Joosef Stoica syntyi pienessä kylässä Nǎsǎudin alueella nykyisessä Pohjois-Romaniassa. Hänen vanhempansa olivat hurskaita ortodokseja. Joosef perehtyi ortodoksisuuteen pappien ja munkkien opastuksella Maramureşin kirkoissa ja skiitoissa. Hän alkoi jo varhain tuntea kutsumusta kirkon työhön. Hänet vihittiin papiksi ja muutaman vuoden kuluttua vuonna 1660 Moldavian metropoliitta Dosoftei vihki hänet Maramureşin piispaksi. Joosef sai tehtäväkseen vaalia kirkkokansassaan uskon puhtautta. Tämä ei ollut helppoa, sillä ortodoksisuuteen vihamielisesti suhtautuvat tahot vaikeuttivat ortodoksipiispojen toimintaa, niin että heidät usein karkotettiin piispaistuimeltaan jo parin vuoden kuluttua.

Joosef perusti piispanistuimensa ensiksi Pyhän Mikaelin luostarin yhteyteen Periin. Kun luostarin toiminta lakkasi, hän siirtyi Hustin kaupunkiin. Piispuutensa loppuajan hän piti piispanistuintaan Giulestin ja Budestin luostareissa Maramureşin alueella. Pyhä Joosef tunsi suurta rakkautta ja myötätuntoa kaittaviaan kohtaan. Hän puolusti väsymättä ortodoksista oppia katolisia vastaan aikana, jolloin romanialaisten uskonnollinen yhtenäisyys Transilvaniassa oli rikkoutunut. Voimiaan säästämättä hän vieraili seurakunnissa. Hän pyrki vahvistamaan kansan yhteyttä ortodoksisiin pappeihin opettamalla uskovia niin kirjallisesti kuin suullisesti. Hänen ansiostaan alueen ortodoksit pysyivät uskollisina omalle uskolleen ja perinteelleen.

Vuonna 1701 Joosef kutsuttiin Wieniin, missä häntä painostettiin luopumaan ortodoksisesta uskosta. Hän torjui ehdotuksen esittäen vastalauseensa niille, jotka olivat petollisesti käännyttäneet Transilvanian ortodokseja pois isiensä perinteestä. Hän vaati oikeutta häpeällisten syytösten edessä, jotka oli nostettu hänen karkottamisekseen piispanistuimeltaan. Pian hänestä kuitenkin levitettiin uusia syytöksiä, joiden tarkoituksena oli tahrata hänen maineensa. Hänet kutsuttiin valtionoikeuden eteen Sibiun kaupunkiin Transilvaniaan. Pyhä Joosef esiintyi oikeuden edessä arvokkaasti ja rohkeasti. Hänet vangittiin, mutta Maramureşin kansan ja papiston vaatimuksesta hänet päästettiin vapaaksi.

Maaliskuussa 1715 Joosefin viholliset turvautuivat samoihin valheellisiin syytöksiin, joita he olivat aiemmin käyttäneet pyhiä piispoja Iorest-Eliasta ja Savasta vastaan. Hänet vangittiin ilman oikeudenkäyntiä Hustissa. Maramureşin kristityt nousivat välittömästi vaatimaan piispansa vapauttamista. Vuoden loppuun mennessä pyhä Joosef vapautettiin, mutta hänelle ei annettu lupaa toimittaa jumalanpalveluksia eikä hoitaa piispallisia tehtäviä. Vuonna 1711 hän pääsi palaamaan piispanistuimelleen, mutta menehtyi pian siirtyen monien koettelemusten ja kärsimysten keskeltä pyhien kuoroihin. Romanian kirkko kanonisoi pyhän Joosefin, Maramureşin piispan vuonna 1992.

Pyhä Nikolaos syntyi kristittyyn perheeseen pienessä Vähän-Aasian kaupungissa vuonna 1752. Hänen isänsä oli kuuluisan turkkilaisen johtomiehen aga Kara Osmanologlun tilanhoitaja. Nikolaos meni 22-vuotiaana kihloihin erään kotiseutunsa kristityn neidon kanssa saatuaan aikeelleen isänsä siunauksen. Häät oli suunniteltu pidettäväksi pääsiäisen jälkeisenä apostoli Tuomaan sunnuntaina. Sitä ennen Nikolaos lähti suorittamaan jotakin tehtävää Magnesian kaupungissa. Kaikkien tunteman turkkilaisen ylimyksen lähettinä hän sonnustautui matkaa varten komeasti punaiseen fetsiin ja turkkilaisiin jalkineisiin, jollaisia kristityt eivät periaatteessa olisi saaneet käyttää. Hänellä oli siihen kuitenkin lupa isännältään.

