Pyhä Daavid syntyi 1500-luvun alussa Gardinitsan kylässä Kreikan mantereella Euboian saaren vastaisella rannikolla. Hänen isänsä oli pappi. Kolmevuotiaana hän katosi kotoaan vanhempiensa suureksi suruksi. Kun hänen isänsä meni kuuden päivän kuluttua lauantaina kyläläisten kanssa toimittamaan ehtoopalvelusta kylän ulkopuolella sijaitsevaan Pyhän Johannes Kastajan kirkkoon, hän suureksi ilokseen ja hämmästyksekseen löysi lapsen sieltä. Kun isä kysyi pojalta, kuka oli tuonut hänet sinne, tämä osoitti kasvot loistaen pyhän Johannes Kastajan ikonia. Tapausta ihmeteltiin kylässä kauan.

Viisitoistavuotiaana Daavid lähti maallisesta kodistaan etsimään itselleen hengellistä kotia. Hän tutustui pian pappismunkki Akakiokseen, joka otti hänet oppilaaksi luostariinsa. Jonkin ajan kuluttua Akakios lähti luostaristaan etsimään opettajikseen pyhittyneitä kilvoittelijoita ja otti mukaansa Daavidin. He kiertelivät monissa eri luostareissa ja jäivät lopulta pitemmäksi aikaa Olymposta vastapäätä olevalla Ossavuorella sijaitsevaan Oikonomioksen luostariin, jossa Daavid vihittiin munkkidiakoniksi. Akakios päätti kuitenkin lähteä Athosvuorelle ja otti Daavidin mukaansa. Siellä he tutustuivat moniin kilvoittelijoihin. Akakios jätti Daavidin Suuren lavran luostariin mutta suuntasi itse kulkunsa Konstantinopoliin. Siellä patriarkka vihki hänet piispaksi, ja hänestä tuli Naupaktoksen ja Artan metropoliitta¹. Akakios tahtoi vihkiä Daavidinkin piispaksi ja kutsui hänet välittömästi luokseen Athokselta, mutta nöyrä Daavid kieltäytyi ja palveli hiippakuntaa munkkidiakonina jatkaen askeettisia kilvoituksiaan.

Kerran metropoliitta lähetti Daavidin Artasta Naupaktokseen asioille. Daavid taittoi neljän päivän matkan paljain jaloin. Naupaktoksessa joku hyväsydäminen ohikulkija lahjoitti hänelle kengät. Kun hän palasi Artaan uudet kengät jalassaan, metropoliitta sanoi kuultuaan kenkien tarinan: ”Annoinko minä sinulle luvan ottaa vastaan kengät? Mene heti viemään ne takaisin sille, joka ne sinulle lahjoitti.” Nöyrästi Akakios käveli uudestaan neljä päivämatkaa Naupaktokseen ja teki niin kuin oli käsketty. Metropoliitta ihmetteli hänen kuuliaisuuttaan.

Pian Daavid vihittiin papiksi ja määrättiin 1000-luvulla perustetun Varnakovan luostarin igumeniksi. Luostarin munkit olivat kuitenkin tottuneet välinpitämättömyyteen ja velttouteen eivätkä tahtoneet oikaista elämäänsä uuden igumeninsa opetusten mukaan. Varnakovissa vieraillut ekumeeninen patriarkka Jeremias kunnioitti suuresti sen harrasta igumenia ja olisi tahtonut vihkiä hänet piispaksi, mutta tälläkin kertaa Daavid kieltäytyi.

Lopulta nähdessään, etteivät Varnakovan munkit aio muuttaa tapojaan, pyhittäjä Daavid siirtyi Steirivuorelle lähelle Parnassosta. Hän rakensi sinne pienen erakkolan, jossa hän eli muutaman hartaan munkin kanssa. Rauhallisen elämän keskeytti kuitenkin järkyttävä tapaus. Eräällä läheisen kaupungin turkkilaisella oli sotavankina poikia, jotka onnistuivat karkaamaan hänen luotaan. Jotkut panettelivat turkkilaiselle Daavidia, että tämä oli auttanut poikia pakenemaan. Hänet vangittiin heti, ripustettiin riippumaan käsistä ja ruoskittiin säälimättömästi. Daavid kesti Kristuksen avulla kaiken kärsivällisesti ja toivoi saavansa marttyyrikuoleman. Kristityt kuitenkin ostivat hänet vapaaksi.

