Koko maailman tuntema pyhän evankeliumin kirjoittaja Markus kuului Herran seitsemänkymmenen apostolin joukkoon. Hän syntyi Jerusalemissa ensimmäisen vuosisadan alussa. Markus oli toiselta nimeltään Johannes ja sukua pyhälle apostoli Barnabakselle (11.6.). Hänen äitinsä nimi oli Maria, ja heidän talonsa sijaitsi Siionin vuorella¹.

Yönä, jona Juudas petollisella suudelmalla kavalsi Kristuksen ja sotilaat lähtivät viemään Kristusta pois, Markus seurasi heidän jäljessään. Hän oli kietonut ylleen ainoastaan pellavaisen liinavaatteen. Kun sotilaat ottivat hänet kiinni, Markus riistäytyi irti heidän käsistään ja pakeni paikalta alastomana jättäen vaatteen jälkeensä (Mark. 14:51–52).

Kristuksen taivaaseen astumisen jälkeen Markuksen kotitalosta tuli paikka, jossa kristityt kokoontuivat, ja eräät apostolit pitivät sitä tukikohtanaan (Ap. t. 12:12). Apostoli Pietari vieraili usein heidän talossaan. Hän piti nuoresta Markuksesta kuin omasta pojastaan ja opetti tälle uskonasioita.

Markus kulki lähetysmatkoilla pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin sekä Barnabaksen seurassa. Nöyrästi hän avusti vanhempia apostoleja ja kuunteli heidän opetuksiaan. Markus purjehti Barnabaksen ja Paavalin kanssa Kyprokselle, jossa Markus näki Paavalin Pafoksen kaupungissa tekemän ihmeen. Paavali sokaisi noidan nimeltä Barjesus Elymas, joka asusti paikallisen käskynhaltijan Sergius Pauluksen luona ja yritti estää tämän kääntymistä Kristuksen seuraajaksi. Ihmeen nähtyään käskynhaltija alkoi uskoa Kristukseen. Myöhemmin Markus ja Paavali sekä Barnabas matkustivat Pamfylian Pergeen, jossa Markus erosi heidän seurastaan ja palasi Jerusalemiin (Ap. t. 13:6­–13).

Apostoli Markus palasi Jerusalemiin, josta hän lähti uudelle matkalle Roomaan apostoli Pietarin kanssa. Roomasta hän suuntasi Egyptiin. Siellä Markus organisoi Egyptiin kristillisen seurakunnan, mistä syystä häntä kunnioitetaan Egyptin kirkon perustajana.

Myöhemmin Markus matkasi Antiokiaan, jossa hän tapasi Paavalin. Antiokiasta hän matkasi Barnabaan kanssa Kyprokselle ja palasi sieltä takaisin Egyptiin, jonne hän perusti yhdessä Pietarin kanssa useita seurakuntia. Markus matkusti myös Babylonin kaupunkiin, nykyisen Kairon alueelle. Babylonista apostoli Pietari lähetti Vähä-Aasian kristityille kirjeen, jossa Pietari kutsui apostoli Markusta pojakseen (1. Piet. 5:13).

Kun apostoli Paavali tuotiin kahleissa Roomaan, Markus oli samaan aikaan Efesoksessa, jonka piispana toimi pyhä Timoteus (4.1.). Markus ja Timoteos matkasivat yhdessä Roomaan, jossa hän kirjoitti pyhän evankeliuminsa.

Roomasta Markus palasi Egyptiin. Hän perusti Aleksandriaan kristillisen koulun. Siitä tuli tulevina vuosisatoina kuuluisa, sillä se kasvatti joukon tunnettuja kirkkoisiä ja opettajia, kuten Klemens Aleksandrialaisen, Dionysios Aleksandrialaisen (5.10.) sekä Gregorios Ihmeidentekijän (5.11.). Aleksandriassa Markus teki myös ihmeen: hänen rukoustensa kautta sokea mies sai näkönsä. Tämän seurauksena lähes kolmesataa pakanaa saapui Markuksen luo ja pyysi saada pyhän kasteen.

Markus teki lähetystyötä myös Afrikan mantereen sisäosissa. Mendessionin kaupungissa hän vapautti riivaajan vallassa olleen lapsen. Kun lapsen vanhemmat halusivat maksaa Markukselle tämän parantamisesta, hän kieltäytyi ja kehotti vanhempia antamaan rahat köyhille. Monet kaupunkilaiset kääntyivät ihmeen nähtyään kristityiksi. Markus perusti Mendessioniin kirkon sekä vihki sen palvelukseen papistoa.

Jonkin ajan kuluttua Markus sai Jumalalta näyssä kehotuksen palata matkoiltaan takaisin Aleksandriaan. Kaupungin kristityt ottivat hänet iloisina vastaan, mutta pakanat ja juutalaiset kadehtivat apostolia tämän menestyksen takia.

Eräänä vuonna pääsiäinen sattui samaan ajankohtaan kuin aleksandrialaisten pakanoiden viettämän Serapis-jumalan juhlamenot. Pääsiäisyön liturgiaa toimittamassa ollut Markus otettiin kiinni. Pakanat pahoinpitelivät Markuksen, raahasivat hänet kadulle ja heittivät vankilaan.

Vankilassa Vapahtaja ilmestyi Markukselle ja vahvisti apostoliaan, jotta tämä kestäisi edessä olevat kärsimykset. Seuraavana päivänä vihainen joukko raahasi apostolia jälleen pitkin katuja. He aikoivat viedä Markuksen oikeuteen tuomittavaksi, mutta ennen kuin he saapuivat oikeuden eteen, pyhä apostoli antoi sielunsa Herran käsiin. Kuollessaan hän sanoi: ”Sinun käsiisi Herra, minä annan sieluni.”

Kun pakanat huomasivat, että apostoli oli kuollut, he aikoivat polttaa hänen ruumiinsa. He sytyttivät tulen, mutta yllättäen kaikki pimeni. Ukkonen jyrähti ja maa järisi. Ihmisjoukko pakeni paikalta kauhuissaan jättäen Markuksen ruumiin paikoilleen.

Kristityt ottivat pyhän apostolin ruumiin ja hautasivat sen kiviseen kryptaan. Tämä tapahtui mahdollisesti 4. huhtikuuta vuonna 63. (On myös tieto, jonka mukaan apostoli Markus kuoli vasta vuoden 75 tienoilla.) Kirkossa kuitenkin vakiintui tapa muistella apostoli ja evankelista Markusta huhtikuun 25. päivänä.

