Pyhä Vasili (Vasilije) syntyi vuonna 1610 köyhään mutta hurskaaseen serbialaiseen perheeseen Popova Poljessa Hertsegovinassa. Kasteessa hän sai nimen Stojan. Lempeä ja nöyrä Stojan oppi aitoa hengellisyyttä ensin kotonaan, jossa jumalalliset asiat olivat etusijalla. Toiseksi hän sai hengellistä ravintoa jumalanpalveluksista, joissa hän seisoi liikahtamatta hartaan pelon vallassa aivan kuin olisi seissyt Jumalan valtaistuimen edessä.

Stojanin vartuttua vanhemmat lähettivät hänet läheiseen Zavalan luostariin, jossa hänen opetuksestaan vastasi hänen setänsä, igumeni Serafim. Pyhien isien kirjoitusten lukeminen sytytti Stojanin sydämessä rakkauden askeettiseen elämään ja halun ryhtyä munkiksi. Hän vietti ensin vähän aikaa Zavalan luostarissa, mutta siirtyi sieltä Tvrdošin kaupunkiin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi. Hän sai nimen Vasili pyhän Basileios Suuren mukaan. Pian munkki Vasili vihittiin pappismunkiksi ja kutsuttiin Montenegroon Cetinjen metropoliitta Mardarioksen alaiseksi.

1600-luvun alussa Serbia ja koko Balkan oli turkkilaisvallan alla. Kristittyjä kääntyi islamiin, mutta samalla myös jesuiitat tekivät käännytystyötä ortodoksien parissa yrittäen taivuttaa heitä liittymään uniaatteihin. Nuori pappismunkki Vasili arvosteli ankarin sanoin hyökkäyksiä ortodoksista uskoa vastaan ja vaati metropoliittaa puolustamaan ortodoksisuutta. Metropoliitta suhtautui asiaan välinpitämättömästi. Sen sijaan hän kääntyi Vasilia vastaan karkottaen hänet takaisin Tvrdošiin.

Vasili asettui Jumalansynnyttäjän luostariin, jossa hänet oli vihitty munkiksi. Sieltä käsin hän vieraili ortodoksisissa kirkoissa ja perheissä vahvistaen ihmisten uskoa. Vaikka Vasili oli piispansa karkottama, kansa piti häntä ortodoksisen uskon loistavana puolustajana. Vasili aloitti myös suuren kirjallisen, liturgisen ja hengellisen uudistusliikkeen, jonka perustana oli aktiivinen osallistuminen kirkon liturgiseen ja askeettiseen elämään. Hänen nähtiin usein kulkevan talosta taloon Hertsegovinassa julistamassa evankeliumia serbeille. Hänen toimintansa herätti myös turkkilaisten vallanpitäjien huomion. Viranomaiset alkoivat pitää häntä niin poliittisena kuin uskonnollisena vihollisena, ja hänen henkensä oli jatkuvasti vaarassa. Lopulta uskova kansa kehotti häntä pakenemaan Venäjälle.

Vasili vietti Venäjällä yli vuoden. Palatessaan Tvrdošiin hän toi mukanaan jumalanpalveluspukuja, kirjoja ja rahaa, jotka hän jakoi kirkkoihin ja perheille ympäri Hertsegovinaa. Hänen onnistui jopa avata koulu Tvrdošiin ja rakennuttaa sen pihalle kirkko. Nämä apostoliset teot eivät jääneet huomaamatta. Niin katoliset uniaatit kuin turkkilaisetkin ahdistelivat häntä ja lopulta hän joutui pakenemaan jälleen, tällä kertaa Athosvuorelle.

Matkalla Vasili pysähtyi Pechissä saadakseen Serbian patriarkka Paisioksen siunauksen ja kertoakseen serbien tukalasta tilanteesta Hertsegovinassa sekä omasta toiveestaan käydä Athosvuorella. Patriarkka pani merkille Vasilin syvän hengellisyyden. Hän piti tätä hyvänä piispaehdokkaana ja neuvoi häntä palaamaan pian takaisin.

Vasili vietti Athoksella vuoden. Hän asui serbialaisessa Hilandarin luostarissa, mutta vieraili myös monissa skiitoissa ja keljoissa tavaten Pyhän vuoren askeetteja ja hesykasti-isiä. Paluumatkalla Pechissä vuonna 1638 hän tapasi jälleen patriarkan, joka vihki hänet Trebinjen metropoliitaksi. Vaikka Vasili oli vielä alle 30-vuotias, häntä pidettiin hengellisesti kyllin viisaana taistelemaan Serbian kirkon lounaisosia koettelevia vaikeuksia vastaan.

Vasili tarttui heti innolla työhön. Pelkäämättä hän kiersi hiippakuntaansa vahvistaen laumansa uskoa. Aika oli kuitenkin yksi vaikeimmista Serbian kirkon historiassa. Turkkilaiset ryöstelivät kirkkoja ja luostareita. Tvrdošin luostari, jonka Vasili oli valinnut piispanistuimensa paikaksi, tuhottiin vain pari kuukautta hänen virkaan asettamisensa jälkeen. Kun turkkilaiset vielä salamurhasivat Itä-Hertsegovinan ja Zahumljen¹ metropoliitta Paisioksen, Vasilin vastuulle jäi myös tämän hiippakunta eli käytännöllisesti katsoen koko Serbian kirkon lounaisosa.

Tvrdošin luostarin tuhoamisen jälkeen Vasililla ei ollut majapaikkaa. Harkittuaan tilannetta ja kysyttyään neuvoa hän siirsi piispanistuimensa Ostrogin luostariin. Ensin hän asui ala-luostarissa, mutta siirtyi sitten ylä-luostariin asettuen entisen igumenin pyhittäjä Jesajan luolaan. Sieltä käsin hän johti hiippakuntaansa yli viisitoista vuotta.

Pyhä Vasili eli askeettisesti. Hän rukoili yötä päivää, paastosi, valvoi ja teki lukemattomia maahankumarruksia vahvistaakseen sieluaan ja saadakseen Jumalan Pyhän Hengen osallisuuden. Jumalan teki hänen kauttaan monia ihmeitä. Turkkilaisvallan aikanakin hänen onnistui rakennuttaa ja kunnostaa muutamia Ostrogin luostarin kirkkoja. Vasilin keljasta Ostrogin luostarissa tuli uskon linnake ja serbialaisen ortodoksian keskus 1600-luvulla.

Välillä pyhä Vasili kiersi vahvistamassa koettelemusten keskellä elävän kansan uskoa. Monet, jotka tunsivat hänen rukoustensa ihmeitä tekevän voiman ja saivat häneltä apua, pitivät häntä pyhänä jo hänen eläessään. Pahimpina vainon aikoina ihmiset tulivat joukoittain Ostrogin luostariin saadakseen häneltä hengellistä ja aineellista lohdutusta.

Vasilin suurin lahja laumalleen oli hänen kirkas läsnäolonsa vaikeuksien aikana. Hänen sitoutuneisuutensa ja uskollisuutensa Herralle välitti siunausta ympärilleen ja teki hänestä kestävyyden esikuvan ja lohduttajan koko kärsivälle ja vainotulle kansalle.

Kilvoiteltuaan monia vuosia rukoillen, paastoten ja nähden vaivaa Jumalan valtakunnan tähden pyhä Vasili antoi sielunsa rauhassa Herralle keljassaan Ostrogin luostarissa huhtikuun 29. päivänä 1671. Hän oli 60-vuotias ja oli uskollisesti ja pelkäämättä johtanut laumaansa yli 30 vuoden ajan. Kun hän oli henkäissyt viimeisen kerran, hänen keljansa täytti kirkas valo ja ihmeellisen ihana tuoksu levisi ympäristöön. Keljan alapuolella olevasta kalliosta puhkesi selittämättömällä tavalla kasvamaan viiniköynnös. Hänen haudallaan alkoi heti tapahtua ihmeitä.

