Pyhä Leonidas oli kotoisin Peloponnesokselta. Hän toimi seitsemän nuoren kristityn naisen muodostaman kuoron johtajana. Keisari Deciuksen (249–251) toimeenpanemien kristittyjen vainojen aikana muut alueen kristityt piiloutuivat, mutta nämä naiset lauloivat Leonidaksen johdolla edelleen rohkeasti hymnejä ja kiitosvirsiä julistaen näin pelkäämättä uskoaan. Heidät kaikki pidätettiin muutama päivä ennen pääsiäistä Argopoliksen eli nykyisen Nea Epidauroksen alueella ja vietiin Korinttiin maaherra Venustuksen eteen.

Ensiksi kuulusteltiin Leonidasta, joka vastasi maaherran uhkailuihin: “Koettele ruumistani tulessa, niin saat nähdä, että vaikka se hajoaisikin, sieluni pysyy muuttumattomana. Ennemminkin se iloitsee päästessään vapaaksi katoavaisen elämän siteistä.” Sen jälkeen maaherra kutsui neidot luokseen ja yritti uskotella heille, että heidän hengellinen isänsä oli luvannut uhrata epäjumalille. He eivät menneet tähän ansaan vaan totesivat: “Mekin kannamme koko sydämestämme uhrin Herrallemme Jeesukselle Kristukselle.”

Tämän jälkeen Leonidasta kuulusteltiin vielä uudelleen ja syytettiin tottelemattomuudesta keisaria kohtaan. Tähän hän vastasi: “Alistun kaikkeen, mitä taivaan ja maan Hallitsija käskee, mutta keisareita tottelen vain silloin, kun se on oikein.” Maaherra suuttui vastauksesta ja käski nylkeä Leonidaksen elävältä ja kärventää hänen kylkiään soihduilla.

Samalla Venustus kuulusteli toisen kerran seitsemää neitoa ja kysyi, olivatko he Leonidaksen sukulaisia. “On totta, ettemme ole hänen sukuaan emmekä samaa sukupuolta hänen kanssaan”, he sanoivat, “mutta meitä yhdistää sama usko ja samanlainen elämäntapa.” “Siksi saattekin kestää samat kidutukset kuin hän”, maaherra vastasi.

Kidutusten aikana marttyyrit huudahtelivat rohkeasti tunnustaen uskonsa: “Me olemme kristittyjä ja olemme valmiita kärsimään mitä tahansa Kristuksen tähden!” Lopulta maaherra päätti, että heidät oli hukutettava mereen. Kun heitä vietiin meren rantaan, Kharissa alkoi laulaa jäljitellen Mooseksen sisarta Miriamia Punaisen meren rannalla (2. Moos.15:20–21). Hän veisasi omin sanoin muiden yhtyessä lauluun: “Olen juossut juoksemistani, oi Herra, ja sotajoukko ajaa minua takaa, mutta Sinua en ole kieltänyt. Oi Herra, pelasta minun sieluni!” He jatkoivat lauluaan veneessäkin. Kun heidät oli viety noin viiden kilometrin päähän rannasta, heidän kaulaansa sidottiin raskas kivi ja heidän kätensä köytettiin selän taakse. Sitten Leonidas heitettiin ensimmäisenä mereen. Ennen hukkumistaan hän ehti vielä huutaa: “Tänään saan toisen kasteen sisäisen ihmiseni puhdistumiseksi.” Seitsemän neitoa heitettiin heti perään hänen jälkeensä.

Myöhemmin kristityt löysivät rannalta kaikkien marttyyrien ruumiit. Löytöpaikalle rakennettiin heidän kunniakseen 400-luvulla valtava kirkko, jonka pituus oli 220 metriä. Se tuhoutui maanjärsityksessä vuonna 551. Kirkon perustukset löytyivät vuosina 1956–1961 tehdyissä arkeologisissa kaivauksissa. Muitakin heille omistettuja arvokkaita kirkkoja on löytynyt.

Marttyyrien reliikit löydettiin erikoisella tavalla vuonna 1917. Jotkut Nea Epidauroksen hurskaat kristityt alkoivat saada ilmestyksiä, joissa kerrottiin, että tietyssä paikassa vähän kaupungin ulkopuolella on suuri aarre. Kun asiaa ryhdyttiin tutkimaan, paikalta löytyi kaksi kivistä sarkofagia, joissa toisessa oli kidutusten jälkiä kantava miehen luuranko ja toisessa seitsemän naisen luurangot. Argoksen metropoliitta tutki tapausta, ja paikalla alkoi heti tapahtua myös ihmeitä. Oli ilmeistä, että löydetyt luurangot olivat pyhän Leonidaksen ja hänen seitsemän suojattinsa reliikit. Epidauroksen asukkaat kiiruhtivat heti metropoliittansa johdolla rakentamaan reliikkien löytöpaikalle pyhille marttyyreille omistetun kirkon, josta on kehittynyt huomattava pyhiinvaelluskohde.

