Pyhä Joakim syntyi Ithaken saarella vuonna 1786 ja sai kasteessa nimen Johannes. Kun hän oli vielä aivan pieni, hänen äitinsä kuoli. Isä solmi uuden avioliiton. Äitipuoli ei välittänyt pojasta, joka pienestä pitäen kävi ahkerasti kirkossa, rukoili ja paastosi. Evankeliumi ja hengelliset kirjat olivat hänen mielilukemistaan. Tämä kaikki ärsytti äitipuolta niin, että hän taivutti Johanneksen isän keskeyttämään poikansa opinnot ja lähettämään tämän laivapojaksi.

Pian Johanneksen elämä sai kuitenkin uuden käänteen. Laiva ankkuroitui Vatopedin luostarin satamaan, jolloin Johannes sai tilaisuuden vierailla luostarissa. Hän ihastui heti kovasti luostarielämään ja taivutti igumenin vastaanottamaan hänet luostariin, vaikka hän oli vasta 17-vuotias. Laivan kapteeni vastusteli, mutta Johanneksen onnistui Jumalan avulla taivuttaa tämäkin vapauttamaan hänet palveluksestaan. Kun hänen isänsä sai kuulla asiasta, hän murehti pojan menettämistä, mutta äitipuoli oli tyytyväinen.

Nopeasti Johannes vihittiin pieneen skeemaan, jolloin hän sai nimekseen Joakim. Kun hänen kestävyyttään ja nöyryyttään oli koeteltu eri kuuliaisuustehtävissä, hänet vihittiin suureen skeemaan ja valittiin pian luostarin johtokuntaan. Tuohon aikaa Vatopedin luostarin mailla toimiva Athoniada-koulu kukoisti, ja epäilemättä myös nuori munkki Joakim sai sieltä oppia ja vaikutteita.

Kreikan vapaussodan puhjetessa vuonna 1821 isä Joakim, joka oli ollut Athoksella noin 20 vuotta, sai siunauksen lähteä antamaan hengellistä ja eettistä tukea vapaudestaan taistelevalle kansalle. Peloponnesoksella hän huolehti kodeistaan karkotetuista ihmisistä. Hän onnistui siirtämään monia vanhuksia ja naisia lapsineen Joonian saarille, jotka olivat Iso-Britannian alaisuudessa. Kaikkialla isä Joakim nostatti väestön kristillistä tietoisuutta ja vahvisti heitä torjumaan turkkilaisten yritykset käännyttää heitä islamiin mitä erilaisimmilla houkutuksilla.

Kun rauha palasi, isä Joakim, joka tunnettiin lempinimellä Papulakos, ”isäkulta”, vetäytyi taas rakastamaansa hiljaisuuteen. Hän ei palannut Athokselle vaan asettui asumaan synnyinseudulleen Ithakeen, jossa hän rakensi itselleen keljamajan metsäiseen rotkoon. Siellä hän vietti ankaran askeettista elämää paastoten ja lakkaamatta rukoillen. Näin hän edistyi pyhittymisen tiellä ja kohosi tilaan, jossa armon läsnäolosta tuli pysyvä.

Vähitellen ympäristön asukkaat oppivat tuntemaan Papulakoksen ja lopulta hänestä tuli ithakelaisille saaren tärkein henkilö. Kaikki menivät isä Joakimin luokse saamaan lohtua ja parannusta. Tapahtui ihmeparantumisia ja lapsettomat saivat lapsia hänen rukouksiensa voimalla. Hän pysäytti kulkutautiepidemioita. Itse hän oli kansalle elävänä esimerkkinä kristillisestä elämäntavasta. Kaikki saamansa lahjoitukset hän jakoi köyhille. Nälänhädän aikana vuonna 1848 isä Joakim osti kokonaisen laivalastillisen maissia estääkseen laivan kapteenia kiskomasta siitä mustanpörssin hintoja. Sitten hän jakoi maissin tasavertaisesti kaikille. Hinnan hän sai kokoon pyytämällä apua muun muassa Athosvuoren luostareilta. Isä Joakim esti monta kertaa ennaltanäkemisen armolahjallaan riitoja, tappoja ja kostotoimenpiteitä. Papulakoksen aiheuttama hyvä muutos alkoi pian näkyä Ithaken elämässä.

Kerran isä Joakimia paneteltiin saaren englantilaiselle kuvernöörille. Hänen väitettiin kylvävän paniikkia ennustamalla suurta maanjäristystä. Kuvernööri kutsui hänet kuulusteltavaksi. Ylpeä britti syytti vanhusta ja yleensä munkkilaisuutta ja ponnisti vihaisena ylös tuolistaan lyödäkseen häntä. Silloin tuoli yhtäkkiä hajosi ja hän itse kaatui pyörtyneenä lattialle. Toivuttuaan hän kumarsi nöyrästi isä Joakimin edessä ja antoi hänelle luvan jatkaa toimintaansa.

Vanhemmiten isä Joakim siirtyi keljamajastaan asutummille seuduille. Hän huolehti, että kylät saivat kunnolliset kirkot. Usein jo olemassa olleita kirkkoja jouduttiin laajentamaan, kun kansa alkoi kasvavassa määrin käydä jumalanpalveluksissa. Erityisen innokkaasti hän osallistui Stavroksen kylän Pyhän Barbaran kirkon uudelleen rakentamiseen ja huolehti, että sen ympärille rakennettiin majapaikkoja pyhiinvaeltajia varten.

Maaliskuun 1. päivänä 1868 Papulakos oli erään perheen vieraana Vathin kylässä Ithakessa. Siellä hän ilmoitti rauhallisesti, että hän alkaa valmistautua ikuisuusmatkalleen. Hän ei voinut enää syödä. Isä Joakim kutsui luokseen pappismunkki Agapioksen, ripittäytyi tälle ja alkoi sen jälkeen hiljaisuuteen vaipuneena odottaa lähtöään. Päivä oli perjantai. Puoliyön jälkeen isä Joakimin tila huononi, ja lauantaiaamuna maaliskuun 2. päivänä klo 5 hän nukkui pois. Hänen kädestään löytyi paperi, jossa hän esitti toivomuksensa tulla haudatuksi Pyhän Barbaran kirkon taakse. Valtava kansanjoukko oli mukana hautajaisissa.

Heti isä Joakimin kuoleman jälkeen hänen haudallaan alkoi tapahtua ihmeitä. Pyhäksi hänet julistettiin kuitenkin vasta vuonna 1998, jolloin Vatopedin luostari otti asiakseen hankkia ekumeeniselta patriarkaatilta virallisen vahvistuksen kunnioitukselle, joka kansan keskuudessa oli jo pitkään vallinnut. Kun hänen luitaan kaivettiin esiin maasta, hänen kallonsa halkesi kahtia. Näin sekä Ithaken saari että Vatopedin luostari saivat oman pyhäinjäännöksensä.