Seitsemän vuotta kuolemansa jälkeen pyhä Vasili ilmestyi unessa Pyhän Luukkaan luostarin johtajalle igumeni Rafaelille kehottaen tätä avaamaan hänen hautansa. Rafael lähti heti munkkiensa kanssa Ostrogiin. Kun he avasivat haudan, he löysivät pyhän Vasilin vahanvärisen ruumiin, joka tuoksui basilikalta. Reliikit asetettiin kansan kunnioitettavaksi pyhäinjäännösarkkuun luostarin kirkkoon. Siitä lähtien Vasilia on kunnioitettu pyhänä.

Toisen maailmansodan aikana vuonna 1942 Ostrogin luostaria pommitettiin, mutta pyhän Vasilin suojeluksen ansiosta ammukset eivät vahingoittaneet rakennuksia. Yksi kranaatti putosi Vasilin kilvoitusluolan suulle, joka oli muutettu kappeliksi, mutta ei räjähtänyt. Pyhä Vasili on yksi Serbian rakastetuimmista pyhistä. Hänelle on omistettu useita kirkkoja ja hänen muistoaan vietetään hänen varsinaisen muistopäivänsä lisäksi vuoden mittaan useiden kirkkojuhlien yhteydessä.

Pyhittäjä Nektari (maallikkonimeltään Nikolai Tihonov) syntyi köyhään perheeseen Jeletsin kaupungissa vuonna 1853. Hänen isänsä oli mylläri ja kuoli nuorena. Nikolailla oli läheiset välit äitinsä kanssa, mutta tämäkin kuoli varhain, ja Nikolai jäi kokonaan orvoksi. Hän oli muutaman vuoden töissä kauppa-apulaisena, kävi vapaa-aikana kirkossa ja luki hengellisiä kirjoja.

Kaksikymmenvuotiaana Nikolai lähti Optinan luostariin mukanaan repussa vain evankeliumikirja. Optinan skiitassa hän tapasi vanhus Amvrosin (10.10.). Hän ei koskaan kertonut kenellekään, mistä he puhuivat keskenään, mutta keskustelun jälkeen hän jäi skiittaan. Hänestä tuli vanhus Anatolin (Zertsalov, 25.1.) rippilapsi, mutta hän kävi saamassa ohjausta myös pyhittäjä Amvrosilta.

Nikolain ensimmäinen kuuliaisuustehtävä oli hoitaa kukkia. Sitten hänet määrättiin alttariapulaiseksi. Hän asui kaksikymmentä vuotta kirkon vieressä eikä antautunut keskusteluihin muiden veljien kanssa. Hän kävi vain vanhus Amvrosin ja rippi-isänsä luona ja palasi heti keljaansa. Myöhemmin hän sanoi usein, että munkilla on vain kaksi uloskäyntiä keljastaan; toinen kirkkoon ja toinen hautaan. Nikolai vietti päivät kuuliaisuustehtävissä ja valvoi yöt rukoillen ja lukien. Nuorena miehenä hänen oli vaikea herätä varhain aamuyöllä alkavaan jumalanpalvelukseen. Hän myöhästyi usein kirkosta ja tuli paikalle unisin silmin. Veljet valittivat hänestä vanhus Amvrosille, mutta tämä vastasi leikillisen tapaansa: “Odottakaa vain, kun Nikolai on nukkunut tarpeekseen, hän kelpaa kaikille.”

Vanhusten ohjauksessa Nikolai edistyi hengellisesti. Hänet vihittiin munkiksi vuonna 1887 ja hän sai nimen Nektari. Vuonna 1898 hänet vihittiin pappismunkiksi. Sen jälkeen hän tuskin poistui keljastaan. Oli sellainenkin aika, että hän liimasi sinisen paperin keljansa ikkunoiden peitoksi. Noina vuosina hän luki ja opiskeli, eikä vain hengellistä vaan myös tieteellistä kirjallisuutta. Hän perehtyi matematiikkaan, historiaan, maantieteeseen ja kaunokirjallisuuteen sekä opiskeli latinaa ja ranskaa. Taiteilija Bolotov opetti häntä maalaamaan ja vanhus Nektari säilytti kiinnostuksen kuvataiteisiin läpi elämänsä. Lisäksi hän piti runoista.

Jo noina vuosina isä Nektari paransi sairaita. Hänellä oli selvänäkemisen, ihmeiden tekemisen ja harkintakyvyn lahjat, mutta nöyryydessään hän kätki ne ulkonaisen houkkuuden alle. Ulkoiselta olemukseltaan hän oli pienikokoinen ja pyöreäkasvoinen. Puoliksi harmaantuneet hiussuortuvat valahtivat esiin korkean munkinmyssyn, skufian alta. Kädessä hänellä oli granaatinpunainen rukousnauha. Monet panivat merkille, että isä Nektarin kasvot olivat ikään kuin iättömät. Toisinaan ne olivat vanhat ja ankarat, toisinaan nuorekkaan eläväiset tai valoisat kuin lapsen kasvot.

Vuonna 1913 Optinan veljestö kokoontui valitsemaan ohjaajavanhusta. Nöyrä Nektari ei edes mennyt veljestön kokoukseen. “Valitsevat ilman minuakin kenet pitää”, hän ajatteli aavistaen selvänäköisesti mitä oli tapahtuva. Ohjaajavanhukseksi valittiin juuri hänet. Silloin isä Nektari alkoi vastustella: “Ei, isät ja veljet, minä olen vähäinen järjeltäni enkä pysty kantamaan sellaista taakkaa.” Mutta isä arkkimandriitta sanoi hänelle: “Isä Nektari, ota vastaan kuuliaisuustehtävä.” Kuuliaisuustehtävästä isä Nektari ei voinut kieltäytyä ja niin hän joutui sopeutumaan nimitykseen. Aina hän kuitenkin sanoi itsestään: “Mikä vanhus minä olen? Miten voisin olla entisten ohjaajavanhusten seuraaja? Olen heikko ja voimaton. Heillä oli armoa kuin kokonaisia limppuja, mutta minulla on vain viipale.” Näin hän sanoi, vaikka teki eläessään ihmeitä ja ennusti tulevia tapahtumia.

Vanhus Nektari otti vieraita vastaan edellisten ohjaajavanhusten talossa. Joskus hän jätti eteisen pöydälle kirjoja. Tapaamista odotellessaan vieraat selasivat niitä ja löysivät vastaukset kysymyksiinsä. Nektari puolestaan sanoi, että itse vanhus Amvrosin kelja puhuu hänen puolestaan.

Vanhus Nektari suhtautui jokaiseen ihmiseen eri tavalla. Jonkin vieraan hän jätti omine ajatuksineen keljan hiljaisuuteen; toisen kanssa hänellä sukeutui pitkä ja vilkas keskustelu. Monet hämmästelivät hänen tietojaan ja kysyivät, missä yliopistossa hän oli opiskellut. He eivät olleet uskoa korviaan, kun vanhus vastasi, ettei ollut opiskellut missään. “Kaikki oppineisuutemme on peräisin Raamatusta”, vanhus Nektari sanoi itsestään.

Ohjaajavanhukset joutuivat myös käymään laajaa kirjeenvaihtoa. Monet pyhiinvaeltajat olivat todistamassa, miten vanhus Nektari vastasi kirjeisiin avaamatta niitä. Edeltäjiensä tapaan hän oli myös hyvä lohduttaja. Hänen leikinlaskunsa osoittautui joskus tehokkaammaksi ojentajaksi kuin kymmenet saarnat.

