoilla. Syntyperältään hän kuului ylhäiseen Guthlacingasien sukuun. Nuorempana Guthlac palveli yhdeksän vuotta Mercian kuningas Ethelredin armeijassa. Kaksikymmentäneljävuotiaana hän päätti kuitenkin lopettaa väkivaltaisen ja maallisen elämäntapansa ja siirtyä taistelemaan hengellisen kamppailun kentälle.

Guthlac meni Reptonin kaksoisluostariin, jossa kilvoitteli sekä munkkeja että nunnia. Reptonin johtajana toimi tuohon aikaan igumenia Elfrida. Luostarin veljestön keskuudessa Guthlacin erittäin askeettinen elämäntapa herätti närkästystä. Erityisesti hänen tapansa kieltäytyä kaikista väkijuomista kirvoitti veljiltä kriittisiä kommentteja. Lopulta Guthlac kuitenkin ansaitsi kilvoittelutovereidensa kunnioituksen.

Kilvoiteltuaan luostarissa parin vuoden ajan Guthlac alkoi kaivata askeettisempaa elämää. Hän toivoi, että voisi elää kuten varhaiset erämaaisät. Niinpä Guthlac lähti luostarista etsimään sopivaa paikkaa. Hän sai kuulla Wellandin joen rannalla olevasta paikasta, jonne pääsi ainoastaan vesiteitse. Sitä pidettiin pahojen henkien tyyssijana, jossa kukaan ihminen ei voisi asua. Guthlac pyysi paikan tuntevaa miestä viemään hänet sinne kalastusveneellä. Mies suostui ja niin Gutlac pääsi kaipaamansa asuinsijaan. Hän jäi loppuiäkseen erakoksi tähän kosteaan ja syrjäiseen paikkaan.

Guthlacin elämä erakkona oli kaikkea muuta kuin helppoa. Pahat henget kiusasivat häntä, niin kuin ne olivat aikoinaan piinanneet pyhittäjäisä Antonios Suurta (17.1.). Kerran paikalle tuli joukko miehiä, jotka pahoinpitelivät Guthlacin. Hänen erakkovuosiensa alkupuolella korpit tulivat usein varastamaan hänen vähäiset ruokavaransa. Guthlac oli kuitenkin kärsivällinen. Hän oli ystävällinen villieläimillekin, ja nämä alkoivat hiljalleen luottaa häneen ja kohdella erakkoa ystävänään. Linnut istuskelivat usein hänen keljassaan, söivät ruokaa hänen käsistään ja rakensivat pesänsä paikkoihin, jotka hän osoitti niille. Jopa kalat uivat Guthlacin luo, jos tämä kutsui niitä. Erakon mukaan ihmisten tuli olla esimerkkinä kärsivällisyydessä jopa villieläimille.

Kerran Wilfrid-niminen pyhä mies vieraili Guthlacin luona. Wilfrid hämmästyi, kun näki pääskyjen laskeutuvan Guthlacin olkapäille ja pyörivän erakon ympärillä. “Ne, jotka valitsevat elämän erillään ihmisistä, ystävystyvät villieläinten kanssa, ja enkelitkin vierailevat heidän luonaan. Mutta ne, joiden luona miehet ja naiset vierailevat, saavat harvoin pitää enkeleitä vierainaan”, Guthlac selitti pääskyjen käytöstä Wilfridille. Enkeleiden vierailulla Guthlac saattoi viitata näkyynsä, jossa hänen oma suojeluspyhänsä Bartolomeus oli ilmestynyt hänelle.

Guthlacin pyhä elämä alkoi pian vetää puoleensa myös toisia yksinäisyyteen vihkiytyneitä. Hänen ympärilleen kerääntyi muutamia oppilaita, jotka rakensivat omat erakkomajansa Guthlacin asuinpaikan läheisyyteen. Näiden oppilaiden nimet olivat Cissa, Egbert, Bettelin ja Tatwin. Hieman myöhemmin Dorchesterin piispa Hedda vihki Guthlacin yhteisönsä papiksi.

