Pyhä Teodoros syntyi 500-luvun alkupuolella Sykeoissa, joka oli kylä Vähän-Aasian Ankaran hallintoalueella. Kylän läpi kulki Konstantinopoliin johtava kuninkaallinen tie. Kerran Sykeoin majatalossa yöpyi keisarin lähetti Kosmas, joka oli Konstantinopolissa kuuluisa kamelinratsastuskilpailujen voitoistaan. Majatalossa työskenteli ilotyttönä Maria, jonka äiti ja sisar harjoittivat samaa ammattia. Kosmaksen kanssa vietetyn yön jälkeen Maria tuli raskaaksi ja näki jo samana yönä unessa suuren loistavan tähden laskeutuvan kohtuunsa. Kun hän mainitsi tästä Kosmakselle, tämä sanoi: “Varjele itseäsi, ehkä Jumala katsoo puoleesi ja tekee sinun kohtusi hedelmästä piispan kirkolleen.” Monet pyhät miehet, joille Maria kertoi tapauksesta, vakuuttivat hänelle, että hänen lapsestaan tulee vielä suuri Jumalan mies.

Pojan syntymän jälkeen Maria ja hänen omaisensa muuttivat elämäntapaansa. Kasteessa lapsi sai nimekseen Teodoros, ja Maria huolehti hyvin hänen kasvatuksestaan. Kun Teodoros oli 6-vuotias, Maria tahtoi lähettää hänet Konstantinopoliin sotilaskoulutukseen. Silloin pyhä Georgios Voittaja (23.4.) ilmestyi hänelle ja sanoi: “Älä turhaan vaivaudu, sillä taivaallinen Hallitsija tarvitsee häntä.” Äiti luopui suunnitelmasta ja luovutti pojan 8-vuotiaana hyvän opettajan koulutettavaksi. Suuri vaikutus Teodorokseen oli perheen palvelijalla Stefanoksella, jonka esimerkkiä seuraten hän oppi paastoamaan ja rukoilemaan. Koulusta palattuaan hänellä oli tapana kavuta kalliorinnettä pitkin läheiselle vuorelle, jossa oli pyhälle suurmarttyyri Georgiokselle omistettu kirkko. Siellä hän tutkiskeli pyhää Raamattua ja rukoili. Kotiinsa hän palasi vasta illalla. Usein hän näki pyhän Georgioksen ja tunsi hänen apunsa.

Kun Teodoros oli 14-vuotias, hän kohtasi isä Glykerioksen, joka ohjasi häntä munkkilaisuuteen. Noihin aikoihin aluetta vaivasi kova kuivuus. Kun isä Glykerios polvistui yhdessä Teodoroksen kanssa rukoilemaan Jumalalta sadetta, pilvet peittivät taivaan ja runsas sade kasteli alueen. Silloin vanhus sanoi iloissaan Teodorokselle: “Tästä lähtien Jumala antaa sinulle kaiken, mitä Häneltä pyydät.”

Tämän tapaamisen jälkeen Teodoros päätti lähteä kotoaan ja omistautua kokonaan askeettiseen elämään. Hän asettui pysyvästi asumaan Pyhän Georgioksen kirkkoon, jonka alttarin alle hän oli kaivanut piilopaikan. Siellä hän oppi Jumalan avulla nopeasti koko Psalttarin ulkoa. Hänen äitinsä ja isoäitinsä toivat hänelle leipää ja ruokaa. Suuren osan ravinnostaan Teodoros syötti askeettisessa innossaan linnuille ja villieläimille. Jo tällöin hän alkoi tehdä suuria ihmeitä ja jopa herätti rukouksillaan henkiin kuolleen lapsen. Jonkin ajan kuluttua hän kaivoi itselleen luolan vuorenrinteeseen ja pysyi siellä kätkössä kaksi vuotta. Eräs diakoni toi hänelle sinne leipää ja vettä.

Kun Anastasiopoliksen piispa Teodosios kuuli nuoresta kilvoittelijasta, hän tuli tapaamaan tätä. Nuorukainen teki häneen niin suuren vaikutuksen, että hän vihki tämän heti kaikkiin pappeuden asteisiin. Hänestä tuli siis pappi poikkeuksellisesti jo 18-vuotiaana, ja näin hän saattoi toimittaa liturgiapalveluksia.

Näihin aikoihin Teodoroksessa syttyi palava halu päästä käymään niillä paikoilla, joilla Herramme itse oli vaeltanut ja joista hän itse oli niin paljon lukenut pyhää Raamattua tutkiskellessaan. Hän lähti pyhiinvaellukselle Palestiinaan. Kun hän oli käynyt kumartamassa kaikkia pyhiä paikkoja, hän taivalsi lopuksi Jordanille ja meni Khozeban luostariin, missä hänet vihittiin munkiksi. Sen jälkeen hän palasi kotiseudulleen Galatiaan ja jatkoi siellä askeettisia kilvoituksiaan asettuen Pyhän Georgioksen kirkkoon. Armo loisti hänestä, ja rukouksillaan hän paransi monia sairaita ja karkotti pahoja henkiä. Kerran hänet kutsuttiin lähikylään, jossa valtaisat heinäsirkkaparvet uhkasivat tuhota peltojen sadon. Teodoros toimitti litanian pelloilla ja seuraavana päivänä asukkaat löysivät heinäsirkat kuolleina.

Entiset kilvoitukset eivät enää riittäneet Teodorokselle, vaan hän aloitti uuden kilvoitusmuodon pyytäen lähiseudun asukkaita valmistamaan itselleen rautaisen häkin, jossa hän voisi viettää paastonajat ja paastopäivät. Asukkaat tekivät hänelle myös puisen häkin, jossa he kuljettivat hänet oman kylänsä Pyhän Johannes Kastajan kirkkoon siunaukseksi itselleen. Häkissään hän vietti siellä ajan joulusta palmusunnuntaihin. Sen jälkeen kyläläiset kantoivat hänet takaisin Pyhän Georgioksen kirkon luo ja hän siirtyi rautaiseen häkkiinsä. Karhu vieraili säännöllisesti häkin luona hakemassa makupaloja, ja susiakin nähtiin sen lähistöllä.

Eräs noituuden harjoittaja kadehti Teodoroksen tekemiä ihmeitä ja koetti myrkyttää hänet lähettämällä hänelle myrkytetyn kalan. Teodoros siunasi lahjan ja söi kalan, mutta myrkky ei mitenkään vaikuttanut häneen. Tämä johti velhon täydelliseen katumukseen. Teodoroksen nähden hän poltti taikakirjansa, minkä jälkeen Teodoros opetti hänelle kristinuskoa ja kastoi hänet.