Vanhus Nektari suhtautui ennakkoluulottomasti taiteilijoihin. Hän sanoi: “Taidetta voi tehdä niin kuin mitä tahansa työtä, niin kuin tehdään puusepäntöitä tai paimennetaan lehmiä. Mutta kaikki on tehtävä ikään kuin Jumalan silmien edessä.” Vanhus Nektari oli itse hyvä esimerkki tällaisesta työskentelystä. Tieteiden ja kielten opiskeleminen ja kuvataiteen maalaaminen eivät koskaan häirinneet hänen rukouksellista keskittyneisyyttään, ja hänen sielunsa oli aina suuntautunut Jumalaan.

Vuonna 1920 Optinan luostarin skiitan johtaja Feodosi nukkui pois ja vanhus Nektari nimitettiin hänen seuraajakseen. Edeltäjiensä tapaan hän vihkiytyi suureen skeemaan.

Vallankumouksen myötä tilanne Venäjällä muuttui koko ajan huonommaksi. Ihmisten vaikeudet kasvoivat kasvamistaan ja ohjaajavanhuksen kilvoitus kävi yhä raskaammaksi. Vanhus Nektari vuodatti lakkaamatta kyyneliä Kristuksen ja Jumalansynnyttäjän ikonien edessä, niin että hänen silmänsä tulehtuivat. Kun hän tuli ulos tapaamaan ihmisiä, hänellä oli aina kädessään nenäliina, jolla hän pyyhki silmiään. Juuri kun ihmiset tarvitsivat häntä eniten, häntä alkoi kiusata ajatus jättää luostari ja lähteä vaeltajaksi. Unessa Optinan edesmenneet ohjaajavanhukset ilmestyivät hänelle sanoen: “Jos haluat olla kanssamme, älä jätä hengellisiä lapsiasi.” Eikä hän jättänyt heitä, vaan jatkoi kärsivän kansan puolesta rukoilemista.

Kerran vanhus Nektarilta kysyttiin, joutuiko hän ottamaan päälleen luonaan käyvien kärsimykset ja synnit voidakseen auttaa ja lohduttaa heitä. Hän vastasi: “Kyllä, muuten ei voi auttaa. Joskus tuntuu kuin päälläni olisi kasa kiviä. Syntiä ja kärsimystä tuodaan niin paljon, ettei sitä jaksa edes kestää. Mutta silloin tulee armo ja hajottaa kivet kuin kasan kuivia lehtiä ja voit taas aloittaa alusta.”

Optinan luostari jatkoi toimintaansa neuvostoajan alkuvuosina, mutta sen päivät olivat luetut. Palmusunnuntaina vuonna 1923 luostari suljettiin ja vanhus Nektari pidätettiin. Hänen keljastaan löydettiin leluja, nukkeja ja palloja. Kotietsinnän tekijät kysyivät, mitä varten lelut olivat, ja vanhus Nektari vastasi: “Olen itse lapsen kaltainen.” Etsijät löysivät myös kirkkoviiniä ja purkkiruokaa, ja vanhus kehotti heitä syömään ja juomaan.

Vanhus Nektaria syytettiin vastavallankumouksellisesta toiminnasta. Hänet tuomittiin kuolemaan, mutta vaikutusvaltaisten ystävien avulla tuomio muuttui karkotukseksi läheiseen Plohinon kylään. Siellä häntä varten lämmitettiin erään talon kesäkäytössä ollut puolisko. Vanhus Nektari oli nähnyt ennalta tämän elämässään tapahtuvan muutoksen. Jo ennen lokakuun vallankumousta hän oli sanonut hengellisille lapsilleen, että Optinan luostari hävitetään. Hän oli myös profetoinut: “Pian alkaa kirjojen nälkä. Hengellisiä kirjoja ei ole saatavilla. Koittaa vaikenemisen aika…” Lisäksi hän ennusti tsaariperheen surmaamisen.

Muutamat munkit kysyivät vanhus Nektarilta, mitä heidän pitää vastata, jos heiltä mahdollisissa kuulusteluissa kysytään, ovatko he munkkeja. Vanhus vastasi: “Vastatkaa, että olette munkkeja. Munkkius on toinen kaste. Jos kiellätte sen, kiellätte toisen kasteenne, ja se merkitsee, että kiellätte myös Kristuksen.”

Pian viranomaiset vaativat, että vanhus Nektarin oli poistuttava Kalugan alueelta. Hengellisten lastensa avustuksella hän siirtyi Brjanskin alueelle Holmištšin kylään. Ihmiset löysivät hänet sieltäkin. Tavallisen kansan ohella myös piispat kävivät kysymässä häneltä neuvoa. Kirkkopoliittisissa kysymyksissä vanhus Nektari valitsi kuninkaallisen keskitien. Hän muisteli palveluksissa neuvostovallalle myönnytyksiä tehnyttä metropoliitta Sergeitä sanoen, että tämä oli yhä kirkon päämies, vaikka olikin tehnyt syntiä suostuessaan myönnytyksiin. Samalla hän kuitenkin pyrki säilyttämään yhteyden myös niihin, jotka eivät hyväksyneet metropoliitta Sergeitä. Hyvän paimenen tavoin hän otti vastaan molempien osapuolten edustajia.

Vuonna 1928 vanhus Nektarilla todettiin tyrä ja huhtikuussa kävi ilmeiseksi, että hänen maallinen elämänsä oli päättymässä. Hän tunsi ennalta kuoleman lähestyvän ja alkoi hyvästellä läheisiään jo pari kuukautta aiemmin. Hän antoi viimeiset ohjeensa ja siunauksensa ja luovutti hengelliset lapsensa toisten rippi-isien vastuulle. Pyhittäjä Nektari nukkui pois rauhallisesti 29.4. (12.5.) vuonna 1928. Hänet haudattiin Holmištšin kylän hautausmaahan.

Pyhittäjä Nektari kanonisoitiin heinäkuussa vuonna 1989. Hänen pyhäinjäännöksensä nostettiin haudasta ja sijoitettiin uudelleen avattuun Optinan luostariin. Kun reliikkejä kannettiin juhlallisessa saatossa luostarialueella, niistä kohosi hyvä tuoksu. Pyhittäjän mantia oli säilynyt maatumattomana. Itse reliikit olivat meripihkan väriset. Niiden äärellä tapahtuu ihmeitä.

Varnava ja Anna Golovatjukin monilapsiseen perheeseen Malaja Ilovitsan kylässä Volynian läänissä (Ukrainassa) syntyi vuonna 1894 poika, joka sai kasteessa nimen Jakov (Jaakob). Nuorena hän auttoi usein isäänsä, joka oli luidenniksauttaja – hän suoristi ja sitoi luita, jotka olivat murtuneet tai lähteneet pois sijoiltaan. Tästä nuorena hankitusta kokemuksesta oli Jakoville myöhemmin hyötyä. Vuonna 1912 hän astui asepalvelukseen Venäjän armeijaan ja oli ensimmäisessä maailmansodassa rintamalla sotilaslääkärinä. Sodan lopulla hän joutui vangiksi. Saksalaiset lähettivät hänet Alpeille, jossa hän oli kolme vuotta töissä eräässä maatalossa, kunnes onnistui pakenemaan ja palasi kotikyläänsä.

Vuonna 1925 Jakov meni kuuliaisuusveljeksi Potšajevin luostariin. Seitsemän vuotta hän kilvoitteli tunnollisesti eri kuuliaisuustehtävissä. Sitten hänet vihittiin munkiksi ja hän sai nimen Joosef. Vuoden kuluttua hänet vihittiin munkkidiakoniksi ja vuonna 1936 pappismunkiksi. Isä Joosef tultiin nopeasti tuntemaan ympäri Volyniaa ankarana kilvoittelijana ja taitavana lääkärinä, joka osasi niksauttaa sijoiltaan menneen luun paikoilleen. Sairaita kuljettavat talonpoikaiskärryt vierivät yksi toisensa perään Potšajevin lavran vanhojen muurien suojaan hakemaan häneltä apua. Tulijoiden virta ei keskeytynyt yölläkään. Luostarin johdon siunauksella isä Joosef siirtyi pieneen taloon luostarin hautausmaalle. Siellä hän saattoi ottaa tulijat vastaan ilman että siitä koitui häiriötä luostarille. Parhaina päivinä hänen luonaan kävi jopa viisisataa henkeä, jotka janosivat joko ruumiillista tai hengellistä parannusta.