Vuonna 310 pyhän Markuksen haudan päälle rakennettiin kirkko. Paikasta tuli Aleksandrian kristittyjen tärkein keskus. Kun Arabiasta tulleet muslimit alkoivat hallita Egyptiä ja sortaa kristittyjä, pyhän apostolin reliikit vietiin turvaan²Venetsiaan, jossa ne asetettiin pyhälle apostoli ja evankelista Markukselle pyhitettyyn kirkkoon. Vuonna 1968 osa näistä reliikeistä palautettiin Egyptiin, jossa koptilaisen kirkon piispat ja kirkkokansa ottivat ne vastaan suurin juhlallisuuksin.

Ikonografiassa evankelista Markus kuvataan toisinaan leijonana. Leijona edustaa Kristuksen kuninkaallista voimaa (Ilm. 5:5). Symboliikka on peräisin apostoli Johanneksen (Ilm. 4:7) sekä profeetta Hesekielin (Hes. 1:10) näkemistä ilmestyksistä.

Joidenkin bysanttilaisten hagiografien mukaan pyhän apostoli ja evankelista Markuksen lisäksi oli olemassa kaksi muutakin Markusta, jotka kuuluivat Kristuksen lähettämien 70 apostolin joukkoon. Nämä Markukset ovat tuntemattomampia. Heistä toista kutsuttiin niin ikään nimellä Johannes Markus (27.9.), ja toista muistellaan 30.10.

Keisari Zenonin kuoleman jälkeen Bysantin valtaistuimelle nousi keisari Anastasios (491–518). Elettiin aikaa, jolloin idän kirkko oli jakautunut kahtia niihin, jotka sitoutuivat Khalkedonin kirkolliskokouksen opinmääritelmään ja niihin, jotka eivät hyväksyneet sitä. Jälkimmäisiä nimitettiin monofysiiteiksi, ja heitä oli suurin osa Egyptin ja Syyrian kristityistä.

Anastasios näytti aluksi tukevan ortodoksista uskoa. Ennen kruunausta ja keisariksi voitelua hän antoi patriarkka Eufemiokselle (489–495) kirjallisen uskonvakuutuksen, missä hän sitoutui olemaan toimimatta millään tavoin Khalkedonin yleisen kirkolliskokouksen päätöksiä vastaan. Mutta hyvin nopeasti Anastasios näytti todelliset kasvonsa ja alkoi suosia monofysiittejä. Toistuvasti hän pyysi Eufemiosta luovuttamaan hänelle takaisin hänen uskonvakuutuksensa, johon patriarkka ei kuitenkaan suostunut. Lopulta hän syytti Eufemiosta vehkeilystä vihollisen kanssa käyttäen tekosyynä tämän kritiikkiä hänen jatkuvia pitkiä sotaretkiään kohtaan ja karkotti hänet patriarkan istuimelta kansan vastalauseista huolimatta.

Tämän jälkeen Konstantinopolin patriarkaksi asetettiin Makedonios, joka oli aikaisemmin ollut pappi ja Kristuksen suuren kirkon kalustonhoitaja. Hän oli patriarkka Gennadioksen veljenpoika ja tunnettu niin uskonsa kuin elämänsäkin puhtaudesta. Hänen oli pakko ensin allekirjoittaa Zenonin Henotikon-dokumentti, joka tuomitsi Khalkedonin neljännen kirkolliskokouksen sen päätösten aiheuttamien jakaantumisten vuoksi – ei siis varsinaisesti itse päätöksiä vaan niiden seuraukset. Makedonios, joka oli vakaumuksellinen monofysitismin vastustaja, tahtoi kuitenkin palauttaa kirkon ykseyden ja kutsui sen vuoksi koolle kirkolliskokouksen, joka vahvisti Khalkedonin kokouksen päätökset. Tämä toimenpide selkiytti tilannetta, mutta ei yhdistänyt kirkkoa vaan päinvastoin syvensi rajalinjoja entisestäänkin.

Keisari Anastasios oli ensin jättävinään patriarkka Makedonioksen rauhaan. Pian hän kuitenkin pyysi saada takaisin uskonvakuutuksensa, jonka Eufemios oli jättänyt seuraajansa haltuun lähtiessään maanpakoon. Myös Makedonios kieltäytyi luovuttamasta sitä ja joutui näin pysyvästi keisarin vihoihin. Anastasios oli valmis käyttämään kaikkia keinoja nöyryyttääkseen Makedoniosta. Antiokian patriarkan Severuksen myötävaikutuksella ja keisarin oman hallituksen hiljaisella suostumuksella monofysiitit saivat mahdollisuuden tulla Konstantinopolin kirkkoihin ja opettaa niissä. He myös yrittivät ilkeämielisillä syytöksillään liata patriarkan maineen. Ortodoksikristityt eivät kuitenkaan hylänneet paimentaan vaan tukivat häntä kaikin tavoin. Vuonna 510 tuhansittain kansaa munkkeja, nunnia, miehiä, naisia ja lapsiakin kerääntyi kaupungin kaduille huutamaan: “Kristiveljet ja -sisaret, nyt on tullut aika käydä marttyyrikuolemaan. Emme saa jättää isäämme vaille suojelusta tuon tyrannin armoille, joka ei ansaitse valtaistuinta!” Kuultuaan mellakasta Anastasios linnoittautui palatsiinsa. Valmistuen pakenemaan hän kutsui luokseen Makedonioksen, jonka kanssa hän ei ollut vuosiin suostunut vaihtamaan sanaakaan. Mutta vastaukseksi tähän eleeseen Makedonios vain moitti häntä hänen harhaoppisia tukevista toimistaan.

Vähän myöhemmin kun Makedonios oli virallisesti julistanut tukevansa Khalkedonin kirkolliskokouksen päätöksiä, keisari vaati häntä luovuttamaan itselleen kirkolliskokouksen alkuperäiset pöytäkirjat, jotka Makedonios oli sijoittanut Hagia Sofian kirkon alttarille. Kun pyhä patriarkka kieltäytyi luovuttamasta niitä, hänet erotettiin tehtävistään herjaavien syytteiden nojalla elokuun 6. päivänä vuonna 511. Seuraavana päivänä harhaoppiset ryntäsivät Pyhän Sofian kirkkoon toimittamaan liturgiaa patriarkan maatessa itkien kasvoillaan kirkon nurkassa. Seuraavana yönä hänet vietiin edeltäjänsä tavoin karkotukseen Khalkedoniin ja sieltä myöhemmin Eukhaitaan. Hunnien hyökkäyksen uhatessa hän pakeni lopulta Gangraan, missä hän kuoli – mahdollisesti väkivallan uhrina – huhtikuun 25. päivänä vuonna 516.