Noihin aikoihin Teodoros sairastui vakavasti ja näki jo enkelten tulevan hakemaan sieluaan. Hän itki katkerasti tuntien, ettei ollut vielä saattanut katumustaan päätökseen. Hän suri myös pienen veljestönsä puolesta, joka tarvitsi opetusta ja kehittämistä mutta joka oli nyt jäämässä ilman paimenta. Kirkossa hänen yläpuolellaan oli pyhien palkattaparantajien Kosmaksen ja Damianoksen (1.7.) fresko. Hänestä näytti, että nämä pyhät laskeutuivat hänen luokseen ja kokeillen hänen pulssiaan havaitsivat hänet hyvin sairaaksi. He pyysivät pyhiä enkeleitä odottamaan vielä vähän, kunnes he rukoilisivat elämän ja kuoleman Herraa pidentämään hänen elinikäänsä. Jumala suostui heidän pyyntöönsä ja Teodoros parantui.

Teodoroksen ympärille kokoontunut veljestö kasvoi jatkuvasti, kun monet hänen parantamansa miehet halusivat jäädä hänen oppilaikseen. Pyhän Georgioksen kirkko kävi liian pieneksi ja veljestö rakennutti itselleen uuden, arkkienkeli Mikaelille omistetun kirkon. Sen yhteydessä oli myös kaksi pientä kappelia, joista toinen oli omistettu Johannes Kastajalle ja toinen Jumalansynnyttäjälle. Teodoros määräsi veljestönsä igumeniksi oppilaansa Filumenoksen, joka vihittiin papiksi. Näin hän saattoi itse omistautua täydellisemmin Jumalalle otolliseen askeettiseen kilvoitteluunsa. Hänen ihmeitä aikaansaava rukouksensa oli turvana koko seudulle. Se toi sadetta kuivuuden aikana, antoi jauhojen riittää nälänhädän kohdatessa, paransi sairaita ja riivattuja, jotka saattoivat viettää luostarissa monta päivää odottaen Jumalan armoa. Teodoros otti heidät vastaan Pyhän Georgioksen kirkossa, jota hän laajensi ja kaunisti.

Kun Anastasiopoliksen piispa Timoteos kuoli, kaupungin papit ja johtavat kansalaiset menivät Ankaran metropoliitan luo pyytäen häntä nimittämään Teodoroksen heidän piispakseen. Teodoros itse kilvoitteli rauhassa luolassaan eikä tahtonut kuullakaan mitään tällaista. Silloin hänen kannattajansa yksinkertaisesti ryöstivät hänet ja veivät vaunuissa Ankaraan. Metropoliitta otti hänet iloiten vastaan ja onnistui taivuttamaan hänet piispanvihkimykseen. Teodoros lupasi kuitenkin luostarinsa veljille, ettei hän piispanakaan tule hylkäämään heitä. Ensi töikseen piispana hän vihki uudistamansa Pyhän Georgioksen kirkon. Sitten hän palasi Anastasiopolikseen ja alkoi kuuliaisesti paimentaa hänelle uskottua hiippakuntaa.

Piispana pyhä Teodoros kävi vielä kerran Jerusalemissa ja kierteli Palestiinan luostareissa. Häntä alkoi vaivata ajatus, että piispaksi ryhdyttyään hän oli langennut pois munkkilaisuudesta. Hän jopa suunnitteli, ettei hän enää palaisikaan hiippakuntaansa vaan jäisi Pyhän Sabbaksen luostariin. Pyhä Georgios, joka oli ollut hänen suojelijansa lapsuudesta lähtien, puuttui kuitenkin asiaan ja ilmestyi hänelle käskien häntä ankaraan sävyyn palaamaan kotiseudulleen.

Paluumatkalla piispa Teodoros otettiin kaikkialla vastaan iloiten ja hän toimitti litanioita. Monia parantumisia tapahtui hänen rukoustensa ansiosta. Anastasiopolikseen saavuttuaan hän paransi siellä jo kuolemaisillaan olleen pienen pojan. ”Kukapa voisi kertoa kaikki hänen piispakautenaan tekemänsä ihmeet”, huokaa hänen elämäkertansa kirjoittaja ja läheinen oppilaansa Georgios, joka sanoo itse olleensa omin silmin niitä näkemässä.

Teodoros koki kuitenkin piispan tehtävään liittyvien käytännön asioiden hoidon hyvin raskaaksi, sillä ne sitoivat hänen ajatuksiaan, jotka olivat tottuneet liikkumaan taivaallisissa asioissa. Oltuaan kymmenen vuotta piispana hän päätti luopua tehtävästään ja kehotti Anastasiopoliksen asukkaita etsimään itselleen uuden paimenen. “Minä olen tästä lähtien nöyrä munkki ja lähden luostariini, jossa olen luvannut palvella Herraa koko elämäni”, hän sanoi. Kaupungin asukkaat olivat kovasti pahoillaan ja asiasta valitettiin aina ekumeeniseen patriarkaattiin saakka. Patriarkka Kyriakos (595–606) osoitti kuitenkin ymmärtämystä Teodorosta kohtaan ja käski Ankaran metropoliitan suostua hänen eroanomukseensa. Teodoros säilytti kuitenkin piispan arvonsa ja sai luvan vastaisuudessakin käyttää piispallista omoforia, koska hän luopui piispallisista tehtävistä moitteettomasti palveltuaan. Annettuaan hyödyllisiä neuvoja seuraajalleen piispa Sergiokselle Teodoros poistui Anastasiopoliksesta ja palasi takaisin luostariinsa.

Jonkin ajan kuluttua keisari Maurikios ja patriarkka Kyriakos (27.10.) kutsuivat Teodoroksen Konstantinopoliin saadakseen hänen siunauksensa. Siellä hän paransi yhden keisarin pojista elefanttitaudista ja karkotti riivaajia. Hänen osakseen tuli suuria kunnianosoituksia ja keisari otti hänen perustamansa luostarit erityissuojelukseensa myöntäen niille verovapauden. Kirkollisesti niistä tuli stavropigiaalisia eli ne siirrettiin suoraan patriarkaatin alaisuuteen, niin ettei paikallinen piispa voinut puuttua niiden asioihin.

Luostariinsa palattuaan pyhittäjä Teodoros alkoi pyytää suojelijaltaan pyhältä suurmarttyyri Georgiokselta, että hän saisi jostakin tämän reliikkejä luostarinsa pyhitykseksi. Silloin pyhä Georgios ilmestyi unessa Germioin piispalle ja käski hänen luovuttaa osan hallussaan olevista reliikeistä Teodorokselle Pyhän Georgioksen kirkkoon. Piispa kehotti Teodorosta tulemaan hakemaan niitä. Riemuissaan Teodoros lähti matkaan. Matkan varrella hänet kutsuttiin toimittamaan litania, jossa rukoiltiin sadetta kuivuudesta kärsivälle seudulle. Heti sen jälkeen alkoi kolme vuorokautta kestänyt rankkasade. Saatuaan kallisarvoiset reliikit Teodoros palasi kotiluostariinsa.