Isä Joosef asui hautausmaan talossaan lähes kaksikymmentä vuotta omistautuen kokonaan Jumalan ja lähimmäisten palvelemiseen. Monet sairaat paranivat hänen esirukoustensa kautta.

Toisen maailmansodan aikana saksalaisten miehitettyä Ukrainan isä Joosef ennusti rohkeasti saksalaisten tappiota ja kehotti kirkkokansaa pysymään uskollisena Moskovan patriarkalle. Sodan lopulla aseistautunut joukkio yritti ampua hänet, mutta paikallisten asukkaiden ja munkkien väliintulo pelasti hänet täpärästi. Välikohtauksen jälkeen isä Joosef siirrettiin asumaan takaisin lavraan.

1950-luvun lopulla Neuvostoliitossa alkoi Hruštševin vaino. Kirkkoja ja luostareita suljettiin järjestelmällisesti, munkkeja karkotettiin tekaistujen syytteiden nojalla ja monia heistä lähetettiin luostareista kotiseudulleen ilman paluuoikeutta.

1960-luvun alussa viranomaiset päättivät sulkea Potšajevin lavran. Ensiksi he pyrkivät ottamaan haltuunsa luostarin Pyhän Kolminaisuuden kirkon. Munkkeja, lähiseudun tavallisia uskovia asukkaita ja pyhiinvaeltajia ryhdyttiin pidättämään, karkottamaan ja vangitsemaan. Isä Joosef oli yksi niistä, jotka innoittivat kansan nousemaan vastarintaan, uhmaamaan viranomaisia ja puolustamaan lavraa. Hän toimitti Pyhän Kolminaisuuden kirkossa läpi vuorokauden akatistoksia ja rukouspalveluksia sairaiden puolesta. Uskovat voittivat taistelun. Kirkko pysyi ortodoksien hallussa, mutta eräänä yönä isä Joosefia tultiin hakemaan. Hänet vietiin psykiatriseen sairaalaan ja pantiin samalle osastolle aggressiivisten psyykkisesti sairaiden potilaiden kanssa. Hänelle annettiin väkisin lääkkeitä, jotka saivat hänen ruumiinsa turpoamaan ja ihon halkeilemaan. Hänen hengelliset lapsensa vetosivat viranomaisiin vanhuksen vapauttamisen puolesta. Kolmen kuukauden kuluttua isä Joosef vietiin johtavan lääkärin työhuoneeseen. Häneltä kysyttiin, voiko hän parantaa sairaita, jotka ovat hänen kanssaan samalla osastolla. Vanhus vastasi, että hän parantaa kaikki sairaat kahdessa viikossa, ja pyysi tuomaan evankeliumikirjan, ristin ja jumalanpalveluspuvun toimittaakseen vedenpyhityksen. “Parantakaa ilman vedenpyhityksiä”, hänelle sanottiin. “Se on mahdotonta”, vanhus vastasi. “Kun sotilas lähtee taisteluun, hänelle annetaan ase. Meidän aseemme näkymätöntä vihollista vastaan on pyhä risti, pyhä evankeliumi ja pyhä vesi.” Tämän vastauksen jälkeen hänet vietiin takaisin osastolle. Vanhus Joosef vapautettiin sairaalasta vasta, kun korkeassa asemassa olevat ihmiset, jotka hän oli aikanaan parantanut, vetosivat hänen puolestaan.

Vapauduttuaan vanhus Joosef meni asumaan kotikyläänsä sukulaistensa luo. Kun hänen olinpaikkansa tuli uskovien tietoon, kansanjoukot alkoivat virrata kylään. Vanhus toimitti päivittäin vedenpyhityksiä ja paransi sairaita. Viranomaiset kävivät levottomiksi ja asettivat hänen talonsa kohdalle ympärivuorokautisen miliisivartion. Eräs vanhuksen sukulaisista ei kestänyt viranomaisten painostusta. Hän houkutteli isä Joosefin petoksella mukaansa ja vei traktorilla kylän takana olevalle suolle. Pahoinpideltyään vanhuksen hän heitti tämän joulukuun pakkasilla suonsilmäkkeeseen. Kahdeksan tunnin kuluttua hengelliset lapset löysivät jo kuolemaisillaan olevan isä Joosefin ja veivät hänet Potšajevin lavraan. Heti samana yönä hänet vihittiin suureen skeemaan nimellä Amfiloki. Hänen ei uskottu elävän aamuun asti, mutta Jumalan armosta hän toipui.

Vanhus Amfiloki ei kuitenkaan voinut jäädä pysyvästi lavraan ilman viranomaisten lupaa. Ollakseen saattamatta luostaria vaikeuksiin hän asettui jälleen sukulaistensa luokse. Ihmiset tulivat kuten ennenkin tapaamaan häntä aina Georgiasta, Moldaviasta, Moskovasta ja Keski-Aasian neuvostotasavalloista asti. Rukouspalvelusten jälkeen hän pyysi pyhiinvaeltajia asettumaan pihalle katetun valtavan pöydän ääreen, jossa kaikki nauttivat yhteisen aterian. Sen jälkeen laulettiin kirkkoveisuja ja hengellisiä lauluja. Vanhus Amfilokilla oli kaunis baritoni ja kaikki iloitsivat hänen laulustaan. Näin vanhus omisti päivänsä työlle ihmisten hyväksi, mutta yöt hän vietti rukoillen.

Vanhus Amfiloki tiesi etukäteen, milloin hänen luokseen oli tulossa vaikeasti sairaita. Joskus hän meni yölläkin tapaamaan jotakuta sairasta. Hänen selvänäköisyydestään on säilynyt monia kertomuksia.

Neuvostoviranomaiset yrittivät kaikin tavoin estää ihmisiä käymästä vanhuksen luona. Linja-autovuoroja lakkautettiin, mutta ihmiset tulivat jalan. Kerran kommunistisen puolueen Ternopolin aluekomitean ensimmäinen sihteeri toi vanhuksen luo 19-vuotiaan poikansa, jonka jalassa oli sidekudossyöpä. Vanhus Amfiloki pyysi poikaa jäämään luokseen kahdeksi viikoksi, mutta varoitti isää, että hän hoitaisi poikaa vain rukouksella. Kahden viikon ajan poika osallistui joka päivä vedenpyhitykseen, joi pyhitettyä vettä ja söi siunattua ruokaa. Syöpäkasvain katosi. Kiitollinen isä käytti vaikutusvaltaansa ja järjesti vakituisen linja-autovuoron Kremenetsin kaupungista Malaja Ilovitsan kylään.

Vanhus Amfiloki aavisti ennalta pikaisen kuolemansa. Useamman kerran hän sanoi, että häntä palvelevien kuuliaisuussisarten joukossa oli “juudas”. Muutaman kerran hänet oli yritetty myrkyttää ja hän oli menettänyt tajuntansa pariksi tunniksi. Nöyrästi hän kesti kaikki kärsimykset ja koetti herättää syyllisessä katumusta. Neljä kuukautta ennen kuolemaansa hän sanoi kyyneleet silmissään: “Voi, miten pelottavaa onkaan, kun jäätynyt maa kopisee arkun kanteen.”