Pyhä Nikolaos Planas syntyi Naksos-saarella vuonna 1851. Hänen vanhempansa olivat hurskaita ja hyvin toimeentulevia. Perheen maatilalla oli oma pieni Pyhän Nikolaoksen kirkko, jonne Nikolaos pikkupojasta lähtien usein vetäytyi rukoilemaan ja leikkimään pappia. Hänen isänsä kuoli, kun hän oli 14-vuotias, ja äiti siirtyi Nikolaoksen ja hänen sisarensa kanssa Ateenaan. Äiti järjesti pojalle avioliiton, kun tämä oli vain 17-vuotias. Perheeseen syntyi pian poika. 23-vuotiaana Nikolaos vihittiin diakoniksi. Vihkimyksensä jälkeen hän luovutti oman isänperintönsä vaikeuksissa olleelle naksoslaiselle tuttavalleen. Vaimonsa kuoltua Nikolaos antoi poikansa äitinsä hoiviin. Näin hän oli täysin vapaa maallisista huolista. Myöhemmin pojan kasvettua aikuiseksi hän asui tämän perheessä.

Vuonna 1884 diakoni Nikolaos vihittiin papiksi ja määrättiin palvelemaan Pyhän Panteleimonin kirkossa. Seurakuntaan kuului vain 13 perhettä. Eräs toinen pappi sai kuitenkin aikaan, että hänet karkotettiin sieltä ja siirrettiin Pyhän Johannes Metsästäjän kirkon papiksi vielä pienempään seurakuntaan. Tämä oli isä Nikolaokselle kova isku, mutta itse pyhä Panteleimon ilmestyi lohduttamaan häntä.

Koska isä Nikolaoksella ei ollut minkäänlaista papillista koulutusta, hän teki huvittavia virheitä lukiessaan vanhaksi kreikaksi kirjoitettua evankeliumia ja muita kirkollisia tekstejä. Lisäksi hän änkytti. Tästä kaikesta huolimatta hänestä tuli Ateenan suosituin pappi. 52 vuoden ajan hän toimitti liturgian joka päivä. Suuressa paastossa hän toimitti ennen pyhitettyjen lahjojen liturgioita arkipäivisin. Koko aikana hän ei sairastunut kertaakaan. Ennen liturgian alkua hän toimitti kaikki säädetyt palvelukset. Hän meni kirkkoon klo 8, ja palvelus päättyi kahden-kolmen välillä iltapäivällä. Pelkästään proskomidi¹ kesti kaksi tuntia, koska hän muisteli sen aikana nimeltä suuret määrät niin eläviä kuin edesmenneitäkin. Ihmisten hänelle antamat esirukouslaput hän kääri kahteen suureen liinaan, toiseen elävien ja toiseen vainajien nimet, ja kuljetti niitä aina mukanaan. Ektenioissa² hän mainitsi loppumattoman määrän pyhiä kuin ei olisi tahtonut jättää yhtäkään heistä pois.

Liturgian isä Nikolaos toimitti joka päivä, niin lumimyrskyjen kuin vallankumoustenkin aikaan. Kesäkuumalla hänen jumalanpalveluspukunsa oli hiestä läpimärkä. Talvella hänen apulaisensa puhaltelivat käsiään jääkylmissä kirkoissa. Oman seurakuntansa lisäksi isä Nikolaos toimitti palveluksia pitkin Ateenaa eri kirkoissa. Nämä olivat enimmäkseen pieniä ja syrjäisiä vanhoja kirkkoja, joissa muuten toimitettiin harvoin liturgioita. Tunnetuin näistä oli sittemmin purettu Profeetta Elisan kirkko, jossa isä Nikolaos toimitti kokoöisiä palveluksia. Siellä kävi Kreikan hengenelämän johtohenkilöitä. Kuorossa lauloivat tunnetut kirjailijat Aleksandros Papadiamantis ja tämän serkku Aleksandros Moraitidis. Joissakin kirjoissaan Papadiamantis kuvailee isä Nikolaosta, heidän oppimatonta mutta viisasta ja pyhää pappiaan.

Isä Nikolaoksessa oli jotain lapsenomaista. Kooltaan hän oli pieni ja hänen kerrotaan muistuttaneen tonttu-ukkoa. Hän ei edes huomannut kiusantekoa ja katsoi kaikkia vilpitön hymy huulillaan. Hänen hyvyytensä ja viattomuutensa vetivät puoleensa ihmisiä, ja hänellä oli paljon rippilapsia. Pieni hurskaiden naisten piiri, joista jotkut vihkiytyivät myöhemmin nunniksi, avusti häntä hänen liturgioissaan. Raha oli isä Nikolaokselle yhdentekevää. Se, mitä uskovat hänelle lahjoittivat, siirtyi useimmiten jo samana päivänä tarvitsevien käsiin.

Eräs suutari oli fanaattinen kommunisti. Työtä tehdessäänkin hän puheli yksikseen, kuinka hän ja hänen aatetoverinsa tappaisivat ensi töikseen kaikki papit. Hänen suutarinverstaansa oli samassa pihapiirissä, missä asui isä Nikolaokselle läheinen perhe. Vieraillessaan perheessä isä Nikolaoksella oli tapana vaihtaa pari sanaa myös suutarin kanssa. Alussa tämä katsoi häntä alta kulmiensa, mutta vähitellen isä Nikolaoksen huomaavaisuus ja lempeät puheet sulattivat jään. Suutari nousi jopa seisaalleen ja otti häneltä siunauksen. Tuttavaperheen jäsenille hän selitti: ”Kun tapamme papit, minä sanon muille, että isä Nikolaos pitää jättää henkiin. Enkä vain sano vaan itse puolustan häntä!” Isä Nikolaos ei tiennyt mitään suutarin poliittisesta vakaumuksesta eikä yleensäkään kommunismista, ja kaiketi hän ei ollut edes tietoinen miehessä aikaansaamastaan muutoksesta.

Usein isä Nikolaos näki ja kuuli pyhien palvelevan kanssaan kirkossa. Kerran hän sanoi hengelliselle tyttärelleen: ”Kuuletko, kuinka enkelit laulavat?” Hän hämmästyi, kun tämä ei kuullut mitään. Kerran taas yksi hänen hengellisistä tyttäristään nukahti hetkeksi kirkossa. Unessa hän näki arvokkaan näköisen papin seuraavan palvelusta. Säpsähdettyään hereille hän sanoi vieressään seisseelle isä Nikolaokselle: ”Joku kunnianarvoisa pappi kuuntelee lauluamme.” ”Shh!”, sanoi isä Nikolaos, etteivät muut kuulisi, ”se on pyhä marttyyripiispa Fokas.” Tuona päivänä vietettiin tämän pyhän muistoa.

Monia sairaita parani isä Nikolaoksen rukoillessa heidän puolestaan. Eräällä naisella oli kovia vatsakipuja. Kerran hänen tultuaan kirkkoon ne yltyivät entistä rajummiksi. Hän kertoi niistä isä Nikolaokselle. Tämä siunasi hänet ja sanoi: ”Tästä lähtien sinulla ei ole kipuja.” Niin tapahtuikin: kivut loppuivat kuin seinään eivätkä enää palanneet.