Kun Guthlac oli elänyt erakkona parinkymmentä vuotta, Jumala antoi hänen tietää kuolinhetkensä olevan lähestymässä. Myös Reptonin tuonaikainen johtaja, igumenia Edburga, sai Jumalalta tiedon pyhän Guthlacin kuolinpäivästä. Niinpä igumenia lähetti Guthlacille arkun sekä käärinliinat hautajaisia varten.

Suuren viikon keskiviikkona vuonna 714 Guthlac lähetti sisarelleen Pegalle¹ kutsun saapua hautajaisiinsa. Pega kilvoitteli erakkona Peakirkissa, Croylandin lähistöllä. Seitsemäntenä sairauspäivänään Guthlac nautti pyhän ehtoollisen ja nukkui sen jälkeen kuolonuneen. Pega ja Guthlacin oppilaat osallistuivat hänen hautajaisiinsa. Vuosi Guthlacin kuoleman jälkeen hänen ruumiinsa löytyi haudasta turmeltumattomana.

Pyhän Guthlacin latinankielisen elämäkerran kirjoitti lähes hänen aikalaisensa, Felix. Useita muita elämäkertoja tallennettiin vanhalla englannilla. Guthlacista tuli erityisen suosittu pyhä sen jälkeen, kun Canterburyn arkkipiispa Ceolnoth parani horkkataudista vedottuaan pyhän Guthlacin esirukouksiin vuonna 815.

Pyhittäjä Jaakob syntyi 1300-luvun lopulla Galitšissa Pohjois-Venäjällä. Hänen nuoruusvuosistaan tiedetään vain, että hän oli ylhäistä sukua. Jaakob aloitti luostarikilvoituksen pyhittäjä Sergei Radonežilaisen oppilaana Pyhän Kolminaisuuden luostarissa, jonne hän meni vanhempiensa kuoleman jälkeen. Muutaman vuoden kuluttua hän vetäytyi yksinäisyyteen Železnoborovin metsään. Hän rakensi itselleen keljan ja kilvoitteli täydessä hiljaisuudessa. Ihmiset kuitenkin löysivät hänen kilvoituspaikkansa. Jaakobin ympärille alkoi kerääntyä veljiä, ja hän rakennutti paikalle kirkon Pyhän Johannes Kastajan kunniaksi.

Vuonna 1415 Jaakob kävi perusteilla olevan luostarin asioilla Moskovassa. Suuriruhtinas Vasili I:n puoliso Sofia oli menehtymäisillään synnytykseen ja Jaakobia pyydettiin rukoilemaan tämän puolesta. Jaakob käski rauhoittelemaan ruhtinasta ja ilmoitti, että jo samana iltana ruhtinatar synnyttäisi perillisen. Näin tapahtuikin ja kiitollinen suuriruhtinas teki lahjoituksen Železnoborovin luostarin hyväksi.

Jaakob otti luostarissaan käyttöön Sergein Pyhän Kolminaisuuden luostarin ankaran ohjesäännön, mutta vasta elämänsä loppupuolella hän taipui veljestön pyyntöön ja otti vastaan igumenin arvon.

Vuonna 1429 Kazanin tataarit hävittivät luostarin maan tasalle, mutta pyhittäjä Jaakobin tarmokkaalla johdolla se rakennettiin nopeasti uudelleen. Jälleenrakentamisen jälkeen hän ryhtyi auttamaan tataarien hyökkäyksestä kärsineitä ihmisiä. Kaikki hädänalaiset ja nälkäiset saivat luostarista yösijan, apua ja lohdutusta.

Pyhittäjä Jaakob antoi sielunsa Herralle vuonna 1442. Hänet haudattiin perustamaansa luostariin. Hänen pyhäinjäännöksensä löydettiin vuonna 1613.