Teodoros paransi monia sairaita, mutta itse hän kärsi pysyvästä haavautumasta, jota hän ei hoitanut ja josta sen tähden vuoti verta, kun hänen karheat vaatteensa hankasivat sitä. Lisäksi hän poti joka kesä noin puolitoista kuukautta silmätulehdusta. Hän kiitti Jumalaa vaivoistaan ja sanoi, että Jumala oli antanut ne hänelle kestettäväksi aina elämän loppuun asti. Hän omaksui itselleen Herran sanat: “Minun armoni riittää sinulle, sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa.” (2. Kor.12:9).

Käydessään Konstantinopolissa pyhä Teodoros ilmoitti, että keisari Maurikios tullaan murhaamaan, mikä tapahtui hieman myöhemmin, vuonna 602. Toisella käynnillään siellä hän sanoi patriarkka Tuomaalle, että suuret onnettomuudet uhkaavat kaupunkia. Iäkäs patriarkka säikähti ja pyysi Teodorosta rukoilemaan, että Jumala korjaisi hänet pois ennen ennustusten toteutumista. Eräänä päivänä Teodoros lähetti patriarkalle viestin: “Olemme rukoilleet pyyntösi mukaan. Tänään lähdet. Rukoile, että tapaamme Herran luona.” Saman päivän iltana patriarkka Tuomas siirtyi pois tästä maailmasta, kun keisari oli ensin käynyt hyvästelemässä hänet.

Pian tämän jälkeen Teodoros palasi luostariinsa keisarin, patriarkan ja monien ylhäisten miesten saattaessa hänet matkalle. Siellä hän vietti hiljaista rukouksen täyttämää elämää. Monenlaisten sairauksien, onnettomuuksien ja muiden ongelmien ahdistamat ihmiset tulivat hänen luokseen. Hänellä oli tapana jakaa heille parannukseksi ja onnettomuuksien karkottamiseksi siunaamaansa vettä. Sen voimalla tapahtui monia ihmeitä: ihmiset ja eläimet parantuivat, aviopuolisot sopivat riitansa, lapsettomat saivat lapsia, vihat ja kaunat unohtuivat. Pyhä Teodoros paransi myös ajatussyntejä ja sydämen salaisia sairauksia. Hän neuvoi kaikkia välttämään vihamielisyyttä, rakastamaan toisiaan ja olemaan vieraanvaraisia ja armeliaita.

Pyhittäjä Teodoros lähti tästä elämästä vuonna 613 suurena lauantaina, joka tuona vuonna sattui huhtikuun 22. päiväksi. Se oli samalla hänen erityisen suojelijansa pyhän Georgioksen muistopäivän aatto.

Pyhä Opportunan tarkkaa synnyinvuotta ei tiedetä, mutta hän eli 700-luvulla. Opportuna syntyi Normandiassa lähellä Esmesia. Hän oli Séezin piispana toimineen Chordegangin sisar. Opportuna oli vielä erittäin nuori, kun piispa Chordegang vihki hänet nunnaksi. Hän meni kilvoittelijaksi Montreuilin luostariin, jonka johtajana oli tuolloin hänen serkkunsa Lantildis.

Myöhemmin Opportunasta tuli Montreuilin luostarin johtaja. Esimerkillisen elämänsä, nöyryytensä ja rukouselämänsä vuoksi häntä kuvailtiin ”kaikkien nunnien todelliseksi äidiksi.”

Syksyllä 769 piispa Chordegang oli palaamassa pyhiinvaellukselta Roomasta ja aikoi vierailla Montreuilin luostarissa, joka oli vain viitisen kilometriä Séezistä. Matkalla luostariin piispa murhattiin. Opportuna järkyttyi suuresti kuullessaan rakkaan veljensä kohtalosta. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut odottaa kauan jälleennäkemistä tämän kanssa. Pyhä Opportuna nukkui itsekin kuolonuneen pian veljensä jälkeen. Tämä tapahtui vuoden 770 tienoilla.

Pyhästä Opportunasta tuli erittäin kunnioitettu Ranskassa. Hänen reliikkinsä siirrettiin normannien ryöstöretkien aikaan Moussyn luostariin Pariisin lähistölle. Osa reliikeistä on sittemmin siirretty Pariisiin ja Almenesches’iin.

Teodoros oli innokas 18-vuotias kristitty, joka oli kotoisin Pamfylian Pergestä. Keisari Antonius Piuksen aikana (138–161) Pergen maaherra Teodotos kokosi alueeltaan nuoria miehiä keisarin sotajoukkoihin. Kun värvärit tulivat Pergeen ja näkivät Teodoroksen, he kokeneilla silmillään havaitsivat heti, että tästä kehittyisi ihanteellinen sotilas, joka pystyisi pelastamaan muitakin taisteluissa. Kun Teodorosta lähdettiin viemään maaherran luo, hän ymmärsi, että oli koittanut hänen jo pitkään odottamansa tilaisuus saada todistaa Kristuksesta ja kiitti Herraa siitä. Maaherrakin oli iloinen nähdessään komean nuorukaisen ja käski lyödä häneen leiman, jolla sotilaiksi värvätyt merkittiin. Mutta Teodoros heittäytyi maahan ja huusi: “Minut on jo lapsesta lähtien sinetöity Kristus-kuninkaan sinetillä pyhässä kasteessa enkä tahdo ryhtyä keisari Antoniuksen sotilaaksi.” Maaherra hämmästyi ja käski hänen uhrata jumalille. Teodoros pilkkasi jumaluustaruja, jolloin suuttunut maaherra käski ruoskia häntä häränjänteillä.

Ruoskintaa oli tarkoitus jatkaa niin pitkään, että Teodoros antaisi periksi ja uhraisi. Mutta hän vain rukoili ja pyysi Kristukselta voimaa kestää loppuun asti. Silloin hänet pantiin tulikuuman rautaisen ritilän päälle, mutta maa järisi ritilän alla ja siitä kumpusi lähde, joka sammutti tulen. Ihme sai pakanapappi Dioskoroksen kääntymään kristityksi. Keisari käski tämän hypätä ensimmäisenä ristikolle, joka kuumennettiin uudelleen. Dioskoros hyppäsi sen päälle huutaen: “Teodoroksen Jumala, auta minua ja ota henkeni rauhassa!” Hän kuoli heti. Paikalla olleet kristityt hautasivat hänet lähistölle.