Agape, Irene ja Khionia olivat vaikutusvaltaisen ja varakkaan perheen tyttäriä Tessalonikasta. Kun keisari Diocletianus (284–305) antoi julistuksen, joka kielsi kristittyjä säilyttämästä pyhiä kirjoja kodeissaan, he pakenivat kaupungista ja piiloutuivat korkealle vuoristoon paikkaan, jonka lähellä oli järvi. Siellä he viettivät hurskasta elämää ohjaajanaan pyhä kilvoittelija nimeltä Zoilos, ja heidän sielunsa nousivat jo taivaallisiin korkeuksiin.

Pyhä marttyyri Khrysogonos oli “myrkytyksestä vapauttajana” tunnetun pyhän Anastasian (22.12.) hengellinen isä. Hänet mestattiin lähellä sitä järveä, jonka rannalla neidot asuivat, ja hänen ruumiinsa heitettiin veteen. Jumala paljasti kuitenkin Zoilokselle paikan, jossa Khrysogonoksen ruumis oli, ja hän ja sisarukset hautasivat sen kristillisesti. Muutaman päivän kuluttua Khrysogonos ilmestyi Zoilokselle ja ilmoitti, että yhdeksän päivän kuluttua Agape, Irene ja Khionia pidätetään ja he tulevat kärsimään marttyyrikuoleman yhdessä pyhän Anastasian kanssa. Kun Anastasia sai kuulla tästä, hän saapui nopeasti paikalle, vahvisti sisaria tulevaan kilvoitukseen ja lupasi tukea heitä vaikka oman henkensä uhalla.

Ilmoitettuna päivänä keisarin sotilaat löysivät sisarusten piilopaikan ja raahasivat heidät Makedonian maaherran Dulcetiuksen eteen yhdessä kolmen muun nuoren kristityn naisen Kassian, Filippan ja Eutykhian ja nuorukaisen Agathonin kanssa.

Marttyyrien alkuperäiset kuulustelupöytäkirjat löytyivät Roomasta vuonna 1902 kreikankielisenä käsikirjoituksena. Niiden mukaan kuulustelu sujui seuraavalla tavalla. Ensin maaherra tiedusteli heiltä ankaraan sävyyn: “Mikä mielettömyys muka estää teitä noudattamasta jumalallisten keisariemme määräyksiä?” Agathonille hän sanoi: “Miksi sinä olet kieltäytynyt syömästä jumalille uhrattua lihaa?” “Siksi, että olen kristitty”, Agathon vastasi. Kääntyen Agapen puoleen maaherra tiedusteli hänen vakaumustaan. Neito vastasi: “Uskon elävään Jumalaan enkä tahdo tehdä mitään omaatuntoani vastaan.” Sitten maaherra kysyi Ireneltä, miksi tämä ei tottele keisarin määräyksiä. “Jumalan pelon tähden”, tämä vastasi. Khionia antoi saman vastauksen. Kassia puolestaan sanoi, että hän tahtoo pelastaa sielunsa, ja Filippa julisti, että hän kuolisi mieluummin kuin koskisi epäjumalille uhrattuun lihaan. Eutykhia oli yhtä luja tunnustuksessaan, mutta koska hän oli seitsemättä kuukautta raskaana, maaherra käski pitää häntä vankilassa. Sitten maaherra kääntyi vielä Agapen puoleen toivoen taivuttavansa tämän myöntyväiseksi. Mutta Agape vastasi: “Minun on mahdotonta alistua Saatanalle. Et onnistu muuttamaan mieltäni, sillä päätökseni on luja.” Maaherran kysymykseen: “Kuka on johtanut teidät tähän mielettömyyteen?”, Khionia vastasi: “Kaikkivaltias Jumala ja Hänen ainoa Poikansa Herramme Jeesus Kristus!”

Havaittuaan, että kaikki hänen yrityksensä muuttaa marttyyrien mieltä olivat turhia, maaherra julisti seuraavan päätöksen: “Tuomitsen Agapen ja Khionian poltettaviksi elävinä, koska he ovat toimineet jumalattomalla tavalla ylimmän herramme keisarin jumalallisia julistuksia vastaan ja jatkavat kristittyjen turmiollisen uskonnon tunnustamista ja julistamista. Tämä usko on inhotus kaikille hurskaille ihmisille. Mitä taas tulee Agathoniin, Kassiaan ja Filippaan, määrään, että heidät on pidettävä vankilassa heidän nuoren ikänsä tähden.”

Agapen ja Khionian kuolemantuomion jälkeen vartijat toivat Irenen uudelleen oikeusistuimen eteen, koska he olivat löytäneet hänen hallustaan pyhiä kirjoituksia, vaikka hän oli kieltänyt omistavansa niitä. Dulcetius uhkasi häntä kuolemalla, mutta lupasi säästää hänen elämänsä, jos hän suostuisi uhraamaan epäjumalille ja söisi uhrilihaa. “En missään tapauksessa”, pyhä julisti, “sillä ikuinen rangaistus uhkaa niitä, jotka kieltävät Jumalan sanan. Se näet kehottaa meitä rakastamaan kuolemaakin. Sen takia annamme mieluummin polttaa itsemme elävinä kuin luovutamme teille pyhät kirjamme.”