Pyhittäjä Silvester eli 1300-luvulla. Hänen elämäkertansa ei ole säilynyt ja tiedot hänestä ovat peräisin irrallisista tekstikatkelmista ja suullisesta perimätiedosta. Silvester oli yksi pyhittäjä Sergei Radonežilaisen (25.9.) oppilaista. Rakkaus hesykastiseen elämään syttyi hänessä jo nuorena. Hengellisen isänsä pyhittäjä Sergein siunauksella hän vetäytyi metsään Obnorajoen varrelle, jonne hän rakensi erakkokeljan. Siellä Silvester omistautui lakkaamattomalle rukoukselle. Pitkään aikaan kukaan ei tiennyt mitään hänen erakkoelämästään.

Kerran eräs paikallinen asukas eksyi metsässä ja löysi sattumalta Silvesterin erakkokeljan. Silvester oli pahoillaan kilvoituspaikkansa paljastumisesta, mutta vastaili kuitenkin miehen kysymyksiin. Hän kertoi tulleensa vuosikaudet toimeen metsässä syömällä pettua ja kasvien juuria. Mies jatkoi pian matkaansa, mutta palasi jonkin ajan kuluttua tuoden mukanaan leipää ja jauhoja.

Pian Silvesterin erakkokeljan paikka ja hänen kilvoituksensa tulivat yleiseen tietoon ja hänen luokseen alkoi tulla hengellistä ohjausta kaipaavia ihmisiä. Silvester otti heidät vastaan rakkaudella ja antoi kilvoituselämään pyrkiville siunauksen rakentaa oman keljan hänen lähelleen. Erakkojen määrän kasvaessa paikalle rakennettiin Moskovan metropoliitta Aleksin (12.2.) siunauksella kirkko ja perustettiin Kristuksen ylösnousemukselle pyhitetty luostari. Silvesteristä tuli sen ensimmäinen igumeni. Luostarin johtajana hän antoi veljestölle hyvän esimerkin rukoilijana ja väsymättömänä uurastajana.

Rakkaus hesykastiseen elämään säilyi pyhittäjä Silvesterin sydämessä. Aika ajoin hän vetäytyi luostarista metsään antautuen yksinäiseen rukoukseen. Hengellistä ohjausta kaipaavat ihmiset hakeutuivat kuitenkin sielläkin hänen luokseen ja Silvester kävi heidän kanssaan metsässä pitkiä keskusteluja. Jo hänen elinaikanaan tuo luostarin lähellä oleva metsä tunnettiin suojeltuna metsänä ja paikalliset asukkaat välittivät sukupolvelta toiselle pyhittäjän toivomuksen säästää metsä hakkuilta.

Kuolemansa edellä pyhittäjä Silvester sairastui. Hän lohdutti veljiä, jotka surivat lähestyvää eroa ohjaajastaan, sanoen: “Älkää surko, rakkaat veljeni. Kaikessa toteutuu Jumalan tahto. Pitäkää Herran käskyt. Älkää karttako ahdinkoa tässä elämässä, jotta saisitte palkkion taivaissa. Jos minulla tulee olemaan uskallus Jumalan edessä ja jos työni on Hänelle mieleen, tämä pyhä paikka ei jää tyhjäksi lähtöni jälkeenkään. Rukoilkaa vain Herraa Jumalaa ja Hänen puhtainta Äitiään, jotta pääsisitte pahan hengen kiusauksista.”

Pyhittäjä Silvester antoi henkensä Herralle noin vuonna 1379. Hänen haudallaan alkoi pian tapahtua parantumisihmeitä. Metsään paikalle, jossa hän oli keskustellut pyhiinvaeltajien kanssa, rakennettiin tsasouna. Vuonna 1645 luostarin igumeni Job antoi määräyksen kaataa puita pyhittäjä Silvesterin metsästä neuvottelematta veljestön kanssa. Heti hän menetti näkönsä ja parantui vasta kaduttuaan tekoaan ja kunnioitettuaan pyhän Silvesterin reliikkejä.

Pyhät marttyyrit Pasikrates ja Valentinus olivat kotoisin Moesian valtakunnasta, joka käsitti nykyisen Serbian ja Bulgarian ja oli itsenäistynyt vuonna 44 jKr. Heidän kotikaupunkinsa oli Dorostolos, latinaksi Durostorum, nykyinen Bulgarian Silistra. He palvelivat Rooman armeijassa Diocletianuksen aikana (284–305) erään maanmiehensä johtamassa legioonassa. Kristittyjen vainon alettua he havaitsivat surukseen, että monet kristityt taipuivat kidutusten pelosta uhraamaan epäjumalille. Siksi he päättivät itse mennä rohkeasti tunnustamaan Kristuksen kaikkien edessä. Heillä oli innoittajanaan aikaisemmin marttyyrikuoleman kärsinyt maanmiehensä pyhä Julianus Veteraani (27.5.).

Välittömästi sen jälkeen kun Pasikrates ja Valentinus olivat tunnustaneet uskovansa Kristukseen, heidät vangittiin ja vietiin maaherra Aulozanoksen eteen, joka yritti pakottaa heidät uhraamaan epäjumalille. Kun Apollon patsas tuotiin Pasikrateksen eteen, tämä sylkäisi sitä sanoen, ettei se ole muuta ansainnut. Hänet heitettiin vankilaan, missä hänen käsiinsä ja jalkoihinsa pantiin raskaat kahleet. Hän kuitenkin suuteli niitä hellästi kuin kallisarvoista koristusta, sillä hän näki ne välineinä, joiden kautta hän osallistui Kristuksen kärsimyksiin.