Jo lapsena isä Nikolaos oli kerran yhtäkkiä sanonut isälleen: ”Juuri nyt meidän purtemme kärsi haaksirikon Konstantinopolin vesillä.” Myöhemmin kävi ilmi, että niin oli todella tapahtunut. Myöhemminkin hänellä oli tällaista selvänäköisyyttä. Kerran eräs nainen antoi hänelle leipomansa kirkkoleivän liturgiaa varten. Isä Nikolaos katsahti häneen ja sanoi: ”Valitettavasti en voi ottaa sitä vastaan, sillä sinä elät synnissä.”

Vuonna 1919 eräs ateenalainen perhe oli kadottanut kaikki yhteydet poikaansa. Tämä oli kreikkalaisessa pataljoonassa, joka taisteli yhdessä ranskalaisten joukkojen kanssa kommunisteja vastaan Venäjällä. Vanhemmat menivät isä Nikolaoksen luo kysyen, tietäisikö tämä jotakin pojasta. Isä Nikolaos kehotti heitä tulemaan uudestaan seuraavana aamuna. Rukoiltuaan yöllä hän sanoi heille, että poika on elossa ja viikon loppuun mennessä he saavat tältä kirjeen ja kuukauden sisällä hän palaa kotimaahan. Tämä kaikki toteutui.

Eräs nuori tyttö, joka kiinnitti suurta huomiota omaan ulkonäköönsä ja toisten ulkonaiseen olemukseen, oli vaivautunut isä Nikolaoksen nukkavierusta vaatetuksesta tämän vieraillessa heidän kotonaan. Yöllä hän näki unen, jossa isä Nikolaos oli pukeutunut kultaiseen hohtavaan papinpukuun. Kun isä Nikolaos tuli seuraavana päivänä heille, tyttö suuteli suurella kunnioituksella hänen kättään. Isä Nikolaos, joka ei ollut kuullut tytön unesta mitään, sanoi tälle luontevasti: ”Lapseni, piditkö minusta sellaisena kuin minut näit?”

Kesäkuussa 1931, kun isä Nikolaos oli 80-vuotias, hän sai liturgian jälkeen pienen halvauksen. Hänet kannettiin kirkon eteiseen ja paikalle kutsuttiin lääkäri. Kun lääkäri tarttui hänen käteensä antaakseen hänelle ruiskeen, hän kohotti kättään Kristuksen ikonin puoleen ja kuiskasi: ”En pysty enää, Kristukseni.” Isä Nikolaos vietiin kotiin, ja joka päivä joku kävi hänen luonaan lukemassa hänen kanssaan koko aamupalveluksen. Hän ei toimittanut liturgiaa ennen kuin lokakuun 23. päivänä, joka on apostoli Jaakobin, Herran veljen muistopäivä. Se oli hänen viimeinen liturgiansa. Siitä lähtien kaikki rukoukset luettiin hänelle kotona. Torstaina, maaliskuun 2. päivänä, oli ensimmäinen päivä, jolloin isä Nikolaos oli täysin vuoteenomana eikä pyytänyt lukemaan rukouksia. Hän ei syönyt mitään koko päivänä ennen kuin vasta iltaseitsemältä. Kaksi tuntia myöhemmin hänen seuralaisensa ryhtyivät aterioimaan ja hän siunasi heidän ruokailunsa. Heidän keskustellessaan isä Nikolaosta alkoi yhtäkkiä yskittää, ja kolmen yskähdyksen jälkeen hän erosi tästä maailmasta kevyesti kuin lintunen.

Aamulla isä Nikolaoksen ruumis siirrettiin Pyhän Johanneksen kirkkoon, jossa valtaisat ihmisjoukot kävivät hyvästelemässä häntä kolmen päivän ajan. Kirkko oli koko ajan täynnä kuin pääsiäisenä. Kolmessa lähialueen kirkossa oli suruliputus. Paikallinen metropoliitta toimitti hautauspalveluksen, ja vainajien muistelulauantaina isä Nikolaos laskettiin hautaan Pyhän Johanneksen kirkon seinustalle. Kaikki paikat, jopa kattoterassit ja puut, olivat täynnä ihmisiä, jotka saattoivat pyhää pappiaan.

Isä Nikolaos ei unohtanut laumaansa poislähtönsä jälkeenkään. Kerran eräs hänen sukulaisensa kärsi kovista reumaattisista kivuista. Hän pyysi kyynelin avukseen isä Nikolaosta ja kietoutui tälle kuuluneeseen papinpukuun. Heti kivut lakkasivat ja mies nukahti. Sen jälkeen hän palasi työhönsä eivätkä kivut enää koskaan palanneet.

Kreikan sisällissodan aikanaan toisen maailmansodan lopussa eräälle perheelle tiedotettiin, että joukko sissejä tulisi majoittumaan heille. Syystäkin he pelästyivät ja turvautuivat isä Nikolaoksen esirukouksiin. Joku perheenjäsenistä näki hänet unessa ja kuuli hänen sanovan: ”Älkää pelätkö, he tulevat ja lähtevät tekemättä teille pahaa.” Sitten isä Nikolaos kävi siunaamassa kaikki talon huoneet. Seuraavana päivänä kuusi sissiä saapuikin. He nukkuivat olohuoneessa ja lähtivät seuraavana päivänä pois päät painuksissa pyytäen anteeksi, että olivat häirinneet perhettä.

Vuonna 1992 ekumeeninen patriarkaatti vahvisti virallisesti isä Nikolaos Planaksen pyhyyden. Hänen reliikkejään on Ateenassa Pyhän Johannes Metsästäjän kirkossa, joka on sittemmin rakennettu uusiksi.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Eudokia on idän kirkon suuresti kunnioittamia marttyyreita. Hän oli syntyperältään samarialainen ja syntyi keisari Trajanuksen hallitusaikana (96–116) Libanonin Heliopoliksessa (Baalbek). Eudokian elämästä ei ole säilynyt varmaa tietoa. Elämäkerta on myöhäistä perua ja luonteeltaan legendaarinen. Sen kulku on seuraava.

Eudokia oli poikkeuksellisen kaunis nuori nainen, joka ei kuitenkaan tuntenut Jumalaa ja ajautui prostituoiduksi. Ammatillaan hän kokosi suuren omaisuuden. Eräänä iltana Eudokian naapuristoon tuli Germanos-niminen askeetti, joka oli matkalla kotiseudulleen ja yöpyi Heliopoliksessa. Illalla isä Germanos toimitti jumalanpalveluksen ja alkoi sen jälkeen lukea isäntäväelleen kirjaa, jossa puhuttiin viimeisestä tuomiosta. Eudokia kuuli lukemisen ikkunasta ja liikuttui syvästi. Hän heräsi ikään kuin horroksesta ja alkoi nähdä syntisen elämänsä mielettömyyden.