Kuulustelu oli varsin päällekäypä, mutta nuori Jumalan palvelija osoitti sen aikana todellista Kristuksen sotilaan rohkeutta. Lopulta maaherra käski riisua hänet alasti ja viedä bordelliin. Mutta Kristuksen armo suojeli neitsyttä eikä kukaan uskaltanut koskea häneen eikä edes loukata häntä sopimattomin sanoin. Hänet tuotiin takaisiin Dulcentiuksen eteen, joka kysyi tiukasti: “Aiotko yhä pysyä tässä hulluudessasi?” “Se ei ole hulluutta vaan todellisen Jumalan palvelemista!” Irene huudahti. “No, sitten saat oikeudenmukaisen palkan hävyttömyydestäsi”, maaherra vastasi. Hän kirjoitti seuraavan tuomion: “Koska Irene ei suostu tottelemaan keisarin ohjeita ja uhraamaan vaan pysyy itsepintaisesti kristillisessä uskossaan, määrään, että hänetkin on sisartensa tavoin poltettava elävältä.”

Seuraavana päivänä sotilaat veivät Irenen samalle korkealle paikalle, jossa hänen sisarensa oli poltettu, sytyttivät rovion ja käskivät hänen heittäytyä siihen. Jumalaa ylistäen ja psalmeja laulaen pyhä neito astui liekkeihin ja uhrasi itsensä Herralle tuoksuvaksi uhriksi. Tämä tapahtui huhtikuun 1. päivänä vuonna 304. Myöhemmin lähelle Tessalonikan muureja rakennettiin kirkko, joka on omistettu näille kolmelle sisarelle.

Pyhät Felix, Januarius, Fortunatus ja Septimus elivät 300-luvun alkupuolella Thibiucan kaupungissa Pohjois-Afrikassa. Felix oli vihitty kaupungissa olevien kristittyjen piispaksi ja Januarius oli pappi. Fortunatus ja Septimus olivat hurskaita maallikkokristittyjä.

Vuonna 304 maaherra Magnianus saapui Thibiucan kaupunkiin. Magnianuksen tehtävänä oli toimeenpanna keisari Diocletianuksen määräys, jonka mukaan kaikki kristittyjen pyhät kirjoitukset oli poltettava. Magnianus käski pidättää piispa Felixin ja pappi Januariuksen sekä Fortunatuksen ja Septimuksen.

Kristittyjen seisoessa maaherran edessä tämä luki heille keisarillisen määräyksen. Magnianus sanoi, että heidän tulisi totella ja luovuttaa kaikki kirkosta löytyvät kirjoitukset hänelle. Felix kieltäytyi jyrkästi tottelemasta käskyä. Piispa ilmoitti, etteivät kristityt tällaisessa tapauksessa tottelisi edes keisaria. “Hyvä maaherra, on kirjoitettu: Älkää antako koirille sitä, mikä on pyhää, älkääkä heittäkö helmiänne sikojen eteen”,¹ piispa Felix sanoi.

Kuullessaan tämän maaherra alkoi uhkailla Felixiä ja hänen kumppaneitaan. “Älä päästä suustasi tuollaisia älyttömyyksiä minun edessäni, vaan taivu keisarin tahtoon”, Magnianus ärjähti ja uhkasi lähettää kristityt prokonsulin luo rangaistavaksi. Felix kuunteli uhkauksia tyynesti. “Olen samanlainen nyt kuin olisin kuninkaanne edessä”, piispa ilmoitti.

Felix ja hänen kumppaninsa heitettiin vankilaan. Kolmeen päivään heille ei annettu mitään syömistä eikä vesipisaraakaan juomiseksi. Tämän jälkeen Felix tuotiin uudelleen Magnianuksen kuulusteltavaksi. Jälleen piispa osoitti horjumattomuutensa: hän ei luovuttaisi pyhiä kirjoituksia. Turhautunut maaherra päätti lähettää Felixin ja hänen kumppaninsa prokonsulin luo.

Prokonsuli piti pyhiä marttyyreja vangittuina yhdentoista päivän ajan. Hänkään ei saanut heitä taipumaan keisarilliseen määräykseen. Tämän vuoksi prokonsuli lähetti Felixin, Januariuksen, Fortunatuksen ja Septimuksen prefektin luo. Prefektin luona vankeja jälleen kuulusteltiin, minkä jälkeen heidät heitettiin pimeään tyrmään viideksitoista päiväksi.

Vankeusajan vaikeudet eivät murtaneet pyhiä marttyyreja, vaan he jaksoivat jopa laulaa Jumalalle kiitosveisuja. Rangaistukseksi heidät vietiin pieneen laivaan ja jätettiin sidottuina ahtaisiin karsinoihin, joissa heidän päällään seisoi hevosia. Laiva jätettiin ajelehtimaan merelle. Neljän päivän ajan Felix, Januarios, Fortunatos ja Septimos olivat hevosten tallottavina ilman ruokaa ja juomaa, kunnes he onnistuivat pääsemään vapaaksi ja ohjaamaan laivan läheiseen satamaan.