Kun marttyyrit tuotiin seuraavan kerran tuomioistuimen eteen, Pasikrateksen veli heittäytyi hänen jalkoihinsa ja pyysi häntä seuraamaan omaa esimerkkiään eli teeskentelemään uhraavansa epäjumalille. Pasikrates karkotti veljensä sanoen, että tästä lähtien he olivat vieraita toisilleen, sillä hän ei tahtonut pitää sukulaisenaan ketään, joka oli kieltänyt Kristuksen. Itse hän meni epäjumalien alttarin lähelle ja ojensi kätensä tuleen julistaen, että vaikka tuli tuhoaisi hänen katoavan lihansa, hänen sielunsa säilyisi katoamattomana ja himoista vapaana ja hän saisi periä iankaikkisen elämän.

Tämän jälkeen kuulusteltiin myös Valentinusta, joka osoitti samaa päättäväisyyttä kuin toverinsakin. Näin heidät molemmat tuomittiin mestattavaksi. Pasikrateksen äiti seurasi heitä mestauspaikalle rohkaisten poikaansa pysymään lujana uskossaan loppuun asti. Pasikrates oli marttyyrikuoleman kärsiessään 21- ja Valentinus 29-vuotias. Pian heidän jälkeensä myös kaksi muuta Dorostoloksesta kotoisin olevaa pyhää Nikandros ja Markianos (8.6.) kärsivät marttyyrikuoleman.

Välittömästi pyhän Georgioksen marttyyrikuoleman jälkeen keisari Diocletianus määräsi tapettavaksi kiduttamalla kaikki ne, jotka olivat uskoneet Kristukseen nähtyään pyhän Georgioksen marttyyrikilvoitukseen liittyvät suuret ihmeet ja jotka oli sen tähden vangittu.

Eusebios, Neon, Leontios, Longinos, Kristoforos, Demetrios, Danabos, Donatos, Therinos, Nestabes ja Nike vietiin Diocletianuksen eteen, ja kun he kaikki kieltäytyivät uhraamasta epäjumalille, heidät riisuttiin alasti, ruoskittiin ja heitä pisteltiin keihäillä, niin että sisälmykset tulivat esiin. Lopulta heidät mestattiin, ja heidän kallisarvoisista reliikeistään tuli uskoville parannusten lähde.

Pyhä Sabbas oli syntyjään gootti. Hän palveli Rooman keisarillisessa armeijassa, jossa hänet ylennettiin sotajoukon komentajaksi (stratelates). Sabbasta kuvaillaan komeaksi mieheksi, jolla oli kullan kaltaisena hohtaneet hiukset ja parta sekä vahva ja rauhallinen katse.

Tuohon aikaan keisari Aurelianus vainosi kristittyjä (270–275). Sabbas oli itse hurskas kristitty ja auttoi vankilaan raahattuja marttyyreja kaikin mahdollisin keinoin. Hän pyrki muuttamaan rakkautensa Kristukseen hyveellisiksi teoiksi, minkä vuoksi Jumala antoi hänelle armolahjan ajaa pois pahoja henkiä.

Kristittyjä auttavasta Sabbaksesta tehtiin ennen pitkää ilmianto. Hänet tuotiin kuulusteltavaksi keisarin eteen. Urheasti Sabbas repi yltään arvoasemaansa ilmaisevan vyön ja heitti sen maahan keisarin eteen. Tämän jälkeen hän ilmoitti Kristuksen olevan ainoa todellinen Jumala.

Keisari tuomitsi Sabbaksen kidutettavaksi. Ensin hänen ruumistaan poltettiin palavilla soihduilla ja tämän jälkeen hänet heitettiin kuumennettua tervaa sisältävään jättimäiseen pataan. Jumala suojeli kuitenkin pyhää marttyyria, ja Sabbas säilyi koettelemuksista täysin vahingoittumattomana. Tämän ihmeen nähdessään seitsemänkymmentä sotilasta kääntyi heti kristityiksi. Suurella innolla he huusivat uskovansa Kristukseen. Rangaistukseksi keisari käski heti mestata heidät kaikki. Näin sotilaat hylkäsivät maallisen armeijan ja liittyivät pyhien marttyyrien taivaallisiin joukkoihin.

Sabbas sen sijaan heitettiin vankilaan. Tyrmässä itse Vapahtaja ilmestyi hänelle. Kristus rohkaisi häntä ja valoi sotilaaseensa jumalallista rohkeutta. Näyn innoittamana Sabbas tunnusti uskonsa Kristukseen toisen kuulustelun aikana jopa innokkaammin kuin aiemmin. Kun keisari ymmärsi, ettei hän saisi Sabbasta luopumaan uskostaan, hän langetti entiselle sotilaalleen kuolemantuomion. Pyhä Sabbas liittyi marttyyrien taivaallisiin joukkoihin, kun hänet hukutettiin Tiberjokeen vuonna 272.

Pyhä Elisabet vaikutti mitä ilmeisemmin 400-luvulla. Hänen vanhempansa Eunomianos ja Eufemia asuivat Traakian Herakleiassa ja olivat hurskaita kristittyjä. He olivat kuitenkin lapsettomia, mikä teki heidät surullisiksi. Päivittäin he pyysivät Jumalaa antamaan heille lapsen.

Kuudentenatoista aviovuotenaan Eunomianos ja Eufemia osallistuivat muiden kaupunkilaisten kanssa pyhän marttyyri Glykerian (13.5.) muistopäivän juhlallisuuksiin. Koska Glykeriaa pidettiin erityisesti Herakleian suojeluspyhänä, kokoöiset vigiliat ja ristisaatot jatkuivat alueella kokonaisen viikon ajan. Erään ristisaaton ja jumalanpalveluksen jälkeen Eunomianos ja Eufemia jäivät kahdestaan kirkkoon. He rukoilivat hartaasti toisella vuosisadalla elänyttä pyhää marttyyria vapauttamaan heidät lapsettomuudesta.

Keskiyöllä aviopari lopetti hetkeksi rukouksensa ja päätti levätä kirkon lattialla. Tuolloin Eunomianos näki unessa pyhän Glykerian. Pyhä marttyyri kysyi mieheltä, miksi tämä pyysi häneltä sellaista, mitä vain Jumala saattoi antaa. Marttyyri kuitenkin lupasi, että Jumala siunaisi avioparia lapsella, mikäli aviomies kilvoittelisi nöyryydessä. Glykeria sanoi myös, että avioparin tulisi nimetä tuleva lapsi Elisabetiksi. Eunomianos lupasi toimia Glykerian kehotusten mukaan. Herättyään Eunomianos kertoi heti näystä vaimolleen. Eufemia sanoi nähneensä samanlaisen näyn. Pian tämän jälkeen Eufemia tuli raskaaksi ja yhdeksän kuukauden kuluttua hän synnytti tyttölapsen, jolle vanhemmat antoivat näkynsä mukaan nimeksi Elisabet.