Pyhittäjä Amfiloki nukkui pois tammikuun 1. päivänä vuonna 1971. Hänen hautajaisiinsa Potšajevin lavraan tuli ihmisiä kaikkialta Neuvostoliitosta. Heti ruumiinsiunauksen jälkeen eräs uskova nainen parani pyhittäjän arkun äärellä. Kolmenkymmenen vuoden ajan pyhittäjän haudalla paloi aina tuohuksia, toimitettiin muistopalveluksia ja rukoiltiin. Haudalla tapahtui ihmeellisiä parantumisia. Keväällä vuonna 2002 Ukrainan ortodoksinen kirkko liitti vanhus Amfilokin pyhien joukkoon. Kanonisointijuhlaan saapui yli 20.000 pyhiinvaeltajaa.

Pyhä Jason oli kotoisin Tarsoksesta. Hän kuuluu Vapahtajan seitsemänkymmenen apostolin joukkoon. Jason tapasi pyhän apostoli Paavalin (29.6.), kun tämä oli levittämässä evankeliumia Tessalonikassa. Jason vakuuttui apostolin sanoista ja useiden muiden tavoin hänkin kääntyi kristityksi. Hän tarjoutui majoittamaan Paavalin ja tämän mukana matkanneen Silaksen luokseen, ja nämä hyväksyivät tarjouksen.

Apostoli Paavalin sanat ja pyhien kirjoitusten tulkinta kohtasivat Tessalonikassa myös torjuntaa ja ärtymystä. Paavalille vihastuneet juutalaiset alkoivat etsiä häntä, mutta eivät löytäneet häntä mistään. Tämän vuoksi he ottivat kiinni Jasonin ja muutamia hänen tovereitaan. He raahasivat heidät kaupungin viranomaisten eteen ja syyttivät Jasonia siitä, että tämä oli majoittanut luokseen keisaria vastaan juonittelevia miehiä.

Juutalaiset huusivat: ”Nyt ne koko maailman villitsijät ovat tulleet tännekin, ja Jason on ottanut heidät kotiinsa. Kaikki he rikkovat keisarin säädöksiä ja pitävät kuninkaana toista miestä, erästä Jeesusta.” (Ap. t. 17:5–8). Pyhä Johannes Krysostomos kirjoittaa Jasonin antaneen oman elämänsä alttiiksi vaaralle apostoli Paavalin puolesta. Krysostomos toteaa myös, että Jasonin teko oli osoitus todellisesta rakkaudesta, joka näkee vaivaa toisen puolesta (1. Tess. 1:3).¹

Jason ei kuitenkaan joutunut olemaan vankina pitkään. Häneltä ja hänen tovereiltaan vaadittiin takuusumma, minkä jälkeen heidät vapautettiin (Ap. t. 17:9). Päästyään vapaaksi Jason lähti apostoli Paavalin mukaan ja matkasi hänen kanssaan Makedoniaan ja Aasiaan. Paavalin seuraajien joukossa Jason tapasi Sosipatroksen (tunnetaan myös nimellä Sopater). Tämä oli kotoisin Peloponnesoksen Akhaiasta. Kirjeessään roomalaisille apostoli Paavali kutsui heitä ”maanmiehikseen”.² Tällä Paavali viitannee Jasonin kotikaupunkiin, Tarsokseen, josta hän on myös itse kotoisin.

Apostoli Paavali antoi Tarsoksen seurakunnan johtamisen Jasonin tehtäväksi. Sosipatroksen käsiin hän luovutti Ikonionin seurakunnan. Kun apostolit olivat vahvistaneet näiden kirkkojen perustukset kristillisyyden lujalle kalliolle, he lähtivät länteen, jossa he jatkoivat evankeliumin julistamista.

Jason ja Sosipatros saapuivat Kerkyran (lat. Corcyra, nyk. Korfu) saarelle ja alkoivat rakentaa kirkkoa saaren pääkaupungin muurien ulkopuolelle. He omistivat kirkon ensimmäiselle marttyyrille pyhälle Stefanokselle. Apostolien lakkaamattomat ylistysveisut Jumalalle vetivät ihmisiä puoleensa. Jasonin ja Sosipatroksen vaikutuksesta monet kääntyivät kristityiksi. Saaren kuninkaana oli tuohon aikaan Kerkyllinos, joka huolestui kuullessaan apostolien menestyksestä ja haetutti sen vuoksi Jasonin ja Sosipatroksen luokseen.

Kuningas yritti saada apostolit uhraamaan jumalilleen, mutta he kieltäytyivät jyrkästi epäjumalanpalvonnasta. ”Tee ruumillemme mitä tahansa haluat. Sinulla ei kuitenkaan ole mitään valtaa sieluumme, koska se kuuluu Jumalalle”, apostolit huudahtivat kuninkaalle.

Jason ja Sosipatros heitettiin vankilaan. Tyrmässä he kohtasivat seitsemän miestä, jotka oli tuomittu varkaudesta. Miesten nimet olivat Saturninus, Jakiskholos (Insischolus), Faustianus, Januarius, Marsalios, Eufrasios ja Mammos. Apostolit puhuivat heille ikuisesta elämästä. Varkaat kuuntelivat heitä tarkkaavaisesti, ja apostolien esimerkillinen kärsivällisyys teki heihin vaikutuksen. Jonkin ajan kuluttua kaikki seitsemän kääntyivät kristityiksi.

Ryövärien lisäksi kristinuskon omaksui vanginvartija Antonios, joka huomasi ihmeellisen valon ja tuoksun täyttävän vankilan, kun apostolit olivat siellä. Apostolien sanat vakuuttivat hänetkin kristinuskon totuudesta.

Kuninkaan kuultua, että apostolit olivat saaneet ryövärit kääntymään kristityiksi, hän lähetti vankilaan sotilaita. Astuessaan sisään nämä kohtasivat hämmästyttävän näyn. Rauhallinen Antonios istui paikallaan hymyillen iloisesti, ja hänen vierellään oli säteilevä olento, jolla oli toisessa kädessään miekka ja toisessa risti. Vangeilla oli kultaiset kruunut. Vankilan holveissa kaikui laulu: ”Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot…”

Kuningas haetutti kristityksi kääntyneen vanginvartijan eteensä. ”Miksi hylkäsit isiesi uskon?” hän kysyi Antoniokselta. Tämä ei sanonut mitään. Sen sijaan hän teki ristinmerkin kuninkaan kasvoille. Ärsyyntynyt kuningas käski hakata Antoniokselta käden irti.

Pyhää Henkeä täynnä Antonios pysyi kuitenkin rohkeana, ja enkelin vahvistamana hän alkoi rukoilla. Rukouksen voimasta nousi myrsky, joka heitti maahan kuninkaan vaimon ja kaksi poikaa. Kuninkaan sydän pysyi kuitenkin kylmänä, ja hän määräsi Antonioksen mestattavaksi.

Antonios vietiin kaupungin ulkopuolelle, ja hän antoi sielunsa Jumalan käsiin. Kristityt hakivat Antonioksen ruumiin ja hautasivat hänet apostolien rakentamaan Pyhän Stefanoksen kirkkoon. Kaksi päivää myöhemmin kuningas haetutti Jasonin ja Sosipatroksen luokseen. Kuningas ilmoitti apostoleille, että Antonios oli kuollut. Nämä eivät kuitenkaan säikähtäneet, vaan alkoivat ylistää Jumalaa, joka oli antanut Antoniokselle marttyyrien katoamattoman kruunun.

Seuraavana päivänä seitsemän kristityiksi kääntynyttä ryöväriä vietiin prefekti Carpianuksen eteen. Heitä alettiin kuulustella ja kiduttaa. Prefekti yritti saada heitä luopumaan Kristuksesta. Kuningas Kerkyllianoksen viisitoistavuotias tytär Kerkyra sattui paikalle ja näki kaiken palatsin ikkunasta. Hän kiinnostui näkemästään ja kysyi palvelijattariltaan, mitä oli tekeillä. Kun kuninkaantytär sai tietää ryöväreiden kärsivän Kristuksen tähden, hän ilmoitti haluavansa kuulua heidän joukkoonsa. ”Minäkin olen kristitty”, hän huudahti. Kerkyra juoksi isänsä luo ja julisti tälle: ”Minä hylkään epäjumalanpalveluksen, sillä haluan Kristuksen morsiameksi.”