Kuullessaan Felixin ja hänen kumppaniensa kärsimyksistä paikalliset kristityt tulivat salaa auttamaan heitä ja ottivat heidät koteihinsa asumaan. Jonkin ajan kuluttua Felix ja hänen ystävänsä nostivat laivan ankkurin ja purjehtivat takaisin kotiseuduilleen. Siellä he kuitenkin joutuivat jälleen maaherran kuulusteltavaksi. Kaikkien koettelemustensa jälkeenkään pyhät marttyyrit eivät suostuneet tottelemaan käskyä luovuttaa pyhät kirjoitukset pakanoiden tuhottavaksi. Tämän vuoksi pyhät Felix, Januarios, Fortunatus ja Septimus mestattiin ja he saivat Jumalalta marttyyrien kruunut.

Pyhä Optatus ja seitsemäntoista hänen kanssaan kärsinyttä kristittyä elivät keisari Diocletianuksen vainojen aikaan (289–305). He kaikki saivat marttyyrien kruunut vuonna 304 Zaragozan kaupungissa Pohjois-Espanjassa. Kaikkien Optatuksen marttyyritovereiden nimiä ei tiedetä, mutta heidän joukossaan oli neljä Saturninusta sekä Caius ja Crementius.

Zaragozan kaupungissa eli myös neitsyt Encratis, jonka sisimmässä paloi harvinaisen voimakas rakkaus Jumalaa kohtaan. Encratis joutui myös pidätetyksi vainojen aikaan ja häntä kidutettiin käsittämättömän raa’asti. Encratista murjottiin ja raadeltiin, hänen sisäelimiään revittiin ulos ja hänen rintojaan leikeltiin. Näistä kidutuksista huolimatta ihmeellisen elinvoimainen Encratis pysyi hengissä. Hänet heitettiin vankilaan, ja hiljalleen hänen haavansa ja ruhjeensa alkoivat jopa parantua. Lähteissä ei kerrota pyhän Encratiksen kuolemasta, joten on mahdollista, että hän säilyi hengissä vainojen ajan yli.

Pyhien marttyyrien Optatuksen, seitsemäntoista hänen kanssaan kärsineen sekä pyhän neitseen Encratiksen elämäkerrat ovat säilyneet runoilija Aurelius Prudentius Clemensin teksteissä. Prudentius oli itsekin kotoisin Zaragozasta ja eli 300-luvun jälkimmäisellä puoliskolla.

Pyhä Fructuosus eli 600-luvulla. Hän oli kotoisin Espanjasta ja hänen isänsä oli upseeri. Fructuosuksen perhe kuului visigoottien kuninkaalliseen sukuun. Perheen yhteiskunnallinen asema asetti pojalle suuret maalliset odotukset. Vanhempien kuolema kuitenkin vapautti nuoren miehen maallisista siteistä. Fructuosus saattoi omistaa koko elämänsä Jumalan palvelemiseen, ja hän lähti hetimiten opiskelemaan teologiaa Palencian piispan perustamaan seminaariin.

Opintojen päätyttyä Fructuosus myi kaiken maaomaisuutensa ja jakoi suurimman osan saamistaan varoista köyhille. Lopuilla rahoilla hän perusti luostareita. Fructuosus vihittiin munkiksi, ja pian hän vetäytyi viettämään erakkoelämää Vierzon vuoristoon. Kerran eräs metsästäjä näki hänen liikkuvan rinteellä ja luuli häntä villieläimeksi. Metsästäjä viritti jo joustaan ampuakseen nuolen, kun hän huomasi erakon rukousasentoon nostetut kädet ja ymmärsi, että kyseessä oli ihminen.

Vuoristoerakon luokse alkoi pian saapua enkelielämää kaipaavia miehiä, jotka jäivät hänen oppilaikseen. Fructuosus perusti hengellisille lapsilleen luostarin, jonka nimeksi tuli Complutum. Kun luostarin toiminta oli saatu järjestettyä, Fructuosus luovutti sen ohjat toisten käsiin. Itse hän vetäytyi jälleen erämaan yksinäisyyteen.

Fructuosus etsi itselleen asuinpaikan syvältä metsän uumenista, mutta tälläkään kertaa hän ei saanut olla kauan yksin, vaan hänet löydettiin pian. Jopa närhilinnut tuntuivat ilmiantavan pyhän miehen piilopaikan muulle maailmalle tervehtimällä tätä iloisesti. Monet saapuivat Fructuosuksen luokse saadakseen hengellistä ohjausta, ja hänen innoittamanaan kokonaisia perheitä siirtyi maailmallisen elämän piiristä luostariasukeiksi.