Elisabet oppi lukemaan jo kolmevuotiaana. Hänen isänsä antoi hänelle luettavaksi pyhien elämäkertoja, joista Elisabet piti erityisen paljon. Elisabet jopa opetteli niitä ulkoa, jotta voisi toteuttaa niiden antamaa mallia omissa elämäntilanteissaan.

Elisabetin ollessa kahdentoista hänen äitinsä Eufemia kuoli. Eunomianos alkoi suunnitella tyttärelleen avioliittoa. Elisabet halusi kuitenkin Kristuksen morsiameksi, ja Eunomianos päätti siirtää asian käsittelyä myöhemmäksi. Kolmen vuoden kuluttua Eunomianos kuitenkin kuoli ja Elisabetista tuli orpo viisitoistavuotiaana.

Vihdoin Elisabet saattoi toteuttaa suunnitelmansa. Hän jakoi kaiken omaisuutensa köyhille ja vapautti perhettään palvelleet orjat. Itse hän lähti Herakleiasta ja meni Konstantinopolissa sijaitsevaan Pyhän Georgioksen luostariin, jossa hänen tätinsä kilvoitteli. Täti otti nuoren neidon kaitsettavakseen.

Luostarissa Elisabet kasvoi jatkuvan rukouksen ja kilvoittelun ilmapiirissä. Hänen oma askeettisuutensa oli tinkimätöntä. Hän söi ainoastaan yrttejä ja vihanneksia ja kieltäytyi leivästä, viinistä ja öljystä. Suuren paaston hän saattoi olla kokonaan syömättä nauttien ainoastaan pyhää ehtoollista. Yllään Elisabet piti karkeaa jouhipaitaa ja käveli avojaloin ympäri vuoden. Talvisin hänen ruumistaan kylmäsi, mutta sisäisesti hänessä paloi rakkaus Jumalaan.

Elisabet asetti itselleen myös muunlaisia kilvoittelumuotoja. Kerran hän seurasi kolmen vuoden ajan nöyrän publikaanin esimerkkiä, jonka Vapahtaja antoi kertoessaan fariseuksesta ja publikaanista (Luuk. 18:10–14). Tuona aikana Elisabet ei kertaakaan kohottanut katsettaan taivaaseen. Sisäisillä silmillään hän kuitenkin katseli jatkuvasti Kristusta, ja öisin rukoillessaan hän hohti taivaallista valoa. Kun luostarin igumenia oli kuolemassa, hän valitsi Elisabetin seuraajakseen. Pyhä patriarkka Gennadios (17.11.) siunasi Elisabetin luostarin johtajaksi.

Elisabet teki paljon ihmetekoja. Pyhittyneenä kilvoittelijana hän sai Jumalalta armolahjan parantaa niin ruumiin kuin sielunkin sairauksia. Kristus soi hänelle myös selvänäköisyyden armolahjan. Elisabet varoitti keisari Leoa, että pääkaupunkia uhkasi hirvittävä tuho vuonna 465. Tästä vaarasta oli ennustanut myös pyhä Daniel Styliitta (11.12). Kahden pyhän ansiosta pääkaupunki säästyi täydelliseltä tuholta.

Kiitollinen keisari lahjoitti Elisabetille maa-alueen luostarin rakentamista varten Hebdomon seudulta. Kyseisessä paikassa oli kuitenkin raunioita, joissa majaili vaarallinen käärme. Peto oli tappanut ja vahingoittanut useita ihmisiä, eikä kukaan uskaltanut kulkea sen pesän lähistöllä. Rohkea kilvoittelija meni kuitenkin paikalle paljasjaloin suojanaan ainoastaan risti. Elisabet murskasi hengenvaarallisen käärmeen tallaamalla sen jalkoihinsa. Näin hän vapautti kaupunkilaiset vitsauksesta.

Kun sana Elisabetin rohkeasta teosta ja muista ihmeistä levisi, yhä useampia konstantinopolilaisia alkoi saapua hänen luokseen. Tulijoiden joukossa oli useita sairaita, jotka toivoivat Elisabetin rukoilevan heidän puolestaan. Elisabetin luo tulivat myös isä ja hänen tyttärensä, joka kärsi verenvuotosairaudesta. Isä oli kuluttanut paljon rahaa lääkäreihin, mutta nämä eivät pystyneet parantamaan tyttöä. Kun isä pyysi apua Elisabetilta, tämä neuvoi isää olemaan armelias köyhille. ”Sinun tyttäresi paranee, jos uskot horjumattomasti ja olet nöyrä”, Elisabet jatkoi. Isän luvattua seurata Elisabetin ohjeita tämä otti öljyä ja voiteli sillä tyttären. Tällä tavalla Elisabet paransi Jumalan voimalla tyttären, aivan niin kuin Kristus itse oli parantanut samasta sairaudesta kärsineen naisen.

Elämänsä loppupuolella Elisabet palasi kotiseudulleen Traakiaan. Siellä hän kävi kunnioittamassa alueen pyhiä paikkoja. Pyhä Glykeria ilmestyi hänelle eräässä Jumalansynnyttäjälle omistetussa kirkossa. Elisabet ei kuitenkaan tiennyt, kuka Glykeria oli, ja kun hän tiedusteli tämän henkilöllisyyttä, marttyyri neuvoi häntä menemään pappismarttyyri Romanoksen kirkkoon. ”Minun taloni on siellä ja siellä näet minut”, Glykeria sanoi.

Kun Elisabet meni näkynsä ohjaamana Pyhän Romanoksen kirkkoon, hän näki siellä pyhän marttyyri Glykerian ikonin, josta hän tunnisti heti pyhän. Tämän jälkeen pyhä Glykeria kertoi Elisabetille ikonin kautta, että tämä saisi pian liittyä hänen seuraansa taivaallisiin esikartanoihin. Glykeria kertoi jopa Elisabetin tulevan kuolinhetken, joka oli pyhän Georgios Voittajan (23.4.) juhlan jälkeinen päivä.