Tämän jälkeen Daavid ei enää palannut Steirivuorelle vaan siirtyi Euboian saarelle paikkaan, jossa oli vanha Kristuksen kirkastumisen kirkko. Paikallisten kristittyjen avulla hän korjasi sen ja rakensi ympärille luostarin. Hänen veljestönsä koostui kilvoittelevista munkeista, jotka tottelivat igumeniaan ja seurasivat elämässään hänen esimerkkiään.

Pyhittäjä Daavid sääli ja hoivasi köyhiä suurella rakkaudella. Niin kristityt kuin muslimitkin saivat apua luostarista. Hän otti luostariin kodittomia vanhuksia. Joskus munkit napisivat, kun igumeni jakoi luostarin ruokatarvikkeita köyhille, mutta pian he oppivat hyväksymään hänen laupeutensa. Tapahtui monia ihmeellisiä asioita, joista näkyi, että Jumala suojeli erityisesti pyhittäjän luostaria ja kuuli hänen rukouksensa. Kerran hän esimerkiksi karkotti eräästä lähikylästä hyönteiset, jotka olivat kiusanneet asukkaita siinä määrin, että he olivat joutuneet pakenemaan niitä korkealle vuoristoon ja nukkumaan siellä luolissa.

Pyhittäjä Daavidin maine oli niin suuri, että hänet pyydettiin Peloponnesokselle sovittelemaan siellä keskenään kiisteleviä piispoja. Matkalla hän joutui haaksirikkoon mutta ajautui yhdeksän tunnin kuluttua elävänä rannalle. Hän sai aikaan sovinnon piispojen välillä, ja hänen käyntinsä koitui suureksi hyödyksi koko Peloponnesoksen kristikansalle.

Pyhittäjä Daavid eli hyvin vanhaksi. Hän sai tietää kuolinpäivänsä kolme päivää aikaisemmin ja hyvästeli veljestönsä antaen heille vielä viimeiset ohjeet. Hänen viimeiset sanansa veljille olivat: ”Katsokaa, veljet, Kristus tuli.” Hänen kuolinvuotensa ei ole tarkkaan tiedossa. Arviot vaihtelevat vuodesta 1589 vuoteen 1602.

Pyhittäjä Daavidin pyhäinjäännösten äärellä alkoi tapahtua paljon ihmeitä. Pyhiinvaellus luostariin on jatkunut keskeytymättä aina meidän aikoihimme saakka, vaikka luostari pääsikin välillä pahasti rappeutumaan. 1900-luvun jälkipuoliskolla luostari nousi kuitenkin uuteen kukoistukseen, kun Euboian saarelta kotoisin ollut isä Jakovos Tsalikis (k. 1992) omisti elämänsä sen elvyttämiseen. Hänestä tuli tunnettu ohjaajavanhus, joka tunsi olevansa läheisessä hengellisessä yhteydessä pyhittäjä Daavidiin ja jonka aikana luostariin saapui runsaasti uusia veljiä. Pyhittäjä Daavidin pyhäinjäännösten ohella pyhiinvaeltajat käyvät nyt rukoilemassa myös isä Jakovoksen haudalla.

Pyhä Helena eli 1700-luvulla Sinopen alueella Pontoksessa. Hän oli 15-vuotias neitonen, jonka kauneimpana koristuksena oli sielun puhtaus. Kerran mennessään ostamaan lankaa äidilleen hän kulki kaupungin turkkilaisen maaherran talon ohi. Pašša näki hänet, ihastui hänen kauneuteensa ja käski ottaa hänet kiinni ja tuoda luokseen. Hän yritti kaksi kertaa häpäistä hänet mutta epäonnistui, sillä salaperäinen voima tuntui suojaavan tyttöä. Pašša heitti Helenan vankilaan, mutta tämän onnistui karata. Kun hän saapui kotiin ja kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut, hänen vanhempansa järkyttyivät kovasti.