Huhtikuun 11. päivänä vietetään Tverin piispan pyhän Varsonofin muistoa. Hän antoi sielunsa Herralle vuonna 1576. Hänen elämäkertansa on sijoitettu lokakuun 4. päivän kohdalle, jolloin muistellaan hänen ja hänen kilvoittelijatoverinsa Kazanin arkkipiispa Gurin pyhäinjäännösten löytämistä.

Pyhä Callinicus syntyi hurskaaseen perheeseen Bukarestissa vuonna 1787. Hänen vanhempansa olivat hurskaita kristittyjä, jotka kasvattivat pojastaan Jumalaa rakastavan nuorukaisen. Valmistuttuaan kaupungin kreikkalais-romanialaisesta koulusta hän meni 20-vuotiaana Cernican luostariin, sillä hän halusi omistaa koko elämänsä Jumalan palvelemiseen. Jo vuoden kuluttua hänet vihittiin munkiksi. Callinicus tuli nopeasti kuuluksi askeettisesta innostaan. Hän nukkui vain kolme tuntia yössä istuen korkealla tuolilla ja teki päivisin raskasta työtä. Kun Callinicuksen hengellinen ohjaaja oli lähtenyt Athosvuorelle, Callinicus alkoi käyttää ravinnokseen vain vettä ja leipää ja paastosi jopa neljänkymmenen päivän jaksoja. Igumenin kiellettyä yltiöpäisen kilvoituksen Callinicus palasi paikalleen yhteisen ruokapöydän ääreen, mutta söi hyvin vähän. Lauantaisin ja sunnuntaisin hän söi juustoa ja joi maitoa, sillä hän ei halunnut ylpistyä paastoamisensa takia. Callinicuksen pelkkä ulkonäkökin kertoi jatkuvasta ruumiin kuolettamisesta. Hänen silmänsä olivat punaiset ja turvonneet kyynelistä, joita hän joka yö vuodatti keljassaan.

Vuonna 1813 Callinicus vihittiin papiksi, sillä alueella riehunut epidemia oli vienyt monien pappien hengen. Pappeuden pyhä sakramentti sai Callinicuksessa aikaan vielä suuremman kilvoitteluinnon. Hän kaksinkertaisti kilvoituksensa ja osoitti suurta rakkautta erotuksetta kaikkia veljiä kohtaan. Jumalallisen armon läsnäolo hänen sielussaan sai hänet näkemään kaikki ihmiset Jumalan kuvina, ja rakkaus ilmeni hänessä yhä kasvavana nöyryytenä. Kahden vuoden kuluttua Callinicus valittiin luostarin rippi-isäksi. Pian munkkien lisäksi myös monet seudun maallikot, papit, piispat, arvohenkilöt ja itse metropoliittakin riensivät Cernican luostariin saadakseen hengellistä lohdutusta ja ohjausta pyhältä pappismunkilta.

Jonkin ajan kuluttua Callinicus teki pyhiinvaellusmatkan Athosvuorelle, josta palattuaan hän sai nimityksen igumeniksi 31-vuotiaana vuonna 1818. Hänen nöyryytensä ja rakkautensa voittivat puolelleen vastahakoisetkin munkit. Koko veljestö alistui innolla nuoren igumenin johdettavaksi, jota he pitivät kuin Jumalan enkelinä. Pyhä Callinicus piti kuuliaisuutta luostarielämän perustana. Hän sanoi: “Kuuliaisuuteen perustuvan yhteisöelämän perustaja on Herramme Jeesus Kristus, joka on jättänyt meille esimerkiksi oman elämänsä maan päällä.” Callinicus neuvoi munkkeja välttämään turhia keskusteluja, sillä ne johtavat väistämättä panetteluun, ja keskittämään kaikki voimansa sisäiseen rukoukseen. Hän sanoi myös: “Igumeni on kaikkien sydänten sydän. Hän on polku, joka johtaa hänen ympärilleen kokoontuneet täydellistymiseen.”