Kun Magnesian oikeudenpalvelijat näkivät Nikolaoksen pukeutuneen kristityiltä kiellettyihin vaatteisiin, he pidättivät hänet ja veivät tuomarin eteen, vaikka tiesivätkin sekä hänen että hänen isänsä olevan suuren agan palveluksessa. Tuomari alkoi kysellä häneltä, tahtoiko hän ehkä kääntyä islamiin käyttäessään vain muslimeille sallittua vaatetusta. Nikolaos vastasi rohkeasti: “Jumala varjelkoon, että koskaan kieltäisin uskoni. Käytän näitä vaatteita teidän muslimien luvalla, koska isäni on teidän palveluksessanne.” Tuomariin tämä ei kuitenkaan tehnyt vaikutusta, vaan hän määräsi Nikolaoksen ruoskittavaksi. Ensin häntä ruoskittiin kevyesti, mutta koska hän ei muuttanut mieltään, häntä lyötiin kerta kerralta yhä kovemmin. Pyhä Henki verhosi hänet niin suurella voimalla, että hän unohti kaiken maallisen, oman lihansa, vanhempansa, kihlattunsa. Toisen ruoskintakerran jälkeen hän julisti olevansa valmis kestämään kaikkein kauheimmankin kuoleman rakkaudesta Kristukseen. Kolmannella ja neljännellä ruoskintakerralla häntä lyötiin jo vatsaan, ja lopulta hänet heitettiin puolikuolleena vankilaan. Parin päivän kuluttua Nikolaos jätti sielunsa Luojansa käsiin ylistäen Herraa, joka oli tehnyt hänet otolliseksi kärsimään pyhän nimensä tähden.

Pyhä Therinos eli keisari Deciuksen vainojen aikaan eli vuoden 250 tienoilla Bothoruksessa, Thesprotian alueella. Paikka sijaitsi vastapäätä Korfun saarta. Therinos oli hurskas kristitty ja oli tullut tunnetuksi hyveistään ja anteliaisuudestaan

Alueelle saapui maaherra Filippos, joka oli saanut tehtäväkseen pakottaa kaikki seudun asukkaat palvomaan keisarin jumalia. Maaherran saapumista oli seuraamassa suuri väkijoukko. Yhtäkkiä väkijoukon keskeltä kuului Therinoksen ääni: hän alkoi pilkata epäjumalia ja huusi, että keisarin jumalat olivat vain demonisia harhakuvia.

Therinos pidätettiin heti ja hänet raahattiin maaherran eteen. Hän ilmoitti maaherralle, ettei aikoisi palvoa epäjumalia, vaan pysyisi uskollisena ainoalle oikealle Jumalalle. Maaherra määräsi, että Therinos tuli heittää tuliseen pätsiin, ja käsky täytettiin saman tien. Jumala kuitenkin suojeli Therinosta liekkien keskellä. Hän seisoi tulenlieskojen lomassa ja alkoi laulaa. Kun ihmiset näkivät ihmeen, he alkoivat huudahdella ilosta ja ihmetyksestä. Tämän jälkeen Therinos vedettiin pois kuumasta pätsistä, ja hänen kimppuunsa usutettiin seitsemän sarvipäistä kaurista. Nämä eivät kuitenkaan koskeneetkaan häneen, vaan painoivat sarvensa hänen jalkojensa juureen kuin kumartaen häntä.

Monien kidutusten jälkeen Therinos sai surmansa, ja Jumala otti pyhän marttyyrinsa taivaallisiin asuinsijoihin. Therinoksen kuolintavasta ei ole säilynyt varhaista tietoa, mutta hänen arvellaan saaneen surmansa mestaamalla.

Pyhä Georgios syntyi ylhäiseen sukuun Vähän-Aasian Kappadokiassa. Kun poika oli 10-vuotias, hänen isänsä kuoli. Tämän jälkeen hänen äitinsä, joka oli miehensä tietämättä kääntynyt kristityksi, palasi poikansa kanssa kotiseudulleen Palestiinaan, missä hänellä oli maatiloja. Siellä hän kasvatti poikansa kristillisessä hengessä. 18-vuotiaana nuorukaisena Georgios sai kutsun sotapalvelukseen. Kun hän oli päättänyt sotilaskoulutuksensa, keisari Diocletianus (284–305) korotti hänet tribuunin arvoon ja myöhemmin vielä korkeampiin sotilasarvoihin. Näihin aikoihin Georgioksen äiti kuoli, jolloin poika sai haltuunsa suuren omaisuuden, mikä lisäsi entisestäänkin hänen arvostustaan keisarin hovissa.