Elisabet palasi luostariinsa ja antoi sisaristolleen vielä viimeiset ohjeet. Määrättynä päivänä hän nautti vielä ennen kuolemaansa pyhän ehtoollisen. Tämän jälkeen hän ojensi kätensä kohti taivasta ja lausui vanhurskaan Simeonin sanat: ”Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, sillä minun silmäni ovat nähneet Sinun pelastuksesi.” Tämän sanottuaan pyhä Elisabet antoi sielunsa Jumalan käsiin.

Pyhän Elisabetin ruumis säilyi turmeltumattomana ja hänen haudallaan tapahtui monia ihmeitä. Sokeat saivat näkönsä ja monet vapautuivat riivaajien vallasta, ja jopa Elisabetin haudalta otettu maa paransi ihmisiä.

Pyhä Wilfrid¹ syntyi vuoden 634 tienoilla Yorkissa ylhäiseen perheeseen. Jumalallinen rakkaus syttyi Wilfridin sydämeen jo hänen lapsuudessaan. Hän meni Lindisfarnen luostariin opiskelemaan vain kolmentoista vuoden ikäisenä. Luostariyhteisön jäsenenä Wilfrid eli erittäin askeettisesti. Hän oli myös innostunut tutkimaan pyhiä kirjoituksia, ja siksi monet ihailivat nuorta kilvoittelijaa. Vietettyään luostarissa muutamia vuosia Wilfrid matkasi ensin Canterburyyn ja lähti sen jälkeen pyhiinvaellusmatkalle Roomaan, jossa hänen suunnitelmissaan oli opiskella kirkollisia perinteitä.

Saavuttuaan Roomaan vuonna 653 Wilfrid kävi kunnioittamassa kaupungin pyhiä paikkoja. Tämän jälkeen hän aloitti teologiset opinnot. Hänen opettajakseen tuli ylidiakoni Bonifatius, joka ohjasi Wilfridiä pyhien evankeliumitekstien tulkinnassa ja pääsiäisen ajankohdan laskemisessa. Pääsiäisen ajankohta oli kiistanaihe roomalaisten ja kelttiläisten kristittyjen välillä.

Kun Wilfrid sai opintonsa päätökseen, hän päätti palata kotimaahansa. Hän sai siunauksen matkaansa Rooman piispalta ja lähti kohti synnyinseutuaan. Matkalla Wilfrid pysähtyi kolmen vuoden ajaksi Lyonsiin, jonka arkkipiispana toimi tuohon aikaan Delfinus. Piispa arvosti suuresti Wilfridia ja toimi hänen opettajanaan sen ajan, jonka hän viipyi Lyonsissa.

Wilfrid palasi Englantiin vuonna 658. Samana vuonna hänet nimitettiin Riponin luostarin johtajaksi. Wilfrid tuki kiihkeästi Roomassa käytettyjen liturgisten tapojen omaksumista kelttien keskuudessa. Vuonna 664 pidettiin Whitbyssa kirkolliskokous, jossa Rooman kanta voitti. Pian tämän jälkeen Wilfrid valittiin Northumbrian kuningaskunnan pääkaupungin Yorkin piispaksi.

Wilfrid arveli, että hänen vihkimisensä voisi aiheuttaa ristiriitaisuuksia Englannissa, joten hän matkasi piispaksi vihkimistä varten Galliaan. Siellä Pariisin piispanistuimella oli tuohon aikaan Wilfridin ystävä Agilbert. Palattuaan piispaksi vihkimisensä jälkeen Englantiin vuonna 666 Wilfrid koki yllätyksen. Hänen poissa ollessaan piispanistuimelle olikin valittu pyhä Chad (2.3.).²

Wilfrid ei halunnut aiheuttaa kirkossa eripuraisuutta, joten hän vetäytyi Riponin luostariin ja aikoi elää siellä hiljaisuudessa kilvoitellen. Hänen suunnitelmansa muuttuivat kuitenkin pian, sillä Mercian hallitsija Wulfer pyysi häntä saapumaan mailleen. Hallitsija halusi, että Wilfrid vakiinnuttaisi kristinuskon aseman Mercian alueella.

Wilfrid suostui hallitsijan pyyntöön. Hän perusti Mercian alueelle useita luostareita ja opetti ihmisille oikeaa uskoa. Tämän jälkeen Kentin hallitsija puolestaan pyysi Wilfridia johtamaan Canterburyn hiippakuntaa, joka oli tuohon aikaan ilman piispaa. Tässä tehtävässä Wilfrid toimi noin kolmen vuoden ajan, kunnes Teodorus vihittiin Canterburyn arkkipiispaksi vuonna 669.

Noustuaan arkkipiispanistuimelle Teodorus halusi oikaista vääryyden, joka oli tehty Wilfridille. Hän pyysi Chadia jättämään piispalliset tehtävät ja vetäytymään kilvoittelijaksi Lastinghamin luostariin. Chad suostui ilomielin, ja tällä tavalla Wilfrid nousi Yorkin piispaksi. Myöhemmin Chadista tehtiin Mercian alueen piispa.

Piispana Wilfrid ohjasi väsymättömästi laumaansa evankeliumin mukaiseen elämään. Hän perusti myös lukuisia luostareita ja rakennutti kirkkoja erityisesti Hexhamin alueelle. Wilfridin esimerkillinen elämä teki moniin syvän vaikutuksen. Näiden joukossa oli Northumbrian hallitsijan Egfridin vaimo, pyhä kuningatar Etheldreda (9.6.). Piispan hengellisyyden innoittamana Etheldreda erosi miehestään ja vihkiytyi nunnaksi. Näiden tapahtumien vuoksi Egfrid vihastui Wilfridille. Katkeroitunut hallitsija päätti tuhota Wilfridin.

Egfrid painosti Canterburyn arkkipiispaa Teodorusta, ja yhdessä hallitsija ja piispa jakoivat Wilfridin hiippakunnan neljään osaan ilman Wilfridin suostumusta. Wilfrid tunsi tulleensa syrjäytetyksi ja vetosi tämän vuoksi Rooman piispaan. Matkallaan Roomaan hän pysähtyi vuoden ajaksi Frisian alueelle, jossa hän teki lähetystyötä.

Rooman piispa tuki Wilfridin palauttamista piispanistuimelle. Hallitsija Egfrid ei kuitenkaan totellut piispojen määräyksiä. Sen sijaan hän heitti Wilfridin yhdeksäksi kuukaudeksi tyrmään. Lopulta Egfrid suostui vapauttamaan Wilfridin sillä ehdolla, että tämä poistuisi hänen valtakuntansa alueelta.