Aamulla Eudokia kiiruhti isä Germanoksen luo ja pyysi tätä osoittamaan hänelle pelastuksen tien. Germanos opetti Eudokialle kristinuskoa ja lähetti hänet viikoksi takaisin kotiinsa. Eudokia sulkeutui taloonsa ja vietti päivät rukouksessa itkien syntejään. Germanoskin rukoili koko ajan hänen puolestaan. Viimeisenä yönä Eudokia näki suuren valon ja ylienkeli Mikaelin, joka tuli viemään häntä taivaaseen. Syrjemmällä seisoi Paholainen synkän jättiläisen hahmossa ja syytti Jumalaa siitä, että Hän oli niin nopeasti ottanut vastaan turmeltuneen naisen katumuksen. Silloin taivaasta kuului suloinen ääni: ”Jumalan hyvä tahto (kreikaksi eudokia) on ottaa säälien vastaan ne, jotka katuvat.” Tämän jälkeen ylienkeli palautti Eudokian kotiin luvaten hänelle Jumalan apua taistelussa syntiä vastaan.

Eudokia paastosi ja rukoili vielä muutaman päivän ja meni sitten kaupungin piispan Teodotoksen luo, joka kastoi hänet. Sen jälkeen Eudokia luovutti koko omaisuutensa piispalle, joka määräsi erään hurskaan papin käyttämään sen köyhien hyväksi. Vapauduttuaan rikkauksistaan Eudokia lähti hengellisen isänsä Germanoksen luo, joka sijoitti hänet oman luostarinsa lähellä sijaitsevaan nunnaluostariin.

Heti kilvoitusareenalle astuttuaan Eudokia osoitti suurta intoa. Askeesilla ja kyyneleillä hän pyyhki pois kaikki entisten himojensa jäljet. Hän käytti aina kastepukuaan eikä vaihtanut sitä. Eudokia opetteli ulkoa koko psalttarin. Rukous ja Jumalan sanan mietiskely oli hänen ruokaansa. Jumala otti vastaan hänen kilvoituksensa ja antoi hänelle ihmeiden tekemisen armolahjan. Kun luostarin igumenia joidenkin vuosien kuluttua kuoli, sisaret valitsivat uudeksi johtajakseen Eudokian, joka oli voittanut heidän rakkautensa ja luottamuksensa.

Näihin aikoihin eräs Eudokian entinen rakastaja Filostratos, joka oli kuullut hänen kääntymyksestään, pukeutui munkin pukuun ja esitti isä Germanokselle, että tahtoi kuulla jotakin sielua hyödyttävää pyhän igumenian suusta. Päästyään Eudokian puheille Filostratos alkoi houkutella häntä takaisin entiseen elämään. Eudokia torjui hänet kiivaasti, jolloin mies kaatui maahan kuin kuollut. Eudokian rukoiltua hän kuitenkin toipui ja pyysi nöyrästi tältä anteeksi.

Tarinan mukaan jotkut ilmiantoivat Eudokian keisarille, koska hän oli käyttänyt omaisuutensa rakentaakseen vainotuille kristityille suojapaikkoja erämaahan. Keisari lähetti hallitusmiehen 300 sotilaan kanssa hakemaan Eudokiaa luostarista, mutta jumalallinen voima esti heitä pääsemästä sisään. Kolmen päivän ajan he etsivät sisäänkäyntiä sitä löytämättä. Sitten tuli raju pyörremyrsky, jossa sotilaat menehtyivät hallitusmiestä ja kolmea sotilasta lukuun ottamatta.

Keisari lähetti nyt oman poikansa pidättämään Eudokiaa, mutta tämä putosi hevosen selästä ja kuoli. Nöyrtyneenä keisari kirjoitti Eudokialle pyytäen tätä rukoilemaan poikansa puolesta, että tämä heräisi henkiin. Eudokia vastasi, että hän on liian syntinen voidakseen tehdä sellaisen ihmeen. Samalla hän teki kolme kertaa ristinmerkin hallitsijalle kirjoittamansa kirjeen päälle. Kun lähetti toi Eudokian viestin palatsiin ja se pantiin nuorukaisen ruumiin viereen, tämä heräsi henkiin. Keisari ja koko hovi huudahtivat: ”Suuri on kristittyjen Jumala, joka tekee tällaisia ihmeitä!” Kerrotaan, että keisari ja monet hänen perheensä jäsenet ottivat kasteen ja että kuolleista nousseesta pojasta tuli myöhemmin kaupungin arkkipiispa. Hänen sisarensa Gelasia taas meni nunnaksi Eudokian luostariin.

Seuraava keisari Hadrianus (117–138) oli innokas epäjumalien palvelija. Hän määräsi Heliopoliksen maaherraksi Diogeneen, joka oli ollut kihloissa prinsessa Gelasian kanssa ennen tämän luostariin menoa. Diogenes lähetti 50 miestä pidättämään Eudokian. Heidän ollessaan vielä matkalla Kristus ilmestyi Eudokialle ja ilmoitti hänelle, että hänen aikansa saada marttyyrikruunu oli koittanut. Heti hän meni kirkkoon ja otti sieltä turvakseen ja tuekseen pienen osasen pyhää ehtoollista. Sotilaiden saavuttua hän lähti vastustelematta heidän mukaansa. Päästäkseen nopeammin maaherran luo he vaelsivat koko yön. Eudokian edellä kulki enkeli, jonka vain hän näki, valaisten soihdulla tietä.

Neljän vuorokauden kuluttua nälällä ja janolla piinattu Eudokia vietiin kuulusteltavaksi. Hänen kasvonsa oli peitetty. Kun liina poistettiin, läsnäolijat huudahtivat hämmästyksestä, niin säteilevä ja hohtava valo hänestä loisti. Eudokia vastasi rohkeasti maaherran kysymyksiin ja kehotti tätä panemaan teloituksen toimeen nopeasti ilman turhia kuulusteluja. Hänelle annettiin kolme mahdollisuutta säilyttää elämänsä: ryhtyä palvelemaan epäjumalia, palata takaisin entiseen elämäänsä tai antaa omaisuutensa valtion kassaan. Eudokia sanoi, että hänen oli mahdotonta palata entiseen elämäänsä sen jälkeen kun hän oli oppinut tuntemaan totuuden. Ja omaisuutensa hän oli luovuttanut pois eikä se siis ollut enää hänen hallinnassaan.

Diogeneksen käskystä neljä miestä tarttui Eudokiaan ja pieksi häntä kaksi tuntia. Sen jälkeen he riisuivat hänet pannakseen hänet kidutuspaaluun. Siinä yhteydessä löytyi rasia, jossa pyhä ehtoollinen oli. Kun maaherra yritti avata sen, siitä leimahti tuli, joka tuhosi ympärillä olleet. Diogenes itse koki toispuoleisen halvauksen. Kun hän alkoi pyytää avukseen auringon jumalaa, salama iski häneen ja hän menehtyi.