Keisari Diocletianus oli innokas epäjumalien palvelija, joka tahtoi tehdä lopun tuolloin jo laajalle levinneestä kristinuskosta. Vuonna 304 hän kutsui kaikki valtakunnan itäisten alueiden maaherrat ja muut johtomiehet, joiden joukossa oli myös Georgios, Nikomedeiaan informoidakseen heitä kristinuskon vastaisista toimenpiteistään. Silloin Georgios päätti, että hänelle oli nyt koittanut aika tunnustaa uskonsa Kristukseen. Ennen Nikomedeiaan lähtöään hän jakoi omaisuutensa köyhille ja vapautti orjansa.

Kokouksessa käyttämässään puheenvuorossa Georgios sanoi keisarille ja muille läsnäolijoille: “Kuinka kauan te aiotte jatkaa taisteluanne kristittyjä vastaan? Kuinka kauan vuodatatte viatonta verta ja aiheutatte kärsimystä noille ihmisille, jotka eivät ole tehneet mitään pahaa, ja yritätte pakottaa heitä uskomaan epäjumaliin? Epäjumalat eivät ole jumalia, älkää eksykö ja pettäkö itseänne. Kristus on ainoa Jumala ja ainoa Herra.” Kaikki käänsivät katseensa keisariin, joka vihastumiseltaan ei saanut sanaa suustaan ja vain nyökkäsi edustajalleen Magnentiukselle, että tämä kuulustelisi Georgiosta. Magnentiuksen kysymykseen, mikä sai hänet puhumaan tuolla tavoin, Georgios vastasi: “Totuus pakotti minua.” “Ja mikä sitten on totuus?” Magnentius kysyi. Georgios vastasi: “Totuus on Kristus. Hän, jota te nyt vainoatte.” Magnentius tiedusteli ällistyneenä Georgiokselta: “Oletko sinä kristitty?” “Olen Kristuksen palvelija ja siksi luottaen Hänen voimaansa tulin tänne esittämään teille vastalauseeni ja kertomaan totuuden”, hän vastasi. Koko kokousväki joutui suuren hämmingin valtaan.

Keisari muutti taktiikkansa, koska pelkäsi mellakkaa kansan keskuudessa. Hän yritti taivuttaa Georgioksen puolelleen lupaamalla tälle suuria kunnia-asemia ja rikkauksia. Tämä ei kuitenkaan millään tavoin vaikuttanut Georgiokseen. Niinpä tuli kidutusten vuoro. Sotilaat saivat käskyn sohia keihäillään hänen vatsaansa, josta alkoi vuotaa verta. Keihästen kärjet eivät kuitenkaan toimineet täydellä teholla, vaan vääntyivät ikään kuin ne olisivat olleet jotakin pehmeää ainetta. Yöksi Kristuksen taistelija heitettiin vankilaan ja hänen rintansa päälle pantiin raskas kivi.

Aamulla Georgios sidottiin pyörään, jonka alla oleva piikkinen lauta repi hänen ruumistaan joka pyörähdyksellä. Tuskiensa keskellä hän kiitti koko ajan Jumalaa. Yhtäkkiä taivaasta kuului ääni: “Älä pelkää mitään, minä olen sinun kanssasi!” Tämän jälkeen leimahti kirkas valo, ja Georgios seisoi terveenä läsnäolijoiden edessä kidutuspyörästä irrotettuna.

Kun Georgios vietiin hyvässä kunnossa keisarin eteen, kaksi keisarillista henkivartijaa Anatolios ja Protoleon, jotka tiesivät, mitä kidutuksia hän oli joutunut kestämään, tunnustivat kovalla äänellä uskovansa Kristukseen. Diocletianus käski mestauttaa heidät heti. Myös keisarinna Aleksandra (21.4.) tunnustautui kristityksi, jolloin Magnentius pakotti hänet vetäytymään palatsiin. Sitten Georgios heitettiin kalkinsammutusaltaaseen, missä hänen ruumiinsa olisi pitänyt syöpyä niin, ettei edes luita olisi jäänyt jäljelle. Mutta kun kolmen päivän kuluttua tultiin katsomaan, Georgios seisoi sammuneessa kalkissa kädet koholla Jumalaa kiittäen. Kansa puhkesi huutamaan: “Suuri on Georgioksen Jumala!” Seuraavaksi Georgios pakotettiin kulkemaan kengissä, joiden pohjasta pisti esiin tulikuumia nauloja. Georgios rohkaisi itseään sanomalla: “Juokse, Georgios, Häntä kohden, jota sinä rakastat!” Ja jälleen hän ei kärsinyt mitään vahinkoa.