Teodoros itse vietiin takaisin vankilaan. Yöllä Pergen piispa Pegasos meni vankilaan rohkaisemaan marttyyria. Hän lankesi Teodoroksen jalkoihin ja suudellen niitä sanoi: “Kiitän Sinua, Herrani Jeesus Kristus, että vaikka olenkin arvoton paimentamaan laumaasi, Sinä valitsit yhden niistä lampaista, jonka olet minulle uskonut, että hänestä tulisi koko lauman esikuva ja edelläkävijä.”

Viiden päivän kuluttua Teodoros vietiin uudestaan Teodotoksen eteen. Tämä painosti häntä uhraamaan Zeukselle. Kerrotaan, että marttyyri vastasi: “Saanko kysyä Zeuksen patsaalta, tahtooko se, että uhraan sille?” “Kysy vain”, maaherra sanoi. Silloin patsaassa asuva demoni alkoi puhua: “Kolme vuotta on jo kulunut, kun olen yrittänyt johtaa tämän nuorukaisen haureuteen irrottaakseni hänet siten Kristuksen laumasta mutta turhaan. En tahdo häneltä uhria, sillä tiedän, että hän karkottaa minut täältä, niin kuin toiset marttyyrit ovat jo minut karkottaneet entisiltä asuinsijoiltani. En tiedä minne kätkeytyä, sillä koko maailma on alistumassa Ristiinnaulitun valtaan.” Tämän jälkeen demoni löi Zeuksen patsaan murskaksi.

Hämmentyneenä kaikesta tästä Teodotos kysyi Teodorokselta, missä on kristittyjen voima ja mitkä ovat Kristuksen salaisuudet. Teodoros näki kuitenkin, ettei hän ollut vilpitön, ja vastasi, ettei kristittyjen ollut sallittua antaa pyhää koirille. Loukkaantunut maaherra käski sitoa hänet villien muulien vetämien vankkureiden perään, jotka sitten lähtivät raahaamaan häntä autiomaahan. Sotilaat, jotka sitoivat häntä muulivankkureihin, olivat itsekin alkaneet uskoa Kristukseen ja pyysivät, että hän johtaisi heidät pelastukseen. Teodoros rukoili, että Jumala pelastaisi hänet, niin että hän voisi johdattaa uskoon myös muita. Silloin paikalla olleet näkivät, kuinka taivaasta laskeutui ikään kuin vaunu, joka irrotti Teodoroksen vankkureista ja palautti hänet tuomiopaikalle.

Kun Teodoros oli kolmannen kerran tuomittavana, hänet heitettiin palavaan uuniin yhdessä uskovien sotilaiden Sokrateksen ja Dionysioksen kanssa. Kuin kolme nuorukaista kasteen virvoittamina he seisoivat tulessa ja Teodoros lauloi ylistystä Jumalalle kehottaen seuralaisiaan yhtymään Halleluja-lauselmaan. Teodoros tahtoi kovasti, että hänen hurskas äitinsä Filippa olisi näkemässä hänen kilvoituksensa. Jumala toteutti hänen toiveensa. Aikansa tulessa laulettuaan nuorukaiset nukahtivat. Kun Teodoros heräsi, hän näki, että paikalle oli tullut hänen äitinsä, joka oli ollut kolme vuotta sotavankina. Hän lohdutti äitiään ja muistutti tälle, että kärsimykset ovat hänelle valmistautumista ikuiseen iloon. Äiti sai Jumalalta tiedon, että Teodoros ristiinnaulitaan ja hänen toverinsa tapetaan miekalla.

Maaherra hämmästyi kuullessaan aamulla, että Teodoros ja hänen toverinsa olivat säilyneet hengissä tulesta. Hän määräsi tämän ristiinnaulittavaksi ja hänen toverinsa miekalla surmattaviksi. Sotilaat vetivät Teodoroksen ulos polttouunista, mutta hänen toverinsa he tappoivat miekoillaan polttouunin sisälle.

Teodoros pyysi, että hänet ristiinnaulittaisiin pää alaspäin, koska hän piti liian suurena kunniana saada samanlainen kuolema kuin Herransa. Sotilaat eivät kuitenkaan olleet saaneet sellaista käskyä ja ristiinnaulitsivat hänet tavalliseen tapaan. Viimeisiksi sanoikseen Teodoros huusi: “Nyt olen polkenut jalkoihini sinut, paholainen, enkä enää pelkää, koska olen kiinni elämänpuun oksissa!” Filippa rukoili poikansa ristin juurella, ja siihen hänet myös mestattiin miekalla.

Teodoros riippui ristillä kolme vuorokautta. Nähdessään, ettei hänen sielunsa lähtenyt ruumiista, hän huusi Kristuksen tavoin: “Abba Isä, ota minun henkeni.” Nämä sanat huulillaan hän luovutti sielunsa Jumalan käsiin. Pergen kristityt ottivat hänen ruumiinsa ja hautasivat sen. Myöhemmin paikalle rakennettiin kirkko. Kreikkalaisessa kalenterissa pyhien Teodoroksen ja Filippan muistopäivää vietetään 19.4.

Pyhä Januarius (Gennaro) oli Italian Campanian alueella sijaitsevan Beneventumin piispana keisari Diocletianuksen (284–305) vainojen aikaan. Hänen alaisuudessaan toimivat diakonit Proculus, Sosius ja Faustus. Samassa hiippakunnassa palveli myös Desiderius, joka oli vihitty lukijaksi. Acutius ja Eutychius kuuluivat pyhän Januariuksen hengelliseen laumaan maallikkojäseninä.

Piispana Januarius pyrki valaisemaan ihmisten sydämet evankeliumin valolla. Hän oli arvostettu hengellinen paimen, ja monet pakanatkin kääntyivät hänen vaikutuksestaan kristityiksi. Kristuksen seuraaminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Vainojen puhjetessa Januariuksen hengellisen lauman jäseniä vangittiin. Heidän joukossaan olivat diakonit Sosius ja Proculus sekä Acutius ja Eutychius. Kun piispa Januarius sai kuulla kaittaviensa kärsimyksistä, hän meni käymään heidän luonaan vankilassa. Tämä tuli kuitenkin viranomaisten tietoon, ja he pidättivät Januariuksen.

Januarius raahattiin tuomioistuimen eteen. Tuomarina oikeudenkäynnissä toimi Campagnan maaherra Timoteus.¹ Hän määräsi, että piispa tulisi heittää vankilaan. Kun diakoni Faustus ja lukija Desiderius kuulivat piispansa ahdingosta, he kiiruhtivat vankilaan hänen avukseen. He menivät virkamiesten luo ja alkoivat kysellä näiltä, miksi piispa oli pidätetty. Tämän vuoksi Timeoteus määräsi heidätkin vangittaviksi.