Silloin yksi sotilaista näki enkelin laskeutuvan taivaasta. Verhottuaan Eudokian viitalla enkeli keskusteli hänen kanssaan. Sotilas joutui katumuksen valtaan, päästi Eudokian vapaaksi ja alkoi pyytää tätä rukoilemaan kuolleiden tovereidensa puolesta. Täynnä sääliä Eudokia pyysi Jumalaa herättämään heidät henkiin, että he saisivat mahdollisuuden katua. Niin tapahtuikin, ja suuri joukko kansaa kääntyi tämän nähdessään kristinuskoon.

Eudokia jäi kaupunkiin joksikin aikaa opettamaan ihmisiä ja teki siellä monia ihmeitä. Hän herätti henkiin hallitusmies Diodoroksen vaimon, joka oli kuollut kylpylässä, ja erään lesken pojan, jonka peto oli tappanut.

Pian kaupunkiin valittiin uudeksi maaherraksi kuolleen Diogeneksen sijaan Vicentius, joka oli vakaasti päättänyt tehdä lopun Eudokian toiminnasta ja vaikutuksesta. Hän lähetti sotilaita Eudokian asuntoon ja he mestasivat hänet heti ilman minkäänlaisia kuulusteluja. Näin toteutui pyhän Eudokian suurin toive päästä lopullisesti yhdistymään taivaalliseen Ylkäänsä. Pyhittäjä-äiti Eudokian pyhäinjäännösten ääressä tapahtui myöhemmin paljon ihmeitä. Ne todistivat monille sukupolville katumuksen voimasta.

Pyhä Antonina oli kotoisin Bitynian Nikeasta ja eli keisari Maximianuksen aikana (286–305). Häntä syytettiin pakanajumalien pilkkaamisesta ja vietiin keisarin eteen. Kidutuksista huolimatta hän tunnusti rohkeasti Kristusta. Antonina heitettiin vankilaan. Jonkin ajan kuluttua hänet tuotiin ulos, mutta edelleen hän kieltäytyi uhraamasta epäjumalille. Vaikka hänet ripustettiin puuhun ja hänen kylkiään raastettiin, hän pilkkasi epäjumalia ja keisarin väärää uskoa. Antonina luovutettiin pyövelien käsiin, että he riisuisivat hänet alastomaksi ja ruoskisivat häntä.

Kerrotaan, että kun pyövelit lähestyivät Antoninaa repiäkseen vaatteet hänen yltään, enkeli laskeutui taivaasta ja sai heidät perääntymään. Antonina pantiin halstarille tulisten hiilten päälle, mutta Kristuksen avulla hän kesti tämänkin kidutuksen. Sen jälkeen hänet sidottiin säkkiin ja heitettiin Nikean järveen, jonne hän hukkui. Näin pyhä Antonina sai vastaanottaa marttyyrikruunun.

Pyhä Domnina (tai Domnine) syntyi varakkaaseen kristilliseen perheeseen. Perhe eli Luoteis-Syyriassa sijaitsevassa Kyrroksen kaupungissa 400-luvun alkupuolella.

Nuoruudestaan saakka pyhä Domnina rakasti Jumalaa. Hän pyrki jäljittelemään elämässään pyhittäjä Maronia (14.2.), joka oli alueen kuuluisimpia erakkoja. Domnina rakensi hirssioljista pienen majan perheensä puutarhaan. Siellä hän vietti päivänsä jatkuvasti rukoillen ja kyyneleitä vuodattaen. Hän käytti karkeaa karvaista vaatetta ja söi niin vähän, että hänen ruumiinsa kuihtui luurankomaisen laihaksi. Vaikka Domnina eli erakkoelämää, hän oli myös vieraanvarainen ja rakasti lähimmäisiään. Erityisen tärkeää hänelle oli pitää huolta lähistöllä asuvien askeettien tarpeista.

Varhain aamulla, puoliyöpalveluksen aikaan Domnina meni aina läheiseen kirkkoon jumalanpalvelukseen. Pyhä neito ajatteli, ettei rukoilemiselle ollut parempaa paikkaa kuin kirkko. Pian Domnina ryhtyi pitämään huolta kirkkorakennuksesta. Hän sai myös äitinsä ja veljensä lahjoittamaan rahaa kirkon kaunistamiseksi.

Kirkossa rukoillessaan Domnina peitti kasvonsa hevosenjouhista tehdyllä ohuella hunnulla. Näin hän saattoi vuodattaa kyyneliä muiden ihmisten läsnä ollessa samalla tavalla kuin yksin ollessaan. Hänen elämänkertansa kirjoittaja piispa Teodoretos Kyrroslainen (396–466) kertoo, että aina kun pyhä Domnina tarttui hänen käteensä suudellakseen sitä, piispa sai kätensä takaisin kyynelten kastelemana. Pyhän neidon kyyneleet olivat merkki hänen palavasta rakkaudestaan Jumalaan. Pyhä Domnina nukkui rauhassa kuolonuneen 400-luvun puolivälin tienoilla.

Pyhä Albinus syntyi bretagnelaiseen perheeseen Vannesissa vuonna 469. Hän vetäytyi luostariin jo nuorena, ja 35-vuotiaana hänet valittiin luostarin johtajaksi. Albinuksen aikana luostari kukoisti. Ihmiset saapuivat kaukaa ihailemaan munkkeja, jotka olivat kuuluisia keskinäisestä veljellistä rakkaudesta ja toistensa kunnioittamisesta. Myös heidän luostarinsa hyvä järjestys tunnettiin laajalti.

25 vuoden ajan pyhä Albinus toimi Cincillacin (Tintillant) luostarin johtajana, kunnes Angersin piispa Adulfuksen kuoltua hänet vihittiin tämän seuraajaksi. Piispana pyhä Albinus nousi vastustamaan lähisukulaisten välisiä avioliittoja, jotka olivat yleisiä erityisesti ylimystön piirissä. Hän myös keräsi rahaa ostaakseen vapaaksi barbaarien kaappaamia ja vapautti monia syyttömästi vankilaan joutuneita. Albinus tapasi pitää päivittäin opetuspuheen hengelliselle laumalleen. Hän sanoi opetuksen olevan sielulle yhtä tärkeää kuin päivittäinen leipä oli ruumiille.

Ylimysten ja toisten piispojen vastustuksesta huolimatta pyhä Albinus liikkui ympäri valtakuntaa. Hänen tukijanaan toimi pyhä Caesarius Arleslainen (28.8.). Piispa Albinus osallistui Orleansissa pidettyihin kirkolliskokouksiin vuosina 538 ja 541. Näissä kokouksissa hän sai aikaan lähisukulaisten välisiä avioliittoja koskeneita päätöksiä. Pyhä Albinus nukkui rauhassa kuolonuneen vuonna 550.

Pyhä Daavid (Dewi) syntyi vuoden 520 tienoilla Walesissa. Hänen isänsä oli Cardiganin hallitsija Xanthus (Sant) ja äiti puolestaan pyhä Nonna (3.3.). Pojan kastoi pyhä piispa Ailbe, joka oli tuohon aikaan Etelä-Walesissa.