Seuraavana päivänä keisari kutsui velhon nimeltä Athanasios valmistamaan myrkyllisen juoman, joka saisi Georgioksen menettämään järkensä. Georgios joi sen, mutta juoma ei vaikuttanut häneen millään tavoin. Keisari alkoi kysellä Kristuksen voimasta ja Georgios mainitsi Hänen parantaneen sairaita ja herättäneen kuolleita. Viekkaasti Athanasios käski silloin keisaria vaatimaan, että Georgios osoittaisi Kristuksen voiman herättämällä kuolleen. Lähettyvillä oli jonkun jo kauan sitten kuolleen pakanan hauta. Georgios alkoi hartaasti rukoilla, että Herra näyttäisi voimansa. Yhtäkkiä maa vapisi, hauta aukeni ja kuollut seisoi keskellä arkkuaan. Velho Athanasios lankesi Georgioksen jalkoihin ja huudahti: “Sinun Jumalasi, Georgios, on totinen Jumala. Anna minulle anteeksi!” Tämäkään ei tehnyt keisariin vaikutusta, vaan hän käski heti tappaa Athanasioksen ja kuolleista nousseen miehen, koska molemmat julistivat Kristuksen olevan todellinen Jumala. Jumalaa ylistävä Georgios vietiin takaisin vankilaan.

Monet uskoivat Kristukseen nähdessään nämä ihmeet. He lahjoivat vanginvartijat ja tulivat Georgioksen luo vankilaan. Siellä tämä opetti heille kristinuskon totuuksia vahvistaen heitä uskossa ja paransi heidän sairauksiaan. Hän paransi rukouksillaan myös köyhän miehen sairaan härän, kun tämä tuli sitä häneltä pyytämään.

Seuraavana päivänä keisari haetutti Georgioksen Apollon temppeliin. Georgios teeskenteli suostuvansa uhraamaan, mutta tekikin ristinmerkin Apollon kuvapatsaan edessä. Patsaassa asuvat demonit tunnustivat kauhistuneina, että yksin Kristus on todellinen Jumala. Apollon papit ja hänen palvojansa karkottivat huutaen Georgioksen ulos temppelistä ja veivät hänet takaisin palatsiin. Keisarinna Aleksandra tunkeutui suunniltaan olevan väkijoukon läpi Georgioksen luo ja langeten hänen jalkoihinsa huusi: “Georgioksen Jumala, auta minua!” Paatunut Diocletianus ei enää kestänyt vaan määräsi heidät molemmat mestattaviksi. Keisarinna ehti kuitenkin kuolla ennen mestausta.

Kun mestauspäivä koitti, Georgios meni mestauspaikalle suuren väenpaljouden seuraamana. Hän kiitti Jumalaa kaikista Hänen hyvistä teoistaan ja pyysi Herraa auttamaan kaikkia, jotka turvautuvat hänen esirukouksiinsa. Sitten hän kumarsi päänsä ja antautui mestattavaksi.

Noudattaen isäntänsä toivomusta Georgioksen palvelijat ottivat hänen maalliset jäännöksensä ja veivät ne hänen kotiseudulleen Palestiinan Lyddaan. Paikalle rakennettiin 300-luvulla suuri Pyhän Georgioksen kirkko, jossa hänen reliikkiensä äärellä on tapahtunut lukemattomia ihmeitä. Samaan kirkkoon otettiin kunnioitettavaksi myös kahleet, joihin Georgios oli kiinnitetty.

Pyhä Georgios oli vaikuttava hahmo, ja siksi häneen on liitetty runsaasti legendoja ja tarinaperinnettä. Tunnetuin näistä on kertomus kuninkaantyttärestä, jonka hän pelasti lohikäärmeen kidasta. Kyseessä on myöhäsyntyinen legenda, jota ei mainita ensimmäisten vuosisatojen elämäkerroissa. Toisella vuosituhannella teema yleistyi pyhää Georgiosta kuvaavissa ikoneissa: hänet alettiin kuvata valkoisella hevosella ratsastavana soturipyhänä, joka lyö lohikäärmeen kädessään olevalla pitkällä peitsellä. Kyseessä on yksi kaikkein tunnetuimmista ikonisista kuva-aiheista. Se symboloi pahasta saatua voittoa, joka saavutetaan seuraamalla Kristusta ja suostumalla kärsimään Hänen tähtensä.