Myöhemmin pyhät marttyyrit tuotiin kidutettaviksi. Kun piispa Januarius työnnettiin tuliseen pätsiin, tapahtui ihme. Jumala suojeli häntä niin, että hän säilyi vahingoittumattomana liekkien keskellä. Nähdessään tämän maaherra Timoteus pelästyi. Hän arveli, että ihmiset saattaisivat ihmeen voimasta kääntyä kristityiksi, ja määräsi piispa Januariuksen ja hänen kumppaninsa mestattaviksi hetimiten.

Kuullessaan Januariuksen tuomiosta lähellä sijaitsevan Napolin² asukkaat kiiruhtivat paikalle ja yrittivät pelastaa piispan. Januarius kuitenkin esti kansanjoukon aikeet ja sanoi heille, että marttyyrikuolemansa kautta hänestä tulisi kaupungin suojeluspyhä. Ennen kuolemaansa pyhä Januarius rukoili vielä maaherra Timoteuksen puolesta, joka oli yllättäen menettänyt näkönsä. Kun hän päätti rukouksensa, maaherran näkö palautui. Ihmeestä huolimatta Timoteus ei peruuttanut marttyyrien kuolemantuomiota.

Pyhä Januarius ja hänen toverinsa saivat Jumalalta marttyyrien kruunut. Tämä tapahtui vuoden 305 tienoilla. Napolilaisten lisäksi myös muiden lähikaupunkien kristittyjä tuli kunnioittamaan heidän kuolemaansa, ja kaikki veivät pyhien marttyyrien reliikkejä omiin kaupunkeihinsa. Pyhän diakoni Sosiuksen reliikit vietiin Misenoon, jossa hänen muistoaan vietetään 23. syyskuuta. Pozzuolin kaupunkilaiset ottivat haltuunsa diakoni Proculuksen sekä Acutiuksen ja Eutychiuksen reliikit. Diakoni Faustuksen sekä lukija Desideruksen pyhäinjäännökset jäivät Beneventumin kaupunkilaisille.

Pyhä Januarius täytti Napolin kaupungille antamansa lupauksen. Hänen reliikkinsä siirrettiin Napoliin, ja ne suojelivat kaupunkia muun muassa tulivuori Vesuviuksen purkauksen aikana niin, että laavavirrat pysähtyivät. Januariuksen reliikit, joita säilytetään Napolin katedraalissa, sisältävät hänen pääkallonsa lisäksi myös pullollisen jähmettynyttä verta. Aika ajoin tämä veri muuttuu nestemäiseksi ja alkaa kuohua aivan kuin se olisi tuoretta. Pyhän Januariuksen muistoa vietetään Napolissa 19. syyskuuta.

Muutamia vuosia myöhemmin kristittyjen vainojen päätyttyä ja kristinuskon saadessa rauhassa levittäytyä Rooman imperiumin alueelle Maximiana-niminen leski menetti ainoan poikansa. Surun murtama Maximiana itki lohduttomasti kirkossa, jonne hänen rakkaan poikansa ruumis oli siirretty hautauspalvelusta varten.

Kun Maximiana silmäili surullisena kirkkoa, hänen katseensa osui kirkkolippuun, jossa oli pyhää Januariusta esittävä luonnollisen kokoinen kuva. Jumalallisen armon ohjaamana Maximianan murheen murtama mieli siirtyi muistelemaan vanhurskasta profeetta Elisaa, joka oli herättänyt kuolleista sunemilaisen naisen pojan asettumalla tämän ylle (2. Kun. 4:32–36). Jumalallisen ajatuksen innoittamana Maximiana otti pyhän Januariuksen kuvan ja vei sen poikansa ruumiin luo. Hän asetti kirkkolipun kuolleen poikansa päälle niin, että kuvan kasvot olivat pojan kasvoja vasten ja muut ruumiin jäsenet pojan ruumiin jäseniä vasten.

Tämän jälkeen Maximiana rukoili Jumalaa. ”Armahda minua ja herätä minun poikani, kuten kerran herätit profeetta Elisan kautta sunemilaisnaisen pojan.” Jumala teki pyhän Januariuksen kuvan kautta ihmeen hurskaalle leskelle: tämän kuollut poika virkosi henkiin. Monet poikaa suremaan tulleet ihmiset näkivät ihmeen ja ylistivät Jumalaa ilosta suunniltaan.

Pyhä Maximianus syntyi varakkaaseen roomalaiseen perheeseen. Myöhemmin hän muutti Roomasta Konstantinopoliin, jossa hän tuli tunnetuksi hyveellisyydestään ja ankarasta elämästään. Hän rakasti suuresti pyhiä marttyyreja ja rakennutti muistomerkkejä heidän kunniakseen. Koska Maximianus oli myös älykäs ja oppinut, patriarkka Sisinios (426–427, ks. 11.10.) vihki hänet papiksi.

Sisinioksen kuoleman jälkeen Konstantinopolin patriarkan istuimelle nousi antiokialainen Nestorios (428–431). Kun uusi patriarkka toi julki harhaoppiset näkökantansa, Maximianus nousi vastustamaan häntä. Kun Nestorios oli lähetetty maanpakoon, keisari ja kansa valitsivat yksimielisesti hänen sijalleen patriarkaksi Maximianuksen. Hänen aikanaan pahennuksen aiheet ja harhaoppien aiheuttamat mellakat laantuivat, ja Kristuksen kirkossa vallitsi rauha. Paimennettuaan hyvin laumaansa kaksi vuotta ja viisi kuukautta (431–434) pyhä Maximianus antoi rauhassa sielunsa Herran haltuun.

Pyhä Beuno¹ syntyi kuudennella vuosisadalla. Hän oli ylhäistä sukua ja kotoisin Clwydistä. Beunon isä oli nimeltään Beugi (Hywgi) ja hänen isoisänsä oli Walesin kuninkaallisia. Beuno oli myös pyhän neitsytmarttyyri Winefride Treffynnonlaisen (3.11) eno.

Beunon vanhemmat olivat kauan toivoneet poikalasta mutta turhaan. Vanhempien jo luovuttua toivosta enkeli ilmestyi heille ja ilmoitti pojan syntymästä. Vartuttuaan nuorukaiseksi Beuno lähti opiskelemaan Herefordshireen. Opintojen päätyttyä hän jätti vanhempiensa kodin mennäkseen luostariin. Kilvoiteltuaan luostarissa jonkin aikaa Beuno lähti sieltä ja perusti oman luostariyhteisön Caernarvonshiressa sijaitsevaan Clynnogiin. Veljestönsä lisäksi Beuno toimi myös sisarentyttärensä Winefriden hengellisenä ohjaajana.