Äiti kasvatti pojastaan hurskaan kristityn. Koulutuksensa Daavid sai Henfynywissä, Cardiganissa. Kerrotaan, että hänen opiskelutoverinsa näkivät usein hänen istuvan kyyhkynen olkapäällään. Kun Daavid päätti opintonsa, hänet vihittiin papiksi. Vihkimyksensä jälkeen hän vetäytyi useammaksi vuodeksi walesilaisen pyhän miehen Paulinuksen oppilaaksi.

Daavidin oppi-isä Paulinus vuodatti jatkuvasti kyyneliä mietiskellessään Jumalan ihmeitä. Alituisen itkemisen takia hänen näkönsä heikkeni ja lopulta hän ei enää nähnyt juuri mitään. Daavid ei kunnioituksesta hengellistä isäänsä kohtaan uskaltanut edes katsoa tämän kyynelien peittämiä kasvoja kuuteen vuoteen. Lopulta Paulinuksen näkö parani, kun Daavid teki ristinmerkin hänen silmiensä yllä.

Jonkin ajan kuluttua pyhä Paulinus kehotti Daavidia lähtemään luotaan. Daavid osoittautui Jumalan aseeksi. Muutamassa vuodessa hän perusti kaksitoista luostaria eri puolille Walesia. Hänen tunnetuin luostarinsa sijaitsi lähellä Meneviaa (Mynyw), syrjäisessä kolkassa Irlanninmeren rannalla. Tälle paikalle olisi 30 vuotta aiemmin halunnut asettua myös pyhä Patrik Irlantilainen (17.3.), mutta enkeli ilmestyi hänelle ilmoittaen, että toinen Jumalan mies tulisi asumaan siellä ja Patrikin tulisi suunnata kohti Irlantia. Tämä ennustus toteutui nyt Daavidissa.

Daavid ja hänen kolme oppilastaan saapuivat Meneviaan enkelin johdattamina. Paikallinen pakanaheimon päällikkö Baia raivostui kuullessaan heidän saapumisestaan. Baia lähti miehineen liikkeelle ajaakseen munkit pois, mutta ennen kuin he ehtivät määränpäähänsä, heille kaikille nousi korkea kuume. Samalla he saivat kuulla, että heidän karjansa oli kadonnut. Baia ymmärsi, että Jumala oli munkkien puolella. Niin pakanapäällikkö heittäytyi Daavidin jalkoihin ja pyysi tältä anteeksi. Hän myös lupasi lahjoittaa pyhälle munkille maata.

Baian parannuttua ja tämän karjan palattua, hänen munkkeja vihaava vaimonsa lähetti palvelijattariaan viekoittelemaan näitä syntiin. Daavid kuitenkin rohkaisi veljiään. Hän muistutti heitä Israelin kansan vaikeuksista erämaassa. ”Kristus on meidän kanssamme, kuka voi olla meitä vastaan?” Daavid kysyi. Jo seuraavana päivänä Baia joutui luopumaan kuninkuudestaan, sillä hänen vihollisensa hyökkäsivät hänen linnoitukseensa ja polttivat sen. Samana päivänä Baian vaimo menetti järkensä.

Daavid asettui rauhassa asumaan perustamaansa luostariin. Hänen veljestönsä eli ankaran askeettisesti. Jos joku halusi tulla luostariin veljestön jäseneksi, tämän täytyi odottaa kymmenen päivää luostarin portilla. Tänä aikana hänen intoaan luostarielämää kohtaan testattiin ja jos hän osoitti kärsivällisyyttä ja nöyryyttä, hänet otettiin veljestön jäseneksi.

Luostarin veljestö noudatti egyptiläisten erämaaluostareiden elämänrytmiä. He heräsivät varhain ja toimittivat aamupalveluksen. Aamupäivällä veljet työskentelivät pelloilla täydellisessä hiljaisuudessa lausuen vain itsekseen psalmeja ja rukouksia. Iltapäivällä he kopioivat käsikirjoituksia ja rukoilivat, kunnes kokoontuivat yhdessä ehtoopalvelukseen, jota seurasi ruokailu. Syötyään jälkeen he menivät takaisin kirkkoon rukoilemaan. Heidän ruokansa oli yksinkertaista: leipää, vihanneksia, suolaa. Koska he joivat vain vettä – johon oli joskus sekoitettu hieman maitoa – pyhä Daavid sai lempinimekseen Aquaticus, ”veden mies”.

Kerrotaan, että Daavid kävi pyhiinvaelluksella Jerusalemiin pyhän Teilon (9.2.) sekä pyhän Padarnin (15.4.) kanssa. Pyhässä kaupungissa Daavidista tuli piispa; hänen kerrotaan saaneen vihkimyksensä Jerusalemin patriarkalta. Palattuaan matkaltaan takaisin Walesiin hänet kutsuttiin Llandewi-Brefin suureen kirkolliskokoukseen (519), joka järjestettiin pelagiolaisuutta¹ vastaan. Kirkolliskokouksessa Daavidin puheet ja ihmeellinen karisma teki Caeleonin arkkipiispaan Dubriciukseen sellaisen vaikutuksen, että hän antoi oman paikkansa kirkon päänä Daavidille. Daavid vastusteli, mutta suostui lopulta. Piispallinen istuin siirrettiin hänen luostariinsa Meneviaan.

Esipaimenena Daavid kutsui koolle toisen kirkolliskokouksen Monmouthshireen (Câenféon-on-Umsk), jossa hän vahvisti edellisen kokouksen päätökset. Samalla myös kirjattiin muistiin kirkolliset säädökset, joiden avulla Iso-Britannian kirkollista elämää johdettiin vuosisatojen ajan.

Pyhä Daavid kuoli luostarissaan Meneviassa vuonna 589. Kuolemaansa valmistuessaan hän sanoi: ”Iloitkaa, veljet ja sisaret. Pitäkää usko ja tehkää pieniä tekoja, joita olette kuulleet ja nähneet minun tekevän.” Sitten hän pyysi Kristusta ottamaan hänet luokseen ja nukkui rauhassa kuolonuneen. Yksi hänen oppilaistaan näki, kuinka pyhän sielu otettiin taivaaseen.

Pyhän Daavidin muistolle perustettiin useita kirkkoja. Etelä-Walesissa niitä oli ennen uskonpuhdistusta yli 50. Pyhä Daavid onkin yksi Iso-Britannian tunnetuimmista pyhistä. Kuvataiteessa hänet on esitetty seisomassa kummulla kyyhkynen olallaan. Kumpu kuvaa sitä, kuinka hän totuutta julistaessaan nousi muiden puhujien yläpuolelle, ja kyyhkynen symboloi Pyhän Hengen inspiraatiota. Kerrotaan, että Daavidin puhuessa Brefin kirkolliskokoukselle maa hänen allaan kohosi ja kyyhkynen laskeutui hänen olalleen.