Tunnetaan myös ihmeitätekeviä pyhän Georgioksen ikoneja. Kuuluisin näistä on Athoksella Zografoksen luostarissa, joka on omistettu hänelle. Luostarin perustivat 900-luvulla kolme veljestä, jotka eivät päässeet yksimielisyyteen siitä, kenelle pyhälle he omistaisivat luostarinsa. He turvautuivat rukoukseen ja seuraavana aamuna löysivät luostarin vielä vihkimättömästä kirkosta pyhän Georgioksen ikonin, joka oli yön aikana maalautunut heidän kirkkoon jättämälleen paljaalle ikonilaudalle. Kirkko ja koko luostari omistettiin pyhälle Georgiokselle. Luostarista käytetty nimitys Zografos tarkoittaa taiteilijaa ja viittaa taivaalliseen ikonimaalariin.

Pyhä suurmarttyyri Georgios Voittaja on aina ollut kaikkein kunnioitetuimpia pyhiä idän kristillisten kansojen keskuudessa. Erityisesti ristiretkien jälkeen hänen kunnioituksensa voimistui myös lännessä. Hänelle on omistettu tuhansia kirkkoja niin idässä kuin lännessäkin. Pyhän Georgioksen kunnioitusta ovat vahvistaneet erityisesti monet hänen kauttaan tapahtuneet ihmeet. Hänet on valittu kokonaisten maiden kuten Englannin ja Georgian suojeluspyhäksi. Hän on erittäin suuresti kunnioitettu myös Etiopiassa ja Egyptissä, jossa hänet tunnetaan nimellä Mari Girgis. Egyptin koptilaisessa kirkossa pyhän Georgioksen kautta on tapahtunut lukemattomia ihmeitä, myös meidän aikanamme. Palestiinassa häntä ovat perinteisesti kunnioittaneet myös muslimit.

Suomen itäisillä ortodoksisilla alueilla pyhä Georgios on tunnettu pyhänä Jyrkinä ja lännessä nimillä Yrjö ja Yrjänä. Hänen muistopäivänsä ovat vanhastaan rytmittäneet maataloustöitä keväisin (kevät-Jyrki) ja syksyisin (syys-Jyrki) niin Karjalassa kuin Länsi-Suomessakin. Häntä pidetään myös partiolaisten suojelijana.

Pyhä Aleksandra oli keisari Diocletianuksen (284–305) puoliso. Hän oli läsnä pyhän Georgioksen (23.4.) kärsiessä marttyyrikuoleman. Nähdessään, kuinka pyhä marttyyri vastusti rohkeasti keisaria ja säilyi Jumalan armosta vahingoittumattomana ankarissa kidutuksissa, keisarinna alkoi itsekin uskoa Kristukseen. Kun hän kertoi asiasta puolisolleen, tämä vangitutti hänet ja käski mestata hänetkin yhdessä pyhän Georgioksen kanssa. Kuultuaan saamansa tuomion keisarinna vaipui rukoukseen ja antoi sielunsa Jumalalle ennen kuin pyövelin miekka ehti koskettaa häntä.

Kun keisarinnan palvelijat Apollon, Iisak ja Kodratos havaitsivat, että heidän emäntänsä rakkaudesta Kristukseen oli luopunut kaikesta, hekin kääntyivät kristityiksi. He menivät keisarin eteen ja syyttivät häntä kutsuen häntä pedoksi, koska hän ei ollut säästänyt edes omaa vaimoaan, jonka kanssa hänellä oli yhteisiä lapsia. Tämän kuultuaan keisari käski heittää heidät vankilaan. Koko yön hän mietti, miten surmauttaisi heidät. Aamulla hän käski mestata Kodratoksen, mutta Apollonin ja Isaakin hän jätti vankilaan, jossa heidän annettiin nääntyä nälkään.

Pyhä Gerard¹ syntyi vuonna 935 Preussin Colognessa (nyk. Köln). Hänen perheensä kuului ylhäiseen sukuun, jonka johtohahmo oli Gerardin isä Ingranne. Gerard suoritti opintonsa Colognen katedraalikoulussa toivoen saavansa pappisvihkimyksen. Hänen suunnitelmansa kuitenkin muuttuivat, kun hänen äitinsä Emma kuoli salamaniskuun. Poika piti äitinsä kuolemaa rangaistuksena omista synneistään. Tämän vuoksi Gerard päätti omistaa koko elämänsä Jumalan palvelemiseen ja katumuksen harjoittamiseen. Hän meni Pyhälle Pietarille omistettuun luostariin, jossa hän alkoi kilvoitella hyveissä.