Vuonna 1821 turkkilaiset tukahduttivat julmasti kansannousun Valakiassa. Monet Bukarestin asukkaat pakenivat Cernican luostarin turviin. Igumeni Callinicus otti kaikki pakolaiset vastaan, ruokki heitä luostarin antimilla ja lohdutti alakuloisia. Ruokavarat oli kuitenkin pian käytetty loppuun ja yhteisöä uhkasi nälänhätä. Pyhä Callinicus lankesi maahan rukoilemaan. Ennen pitkää portille saapui miehiä mukanaan kaksi härkävaunua täynnä leipää, jotka läheisen armeijaleirin pašša oli lähettänyt.

Pyhän Callinicuksen rukoukset pelastivat luostarin monta kertaa turkkilaisten uhasta. Kun turkkilaiset saapuivat paikalle ison tykin kanssa ja uhkasivat tuhota luostarin, pyhä Callinicus käski munkkien ja maallikkojen kokoontua kirkkoon kokoöiseen jumalanpalvelukseen. Palava rukous ja luostarin taivaallisen suojelijan pyhän Nikolaoksen varjelus saivat aikaan sen, että vihollinen vetäytyi vahinkoa aiheuttamatta.

Callinicuksen pastoraalinen huolenpito ulottui elämän kaikille aloille, Jumalan hänen huostaansa uskomien ihmisten hengellisistä ongelmista aina heidän jokapäiväisen elantonsa yksityiskohtiin. Callinicuksen evankeliuminmukainen elämä toimi kuin hengellisen magneetin tavoin. Muutamassa vuodessa hänen ohjaukseensa kerääntyneiden munkkien määrä kasvoi 350:een. Hän rakennutti veljestöä varten uuden kirkon, useita keljoja sekä verstaita, joissa he valmistivat kaiken, mitä yhteiselämää ja hyväntekeväisyyttä varten tarvittiin. Lisäksi useimmat Bukarestin ympäristön luostarit valitsivat hänet rippi-isäkseen ja hakeutuivat hänen hengelliseen ohjaukseensa.

Pyhän Callinicuksen nuhteeton evankeliumin mukainen elämä herätti myös kateutta. Eräänä päivänä yksi häneen vihamielisesti suhtautunut munkki juotti hänelle myrkkyä. Callinicus joutui vuoteenomaksi ja oli jo valmis antamaan sielunsa Jumalan haltuun, kun hän äkkiä kuuli taivaasta äänen, joka käski häntä nousemaan ja kertoi hänelle hänen nimityksestään Rîmnicu-Vîlcean piispaksi. Callinicus toipui nopeasti.

Rîmnicu-Vîlcean piispanistuin oli ollut tyhjänä kymmenen vuotta ja hiippakunta oli surkeassa tilassa. Piispantalo ja katedraali olivat lähes raunioina tulipalon jäljiltä, pappisseminaari oli suljettu, puutteellisesti koulutetut papit elivät enimmäkseen köyhyydessä ja monet kirkot olivat huonosti hoidettuja tai kokonaan suljettuja. Nöyrä Callinicus, joka oli aiemmin kieltäytynyt metropoliitan virasta, joutui taipumaan ruhtinas Barbu Stirbein vaatimukseen. Hänet vihittiin piispaksi vuonna 1850.

Callinicus ryhtyi heti toimeen. Hän kunnostutti piispantalon, rakennutti uuden katedraalin, avasi pappisseminaarin ja hankki painokoneen. Hän myös perusti Frasinein luostarin, jossa noudatettiin Athosvuoren ankaraa luostarisääntöä. Sinne hän vetäytyi mielellään tilaisuuden tullen viettääkseen aikaa luostarin hiljaisuudessa.

Pyhä Callinicus osoitti hengellistä laumaansa kohtaan rajatonta huolenpitoa ja laupeutta. Esikuvanaan hän piti pyhää Nikolaosta, jonka akatistoksen hän luki päivittäin. Myös piispana Callinicus oli valmis luopumaan kaikesta toisten hyväksi ja antoi jopa omia vaatteitaan tarvitseville. Oppilastaan Athanasiusta hän anoi kyynelsilmin löytämään jostakin rahaa köyhille, joita hän kutsui veljikseen Kristuksessa. Callinicuksella oli myös ihmeiden tekemisen sekä ennalta näkemisen ja profetian armolahjat. Hän esimerkiksi tiesi etukäteen vuoden 1877 sodan Venäjän ja Turkin välillä, samoin kuin ne suuret poliittiset muutokset, jotka tapahtuivat Romaniassa tsaarin ja Venäjän armeijan saapumisen jälkeen.