Vankeuden jälkeen Wilfrid suuntasi Sussexin alueelle sekä Wightin saarelle, jossa hän teki lähetystyötä etelä-saksien parissa hyvällä menestyksellä. Englannin viimeiset vahvat pakanalliset alueet sijaitsivat Sussexin seuduilla, ja Wilfrid onnistui kääntäämään eteläsaksit todellisen Jumalan palvelemiseen. Samana päivänä kun Wilfrid kastoi heimojen johtajat, aluetta pitkään vaivannut kuivuus loppui hänen rukoustensa voimasta. Tämän vuoksi monet ihmiset uskoivat Kristukseen ja halusivat Hänen seuraajikseen. Saatuaan hallitsijalta Selseystä maa-alueen Wilfrid perusti sinne luostarin, johon tuli sekä häntä seuranneita munkkeja että juuri kristillisen kasteen saaneita, jotka halusivat kilvoitella luostarissa.

Yorkin hallitsija Egfridin kuoltua vuonna 686 valtaistuimelle nousi hänen veljensä Aldfrid. Hän palautti Wilfridin koko hiippakuntansa johtoon ja kaikki näytti palaavan rauhallisiin uomiin. Pian tuli kuitenkin ongelmia uudenkin hallitsijan kanssa, kun Wilfridin vihamiehet onnistuivat kääntämään tämän häntä vastaan. Wilfrid joutui vetäytymään Merciaan, jossa hän toimi Lichfieldin alueen piispana ja perusti useita luostareita. Näiden joukossa olivat muun muassa Peterboroughin, Brixworthin, Eveshamin ja Wingin luostarit.

Vuonna 703 kokoontunut kirkolliskokous päätti, että Wilfridin tulisi luopua piispanistuimestaan Yorkissa, luovuttaa luostariensa hallinta toisten käsiin sekä lähteä jälleen maanpakoon. Jälleen kerran Wilfrid vetosi Roomaan. Hän kulki jalan Englannista Roomaan Frisian, Neustrian, Austrasian ja Lombardian seutujen läpi. Tutkittuaan asiaa Rooman piispa Johannes VI päätti, ettei kellään ollut oikeutta viedä Wilfridiltä hänen piispanistuintaan

Kun Wilfrid palasi Englantiin vuonna 705, Canterburyn arkkipiispa teki hänen kanssaan sovinnon. Myös Mercian hallitsija ilmoitti alistuvansa Roomassa tehtyyn päätökseen ja kunnioittavansa Wilfridin arvovaltaa. Yorkin hallitsija Aldfrid ei kuitenkaan halunnut totella piispojen päätöksiä. Pian tämän jälkeen hän sairastui vakavasti. Kuolinvuoteellaan Aldfrid tunnusti syntinsä ja pyysi seuraajaansa noudattamaan piispallisia määräyksiä.

Aldfridin seuraaja ei kuitenkaan halunnut tehdä sovintoa Wilfridin kanssa. Sen sijaan hän ilmoitti, että jollei Wilfrid lähtisi Yorkista kuuden päivän aikana, kaikki Wilfridin tukijat tapettaisiin. Kuuden kuukauden karkotusajan jälkeen Wilfrid saattoi kuitenkin palata, sillä uusi hallitsija syrjäytettiin valtaistuimelta. Yorkin uudeksi piispaksi valittu Johannes Beverleylainen pysyi piispanistuimellaan. Wilfrid puolestaan sai johdettavakseen Hexhamin hiippakunnan sekä Riponin luostarin.

Elämänsä viimeiset neljä vuotta Wilfrid vietti Hexhamissa sijaitsevassa luostarissa, jossa hän käytti aikansa valmistautuen Herran kohtaamiseen. Vuonna 709 hän nukkui rauhassa kuolonuneen. Hänen Riponissa olevalla haudallaan tapahtui monia ihmeitä. Myöhemmin Wilfridin pyhäinjäännökset siirrettiin Canterburyn katedraaliin. Roomalaiskatolisessa kirkossa Wilfridin muistopäivä on 12. lokakuuta.

Pyhä Dukas eli 1500-luvulla. Hän oli kotoisin Mytilenestä, jossa hän oppi räätälin ammatin. Nuoruusvuosinaan Dukas muutti Konstantinopoliin. Siellä hän menestyi hyvin yksityisompelijana, joka valmisti rikkaille muslimeille vaatteita.

Kerran Dukaksen asiakkaana ollut korkea-arvoisen muslimivirkamiehen vaimo ihastui komeaan nuorukaiseen. Nainen yritti houkutella Dukasta haureuteen kanssaan, mutta hurskas nuorukainen kieltäytyi ja pakeni talosta päättäen, ettei koskaan palaisi sinne. Musliminainen ei kuitenkaan hyväksynyt tappiotaan. Hän seurasi Dukasta tämän työpajalle ja yritti jälleen viekoitella tätä syntiin. ”Nuorukainen, tule talooni kuten ennenkin. Mieheni on armeijassa, eikä hän välttämättä palaa”, virkamiehen vaimo sanoi Dukakselle. ”Menen kanssasi naimisiin, jos käännyt muslimiksi. Mutta tule kuitenkin talooni, vaikka pysyisitkin kristittynä”, hän jatkoi. Tämän jälkeen nainen uhkasi, että Dukas saisi maksaa hengellään, jos ei tottelisi häntä.

Kun siveellinen Dukas edelleen kieltäytyi antautumasta synnintekoon naisen kanssa, tämä vihastui nuorukaiseen. Nainen meni visiirin luo ja valehteli tälle, että kristitty Dukas oli tehnyt hänelle sopimattomia ehdotuksia. Visiiri lupasi naiselle, että Dukas joutuisi maksamaan teoistaan, koska nainen oli arvostetun sotilaan vaimo. Tämän vuoksi Dukas pidätettiin. Koska nuorukainen kieltäytyi vaihtamasta uskoaan pelastaakseen henkensä, hänet tuomittiin kuolemaan. Muslimit hakkasivat hänen ruumiinjäsenensä poikki ja jättivät hänet kuolemaan rautapiikkeihin lävistettynä. Näin pyhä Dukas siirtyi marttyyrien joukkoon. Tämä tapahtui vuonna 1564.