Pyhä Agapios eli 1200-luvulla. Hän oli munkkina Athoksen Pyhällä vuorella Kolitsoun skiitassa, joka kuului Vatopedin luostarille. Agapios eli ohjaajavanhuksensa kanssa ja kilvoitteli askeesissa kaikessa hiljaisuudessa. Eräänä päivänä skiittaan hyökkäsi turkkilaisia merirosvoja. He ottivat Agapioksen vangikseen ja myivät tämän orjana eräälle Magnesian alueella eläneelle islamilaiselle johtomiehelle (agha).

Isäntä kahlitsi Agapioksen peläten, että munkki saattaisi karata pois. Kaksitoista vuotta Agapios teki raskasta ja vaikeaa työtä kahleita kantaen. Kun hän ei ollut työssä, häntä pidettiin pimeässä vankityrmässä. Huolimatta kaikesta tästä pyhä Agapios rukoili jatkuvasti Jumalansynnyttäjää. Hän alistui vangitsijoidensa vaatimuksiin ja piti niitä Jumalan johdatuksena.

Eräänä päivänä Agapios näki näyssä Jumalansynnyttäjän, joka sanoi Agapiokselle, että tämän tulisi nousta ylös ja palata vanhuksensa luo ilman pelkoa. ”Mutta tiedä, että tulet kerran taas palaamaan tänne”, Jumalansynnyttäjä kuitenkin jatkoi. Kun Agapios heräsi, hän totteli Herran äitiä ja lähti matkaamaan takaisin Athokselle vanhuksensa luo. Kukaan ei huomannut hänen lähtöään.

Kun vanhus näki Agapioksen yllättäen palaavan skiitalle, hän luuli Agapioksen karanneen orjuudestaan. Hän nuhteli Agapiosta ja sanoi: ”Miksi olet karannut isäntäsi luota? Palaa hänen luokseen” Pyhä Agapios selitti vanhukselleen, mitä oli tapahtunut ja kertoi Jumalansynnyttäjän ilmestymisestä. Vanhus kuitenkin neuvoi häntä palaamaan takaisin hänet ostaneen muslimi-isännän luo. Vanhus sanoi: ”Sinun ei ole oikein etsiä vapautta ilman isäntäsi lupaa.”

Agapios totteli. Hän palasi isäntänsä luo ja kertoi tälle, mitä hänen vanhuksensa oli sanonut. Agapioksen sanat saivat muslimin liikuttumaan. Hän pyysi Agapiosta kertomaan lisää kristinuskosta. Pyhä Agapios alkoi selittää hänelle kristinuskon opetuksia avoimesti. Hänen kärsivällisyytensä ja hyveidensä esimerkki vaikutti muslimi-isäntään suuresti. Keskustelujen lopputuloksena Agapioksen isäntä ja tämän kaksi poikaa päättivät lähteä Athokselle yhdessä hänen kanssaan.

Kolme muslimia ja Agapios saapuivat Pyhälle vuorelle, joka teki muslimeihin syvän vaikutuksen. Pian heidät kastettiin ja heistä tuli munkkeja. He elivät kaikki yhdessä Agapioksen vanhuksen oppilaina. Vatopedin luostarissa alettiin viettää heidän muistoaan samana päivänä.

Pyhittäjä Martiri, maallikkonimeltään Mina, syntyi 1500-luvun alussa hurskaaseen ja varakkaaseen perheeseen Velikije Lukin kaupungissa Pihkovasta kaakkoon. Vanhemmat Kosma ja Stefanida kuolivat pojan ollessa alle kymmenvuotias. Mina varttui nuorukaiseksi rippi-isänsä pappi Boriksen ohjauksessa. Hän kasvoi myös hengellisesti ja oppi turvautumaan kaikessa Jumalaan. Pian isä Boris vihkiytyi munkiksi saaden nimekseen Bogolep, mikä merkitsee Jumalalle otollista, ja hänet nimitettiin rakentajaksi Pyhittäjä Sergei Radonežilaisen luostariin Velikije Lukissa. Minakaan ei enää halunnut jäädä maailmaan. Jaettuaan omaisuutensa köyhille hän seurasi ohjaajaansa luostariin ja sai munkkivihkimyksessä nimen Martiri.

Seitsemän vuotta ohjaaja ja ohjattava asuivat samassa keljassa kilpaillen keskenään rukouksessa ja kaikissa luostarikilvoituksissa. He söivät kerran päivässä leipää, vettä ja vihanneksia. Iltapalveluksen jälkeen he lukivat yhdessä pienen ehtoonjälkeisen palveluksen ja neljä aamupalveluksen kanonia, joihin he liittivät vielä kaksi kanonia valintansa mukaan sekä tuhat Jeesuksen rukousta ja kaksisataa rukousta Jumalanäidille. Rukousten ohella he tekivät kuusisataa maahankumarrusta. Yön he viettivät enimmäkseen valvoen ja työtä tehden. Martirin kuuliaisuustehtävänä oli vastata luostarin ruokavarastosta ja rahavaroista ja hoitaa ponomarin eli alttariapulaisen tehtäviä kirkossa. Kerran keskipäivän aikaan hän nukahti ja näki unessa tulisen pylvään, jonka vieressä oli Jumalansynnyttäjän Tiennäyttäjä-ikoni. Hän kumarsi tulen kuumentamaa ikonia ja tunsi herätessään koko ruumiinsa hehkuvan samaa lämpöä.

Pian luostariin tuli pajariperheen poika Afanasi, jota munkkien hyveellinen kilvoituselämä liikutti siinä määrin, että hän vihkiytyi itsekin munkiksi saaden nimekseen Avrami. Bogolep uskoi hänet Martirin hengelliseen ohjaukseen. Jonkin ajan kuluttua Avrami sairastui hengenvaaralliseen tautiin. Martirin neuvosta hän lähti Tihvinään kumartamaan Jumalanäidin ihmeitätekevää ikonia, jolloin hän parani nopeasti. Tämän jälkeen Avrami päätti jäädä kokonaan Tihvinään kiitollisuudesta Jumalanäitiä kohtaan.

Sillä välin Martiri näki unessa tulisen pylvään päässä Jumalansynnyttäjän tihvinäläisen ikonin. Näyn innoittamana hänessäkin syttyi palava halu lähetä Tihvinään kunnioittamaan taivaan Valtiatarta. Hän toivoi Jumalanäidin osoittavan, oliko hänen nykyinen elämänsä luostarissa liian levotonta ja pitäisikö hänen vetäytyä täydelliseen hiljaisuuteen.