Vaikka Callinicuksen päivät kuluivat piispallisissa tehtävissä, hän omisti edelleen yönsä rukoukselle ja hengelliselle lukemiselle. Estääkseen itseään nukahtamasta hän asetti metallipainon lukemansa kirjan päälle, niin että hänen nukahtaessaan paino putosi lattialle herättäen hänet. Hän kannusti papistoa noudattamaan askeettista elämäntapaa ja rankaisi ankarasti, jos havaitsi heidän parissaan lahjontaa tai moraalittomuutta.

Palveltuaan piispanvirassa seitsemäntoista vuotta pyhä Callinicus vetäytyi Cernican luostariin, jossa hän kilvoitteli viimeisen elinvuotensa tavallisena munkkina. Hänen syventyessään kokonaan rukoukseen hänet ympäröi joskus sanoinkuvaamaton valo, jonka hänen keljassaan käyneet munkit saattoivat nähdä. Erään tällaisen valonäyn jälkeen hän sanoi oppilaalleen Athanasiukselle, joka kysyi siitä häneltä: “Ole tarkkaavainen, sillä enkelit ja muut taivaalliset olennot käyvät alituisesti tässä talossa. Muista, mitä olen kertonut ja näyttänyt sinulle.”

Pyhä Callinicus tiesi kuolemansa kolmetoista päivää etukäteen. Toisena pääsiäispäivänä 11. huhtikuuta 1868 hän tunsi voimistuvansa pitkän heikkouden jälkeen. Hän peseytyi, pukeutui kuolinvaatteisiinsa ja siunasi kaikkia paikalla olevia. Sitten hän kaatui risti kädessään seisaaltaan munkki Germanuksen käsivarsille sanoen: “Hyvästi! Me tapaamme jälleen toisen maailman ilossa!”

Romanian ortodoksinen kirkko kanonisoi pyhän Callinicuksen virallisesti vuonna 1955. Romanian kansa oli kuitenkin kunnioittanut häntä pyhänä jo kauan ennen virallista kanonisointia. Pyhän Callinicuksen reliikkejä säilytetään Cernican luostarissa ja niiden äärellä tapahtuu yhä ihmeitä.

Vanha testamentti paljastaa hyvin vähän yksityiskohtia vanhurskaan naisprofeetta Huldan elämästä. Vanhurskas profeetta Hulda eli Juudan kuningas Josian aikana (640–609 eKr.). Huldan lisäksi Vanhan liiton ajalta tunnetaan muitakin naisia, joita kutsuttiin naisprofeetoiksi. Näitä olivat Aaronin sisar Mirjam, Debora sekä profeetta Jesajan vaimo.¹

Hulda oli naimisissa. Hänen aviomiehensä Sallum työskenteli Jerusalemin temppelissä pyhien vaatteiden vartijana. Huldan appi oli nimeltään Tokhat, jonka isän nimeksi mainitaan Hasran. Hulda ja Sallum asuivat Jerusalemin uudessa kaupunginosassa.²

Huldan elinaikana Juudan kuningas Josia toteutti valtakunnassa uskonnollisen reformin. Josia pyrki palauttamaan oikean ja todellisen Jumalan palveluksen. Kuningas tuhosi valtakunnan alueella kaikki epäjumalanpalveluspaikat. Saatuaan koko maan puhtaaksi Josia käänsi huomionsa Jerusalemin temppeliin, jota alettiin korjata. Korjausten aikana temppelistä löydettiin Lain kirja (2. Aik. 34:3–14).