Pašša oli raivoissaan saatuaan tietää saaliinsa päässeen pakoon. Hän kutsui koolle kristittyjen johtomiehet ja uhkasi tappaa kaupungin jokaisen kristityn, jollei tyttöä annettaisi hänelle. Epätoivoissaan johtomiehet pyysivät Helenan isää luovuttamaan tytön. Tämä totteli ja kuin Abraham aikoinaan vei lapsensa paššan palatsiin. Pašša uudisti epäsiveelliset yrityksensä, mutta jälleen Helenan rukoukset suojelivat häntä. Hän toisti heksapsalmeja ja kaikkia rukouksia mitä vain muisti ulkoa, ja niistä muodostui ikään kuin kilpi hänen ympärilleen.

Turhautunut pašša tunsi joutuneensa naurunalaiseksi. Hän heitti neidon kosteaan selliin ja määräsi hänet kidutettavaksi kuoliaaksi. Helenaa pahoinpideltiin julmasti ja lopuksi hänen kalloonsa iskettiin kaksi naulaa ja hänen kaulansa katkaistiin.

Helenan ruumis heitettiin säkissä mereen, mutta turkkilaisten kauhuksi säkki jäi ajelehtimaan meren pinnalle. Taivaallinen valo johdatti kreikkalaiset merimiehet paikalle, jossa säkki lopulta laskeutui pohjaan. Siltä kohden merenpohjaa alkoi kummuta makeaa vettä, jolla oli parantava vaikutus. Sukeltajat toivat säkin pinnalle. Pyhän ruumis vietiin Venäjälle, kun taas hänen pyhä päänsä sijoitettiin Sinopen kirkkoon, jossa sen äärellä tapahtui monia ihmeitä – etenkin päänsärystä kärsivät saivat apua.

Kun kreikkalaiset karkotettiin Sinopesta, pakolaiset ottivat pyhän Helenan reliikit mukaansa kallisarvoisimpana aarteenaan. Ne sijoitettiin erääseen esikaupunkikirkkoon Tessalonikassa, missä niitä kunnioitetaan tänäkin päivänä.

Pyhä Epimakhos eli 200-luvulla Pelusiumin vuorella Egyptissä. Kun monet Aleksandrian kristityistä pakenivat maaherra Apellianuksen verenhimoista vainoa erämaahan, pyhä Epimakhos otti vastakkaisen suunnan. Hän lähti erämaasta kaupunkiin ja asettui seisomaan epäjumalien alttaria vastapäätä, kun maaherra oli uhraamassa. Epimakhos kaatoi alttarin uhrivälineineen, ja vartijat ottivat hänet välittömästi kiinni. Epimakhosta alettiin kiduttaa, mutta hän tunnusti Kristuksen nimeä järkkymättä.

Epimakhos heitettiin vankilaan, jossa hän rohkaisi kristittyjä taistelemaan kunniakkaasti loppuun saakka. Epimakhos vietiin kidutettavaksi. Kidutusten aikana hänen vertaan roiskui vieressä seisseen itkevän sokean lapsen päälle, ja lapsi sai näkönsä. Epimakhos mestattiin välittömästi. Viimeisinä sanoinaan hän ivasi epäjumalanpalvelijoiden jumalien arvottomuutta. Pyhän Epimakhoksen reliikit siirrettiin myöhemmin Konstantinopoliin.

Egyptissä vuoden 250 tienoilla raivonneessa suuressa vainossa kuoli toinenkin Epimakhos-niminen kristitty. Häntä pidettiin pitkään vangittuna Aleksanteri-nimisen kristityn kanssa. Lopulta heidät hakattiin henkihieveriin, ruoskittiin ankarasti ja poltettiin kalkissa. Tämä tapahtui vuoden 250 tienoilla. Tämän Epimakhoksen jäännökset siirrettiin jonkin ajan kuluttua Roomaan.

Gordianus oli nuori poika, joka vainon aikana antoi kypsän todistuksen uskostaan ennen kuin hänet mestattiin. Tämä tapahtui vuoden 362 tienoilla. Hänet laskettiin samaan hautaan, jossa pyhän Epimakhoksen reliikit olivat, ja siksi näitä kahta pyhää on tavattu muistella yhdessä. Tästä syystä myöhemmin syntyi käsitys, että he molemmat olisivat kuolleet keisari Julianus Luopion aikana. Suurin osa heidän reliikeistään on nykyään Saksassa Kemptonin benediktiiniluostarissa, jonne ne toimitti Kaarle Suuren vaimo.