Transilvanian metropoliitta Iorest-Elias syntyi talonpoikaisperheeseen Transilvaniassa 1500–1600-lukujen vaihteessa. Hän meni nuorena Putnan luostariin Moldaviassa ja kilvoitteli siellä esimerkillisenä munkkina ja hyvänä ikonimaalarina. Hyveellisen elämänsä tähden hänet vihittiin pappismunkiksi. Hänen loistavat opetuspuheensa tekivät vaikutuksen niin luostarin veljestöön kuin pyhiinvaeltajiin.

Vuonna 1640 isä Iorest valittiin Moldavian ruhtinas Vasile Lupun suosituksesta Transilvanian metropoliitaksi. Kolmen vuoden ajan hän johti Transilvanian kirkkoa. Hän vihki pappeja ja kirkkoja sekä opetti kansaa ja teki parhaansa varjellakseen ortodokseja lännestä leviävältä Calvinin harhaopilta. Vuonna 1643 metropoliitta Iorest-Elias vangittiin, koska hän vastusti aktiivisesti ortodoksien käännyttämistä kalvinismiin. Yhdeksän kuukauden ajan häntä pahoinpideltiin vankilassa, kunnes hänet lopulta vapautettiin lunnaita vastaan. Pyhä Iorest-Elias joutui pakenemaan Moldaviaan, jossa hänet sittemmin nimitettiin Huşin piispaksi. Palveltuaan hyvin kirkkoa hän antoi henkensä Herralle vuonna 1657 (tai 1678).

Transilvanian metropoliitta Sava (Brankovič) syntyi noin vuonna 1615 perheeseen, joka polveutui keskiaikaisesta serbialaisesta hallitsijasuvusta. Vanhemmat olivat kotoisin Hertzegovinasta, mutta 1500-luvun loppupuolella he olivat paenneet sieltä Transilvaniaan. Poika sai kasteessa nimen Simeon. Hänen syntymänsä jälkeen perhe asettui Belgradin pohjoispuolelle Baanaatin alueelle. Nuori Simeon sai parhaan mahdollisen koulutuksen. Vartuttuaan hän lähti jatkamaan opintojaan ulkomaille. Hän matkusteli Unkarissa, Serbiassa ja Bulgariassa. Opintonsa Simeon kuitenkin vei päätökseen kotimaassaan. Hän sai olla setänsä metropoliitta Longinin opissa Comanan luostarissa Bukarestin eteläpuolella.

Päätettyään opintonsa Simeon palasi takaisin kotiseudulleen. 30-vuotiaana hän solmi avioliiton, ja hänet vihittiin papiksi. Pian hänen vaimonsa kuitenkin kuoli. Nuoren miniänsä kuoleman jälkeen Simeonin äiti Maria vihkiytyi nunnaksi.

Leskeksi jäänyt Simeon toimi pappina kymmenen vuotta. Hän käännytti monia muslimeja kristinuskoon ja sai islamiin kääntyneitä kristittyjä palaamaan takaisin ortodoksisen kirkon helmaan. Hänen hengellinen vaikutuksensa alueella oli niin suuri, että vuonna 1656 papiston ja maallikoiden edustajien muodostama kirkolliskokous valitsi hänet yksimielisesti Alba Iulian ja Transilvanian metropoliitaksi. Hänet vihittiin Valakiassa munkiksi ja pian sen jälkeen piispaksi. Nimekseen hän sai Sava serbien suuren valistajan pyhän Savvan (12.1.) mukaan.

Metropoliitta Savan tehtäväksi tuli puolustaa ortodoksisuutta Transilvaniassa, jossa kalvinistit tekivät voimakkaasti lähetystyötä. Alueen ruhtinaat suosivat kalvinisteja toivoen hyötyvänsä suhteista länteen. Ennen pitkää Sava ajautuikin konfliktiin maallisen vallan kanssa. Hänet karkotettiin piispanistuimeltaan: hän oli vuodet 1660–1662 pakolaisena eikä voinut hoitaa piispallisia tehtäviään.

Palattuaan piispanistuimelleen Sava ei edelleenkään suostunut yhteistyöhön kalvinistien ja paikallisen ruhtinaan kanssa. Sen takia hänen työtään vaikeutettiin kerta toisensa jälkeen, ja hänen laumansa joutui edelleenkin elämään vahvan kalvinistisen käännytyspainostuksen alaisena. Vuonna 1668 Sava matkusti Venäjälle etsien sieltä tukea ja pyrkien vahvistamaan alueen uskonnollisia siteitä Venäjään. Tämä sai ruhtinas Mikaelin ja protestantit aloittamaan suoranaisen vainon häntä vastaan.

Vaikeuksista huolimatta pyhä Sava taisteli väsymättä ortodoksisen uskon puolesta yli kahdenkymmenen vuoden ajan käyttäen kaikkia mahdollisia keinoja laumansa uskon vahvistamiseksi. Hän perusti hiippakuntakeskukseen kirjapainon, joka julkaisi jumalanpalveluskirjoja, oppikirjoja papistolle ja maallikoille sekä katekismuksen. Sava laati kirjoja ja artikkeleita sekä julisti määrätietoisesti ortodoksista uskoa kalvinisteja vastaan. Vuonna 1675 hän kutsui Alba Iuliaan kirkolliskokouksen, joka päätti ryhtyä käyttämään romaniaa liturgisena kielenä slaavin sijaan. Hän yritti myös kohentaa papistonsa hengellistä ja moraalista tilaa.

Todellisena uskontunnustajana pyhä Sava joutui myös kärsimään julistustyönsä tähden. Kalvinisteihin kuulunut Transilvanian ylitarkastaja alkoi esittää vääriä syytöksiä häntä vastaan. Näiden syytösten vuoksi Sava joutui oikeuteen ja hänet heitettiin vankilaan vuonna 1680.

Pyhä Sava virui vankilassa kolme vuotta, joiden aikana häntä kidutettiin ja herjattiin toistuvasti. Vuonna 1683 hänet viimein vapautettiin Valakian ruhtinas Šerbanin myötävaikutuksella. Julmat kidutukset olivat kuitenkin tuhonneet pyhän Savan terveyden niin, että hän menehtyi samana vuonna, huhtikuun 24. päivänä. Romanian kirkko kanonisoi pyhän Savan 21.10.1955. Myös Serbian kirkko kunnioittaa häntä pyhänä.