Kun Kuningas Josia sai kuulla, mitä kirjaan oli kirjoitettu, hän repäisi surussaan vaatteensa. Hän pyysi miehiään menemään kysymään neuvoa Herralta. “Kysykää sitä niin minun kuin kansani puolesta, kysykää koko Juudan tähden”, kuningas sanoi. “Herra on varmasti pahoin vihastunut meihin. Isämme ovat herättäneet hänen vihansa, kun eivät ole kuulleet tämän kirjan sanoja eivätkä ole eläneet kaikkien niiden käskyjen mukaisesti, jotka siihen on meitä varten kirjoitettu”, hän jatkoi (2. Kun. 22:3–13).

Kuninkaan miehet menivät profeetta Huldan luo ja esittivät tälle asiansa. Kuninkaan toimista kirjoittaneen pyhän Hieronymuksen (15.6.) mukaan ihmisten ei tulisi ihmetellä sitä, että Juudan kuningas kysyi neuvoa Sallumin vaimolta, kun vankeus ja Jumalan viha uhkasivat Jerusalemia. Pyhä Hieronymus totesi tästä, että pyhien kirjoitusten lakina on ylistää naisia silloin kun pyhät miehet epäonnistuvat.³

Hulda vastasi Josian lähettiläille Jumalan toteuttavan kaikki ne kiroukset, jotka olivat mainittuina Lain kirjassa. Profeetta ilmoitti Jumalan sanaksi seuraavan: “Minun vihani tulvii tämän paikan ylle, eikä se ehdy.” Näiden tuomiosanojen jälkeen Hulda kuitenkin lisäsi, että Jumala armahtaisi Josiaa tämän nöyryyden vuoksi.

Jumalan suuna toiminut Hulda antoi kuninkaalle seuraavanlaisen viestin: “Näin sanoo Herra, Israelin Jumala: Olet nyt kuullut sanani, ja ne ovat tehneet sydämesi levottomaksi. Sinä nöyrryit Jumalan edessä, kun kuulit, mitä olen sanonut tästä paikasta ja sen asukkaista. Sinä nöyrryit, sinä repäisit vaatteesi ja itkit edessäni, ja siksi minä kuulen sinua, sanoo Herra. Minä korjaan sinut isiesi luo, ja sinä pääset rauhassa hautaasi. Silmäsi eivät joudu näkemään sitä onnettomuutta, johon minä tämän paikan ja sen asukkaat saatan.”⁴

Profeetta Huldan sanat toteutuivat. Josian elinaikana Israelin asukkaat pysyivät uskollisina Herralle. Vasta Josian kuoleman jälkeen Israelia alkoi kohdata onnettomuus toisensa jälkeen. Nämä onnettomuudet johtivat lopulta Jerusalemin tuhoon ja siihen, että kansa joutui pakkosiirtolaisuuteen Babyloniin (609–587 eKr.). Profeetta Huldan loppuelämästä ei ole säilynyt tietoja.

Terentius ja hänen seuralaisensa kärsivät marttyyrikuoleman Deciuksen (249–251) vainoissa Afrikassa. Heidän tuomarinaan toimi maaherra Furtunatianus. Terentius kumppaneineen oli joutunut näkemään, kuinka monet kristityt vainoja säikähtäen olivat luopuneet uskostaan ja uhranneet epäjumalille. Niinpä he tekivät yhteisen päätöksen, että he vastustavat epäjumalien palvontaan pakottavia viranomaisia kaikilla sielunsa ja ruumiinsa voimilla. He muistuttivat toisiaan Kristuksen sanoista: “Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin mutta eivät kykene tappamaan sielua.” (Matt.10:28.) Kun nämä neljäkymmentä miestä vietiin maaherran eteen, he julistivat hänelle Kristuksen voimaa ja pilkkasivat epäjumalien heikkoutta. Hän käski heittää heidät vankilaan.