Gerardin hyveellinen elämä tuli pian tunnetuksi alueella. Kun Colognen arkkipiispa Bruno sai kuulla Gerardista ja tämän kilvoitteluinnosta, hän kutsui tämän luokseen. Vuonna 963 arkkipiispa Bruno lähes pakotti Gerardin hyväksymään piispanvihkimyksen. Tällä tavoin vasta 28-vuotias Gerard nousi Toulin piispanistuimelle.

Gerard toimi Toulin piispana 31 vuoden ajan. Piispallisten tehtäviensä lisäksi hän toimitti joka päivä täydet hetkipalvelukset. Joka päivä hän myös luki pyhiä kirjoituksia sekä pyhien elämäkertoja, joiden opetuksia hän tapasi mietiskellä öisin.

Gerard tuli tunnetuksi puhetaidoistaan Toulissa ja sen ympäristössä. Hän myös lähetti lahjakkaita pappejaan maaseudulle opettamaan sikäläisiä kristittyjä. Gerard teki Toulista kuuluisan koulutuskeskuksen. Hänen vaikutuksestaan kaupunkiin tuli irlantilaisia, skotlantilaisia ja kreikkalaisia munkkeja. Gerard piti huolta, etteivät papiksi opiskelevat keskittyneet ainoastaan älylliseen ponnisteluun. Hänen mukaansa oli tärkeämpää viettää hengellistä kilvoitteluelämää, ja tämän vuoksi pappisoppilaiden tuli pyrkiä erityisesti kehittämään sisäistä elämäänsä hyveillä. Samaa periaatetta Gerard toteutti myös omassa elämässään pyrkien jatkuvasti edistymään hurskauden harjoittamisessa.

Piispuutensa aikana Gerard rakennutti uudelleen useita kirkkoja ja luostareita kuten Pyhän Stefanoksen katedraalin ja Pyhän Mansuetin ja pyhän Martinuksen luostarit. Gerard perusti Touliin myös sairaalan. Vuonna 982 alueelle tuli nälänhätä, jota seurasi ruttoepidemia. Gerard pyrki auttamaan ensin nälänhädän uhreja ja sitten sairastuneita. Kun hallitsija Otto II sai kuulla Gerardin anteliaisuudesta, hän asetti Gerardin alaisuuteen kaikki maan luostarit.

Toulin esipaimen pyhä Gerard nukkui kuolonuneen vuonna 994. Hänen elämäkertansa kirjoitettiin jo samana vuonna. Sen laati Pyhän Aperin luostarin johtaja Widric. Pyhä Gerard kanonisoitiin vuonna 1050, eli vain neljä vuotta ennen kirkon jakaantumista. Kanonisoinnin vahvisti paavi Leo IX (1049–1054), joka oli aiemmin palvellut Toulin piispana nimellä Bruno.

Pyhä Adalbert (Adelbert) syntyi Böömissä ylhäiseen sukuun vuoden 956 tienoilla. Hän sai kasteessa nimen Voitech. Nuorena hänet lähetettiin koulutettavaksi arkkipiispa Adalbert Magdeburgilaisen luo. Tämä teki Voitechista oman kaimansa nimeten hänet konfirmaation yhteydessä Adalbertiksi. Arkkipiispa myös paransi oppilastaan vaivanneen sairauden.

Kun arkkipiispa kuoli, Adalbert palasi Prahaan. Hänellä oli mukanaan suuri ja arvokas kirjakokoelma, jonka hän oli kerännyt opiskeluaikanaan. Prahan piispa Thietmar vihki nuoren Adalbertin alidiakoniksi, ja tässä asemassa Adalbert palveli piispaa tämän kuolemaan asti.

Piispa Thietmar nukkui kuolonuneen vuoden 982 tienoilla. Vaikka Adalbert oli vielä alle kolmenkymmenen, hänet vihittiin Prahan uudeksi piispaksi. Noustuaan piispanistuimelle hän vieraili usein vankien luona ja auttoi köyhiä. Hän pyrki jakamaan tulonsa pyhän Gregorius Dialogoksen (12.3.) asettaman mallin mukaan. Edeltäjänsä kuolinvuoteen äärellä oleminen oli tehnyt nuoreen piispa Adalbertiin suuren vaikutuksen, ja hän toisteli usein: ”On helppoa pitää päässään mitraa ja kantaa piispansauvaa, mutta on pelottavaa tehdä tiliä piispuudestaan elävien ja kuolleiden Tuomarille.”