Quintinus (Quentin) oli roomalaisen senaattorin poika. Hän kääntyi kristityksi ja lähti levittämään evankeliumia Galliaan Amiensin alueelle. Quintinus vahvisti julistamansa sanoman totuuden tekemällä useita ihmeitä. Hänet vangittiin, pantiin kahleisiin, kidutettiin ja heitettiin vankilaan. Myöhemmin hänet siirrettiin kuulusteltavaksi Augusta Veromanduorumiin (myöh. Somme, nyk. St. Quentin), jossa pyhää Quintinusta vielä kidutettiin. Lopulta hänet mestattiin ja hänen pyhä ruumiinsa heitettiin Sommejokeen. Kristityt löysivät ruumiin muutaman päivän kuluttua ja hautasivat sen vuorenrinteelle. Tämä tapahtui vuonna 287. Reliikit ovat nykyään Laonissa. Pyhää Quintinusta kunnioitetaan erityisesti Amiensissa.

Bega (Begh, Begha, Begu, Bee) oli irlantilainen neito, joka oli kuninkaallista sukua. Hänen oli määrä mennä naimisiin Norjan kuninkaan kanssa, mutta hän tahtoi omistaa elämänsä Kristukselle. Enkeli auttoi häntä pakenemaan häidensä aattona Englannin puolelle. Hän eli ensin jonkin aikaa yksikseen erakkona saaden ruokansa linnuilta, jotka toivat hänelle syötävää. Mutta koska alueella oli rosvoja, häntä kehotettiin muuttamaan luostariin. Lopulta hän perusti oman luostarin pyhän Been hautapaikalle. Bega ja Bee on sittemmin sekoitettu keskenään. Luostarin johtajana Bega auttoi innokkaasti köyhiä ja vainottuja. Pyhä Bega kuoli Cumberlandissa vuonna 681. Hänen perustamansa luostari kukoisti 900 vuoden ajan.

Pyhään Begaan on usein sekoitettu myös pyhä Begu (k. 660), anglosaksinen nunna Hacknessissa Yorkshiren seudulla. Hänen pyhäinjäännöksensä löydettiin vuonna 1125 ja siirrettiin Whitby’iin, jossa tapahtui monia ihmeitä.

Pyhittäjä Spiridon tuli Kiovan luolaluostariin vuonna 1139. Hän oli tullessaan jo kypsällä iällä ja lukutaidoton, mutta opetteli lukemaan sen verran, että pystyi opettelemaan ulkoa kaikki psalmit. Kun igumeni näki, että hän oli nöyrä ja kilvoitteli paastoten ja rukoillen, hän antoi Spiridonille tehtäväksi kirkkoleipien paistamisen. Työtä tehdessään – hän pilkkoi polttopuita, sekoitti taikinaa, lämmitti uunia ja leipoi – Spiridon luki lakkaamatta psalmeja. Kerran tuli karkasi uunista ja keljan katto syttyi palamaan. Autuas kilvoittelija tempaisi mantian ja pani sen tukkeeksi uunin suulle. Sitten hän sitoi jouhipaitansa hihat solmuun ja kiirehti kaivolle ammentamaan vettä. Samalla hän pyysi munkkiveljiä apuun sammuttamaan paloa. Keljassa veljiä kohtasi ihmeellinen näky: tuli ei ollut koskenut mantiaan, jonka Spiridon oli pannut uunin suulle, eikä vesi vuotanut pois jouhipaidasta. He sammuttivat nopeasti palavan keljan ja ylistivät iloiten Jumalaa.

Pyhittäjä Spiridonin kilvoittelutoveri Nikodim oli myös yksinkertainen mutta Herrassa viisas munkki, joka teki työnsä rukoillen ja psalmeja laulaen. Kilvoiteltuaan samassa kuuliaisuustehtävässä 30 vuotta he molemmat nukkuivat rauhassa kuolonuneen