Beunon elämän suuri käänne liittyi alueen valtaapitävien välienselvittelyyn. Pohjois-Walesin hallitsija Cadvan voitti taistelussa Northumberlandian hallitsija Ethelredin, joka oli vuoden 607 tienoilla surmauttanut verilöylyssä Bangorin munkit. Pyhä Beuno lahjoitti Cadvanille kultaisen valtikan. Kiitokseksi tästä Cadvan lupasi Beunolle maa-alueen luostarin rakentamista varten.

Hallitsijan lahjoittama maatila sijaitsi lähellä ”Beunon lähteenä” (Fynnon Beuno) tunnettua paikkaa Llanwundassa. Kun Beuno oli jo laskemassa luostarinsa perustusta, hänen luokseen saapui nainen käsivarsillaan pienokainen. Nainen ilmoitti, että maa-alue oli lapsen isänperintö. Beuno huolestui kuulemastaan. Hän otti naisen mukaansa ja meni hallitsija Cadvanin luo.

Beuno ilmoitti Cadvanille, ettei hän voinut pyhittää Jumalalle toisten perintömaata. Cadvan ei kuitenkaan suostunut kuuntelemaan, ja Beuno päätti jo luopua hankkeesta. Hallitsija Cadvanin serkku Gwyddeiant ratkaisi tilanteen lupaamalla Beunon luostaria varten oman perintömaansa, joka sijaitsi Clynnog Fawrissa. Beuno rakensi paikalle kirkon vuoden 616 tienoilla. Hallitsija Cadvan kuoli samoihin aikoihin. Hänen seuraajansa hallitsijanistuimelle oli hänen poikansa Cadwallon. Uusi hallitsija kohteli Beunoa ja tämän luostaria isäänsäkin avokätisemmin.

Pyhä Beuno teki useita ihmeitä. Kerran hänen luokseen tuli mies, joka oli menettänyt onnettomuudessa kulmakarvansa. Beuno kosketti miehen kulmia sauvansa rautaisella päällä ja ne paranivat. Kiitokseksi parantunut mies rakennutti kirkon neljän mailin päähän Clynnogista. Kirkon nimi on vielä nykyäänkin Llanael Hayarn, mikä merkitsee rautaisen kulmakarvan kirkkoa.

Myöhemmin Beuno tai hänen oppilaansa perustivat useita muitakin luostareita Itä-Walesiin ja Clwydiin. Beuno tuli myös tunnetuksi ihmeistä, jotka tapahtuivat hänen esirukoustensa kautta. Kuuluisimpia ovat kolme tapausta, joissa pyhän Beunon rukoukset herättivät ihmisen kuolleista. Tämän lisäksi Beunon mainetta lisäsivät hänen puheenlahjansa, jotka tekivät suuren vaikutuksen moniin Pohjois-Walesin asukkaisiin.

Pyhä Beuno nukkui kuolonuneen vuoden 630 tienoilla. Hänet haudattiin Clynnog Fawriin. Myöhemmin hänen reliikkinsä siirrettiin uuteen kirkkoon (Eglwys y Bedd), jossa niiden äärellä on tapahtunut useita ihmeitä. Pyhän Beunon kunnioittaminen säilyi uskonpuhdistuksenkin yli. Englannin kuningatar Elisabeth I:n aikakaudelta on säilynyt dokumentteja, joissa valitetaan ihmisten tapaa uhrata lampaita ja vasikoita pyhän Beunon haudan luona. Vielä 1700-luvun lopulla sairaita lapsia kylvetettiin parantumisen toivossa pyhän Beunon kaivossa (Ffynnon Beuno), joka on säilynyt nykyaikoihin saakka. Pyhä Beuno nimetäänkin usein Pohjois-Walesin tärkeimmäksi paikallispyhäksi.

Pyhä Malrubius¹ syntyi vuoden 642 tienoilla kuninkaalliseen irlantilaissukuun. Vartuttuaan hän meni pyhän Comgallin (10.5.) perustamaan luostariin, joka sijaitsi Pohjois-Irlannin Bangorissa. Siellä hänet vihittiin munkiksi ja myöhemmin papiksi. Täytettyään 29 vuotta Malrubius lähti Skotlantiin levittämään evankeliumia piktien keskuuteen. Aluksi hän asettui Ionan saarelle ja siirtyi myöhemmin mantereelle.

Saavuttuaan Skotlannin mannermaalle Malrubius rakennutti ensitöikseen kirkon ja luostarin Apurcrossaniin (Applecross) County Rossiin. Hän toimi luostarinsa johtajana ja tuli pian tunnetuksi hurskaudestaan ja askeettisesta elämästään. Applecrossista käsin Malrubius teki myös lähetystyötä laajalla alueella. Hänen levittämänsä evankeliumin ilosanoma ja tekemänsä ihmeet tekivät vaikutuksen kansaan, ja monet kääntyivät kristityiksi. Tämän vuoksi Malrubius tunnetaankin piktien apostolina.

Malrubius uurasti Jumalan sanan levittämiseksi yli 50 vuoden ajan. Kun hän oli 80-vuotias, hän kohtasi norjalaisia merirosvoja, joita hän yritti ohjata todellisen Jumalan palvelemiseen. Väkivaltaiset merirosvot eivät kuitenkaan halunneet kuullakaan Kristuksesta ja tappoivat pyhän Malrubiuksen. Tämä tapahtui vuonna 722.²

Myöhemmin pyhän Malrubiuksen kuolinpaikalle rakennettiin kirkko. Hänen mukaansa nimettiin myös useita paikallisia seurakuntia (Maree, Mulbury, Murry ja Summuruff). Tämän lisäksi Malrubiuksen itsensä rakennuttaman kirkon läheisyydessä Loch Mareen järvellä sijaitsevalla Eilean Mareen saarella on Malrubiuksen kaivona tunnettu lähde, josta virtaava vesi on parantanut erityisesti mielisairaudesta kärsiviä. Gaelin kieleen on myös jäänyt pyhän nimestä huudahdus Ma Ruibbe!, jota kuullaan vieläkin Harrisin seuduilla

Pyhä Anastasios syntyi Kyproksella 600-luvun alkupuolella. Hän sai hyvän filosofisen koulutuksen ja vietti jonkin aikaa luostarielämää kotisaarellaan. Sieltä hän siirtyi Lähi-idän kuuluisimpaan luostarikeskukseen Siinaille päästäkseen siellä hiljaisuudessa ja rukouksessa juomaan todellisen viisauden lähteistä. Hän kertoi omasta elämästään seuraavan tapauksen, vaikka yrittikin esittää sen ikään kuin jollekin toiselle tapahtuneena. Hän oli kerran nähnyt arabien kohtelevan julmasti kristittyä sotavankia ja tahtoi auttaa kristiveljeään. Koska hänellä ei ollut rahaa ostaa tätä vapaaksi, hän vain yksinkertaisesti riisui tämän rautakahleista ja pukeutui itse kahleisiin hänen sijaansa. Kahden päivän kuluttua kristityt, joiden sydäntä Jumala oli koskettanut, lunastivat hänet vapaaksi 200 kultarahalla. Kristus palkitsi Anastasioksen suuren uhrautuvaisuuden lähimmäisensä hyväksi antamalla hänen sieluunsa ja ruumiiseensa poikkeuksellisen armovoiman. Anastasios pyysi Herraa jo hillitsemään armonsa virtoja, jotka huumasivat hänet ihanuudellaan.