Hyväntekeväisyyden lisäksi Adalbert antautui myös lähetystyöhön nuoruutensa koko innolla. Hän pyrkimyksenään oli, että Unkari ja Böömi kääntyisivät kokonaan kristityiksi. Mutta vaikka Adalbert uurasti kaikin voimin uskon levittämiseksi ja teki parhaansa hengellisen laumansa hyväksi, hänen hiippakuntansa kristityt eivät olleet tyytyväisiä uuteen paimeneensa. Alueella oli myös poliittisia hankaluuksia, jotka pakottivat Adalbertin jättämään hiippakuntansa. Surullisena hän vetäytyi piispanistuimelta vuonna 990 ja muutti Roomaan.

Roomassa Adalbert tutustui syntyperältään kreikkalaiseen luostarinjohtajaan pyhään Neilokseen. Hänen vaikutuksestaan Adalbert siirtyi asumaan Rooman Aventinella sijaitsevaan Pyhien Bonifatiuksen ja Aleksioksen luostariin, jossa hän vietti kolme vuotta. Tämän jälkeen Rooman paavi Johannes XV pyysi, että Adalbert palaisi hiippakuntaansa. Paluun mahdollisti se, että alueen hallitsija Boleslas oli luvannut antaa Adalbertille tukensa.

Tällä kertaa Adalbert otettiin ilolla vastaan. Palattuaan Prahaan hän ryhtyi heti toimiin. Ensitöikseen hän perusti hiippakuntansa alueelle suuren luostarin. Tässä uudessa Brevnovin luostarissa elettiin pyhän Benedictuksen (14.3.) luostarisäännön mukaan, ja Adalbert vihki sen kirkon käyttöön vuonna 993.

Ei mennyt kuitenkaan kauan, kun Adalbert jälleen kohtasi vaikeuksia. Eräs aviorikoksen tehnyt aatelisnainen, joka katui syntiään, pyysi piispa Adalbertilta turvapaikkaa. Tuohon aikaan aviorikoksesta kiinni jääminen oli hengenvaarallista. Adalbert auttoi katuvaa naista ja antoi hänen mennä suojaan erääseen nunnaluostariin. Naisen syyttäjät kuitenkin saapuivat paikalle, raahasivat hänet ulos luostarista ja tappoivat hänet. Tämän vuoksi Adalbert erotti ehtoollisyhteydestä suuren joukon aatelisia, jotka olivat osallistuneet murhaan.

Ekskommunikaatioon joutuneet ylhäisön jäsenet vihastuivat Adalbertiin, ja tämä joutui jälleen pakenemaan Roomaan. Hän saapui kaupunkiin vuonna 995 ja meni tuttuun Pyhien Bonifatiuksen ja Aleksioksen luostariin. Hieman myöhemmin hänet valittiin sen johtajaksi. Adalbert toimi luostarin johtajana, kunnes Rooman paavin Gregorius V:n kokoon kutsuma kirkolliskokous määräsi, että hänen olisi palattava hiippakuntaansa.

Tällä välin joitakin Adalbertin sukulaisia oli kuitenkin murhattu Prahassa. Oli ilmeistä, ettei Adalbert voinut palata Prahan piispanistuimelle, jos aikoi säilyttää henkensä. Kirkollisen siunauksen saatuaan hän menikin lähetystyöntekijäksi Pommeriin¹. Hänen matkatovereinaan olivat Benedictus ja Gaudentius, ja yhdessä he onnistuivat käännyttämään muutamia pakanoita kristinuskoon.

Lähetystyöntekijät kohtasivat myös paljon vastarintaa. Monet suhtautuivat heihin epäilevästi ja lopulta nämä epäilykset johtivat siihen, että Adalbert ja hänen kumppaninsa surmattiin vakoilusta syytettynä. Pyhä Adalbert sai marttyyrien kruunun vuonna 997.

Autuas Georgi Šenkurskilainen oli pyhittäjä Varlaam Vagalaisen, Šenkurskilaisen (19.6.) aikalainen. Nämä pyhät kilvoittelivat 1400-luvulla. Autuaasta Georgista tiedetään vain, että hän kilvoitteli Kristuksen tähden houkkana. Ikoneissa hänet kuvataan paitasillaan ja avojaloin. Vagajoen varrella, jossa Šenkurskin kaupunki sijaitsee, häntä kunnioitettiin pyhänä jo 1500-luvulla.

Pyhä apostoli Natanael oli kotoisin Galilean Kaanaasta. Hän kuuluu Kristuksen kahdentoista apostolin joukkoon. Hänet on toisinaan samaistettu apostoli Simon Kiivailijaan (10.5.) tai apostoli Bartolomeukseen (11.6.). Jälkimmäisessä tapauksessa hänen alkuperäinen koko nimensä olisi Natanael bar Tolmai (”Tolmain poika”). Natanaelin kohtaamisesta Vapahtajan kanssa on kerrottu pyhän apostoli Johanneksen evankeliumin alussa (Joh 1:45–50).