Kuningas Kerkyllianos järkyttyi suuresti tyttärensä kääntymyksestä ja meni sanattomaksi kuullessaan tämän sanat. Toivuttuaan järkytyksestä Kerkyllianos alkoi heti suostutella tytärtään luopumaan uudesta uskosta. ”Lapseni, haluatko kuolla ristiinnaulitun miehen puolesta, joka ei voinut auttaa edes itseään”, kuningas kysyi tyttäreltään. Kerkyra ei kuitenkaan suostunut kieltämään Kristusta. Hän ilmoitti isälleen, että Kristuksen tähden kuolleet olivat siunattuja.

Kuninkaan pohtiessa, mitä hänen tulisi tehdä tyttärelleen, Kerkyra lahjoitti kaikki korunsa köyhille. Hän valmistautui innokkaasti marttyyrikärsimyksiin, joiden hän tiesi odottavan itseään. Pian kuningas luovuttikin tyttärensä sotilaiden käsiin. Nämä raahasivat hänet kylään, jossa prefekti Carpianus alkoi kiduttaa häntä. Prefekti ei kuitenkaan saanut Kerkyraa luopumaan uskostaan Kristukseen, joten hän heitti hänet vankilaan.

Kuningas Kerkyllianos lähetti raa’an ja väkivaltaisen mustan sotilaan tyttärensä luo käskien tämän raiskata neidon. Jumalan voima kuitenkin suojeli Kerkyraa. Läheisestä metsästä saapui karhu, joka istui vankilan ovelle ja karjui niin, ettei sotilas uskaltanut astua sen ohi vankilaan. Kerkyra rauhoitti karhun pelkällä puheellaan. Sitten neito puhui hämmästyneelle sotilaalle Kristuksesta. Sotilas hylkäsi pahat aikeensa ja kääntyi kristityksi. Kerkyra antoi hänelle uuden nimen Kristodulos, ”Kristuksen palvelija”. Annettuaan sotilaalle ristin Kerkyra lähetti hänet pois. Kohdatessaan kaupunkilaisia Kristodulos sanoi heille, mitä Kerkyra oli neuvonut häntä sanomaan: ”Minä etsin Kristusta. Minä rakastan ja palvon häntä.” Kuullessaan Kristoduloksen sanat kaupunkilaiset ottivat hänet heti kiinni. Prefekti Carpianus antoi kiduttaa sotilasta ja lopulta surmautti hänet. Näin Kristodulos sai marttyyrikruunun.

Kun Kristodulos oli mestattu, Carpianus meni itse vankila-alueelle. Karhu oli kuitenkin edelleen paikalla, joten hän päätti sytyttää vankilan tuleen. Karhu pakeni tulta metsään. Kerkyra sen sijaan säästyi liekeiltä Jumalan ihmeellisen huolenpidon ansiosta: enkeli tuli hänen luokseen ja suojeli häntä tulelta. Kun Carpianus huomasi, että Kerkyra oli selvinnyt liekeistä vahingoittumattomana, hän määräsi neidon vietäväksi kaupungin ulkopuolelle. Siellä Kerkyra surmattiin. Pyhä marttyyri antoi sielunsa iloiten Kristuksen käsiin.

Pyhän Kerkyran kuoleman jälkeen kristityiksi kääntyneet ryövärit heitettiin patoihin, joissa oli kiehuvaa pikeä. Entiset ryövärit pyysivät Herraa armahtamaan heitä, niin kuin Hän oli armahtanut katunutta ryöväriä Golgatalla, ja antoivat sielunsa Hänen käsiinsä.

Nähdessään ryövärien horjumattoman uskon Kristukseen monet kääntyivät kristityiksi. Nämä uudet kristityt ottivat pyhien marttyyrien ruumiit ja hautasivat ne kunniallisesti. Kuullessaan tästä kuningas Kerkyllianos määräsi joukkonsa vainoamaan kristittyjä. Kristityt pakenivat eräälle saarelle, ja kuningas joukkoineen lähti ajamaan heitä takaa. Merimatkalla laiva kuitenkin upposi ja Kerkyllianos sotilaineen hukkui mereen.

Kuninkaan kuoleman jälkeen pyhät apostolit vapautettiin ja he jatkoivat lähetystyötään pakanoiden joukossa. Opetuksellaan he saivat monia kääntymään kristityiksi. Rauhallinen kausi jäi kuitenkin lyhyeksi. Korfun uusi hallitsija Datianus pidätytti jälleen apostolit. Datianus määräsi Sosipatroksen astumaan tynnyriin, joka sisälsi tulikuumaa tervaa. Sosipatros teki ristinmerkin ja pudottautui tervapataan. Näin pyhä apostoli Sosipatros antoi henkensä Jumalan käsiin ja sai marttyyrien kruunun.

Liekit alkoivat kuitenkin levitä tynnyristä ja polttivat useita pakanoita, jotka olivat paikalla seuraamassa pyhän apostolin surmaamista. Näky kauhistutti kuningas Datianusta, joka heittäytyi maahan ja alkoi anoa anteeksiantoa Sosipatroksen Jumalalta. Kuningas kääntyi Jasonin puoleen ja pyysi tältä apua ja ohjausta.

Jason hautasi ystävänsä Sosipatroksen. Hän kastoi kuninkaan ja antoi tälle uuden nimen Sebastianos. Jason kastoi myös monia muita, jotka olivat ihmeet nähtyään alkaneet uskoa Kristukseen. Lisäksi hän kutsui paenneet kristityt takaisin kaupunkiin. Korfun vanhat epäjumalanpalvontapaikat hävitettiin. Kristityt rakensivat uusia kirkkoja, ja erityisen tunnetuksi tuli suuri kirkko, joka omistettiin pyhälle Kerkyralle. Tämän kirkon lähelle kuningas Sebastianos asettui asumaan ja viettämään askeettista elämää.

Kuningas Sebastianoksen kuoleman jälkeen Jason teki useita ihmetekoja. Hänen kerrotaan muun muassa herättäneen kuolleista nuoren kruununprinssin. Eräänä päivänä Jason kuuli taivaallisen äänen ilmoittavan, että hän tulisi pian astumaan taivaalliseen valtakuntaan, jossa Sosipatros jo odotti. Jumalallisen ilmoituksen innoittamana Jason valmisti itselleen hautapaikan lähelle Sosipatroksen hautaa. Pian tämän jälkeen pyhä apostoli Jason nukkui kuolonuneen kuudenkymmenen vuoden iässä. Kreikkalaisessa kalenterissa muistopäivä on 29.4. Suomessa noudatetaan venäläistä käytäntöä, jossa muiston viettäminen on siirretty päivää aiemmaksi.

Eräs aikansa tunnetuimmista irlantilaisista, pyhä Cronan syntyi 500-luvulla Ely O’Carrollin alueella Offalyssa, Keski-Irlannissa. Hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan tiedetään ainoastaan hänen isänsä nimi Odran.

Cronan teki ensimmäisen keljansa Puaydiin, jossa hän kilvoitteli jonkin aikaa yksin. Pian hän alkoi kuitenkin rakentaa ympäristöön majoja ja antoi ne erakoille, jotka tarvitsivat asuinpaikkaa. Cronan ei itse ottanut rakentamistaan majoista minkäänlaista korvausta, vaan siirtyi uudelle paikalle aina tyhjin käsin. Kerran Cronanin oppilas sattui ottamaan mukaansa säkillisen tavaroita, joiden hän ajatteli olevan tarpeellisia. Tämän vuoksi Cronan määräsi oppilaalleen katumusharjoituksen, jota tämä teki lopun elämäänsä. Tällä tavoin kilvoitellen pyhä Cronan pystytti yhteensä viisikymmentä erakkomajaa.