Kaikilla luostarielämästä kiinnostuneilla ei kuitenkaan ollut mielessään Jumalan palveleminen: jotkut halusivat vain paeta asevelvollisuutta. Tämän vuoksi määrättiin, että luostariin vetäytymiseen tarvittiin kuninkaallinen lupa. Fructuosus kirjoitti luostareita varten kaksi luostarisääntöä, joista toinen oli erittäin tiukka ja perustui täydelliseen kuuliaisuuteen. Se koski hänen aiemmin perustamaansa Complutumia. Toinen luostarisääntö puolestaan oli tarkoitettu niin sanottuja ”sukuluostareita” varten. Nämä olivat tietyn suvun rakennuttamia, niiden rakennukset pysyivät suvun hallussa ja useimmiten myös luostarin johtaja tuli tuosta samasta suvusta.

Fructuosus ymmärsi, että omassa kotimaassaan hänen oli mahdotonta elää erakkona. Tämän vuoksi hän alkoi suunnitella matkaa Egyptiin, jossa hän voisi kilvoitella niin kuin aiempien vuosisatojen erämaaisät. Fructuosuksen saama kuninkaallinen käsky esti kuitenkin hänen matka-aikeensa. Kilvoittelijaa suuresti arvostava hallitsija määräsi, että tämän oli tultava hänen luokseen. Saavuttuaan hoviin Fructuosukselle järjestettiin vartijat, jotta hän ei pääsisi lähtemään maasta. Pian tämän jälkeen hänet vihittiin puolipakolla Dumiumin piispaksi ja vuonna 656 hänet valittiin Bragan arkkipiispanistuimelle. Samana vuonna Fructuosus osallistui myös Toledon kirkolliskokoukseen.

Piispuudestaan huolimatta Fructuosus piti kiinni askeettisesta elämäntavastaan ja eli kuten munkki. Piispallisen työsarkansa alussa Fructuosus kohtasi paljon vastustusta, mutta hiljalleen hänen kärsivällisyytensä ja sävyisyytensä lepytti vastustajat. Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän Fructuosus pyysi, että hänet kannettaisiin kirkkoon. Siellä hänet asetettiin lepäämään ristinmuotoisen tuhkakasan päälle alttaripöydän eteen. Pyhä Fructuosus nukkui kuolonuneen vuonna 665. Hänen reliikkejään säilytetään nykyisin Santiago de Compostellassa.

Pyhä Mikael oli kotoisin Vähän-Aasian Burlasta. 18-vuotiaana hän meni turkkilaisen kuparisepän oppipojaksi. Mestarinsa vaikutuksesta hän kielsi kristinuskon suuren paaston ensimmäisenä lauantaina vuonna 1772. Mutta kun Kristuksen ylösnousemuksen juhla pyhä pääsiäinen koitti, hän tuli tuntoihinsa kuullessaan nuorten laulavan eräässä tavernassa iloiten pääsiäistroparia: “Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi.” Heti hän syöksyi ulos turkkilaisen työpajasta ja riensi itsekin laulamaan tätä riemun ylistysvirttä heidän kanssaan.

Kun lähistöllä olleet turkkilaiset huomasivat tämän, he huomauttivat Mikaelille, ettei muslimin ole sopivaa lausua tuollaisia sanoja, jotka kuuluvat vain kristityille. Tähän tämä vastasi: “Huomenna näette, mitä minusta tulee.” Seuraavana päivänä hän meni turkkilaisen tuomarin luo ja esitti tälle kysymyksen: “Onko lain mukaan oikein, että se, jota petkutettiin antamalla hänelle kullan sijaan lyijyä, antaa lyijyn pois ja saa kultansa takaisin?” “Tietenkin on”, tuomari vastasi. Silloin marttyyri sanoi: “Ota sinä siis takaisin lyijy, jonka olet minulle antanut, eli oma uskontosi, ja minä otan takaisin kultani eli vanhempieni pyhän uskon, jonka olin luovuttanut sinulle.” Näin Mikael tunnusti rohkeasti uskonsa Kristukseen, kaikkivaltiaaseen Jumalaan ja kaikkien Tuomariin, läsnä olleiden turkkilaisten edessä.

Turkkilaiset ihmettelivät Mikaelin rohkeutta ja koettivat houkutella hänet takaisin islamiin Kristusta halventaen ja Muhammedia ylistäen, imarteluin ja lupauksin. Mutta nähdessään Mikaelin uskon lujuuden he heittivät hänet vankilaan. Kahden päivän kuluttua Mikaelia kuulusteltiin uudestaan, ja kun hän taas tunnusti Kristuksen todelliseksi Jumalaksi, hänet tuomittiin kuolemaan. Kun häntä vietiin mestattavaksi, hän oli täynnä iloa ja pyysi anteeksi paikalle kokoontuneilta kristityiltä. Hänen päänsä katkaistiin miekalla, ja näin hän sai marttyyrien kuihtumattoman seppeleen.