Erämaan näköalapaikalta Anastasios havaitsi, että monofysiittien toiminta kaikkialla Lähi-idässä saattoi kirkon vaaraan. Hän osallistui monofysitismin vastaiseen taisteluun sekä kirjoituksillaan että lähetysmatkoillaan Egyptiin ja Syyriaan. Matkoillaan hän järjesti julkisia väittelytilaisuuksia, joissa hän taitavasti osoitti harhaoppisten opit vääriksi. Hän antoi heille luettavaksi pyhän Kyrillos Aleksandrialaisen tekstejä ja muiden samojen isien kirjoituksia, joihin vastapuolen edustajat itsekin vetosivat. Hän kirjoitti selityksiä Raamatun kirjoihin ja teologisia tutkielmia, joissa hän vastasi aikalaistensa kysymyksiin sillä auktoriteetilla, jonka Pyhän Hengen armo hänelle antoi. Hän myös kirjoitti muistiin hyödyllisiä kertomuksia isistä, jotka olivat eläneet Siinain erämaassa.

Eräässä kirjoitelmassaan Anastasios kertoo munkista, joka oli viettänyt koko elämänsä välinpitämättömästi. Kun munkki sairastui ja lähestyi kuolemaa, hän ei osoittanut minkäänlaista pelkoa, niin että toiset isä hämmästyivät. Päinvastoin hän oli iloinen ja luottavainen. Heidän ihmetellessään munkki kertoi heille, että sillä hetkellä jolloin enkelit olivat näyttäneet hänelle pergamenttipalan, johon oli kirjoitettu kaikki hänen syntinsä, hän oli vastannut heille: “Todellakin, olen syyllistynyt kaikkeen tuohon, mutta en ole koskaan tuominnut ketään tai muistellut kokemiani vääryyksiä. Olen aina pitänyt mielessäni Herran sanat: ‘Älkää tuomitko, niin ei teitäkään tuomita.’” Silloin hän oli nähnyt, kuinka pergamentti oli revitty kappaleiksi, ja niin hän saattoi valmistautua astumaan Kristuksen eteen ilolla, jota mikään ei varjostanut.

Eräänä päivänä nähdessään pyhän Johannes Siinailaisen laskeutuvan alas Siinain vuoren huipulta pyhittäjä Anastasios lausui, että tästä tulee vielä Siinain luostarin igumeni. Vähän ajan kuluttua tämän jälkeen 700-luvun alussa pyhittäjä Anastasios nukkui pois rauhassa.

Pyhä Aleksi Gneušev palveli koko elämänsä pappina Bortsurmanin kylässä nykyisen Nižni Novgordin alueella. Hän syntyi papinperheeseen vuonna 1762. Hän kävi pappisseminaarin ja meni naimisiin, minkä jälkeen hänet 22-vuotiaana vihittiin diakoniksi Bortsurmanin Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen kyläkirkkoon. Kolmetoista vuotta myöhemmin hänet vihittiin kirkon papiksi.

Eräänä yönä isä Aleksia pyydettiin naapurikylään viemään ehtoollista kuolevalle. Hän harmistui, että häntä tultiin häiritsemään keskellä yötä, ajoi asiaa toimittamaan tulleen miehen pois ja kävi uudelleen nukkumaan. Jonkin ajan kuluttua omatunto alkoi kuitenkin vaivata häntä ja hän lähti matkaan. Astuessaan taloon hän näki, että talonpoika oli jo kuollut ja että vainajan vieressä seisoi enkeli ehtoollismalja kädessään. Näystä hämmästyneenä Aleksi lankesi maahan polvilleen ja rukoili koko yön. Aamulla hän palasi kotiin muuttuneena miehenä.

Tuosta päivästä lähtien pyhä Aleksi omistautui Jumalan ja ihmisten palvelemiselle. Hän alkoi toimittaa liturgian joka päivä, jos se vain oli mahdollista, ja noudatti voimiensa mukaan luostarirukoussääntöä. Keskiyöllä hän nousi lukemaan puoliyöpalveluksen, 12 psalmia, päivän pyhän elämäkerran ja päivän tekstin kirkkoisien opetuspuhekokoelmasta. Aamulla olivat vuorossa aamurukoukset ja hetket sekä akatistos pyhittäjä Sergei Radonežilaiselle, suurmarttyyri Barbaralle tai pyhälle Mitrofan Voronežilaiselle. Päivällä hän luki neljä katismaa psalttarista ja illalla kanonin ja akatistoksen Vapahtajalle sekä kanonin suojelusenkelille ja iltarukoukset. Hän teki päivittäin jopa 1500 kumarrusta lausuen Jeesuksen rukousta. Jumalanpalveluksilta ja rukoussäännöltä vapaaksi jäävänä aikana hän otti vastaan ihmisiä ja auttoi salaa köyhiä. Hän opetti luokseen tulevia sellaisella nöyryydellä ja rakkaudella, että taivutti ihmisten sydämet väkisinkin puoleensa. Vain noituutta harjoittaviin hän suhtautui ankarasti eikä päästänyt heitä luokseen, jos he eivät ensin sanoutuneet irti pimeisiin voimiin liittyvistä puuhistaan. Myös noitien ja tietäjien apuun turvautuvia hän ojensi ankarasti.

Jumala palkitsi vanhurskaan Aleksin hyvän kilvoituksen suomalla hänelle parantamisen ja selvänäkemisen armolahjat. Hän sai osakseen myös monia jumalallisia ilmestyksiä. Kerran liturgian aikana hän kuuli paratiisillista laulua ja näki itsensä Herran, joka käski hänen kaitsea Kristuksen laumaa. Vanhurskas Aleksi kirjoitti muistiin kokemansa Vapahtajan, Jumalanäidin ja pyhien ilmestykset. Muutamista hän kertoi Arzamasin luostarin igumenia Marialle, jota hän kunnioitti.