Cronan perusti myös kukoistavat luostariyhteisöt Offalyn Lusmagiin sekä Monahinchaan, joka sijaitsee keskellä eteläistä Irlantia. Itselleen Cronan rakensi keljan Roscrean liepeillä sijaitsevaan Seancrossiin. Siellä hänen luonaan vieraili muun muassa pyhä Molua, jolle hän antoi viimeisen ehtoollisen (viaticum). Seancrossin karuilta alueilta Cronan siirtyi vuoden 610 tienoilla vielä Roscreaan. Sinne hän perusti luostarin ja sen yhteyteen koulun, josta tuli sittemmin kuuluisa. Muutamaa vuotta ennen kuolemaansa Cronan sokeutui. Pyhä Cronan nukkui kuolonuneen korkeassa iässä vuoden 640 tienoilla.

Cronanin elämäkerta on koottu vuosisatoja hänen kuolemansa jälkeen. Hänen tarinansa oli kuitenkin säilynyt suullisena perintönä ennen kirjallista kokoamistaan. Erään tradition mukaan pyhä Cronan teki samantapaisen ihmeen kuin Vapahtaja Kaanan häissä. Viinin sijasta hän muutti veden olueksi. Kun hän tarjosi juomaa vierailleen, kaikki humaltuivat.

Cronanin elämään liittyy myös kuuluisa kertomus, joka lienee syntynyt poikkeuksellisen kauniin evankeliumikäsikirjoituksen innoittamana. Tarinan mukaan eräs Cronanin munkeista nimeltään Dimma oli käsikirjoitusten kopioija. Jostain syystä Dimmalla oli aikaa neljän evankeliumin kopioimiseen vain yksi ainoa päivä auringonnoususta auringonlaskuun. Tehtävän mahdottomuudesta huolimatta Cronan pyysi Dimmaa kopioimaan koko evankeliumikirjan. Tämä aloitti työn ja jatkoi sitä niin kauan, että oli saanut sen kokonaan valmiiksi. Tähän meni aikaa neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä, mutta Dimma ei edes huomannut ajankulua, sillä koko tuona ajanjaksona aurinko ei näyttänyt laskevan lainkaan. Dimma luuli siis tehneensä kaiken yhden päivän aikana. Tähän päivään asti on säilynyt erittäin kaunis evankeliumikirja, joka tunnetaan nimellä ”Dimman kirja”. Kirjan tekijän Dimma MacNathin arvellaan olleen Cronanin oppilas. Kyseistä teosta säilytettiin vuosisatoja Roscrean luostarissa, mutta nykyisin se on Trinity Collegen kirjastossa Dublinissa.

Pyhä Pamfilus valittiin 600-luvun loppupuolella Keski-Italiassa sijaitsevan Sulmonan¹ ja Corfiniumin yhdistetyn hiippakunnan piispaksi. Askeettisena ja anteliaana tunnettu Pamfilus sijoitti piispanistuimensa Abruzzin kaupunkiin.

Piispaksi vihkimyksensä jälkeen Pamfilus toteutti muutamia uudistuksia. Edeltäjistään poiketen hän otti tavakseen nousta toimittamaan sunnuntain aamupalvelusta keskellä yötä. Yöpalveluksen jälkeen hän jatkoi palvelusta toimittamalla suoraan pyhän liturgian. Jumalanpalveluksen jälkeen Pamfilus jakoi aina almuja vähäosaisille. Auringonnousun aikaan hän nautti aterian yhdessä köyhien kanssa.

Pamfiluksen uudistukset herättivät kapinamieltä hänen hengellisen laumansa keskuudessa. Osa papistosta ja kirkkokansasta vastusti tätä uutta järjestelyä. He huomauttivat Pamfilukselle, ettei kukaan muu piispa Italiassa toimittanut jumalanpalvelusta niin aikaisin – palvelus oli ohi jo ennen aamun koittoa. Vastustajat menivät jopa niin pitkälle, että tekivät Pamfiluksesta väärän ilmiannon Rooman paaville väittäen häntä areiolaiseksi.

Syytösten vuoksi paavi kutsui Pamfiluksen Roomaan. Pamfilus vakuutti kuitenkin paavin omasta puhdasoppisuudestaan. Hänen puheensa ortodoksisuutensa puolesta oli niin vaikuttava, että paavi antoi hänelle runsaan lahjoituksen hiippakunnan köyhiä varten. Pyhä Pamfilus nukkui kuolonuneen korkeassa iässä vuoden 700 tienoilla.

¹ Latinaksi Sulmo, kreikaksi Sulmon, nykyään Sulmona.

Pyhä Kiril syntyi ja varttui Kiovan ruhtinaskuntaan kuuluvassa Turovin kaupungissa (nykyinen Turaw Valko-Venäjällä) 1130-luvulla. Hänen vanhempansa olivat varakkaita, mutta Kiril ei kiintynyt rikkauteen eikä tämän maailman katoavaan kunniaan. Nuoresta lähtien hän tutki pyhiä kirjoituksia venäläisten ja kreikkalaisten opettajien johdolla. Kreikkalaisia oleskeli tuohon aikaan Kiovan metropoliittakunnan keskuksessa sekä Turovin kreikkalaissyntyisen ruhtinattaren hovissa.

Vartuttuaan täysi-ikäiseksi Kiril meni Turovissa sijaitsevaan Pyhien Boriksen ja Glebin luostariin. Luostarissa oli myös Turovin piispanistuin. Munkkina Kiril ylitti muut uutteruudessa ja kilvoituksissa. Hän paastosi ja rukoili tehden itsestään Pyhän Hengen astian. Hän hyödytti monia opettaessaan ja kehottaessaan munkkiveljiä kuuliaisuuteen igumenia kohtaan, sillä munkki, joka ei ole kuuliainen igumenille, ei voi pelastua. Pyhältä Kirililtä on säilynyt kolme luostarielämää käsittelevää kirjoitusta, joista yksi on mahdollisesti peräisin tältä hänen varhaiskaudeltaan.

Sitten pyhä Kiril aloitti pylväskilvoituksen sulkeutumalla ilmeisesti jonkinlaiseen vartiotorniin. Hän pysytteli siellä pitkän aikaa näännyttäen ruumistaan paastolla ja raviten sieluaan rukouksella. Tämä erikoinen kilvoitus ja pyhän Kirilin hengelliset kirjoitukset tekivät hänet tunnetuksi ympäri maata. Lopulta hänet Turovin ruhtinaan ja kansan pyynnöstä vihittiin Turovin piispaksi.

Piispana pyhä Kiril kilvoitteli entistä enemmän tuottaakseen Jumalalle kunniaa. Hän kirjoitti opetuspuheita kirkkovuoden juhliksi ja selitti ylevästi evankeliumia ja Vanhaa testamenttia. Jokaisen opetuspuheen hän aloitti hartautta herättävällä johdannolla. Hän selitti tapahtumien ja vertauksien hengellisen merkityksen ja pani Raamatun henkilöiden suuhun suurenmoisia puheita. Puheensa hän päätti kuulijoille osoitetulla opetuksella tai rukouksella. Opetuspuheiden sisältö todistaa, että pyhä Kiril tunsi syvällisesti Raamatun ja kirkkoisien kirjoitukset.

Turovin Pyhän Nikolaoksen luostarissa oleskellessaan pyhä Kiril kirjoitti myös rukouskokoelman, joka käsittää kolmesta kuuteen rukousta viikon jokaiselle päivälle. Katumuksen tunteen täyttämät rukoukset muistuttavat hengeltään pyhän Efraim Syyrialaisen kirjoituksia ja esitystavaltaan ne ovat lähellä Andreas Kreetalaisen runoelmia. Pyhän Andreaksen tavoin hän kirjoitti myös Suuren katumuskanonin Herralle.