Mikaelin ruumis jätettiin kolmeksi päiväksi mestauspaikalle, ja koko sen ajan se hohti valkeana kuin lumi. Sitten se heitettiin mereen. Aallot kuljettivat ruumiin Foinikian rannikolle. Alueen kristityt löysivät sen rannalta yhdessä hänen kunniakkaan päänsä kanssa. He veivät reliikit Pyhän Foteinen kirkkoon, jonne ne haudattiin juhlallisesti.

Pyhittäjä Feodora oli Tverin ruhtinaan Johanneksen tytär. Hän syntyi vuonna 1331 ja sai nimen Anastasia (Vassa). Kaksitoistavuotiaana hänet annettiin vaimoksi Nižni Novgorodin ruhtinaalle Andreille. Liitosta ei syntynyt lapsia. Kahdentoista avioliittovuoden jälkeen ruhtinas Andrei kuoli vihkiydyttyään sitä ennen munkiksi. Ruhtinatar eli sen jälkeen maailmassa vielä neljä vuotta. Sitten hän jakoi omaisuutensa köyhille, vapautti palvelijansa ja meni Nižni Novgorodissa sijaitsevaan Pyhän Annan luostariin. Pyhä Dionisi, Suzdalin tuleva arkkipiispa (26.6.), vihki hänet nunnaksi.

Pyhittäjä Feodora eli hyvin askeettisesti. Hän paastosi usein päivän tai kaksi tai joskus viisikin päivää syömättä mitään. Yöt hän vietti rukoillen ja kyyneliä vuodattaen ja piti päällään jouhipaitaa. Hän edistyi nöyryydessä ja rakkaudessa ja kesti vihastumatta kaikki loukkaukset. Hänen pyhän elämänsä esimerkki houkutteli luostariin hurskaita neitoja. Feodora vastasi sisarten hengellisestä ohjauksesta ja sisariston lukumäärä kasvoi yli sataan. Pyhittäjä Feodora nukkui kuolonuneen vuonna 1378.

Pyhät apostolit Aristarkhos, Pudens ja Trofimos kuuluvat Vapahtajan seitsemänkymmenen apostolin joukkoon. He elivät ensimmäisellä vuosisadalla. Pudensin kastajana oli ilmeisesti itse apostoli Pietari (29.6.). Heistä kaikista tuli apostoli Paavalin (29.6.) oppilaita.

Pyhä Aristarkhos oli juutalainen ja kotoisin Tessalonikasta. Hän oli jo iäkäs päästessään Kristuksen apostolien joukkoon. Apostoli Paavali piti häntä suuressa arvossa. Kirjeessään kolossalaisille Paavali nimitti Aristarkhosta vankitoverikseen (4:10). Aristarkhos oli Paavalin mukana, kun tämä matkusti Efesoon, Makedoniaan, Kreikkaan, Juudeaan ja Roomaan.

Ollessaan Efesossa Paavali, Aristarkhos ja heidän seuralaisensa joutuivat paikallisten pakanoiden hyökkäyksen kohteeksi. Hyökkääjät olivat käsityöläisiä ja metalliseppiä Artemiksen temppelistä. Epäjumalien palvonnasta hyötyneet kultasepät pelkäsivät menettävänsä tulonsa kristillisen evankeliumin leviämisen takia. Niinpä käsityöläiset raahasivat Aristarkhoksen kaupungin teatteriin, jossa vallitsi täydellinen sekasorto. Sinne oli kokoontunut ihmisiä, jotka eivät edes tienneet mikä oli kokoontumisen syy. Aristarkhokselle olisi saattanut käydä huonosti, ellei Efeson kaupunginsihteeri olisi saanut väkijoukkoa rauhoittumaan ja hajaantumaan. Tästä hyökkäyksestä kerrotaan Apostolien teoissa (19:23–40).

Tämän jälkeen Aristarkhos auttoi Paavalia keräämään varoja Palestiinan kristityille. Aristarkhos myös seurasi Paavalia Roomaan, jossa Paavali vangittiin ensimmäisen kerran (60–62). Myöhemmin Aristarkhos vihittiin Syyriassa sijaitsevan Apamean piispaksi. Häntä kutsuttiin toiseksi Johannes Kastajaksi, sillä Edelläkävijän tavoin hänkin pukeutui jouhipaitaan ja eli erittäin askeettisesti. Pyhä apostoli Aristarkhos sai marttyyrien kruunun keisari Neron (37–68) vainoissa.

Pyhä Pudens oli Rooman kansalainen ja senaattori. Hän oli vielä nuori mies liittyessään Kristuksen seuraajiin. Apostoli Paavali mainitsee Pudensin toisessa kirjeessään Timoteukselle (4:21). Paavali tervehtii Timoteusta Pudensin puolesta ja kirjoittaa: “Sinulle lähettävät terveisiä Eubulos, Pudens, Linos, Claudia ja kaikki veljet.”