Yhdeksän vuotta ennen kuolemaansa vanhurskas Aleksi siirtyi vanhuudenlepoon. Silti hän toimitti yhä liturgian entiseen tapaansa melkein joka päivä. Viimeiset vuodet hän asui talonsa yhteydessä olevassa pienessä keljassa. Jätettyään kaikki maalliset huolet hän antautui askeettiseen rukouskilvoitukseen. Hän piti jouhipaitaa, nukkui kovalla alustalla pelkän huovan päällä ja söi vain kerran päivässä eikä koskaan lihaa. Tieto hänestä esirukoilijana ja ihmeidentekijänä kantautui kauas. Kun pyhittäjä Serafim Sarovilaisen luo tuli ihmisiä vanhurskaan Aleksin asuinseudulta, hän käännytti heidät takaisin sanoen, että heillä oli oma esirukoilijansa. “Hän rukouksineen on kuin palava kynttilä Jumalan valtaistuimen edessä. Vaikka tuo uurastaja ei ole tehnyt munkkilupauksia, hän ylittää monet munkit. Tähden tavoin hän loistaa kristinuskon taivaalla”, pyhittäjä Serafim sanoi.

Pyhä Aleksi Bortsurmanilainen teki paljon ihmeitä. Hän herätti rukouksellaan kuolleen pojan ja paransi kuusivuotiaan Tatjanan, joka ei ollut koskaan pystynyt kävelemään. Eräs kauppias, joka vapautui häntä piinanneista riivaajista pyhän Aleksin rukousten avulla, rakennutti Bortsurmanin kirkkoon harkkorautalattian.

Vuoden 1848 alussa pyhä Aleksi alkoi silminnähden heikentyä eikä enää kyennyt toimittamaan jumalanpalveluksia. Hänen pyynnöstään omaiset veivät hänet kirkkoon palveluksiin. Heikkenemisestään huolimatta hän piti suurena syntinä kieltäytyä auttamasta ihmisiä ja täytti viimeisillä voimillaan kaikkien pyynnöt. Kuolinpäivänään 21. huhtikuuta 1848 hän istui avoimen ikkunan ääressä siunaten kansaa, joka oli kauniina kevätpäivänä kokoontunut nähdäkseen hänet vielä kerran. Näin hän päätti maallisen vaelluksensa.

Pyhä Aleksi haudattiin Bortsurmanin kyläkirkon alttaripäätyyn. Ennen kuolemaansa hän oli vakuuttanut kaikille, ettei hän unohtaisi niitä, jotka tulisivat muistelemaan häntä. Lähikylien asukkaat kunnioittivat hänen hautaansa. Sunnuntaisin ja juhlapäivinä haudalla toimitettiin panihidoja ja monet sairaat paranivat vaivoistaan. Tapana oli myös ottaa haudalta hiekkaa ja nauttia se veden kanssa vaikean sairauden kohdatessa. Lokakuussa vuonna 1913 Bortsurmaniin saapui Nižni Novgorodin hengellisen konsistorin lähettämä komissio, jonka tehtävänä oli tutkia sekä suulliset että painetut kertomukset Aleksi Bortsurmanilaiseen liittyvistä ihmeistä. Ihmeet vahvistettiin tosiksi, mutta vallankumous esti kanonisoinnin. Neuvostoaikana viranomaiset yrittivät moneen kertaan hävittää haudan, mutta kansan kilvoittelijaa kohtaan osoittama kunnioitus ja paikalla tapahtuneet eittämättömät ihmeet estivät aikeet. Venäjän kirkko kanonisoi vanhurskaan Aleksi Bortsurmanilaisen vuonna 2000.

Pyhä apostoli Sakkeus eli ensimmäisellä vuosisadalla ja kuului Vapahtajan 70 apostolin joukkoon. Sakkeus oli rikas publikaani, ammatiltaan verojenkerääjä ja asui Jerikossa. Apostoli ja evankelista Luukas kertoo Sakkeuksen ja Vapahtajan kohtaamisesta (Luuk. 19:1–10). Pienikokoisena ja uteliaana miehenä Sakkeus kiipesi puuhun nähdäkseen Vapahtajan tämän kulkiessa ohi (Luuk.19:3).

Kirkkoisä Kyrillos Aleksandrialainen (k. 444) kirjoitti tästä hengellisen tulkinnan: Sakkeus pyrki näkemään Jeesuksen, mutta moninaisuus esti häntä näkemästä. Tämä moninaisuus ei Kyrilloksen mukaan ollut niinkään ihmisjoukko, vaan Sakkeuksen syntien paljous. Siksi Sakkeuksen oli noustava maallisen yläpuolelle voidakseen nähdä Vapahtajan niin fyysisillä kuin hengellisillä silmillään.

Jeesus Kristus ei kulkenut puun ohitse, vaan pysähtyi sen kohdalle ja sanoi publikaanille: “Sakkeus, tule kiireesti alas. Tänään minun on määrä olla vieraana sinun kodissasi.” Kristuksen vierailu Sakkeuksen katon alla aiheutti paheksuntaa. Ihmiset sanoivat, että Sakkeus oli syntinen mies, eikä sellaisen kodissa vieraileminen ei ollut sopivaa Vapahtajalle.

Vapahtajan läsnäolo ja sanat muuttivat kuitenkin Sakkeuksen elämän. Hän sanoi Vapahtajalle: “Herra, näin minä teen: puolet omaisuudestani annan köyhille, ja keneltä olen liikaa kiskonut, sille maksan nelinkertaisesti takaisin.” (Luuk. 19:8.) Tämä Sakkeuksen anteliaisuus innoitti kirkkoisä Ambrosius Milanolaista (n. 339–397), joka pyysi kuuntelijoitaan kiinnittämään huomiota publikaanin suureen omaisuuteen. “Teille kerrotaan Sakkeuksen olleen rikas, jotta tietäisitte, etteivät kaikki rikkaat miehet ole ahneita”, pyhä Ambrosius kirjoittaa.

Vapahtajan noustua taivaaseen Sakkeus matkasi julistamassa evankeliumia apostoli Pietarin kanssa. Myöhemmin Sakkeus vihittiin Palestiinan Kesarean piispaksi. Pyhä apostoli Sakkeus nukkui rauhassa kuolonuneen.

Evankeliumikertomus Sakkeuksen ja Vapahtajan kohtaamisesta luetaan Suuren paaston valmistusviikkoja edeltävänä sunnuntaina. Tämän vuoksi kyseistä pyhäpäivää kutsutaan Sakkeuksen sunnuntaiksi. Pyhää apostoli Sakkeusta muistetaan myös Herran seitsemänkymmenen apostolin muistopäivänä 4. tammikuuta.