Sen jälkeen maaherra Furtunatianus kutsui eteensä joitakin päiviä aikaisemmin marttyyrikuoleman kärsineen Zenonin kristityt toverit Aleksanterin ja Teodoroksen, jotka hän oli jo aikaisemmin tuominnut. Hän kehotti heitä vielä kerran kieltämään uskonsa Kristukseen ja kumartamaan epäjumalia. Kun he jo saamastaan kurituksesta huolimatta edelleen vastustivat maaherraa, hän käski ruoskia heitä piikkipuun oksilla ja häränjänteillä. Kun ensimmäiset ruoskijat väsyivät, maaherra vaihtoi heidät toisiin. Marttyyrien selkää tökittiin tulikuumilla vartailla ja heidän haavoihinsa hierottiin suolattua etikkaa. Kun pyhät kaatoivat rukoustensa voimalla epäjumalien patsaat, keisari huolestui kovasti ja tajusi, ettei heitä voinut saada luopumaan Kristuksesta. Niin hän antoi käskyn, että heidät piti mestata.

Zenonin ystävien kärsittyä marttyyrikuoleman opettajansa esikuvan mukaan maaherra kutsui uudestaan eteensä Terentiuksen ja hänen kilvoittelutoverinsa. He tunnustivat rohkeasti Kristusta, ja heidät palautettiin vankilaan. Siellä heidän kaulaansa pantiin kahleet, ja myös heidän kätensä ja jalkansa kahlittiin. Heidän alleen levitettiin piikkimatto. He joutuivat kärsimään tätä julmaa kidutusta päiväkausia. Maaherra oli vieläpä kieltänyt antamasta heille mitään syötävää ja juotavaa. Jumala lähetti kuitenkin marttyyreille apunsa: pyhät enkelit tulivat vankilaan ja päästivät heidät irti kahleistaan. He toivat tullessaan myös taivaallista ruokaa. Näin vahvistuneina vangit vietiin taas maaherran eteen. Tälle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin suoda heille marttyyriseppele antamalla käsky mestata heidät.

Pappi Jaakob sekä diakonit Azadan¹ ja Abdisho² elivät Persiassa 300-luvulla. Pappi Jaakob oli kotoisin Fargathan kylästä ja diakoni Azadan puolestaan Vithneren kylästä. Abdishon kotikylää ei tunneta.

Rooman valtakunnassa kristityt saivat elää rauhassa vainojen päätyttyä vuonna 313. Persiassa seuraavat vuosikymmenet olivat kuitenkin marttyyriuden aikaa. Persian kuningas Šapur II (309–379) aloitti kristittyjen vainot 320-luvulla. Myös Jaakob, Azadan ja Abdisho joutuivat vainojen kohteeksi. He olivat pyhien marttyyrien piispa Akepsimaksen, pappi Joosefin sekä diakoni Aitalaksen (3.11.) tovereita.

Jaakobia, Azadania ja Abdishoa pidettiin vankilassa seitsemän kuukautta. Tämän jälkeen heidät vietiin persialaispappi Kurkašidin (Argogišer) eteen. Jaakobia, Azadania ja Abdishoa alettiin kiduttaa erittäin julmilla tavoilla. Kidutuksen aikana heidät hakattiin aivan mustelmille ja heidän sieraimiinsa kaadettiin viinietikan ja sinapin sekoitetta. Lopuksi heidät riisuttiin, sidottiin hirsipuuhun ja jätettiin roikkumaan kylmän yöilman armoille.

Aamun koitettua Jaakob, Azadan ja Abdisho otettiin alas hirsipuusta. Kärsimyksistään huolimatta he edelleen kieltäytyivät uhraamasta persialaisten palvomille auringolle ja tulelle. Tämän vuoksi heidät päätettiin surmata. Pyhät marttyyrit mestattiin miekalla. Marttyyrien kuoleman jälkeen pyöveli meni pesemään verisen miekkansa lähteessä. Kun hän kasteli miekan vedessä, lähde alkoi kuplia ja sen jälkeen siitä alkoi suihkuta verta veden sijasta. Tätä jatkui kuukauden ajan. Lopulta lähde kuivui kokonaan.