Pyhä Johannes Krysostomos (13.11.) kirjoittaa näistä neljästä apostolin nimeämästä tervehdyksen lähettäjästä. Kultasuinen kirkkoisä huomauttaa, ettei Paavali mainitse muita veljiä nimeltä. “Huomaatko, että nimeltä mainitut olivat kaikista palavimpia?”¹ Aristarkhoksen tavoin myös pyhä apostoli Pudens kärsi marttyyrikuoleman keisari Neron vainoissa. Hänet surmattiin mestaamalla.

Pyhästä Trofimoksesta tiedetään, että hän oli kreikkalainen ja kotoisin Efesoksesta. Hänkin matkasi apostoli Paavalin kanssa. Efeson mellakoiden jälkeen Trofimos seurasi Paavalia Eurooppaan ja jälkeenpäin odotteli Paavalia Troaksessa. Trofimos kuului niiden kahdeksan ystävän joukkoon, jotka kulkivat Paavalin kanssa tämän kolmannella lähetysmatkalla Kreikasta Jerusalemiin.

Jerusalemissa Paavalia syytettiin valheellisesti, että hän olisi tuonut kreikkalaisen Trofimoksen mukanaan juutalaiseen temppeliin ja antanut hänen astua sisemmälle sisäpihalle, jonne pääsy oli kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty kaikilta ei-juutalaisilta. Raivostuneet juutalaiset alkoivat kapinoida ja ottivat Paavalin kiinni. He aikoivat tappaa Paavalin, mutta paikalle saapuneet roomalaissotilaat estivät juutalaisten aikeet. Sotilaat pidättivät Paavalin ja veivät hänet oman tuomioistuimensa eteen (Ap. t. 21:27–36).

Matkatessaan myöhemmin kohti Roomaa apostoli Paavali mainitsee Trofimoksen toisessa kirjeessään Timoteukselle. Epistolassa Paavali toteaa jättäneensä sairastuneen Trofimoksen Miletokseen (4:20). Kahden muun tänään muisteltavan apostolin tavoin myös pyhä apostoli Trofimos mestattiin keisari Neron vainojen aikaan. Näiden kolmen apostolien muistopäivä on alun perin 14. huhtikuuta, mutta slaavilaisessa kalenterissa se on siirretty huhtikuun 15. päiväksi, mikä on vakiintunut käytännöksi Suomessakin.

Pyhät Sukias, Lukianos, Polyeuktos, Kodratos, Antiokhos, Iksoron, Memmas, Fokas, Sergios, Dometios, Adrian, Zosimas, Viktor, Thalkissos, Jordan, Anastasios, Teodoros, Jaakob ja Teodosios syntyivät armenialaisiin ylimysperheisiin ensimmäisellä vuosisadalla. Ylhäisen syntyperänsä vuoksi he kaikki päätyivät Armenian kuninkaallisen perheen palvelukseen. Ensimmäisen vuosisadan loppupuolella Armenia ulottui Kaspianmereltä Kappadokiaan. Sitä hallitsi kuningas Artašes, jonka puolisona oli kuningatar Satenik.¹ Sukias ja hänen kumppaninsa sekä muu hoviväki asuivat palatsissa kuninkaallisen parin kanssa.

Kun pyhän apostoli Taddeuksen (24.8.) oppilas pyhä Voskeank saapui Armenian Artašatin alueelle, pyhä Sukias ja hänen kumppaninsa ottivat innokkaasti vastaan pelastavaisen ilosanoman Kristuksesta. Voskeank kastoi heidät, ja niin heistä tuli kristittyjä. Kuningatar Satenikin kuultua osan ylhäisöstään kääntyneen joukolla kristityiksi hän kielsi heti kristilliseltä lähetyssaarnaajalta pääsyn palatsiin. Voskeank pakeni ja hänen uudet oppilaansa seurasivat häntä.

Karkurit jäivät kuitenkin pian kiinni. Heidät vanginneet hovimiehet yrittivät turhaan saada heitä palaamaan palatsiin. Sukias ja hänen kumppaninsa ilmoittivat, että tahtoivat seurauksista huolimatta pysyä yhdessä hengellisen isänsä kanssa. Pyhä Voskeank tapettiin, ja niin hän sai Jumalalta marttyyrien kruunun. Kukaan ei kuitenkaan uskaltanut koskea ylhäisiin Sukiakseen ja hänen kumppaneihinsa. Niinpä Sukias seuralaiseneen pakeni Zrabashin vuorelle. Vuori sai myöhemmin pyhän Sukiaksen mukaan uuden nimen, Sukavet.

Sukias ja hänen kumppaninsa elivät vuorella neljäkymmentäneljä vuotta. Tuona rauhaisana aikana he viettivät enkelimäistä elämää, jota rytmitti jatkuva rukous. Askeettien ruokavalio koostui maassa luonnostaan kasvavista yrteistä, hedelmistä ja vihanneksista. Ihmeellisellä tavalla Jumala myös puetti pyhät kilvoittelijansa paksuun karvaan, joka kasvoi heidän ruumiinsa suojaksi.