Natanael oli hurskas juutalainen ja tunsi hyvin pyhät kirjoitukset, minkä vuoksi hän odotti Messiaan ilmestymistä. Eräänä päivänä Natanaelin luo saapui betsaidalainen Filippus, joka ilmoitti hänelle kohdanneensa Messiaan. ”Me olemme löytäneet sen, josta Mooseksen laki ja profeettojen kirjat todistavat! Hän on Jeesus, Joosefin poika Nasaretista”, Filippus julisti Natanaelille.

Kuullessaan Filippuksen sanat Natanael yllättyi suuresti. Hän ei ollut odottanut, että Messias voisi olla kotoisin Nasaretista. Tämän vuoksi hän kysyi Filippukselta: ”Nasaretistako? Voiko Nasaretista tulla mitään hyvää?” Varmana asiastaan Filippus vastasi Natanaelille: ”Tule, niin näet.”

Natanael noudatti Filippuksen neuvoa ja yhdessä he menivät Kristuksen luo. Nähdessään Natanaelin saapuvan Vapahtaja sanoi: ”Siinä on oikea israelilainen, mies vailla vilppiä!” Jälleen Natanael koki yllätyksen ja kysyi Vapahtajalta, kuinka tämä saattoi tuntea hänet. Vapahtaja paljasti nähneensä Natanaelin jo ennen kuin Filippus oli kutsunut tätä. ”Näin sinut viikunapuun alla”, Kristus sanoi Natanaelille. Kuullessaan Vapahtajan sanat Natanael uskoi Kristukseen. Hän huudahti: ”Rabbi, sinä olet Jumalan Poika, sinä olet Israelin kuningas!”

Kristittyjä vainonneen keisari Marcus Aureliuksen valtakaudella (161–180) Lyonsin (Lugdunensis) alueella elävät pakanat luulivat onnistuneensa tappamaan kaikki seudun kristityt. Lyonsista pakenivat hengissä kuitenkin kristityt Epipodius ja Aleksander, jotka olivat olleet ystäviä lapsuudesta asti. He löysivät turvapaikan erään kaupungin ulkopuolella asuvan kristityn lesken luota. Lopulta heidän piilopaikkansa löydettiin ja heidät pidätettiin.

Epipodius ja Aleksander tuotiin tuomarin eteen. Tämä alkoi pilkata heitä ja sanoi Epipodiukselle: ”Me palvomme jumalia ilkamoiden ja juhlien. Te kristityt seuraatte surullista uskontoa. Te palvotte miestä, joka naulittiin ristille. Hän tuomitsee kaikki elämän ilot, ja on mielissään, kun hänen seuraajansa uuvuttavat itsensä paastolla.” Sanottuaan tämän tuomari jatkoi: ”Olisi harmi, jos nuori mies kuolisi tuollaisen huonon asian vuoksi.” Näillä puheillaan tuomari yritti saada Epipodiuksen ja Aleksanderin luopumaan uskostaan.

Ystävykset pysyivät kuuroina tuomarin sanoille ja julistivat urheasti olevansa kristittyjä. Tuomari hämmästyi Epipodiuksen ja Aleksanderin rohkeutta. Pakanoista koostuva yleisö alkoi kuitenkin huutaa, ja sen ärtymys tarttui tuomariinkin. Niin paljon verta oli vuodatettu ja kaikkia kristittyjä ei ollut vieläkään tuhottu! Tuomari määräsi, että ystävykset oli erotettava. Nuorempaa Epipodiusta alettiin kiduttaa, mutta hän ei suostunut kieltämään Kristusta. Tämän vuoksi pyhä Epipodius mestattiin miekalla ja hän sai Jumalalta marttyyrin kruunun.

Kaksi päivää Epipodiuksen kuoleman jälkeen tuomari käski tuoda eteensä Aleksanderin. Hän yritti järkyttää tätä kuvailemalla marttyyrien kärsimyksiä. Aleksander ei kuitenkaan taipunut tuomarin säikyttelyn alla. ”Luuletko voivasi pelotella minua kidutuksilla, joita niin monet marttyyrit ovat kestäneet”, Aleksander kysyi tuomarilta. ”Sinä vain lisäät haluani seurata heitä”, hän totesi. Kolme miestä vuoron perään alkoi ruoskia ankarasti Aleksanderia. Tämän jälkeen tuomari määräsi hänet ristiinnaulittavaksi. Pyhä Aleksander kuoli heti, kun hänet kiinnitettiin ristille. Pyhät Epipodius ja Aleksander saivat Herralta marttyyrien kruunut vuonna 178.