Tehtyään koko elämänsä työtä Kristuksen Kirkon hyväksi pyhä Kiril antoi sielunsa Herralle vuonna 1183. Jumalanpalvelusteksteissä häntä ylistetään Venäjän kultasuuksi.

Aleksanteri Oševenilaisen elämäkertaan liittyvien ihmeiden yhteydessä kerrotaan, että igumeni Kiril, maallikkonimeltään Kiriak, aloitti kilvoittelunsa Oševenin luostarissa pyhittäjä Aleksanterin kuoleman jälkeen todennäköisesti 1400-luvun lopulla. Sittemmin hän perusti Äänisjoelle Jumalansynnyttäjälle omistetun luostarin. Kyseessä saattaa olla sama henkilö, joka perusti Jumalansynnyttäjän luostarin Syrjän kylään. Tosin eräiden tietojen mukaan tämä pyhittäjä Kiriak nukkui pois jo vuonna 1402.

Pyhä Simeon eli ensimmäisellä vuosisadalla. Joidenkin laskelmien mukaan hän oli Vapahtajan syntymän aikoihin kymmenvuotias ja toiset puolestaan mainitsevat hänen olleen hieman yli 20-vuotias. Simeon oli yksi pyhän Joosef Kihlaajan ja hänen ensimmäisen vaimonsa Salomen neljästä pojasta. Koska Joosef kihlasi ensimmäisen vaimonsa kuoleman jälkeen kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän, Simeonia alettiin sittemmin kutsua ”Herran veljeksi” juutalaisen tavan mukaan.

Vapahtajan taivaaseen astumisen jälkeen Simeonin veli apostoli Jaakob (23.10.) valittiin Jerusalemin ensimmäiseksi piispaksi. Jaakob kuitenkin kärsi marttyyrikuoleman vuonna 62. Apostolit ja Herran sukulaiset kokoontuivat valitsemaan hänelle seuraajaa. Simeon valittiin yksimielisesti Jerusalemin piispanistuimelle, ja näin hänestä tuli kaupungin järjestyksessä toinen piispa. Aika oli erittäin levotonta, sillä juutalaiset pyrkivät vapautumaan roomalaisvallasta. Myös Jerusalemin kristittyjä kuoli roomalaisen prokuraattori Gessius Floruksen järjestämässä verilöylyssä. Juutalaisten kapinointi roomalaisvaltaa vastaan johti siihen, että vuonna 66 roomalaiset aloittivat sotatoimet Jerusalemia vastaan. Alussa heillä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi joukkoja kaupungin valloittamiseen. Simeon muisti Herran sanat: ” Kun te näette Jerusalemin olevan sotajoukkojen piirittämä, silloin tiedätte, että sen hävitys on lähellä. Silloin on kaikkien Juudeassa asuvien paettava vuorille. Niiden, jotka ovat kaupungissa, on lähdettävä sieltä, eikä maaseudulla olevien pidä tulla kaupunkiin.” (Luuk. 21:20–21.) Profeetallisten sanojen innoittamat kristityt pakenivat kaupungista Pellaan, nykyisen Jordanian alueelle. Vuonna 70 roomalaiset valloittivat ja hävittivät Jerusalemin ja sen loisteliaan temppelin. Sen jälkeen kristittyjä alkoi palata kaupunkiin.

Piispa Simeon levitti evankeliumin valoa kaikkialle ympärilleen opastaen sekä juutalaisia että pakanoita Kristuksen tuntemiseen. Kerrotaan myös, että jumalallisen kiivauden vallassa hän hävitti eräitä epäjumalanpalvontapaikkoja. Simeonin aikana kirkko kukoisti, ja monet juutalaiset kääntyivät kristityiksi nähtyään ihmeet, joita Simeonin rukousten kautta tapahtui. Myös Jerusalemin kohtalo ja temppelin hävitys sai monet juutalaiset kiinnostumaan kristittyjen sanomasta uudella tavalla.

Kristuksen seuraaminen ei kuitenkaan ollut helppoa, ja Simeon joutui kärsimään paljon. Vuoden 82 tienoilla hänet tuomittiin juomaan uutetta, joka oli valmistettu skorpionien ja käärmeiden myrkystä. Jumalallinen varjelus kuitenkin suojeli Simeonia, ja hän selvisi myrkystä vahingoittumattomana.

Oltuaan Jerusalemin piispana yli neljäkymmentä vuotta Simeon joutui keisari Trajanuksen (98–117) vainon uhriksi. Trajanus oli määrännyt vainojen toimeenpanijaksi konsuli Atticuksen. Toimet kohdistuivat kristittyjen lisäksi myös juutalaisiin, sillä nämä olivat kapinoineet Roomaa vastaan. Eräät harhaoppiset, joiden väärän opetuksen Simeon oli paljastanut, ilmiantoivat hänet Atticukselle.

Konsuli pidätytti Simeonin. Hän antoi sotilaidensa kiduttaa piispaa, joka oli tuolloin yli satavuotias, kenties jopa 120 vuoden ikäinen. Iäkkään Simeonin kestävyys yllätti kaikki ja teki vaikutuksen myös Atticukseen. Tästä huolimatta hän lopulta määräsi Simeonin ristiinnaulittavaksi. Simeon otti tuomion vastaan iloiten: ristinkuolemalla hän saisi seurata Vapahtajansa esimerkkiä. Pyhä Simeon sai Herralta marttyyrien kruunun vuosien 98–107 tienoilla.

Pyhä Simeon kuuluu Herran 70 apostolin joukkoon. Häntä on yleensä pidetty eri henkilönä kuin pyhä apostoli Simon ”Kiivailija” (Selootti), joka tunnetaan myös lisänimellä Kananeus¹ ja jonka muistopäivää vietetään 10.5.

Pyhä Pollion oli Pannonian Cibaliksen, nykyisen Vinkovitsin, kirkon päälukija keisari Diocletianuksen vainon aikana 300-luvun alkuvuosina. Kaksi vuotta piispansa Eusebioksen marttyyrikuoleman jälkeen häntä alettiin syyttää siitä, että hän pilkkaa jumalia ja keisareita. Häntä kuulusteltiin Sirmionin, nykyisen Sremska Mitrovitsan, maaherran Probuksen edessä. Kuulustelun aikana hän todisteli kuulijoille, että todella rohkeita ovat ne, jotka kärsimyksistä huolimatta tahtovat pitää Kristuksen käskyt. Kun tuomari kysyi häneltä, mitä nämä käskyt olivat, hän vastasi: “Kristus on opettanut meitä uskomaan yhteen todelliseen Jumalaan. Elääksemme Hänen tahtonsa mukaan meidän on pyrittävä siveyteen, alistuttava hallitsijoiden ja viranomaisten määräyksiin, kunnioitettava vanhempiamme, osoitettava rakkautta ystäviämme kohtaan, annettava anteeksi vihollisillemme ja ennemminkin luovutettava omastamme kuin otettava toisilta.” Vielä Pollion lisäsi, että ne, jotka tämän uskon säilyttääkseen ovat valmiita halveksimaan kuolemaakin, tulevat riemuitsemaan iankaikkisessa valossa ja nauttimaan ikuisista hyvyyksistä, jotka ovat paljon ihanampia kuin mikään katoavainen.

Kieltäydyttyään uhraamasta epäjumalille Pollion ilmoitti olevansa valmis kestämään iloiten mitä tahansa rangaistuksia, joita hänelle määrättäisiin. Probuksen käskystä hänet poltettiin elävältä jonkin matkan päässä kaupungin ulkopuolella. Hän päätti marttyyrikilvoituksensa kiittäen ja ylistäen Herraa, joka katsoi hyväksi kutsua hänet taivaalliseen isänmaahan.