Kuningas Artašes kuoli vuoden 130 tienoilla. Kuninkaan uusi seuraaja sai pian kuulla, että jotkut hänen alamaistaan olivat muutama vuosikymmen aiemmin jättäneet kaiken elääkseen kristillistä elämää. Niinpä uusi kuningas lähetti armeijajoukon etsimään Sukiasta ja hänen kumppaneitaan.

Kuninkaallisen armeijan löydettyä karvan peittämät kristityt he eivät ensin tajunneet näiden olevan lainkaan ihmisiä. Toivuttuaan hämmennyksestä armeijan johtaja alkoi kysellä Sukiaalta, miksi kumppanukset elelivät vuorilla. Sukias vastasi, että hän ja hänen ystävänsä olivat paenneet maailmallista elämää. “Me halusimme elää Jumalalle omistettua elämää rauhallisessa paikassa ja luottaa Hänen huolenpitoonsa kaikissa asioissa”, Sukias sanoi.

Päällikkö lupasi Sukiaalle ja tämän kilvoitteluveljille ylellistä elämää, jos he palaisivat takaisin palatsiin. Tähän Sukias ja hänen kumppaninsa vastasivat: “Olemme Jumalan palvelijoita ja palkkiomme aika lähestyy. Emme mitenkään voi hylätä tätä elämäntapaa ja vieraantua Herrasta.”

Armeijan päällikön kuullessa kristittyjen vastauksen hän kysyi ihmeissään: “Oletteko vaihtaneet vapautenne ja ylhäisen syntyperänne ristiinnaulittua palvovien orjien uskoon?” Sukias ja kumppanukset vastasivat yhteen ääneen, että Kristus oli todella Jumala. “Jos sinä tuntisit Hänet, tekisit samoin kuin me, sillä Hän antaa iankaikkisen elämän”, urheat kristityt sanoivat päällikölle. Tämän jälkeen Sukiasta ja hänen kumppaneitaan alettiin kiduttaa. Koska yksikään heistä ei luopunut uskostaan Kristukseen, armeijan päällikkö käski mestata heidät.

Jaakob ja Teodosios onnistuivat kuitenkin pakenemaan mestaajia. He hautasivat marttyyrikuoleman kärsineiden kumppaneidensa ruumiit ja jäivät kilvoittelemaan paikalle. Monet kristityt saapuivat kunnioittamaan pyhien marttyyrien reliikkejä, ja osa heistä jäi kilvoittelemaan Jaakobin ja Teodosioksen kanssa. Niinpä paikalle syntyi hiljalleen suuri askeettien yhteisö. 200-luvun lopussa Armenian valontuoja pyhä Grigor Valontuoja (Gregorios, 30.9.) rakennutti paikalle kirkon ja luostarin. Pyhien marttyyrien hautapaikalle puhkesi myös parantava lähde.

Georgian ortodoksinen kirkko on ominut saman tradition ja kunnioittaa pyhää marttyyri Sukiaa ja hänen 16 kilvoittelijatoveriaan “georgialaisina ylhäisömiehinä”, jotka palvelivat ensimmäisellä vuosisadalla Kaukasuksen Albanian² ruhtinaskunnan hallitsijan hovissa. Georgialaisen version mukaan Sukian joukko päätti kääntyä kristityiksi Armeniassa, minkä jälkeen he vaelsivat etelään ja ottivat kasteen Eufratjoessa. Nähtyään Kristuksen ilmestyvän läheisen kukkulan laella he pystyttivät sinne ristin ja jäivät kilvoittelemaan kastepaikalleen. Myöhemmin Armenian kuninkaan lähetit surmasivat viisi heistä samalla paikalla. Sittemmin loput heistä siirtyivät kilvoittelemaan Sukavetin (Sukaket) vuorelle Bagdevandin kylän lähistölle. Kun Albanian kuninkaan lähetti löysi pyhän Sukian, tämä muistutti villi-ihmistä. Heidät poltettiin kuoliaaksi.

Pyhä Pausolypios eli keisari Hadrianuksen aikana (117–138). Tuolloin kristittyjä vainottiin ja evankeliumin opettaminen oli kiellettyä. Pausolypios pidätettiin, koska hän pyrki julkisesti levittämään kristillistä uskoa. Hänet vietiin Traakian prefekti Priscuksen eteen. Koska Pausolypios ei suostunut luopumaan uskostaan Kristukseen, hänelle annettiin kuolemantuomio.

Prefekti Priscus käski ensin ruoskia Pausolypioksen, minkä jälkeen häntä lähdettiin viemään mestauspaikalle. Matkalla Pausolypioksen siteet löystyivät ja hänen onnistui paeta. Pausolypios löysi erakkoyhteisön ja siellä hän omisti elämänsä rukoukselle. Jonkin ajan kuluttua pyhä Pausolypios nukkui rauhassa kuolonuneen.

Joissain lähteissä mainitaan Pausolypioksen yhteydessä Teodoros-niminen pappi, joka kärsi marttyyrikuoleman samoihin aikoihin. Hänet mestattiin miekalla. Heidän muistopäiväänsä on vietetty myös 8.4.