Tällaiset ajatukset mielessään Martiri alkoi kaikessa hiljaisuudessa valmistautua erakkoelämään. Hän vetäytyi salaa noin 60 kilometrin päähän luostarista ja kaivoi rinteeseen pienen luolan, johon asettui asumaan. Elantonsa hän sai punomalla virsuja eräälle talonpojalle, joka puolestaan toi hänelle ruokaa. Erämaassa paholainen pelotteli häntä monin tavoin, ja lopulta hän sairastui. Silloin hän päätti kirjoittaa hengelliselle isälleen ja pyytää siunausta erakkoelämään. Siunauksen sijaan hän sai vastaukseksi kehotuksen palata kilvoittelemaan yhteiselämäluostariin. Martiri ei rohjennut olla tottelematta ohjaajansa neuvoa, mutta toisaalta häntä vaivasi lupaus käydä kumartamassa Jumalansynnyttäjän ikonia. Hän meni ensin Smolenskiin kunnioittamaan sikäläistä ihmeitätekevää Jumalansynnyttäjän ikonia. Siellä hänelle ilmestyivät unessa pyhittäjät Avrami ja Jefrem Smolenskilaiset (21.8.), jotka lohduttivat häntä sanoen, että hänet oli tarkoitettu elämään erämaassa paikassa, jonka ”Jumala siunaa ja Kaikkeinpyhin Jumalansynnyttäjä osoittaa”.

Smolenskista Martiri jatkoi matkaansa Tihvinään, jossa hän tapasi oppilaansa Avramin. Jonkin aikaa he kilvoittelivat yhdessä samassa keljassa. Luostarissa kävi kuitenkin paljon pyhiinvaeltajia, mikä häiritsi erakkoelämää janoavaa Martiria. Saatuaan tietää Avramilta, että keskellä läpipääsemätöntä suota oli metsäinen saareke, joka tunnettiin nimellä Zelenaja, ”vihreä”, hän suuntasi kulkunsa sinne. Tällä kertaa hän pyysi aikeelleen igumenin siunauksen ja rukoili varjelusta taivaan Valtiattarelta. Mukaansa hän otti pienen Pyhän Kolminaisuuden ikonin ja samankokoisen Jumalanäidin tihvinäläisen ikonin.

Martiri rakennutti suosaarekkeelle rukoushuoneen ja pyhitti lakkaamattomalla Jumalan ylistyksellä paikan, jota kaikki olivat ennen pelänneet. Ei karu ympäristö eikä puute, eivät metsän pedot eivätkä Paholaisen juonet saaneet häntä horjumaan tai vaipumaan alakuloon. Hänen askeettinen elämänsä toi hänen luokseen pyhiinvaeltajia, joista muutamat jäivät kilvoittelemaan hänen kanssaan. Martiri rakennutti paikalle pienen kirkon Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi. Myöhemmin hänen maineensa kasvaessa luostariin rakennettiin hyväntekijöiden avustuksella useampikin kirkko. Herra siunasi hänen työnsä ja Jumalan armo oli näkyvällä tavalla hänen yllään. Kerran hän sai nähdä unessa Jumalanäidin.

1570-luvulla Martiri kutsuttiin Novgorodiin, jossa arkkipiispa vihki hänet papiksi ja nimitti hänet virallisesti luostarin igumeniksi. Vanhuuden päivinään Martiri kävi myös Moskovassa ja sai tsaarilta lahjoituskirjan luostarin hyväksi.

Pyhittäjä Martiri eli hyvin vanhaksi. Elämänsä lopulla hän kaivoi syvän haudan ja laski siihen arkun, jonka oli itse valmistanut. Tuntikaudet hän istui tuon haudan äärellä rukoillen ja mietiskellen. Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän hän hyvästeli veljet ja kehotti heitä luottamaan horjumatta Pyhään Kolminaisuuteen, elämän antajaan, ja panemaan kaiken toivonsa Jumalanäitiin niin kuin hän oli itsekin tehnyt. Hän kehotti veljiä osoittamaan laupeutta ja vieraanvaraisuutta kaikille luostariin tuleville ja muistutti, ettei heidän pitäisi huolehtia luostarin vaurauden kartuttamisesta, vaan ottaa hallitsijoiltakin vastaan vain pieni korvaus kannetuista esirukouksista. Osallistuttuaan pyhään ehtoolliseen hän joutui hengellisen ilon valtaan. Lausuttuaan vielä muutaman opetuksen sanan ja annettuaan viimeisen siunauksen veljille hän nukkui vanhurskaan valoisaan kuolonuneen maaliskuun 1. päivänä vuonna 1603. Hänen perustamansa luostari tunnetaan Zelenetsin, ”viheriöivän paikan” luostarina.

Pyhä apostoli Jaakob oli kotoisin Betsaidasta, köyhästä galilealaiskylästä. Hänen isänsä oli Sebedeus ja äitinsä Salome. Salome oli Jumalansynnyttäjän kihlanneen Joosefin tytär ensimmäisestä avioliitosta. Näin siis ihmiskunnan Vapahtaja oli maailman mukaan pyhän Jaakobin eno, koska Hän oli Jaakobin äidin Salomen velipuoli.¹ Jaakobin nuorempi veli oli pyhä apostoli Johannes Teologi (26.9.).

Kun veljekset Jaakob ja Johannes olivat isänsä kanssa veneessä selvittelemässä kalaverkkoja, Vapahtaja kulki ohi. Herra kutsui Jaakobin ja Johanneksen seuraamaan itseään. Nämä jättivätkin heti isänsä ja verkot ja riensivät Herransa mukaan (Matt. 4:21–22). Näin Jaakob ja Johannes liittyivät Herran kahdentoista apostolin joukkoon.

Muiden apostolien tavoin Jaakob kulki Vapahtajan mukana, kun tämä matkasi paikasta toiseen. Vapahtaja kutsui Sebedeuksen poikia nimellä ”Ukkosenjylinän pojat” (Mark. 3:17). Herra oli erityisen mieltynyt Jaakobin veljeen apostoli Johannekseen, josta tuli Vapahtajalle ”se rakas opetuslapsi.”

Yhdessä nuoremman veljensä ja apostoli Pietarin (29.6.) kanssa Jaakob sai nähdä Kristuksesta loistavan luomattoman valon Taborin vuorella, jossa Kristuksen kirkastuminen tapahtui (Matt. 17:1–8). Kirkastumisen ikonissa Jaakob kuvataan usein katsojasta oikealle. Hän on kaatunut maahan selälleen ja suojaa kasvojaan käsillään Kristuksen jumalalliselta valolta. Kirkkoisä Johannes Krysostomos kirjoittaa Herran valinneen Jaakobin kirkastumisensa näkijäksi, koska tämä oli vahva sekä sanoissaan että teoissaan. Veljensä kanssa Jaakob näet ilmoitti olevansa valmis juomaan maljan, jonka Vapahtaja joutuisi juomaan.² Jaakob oli mukana, kun Kristus herätti kuolleista Jairuksen tyttären. Samoin hän myös seurasi Vapahtajan tuskaa Getsemanen puutarhassa.

Pyhän Hengen laskeutumisen jälkeen apostoli Jaakob matkasi moniin maihin, mahdollisesti aina Espanjaan saakka. Kaikkialla, minne hän meni, hän julisti evankeliumia. Sen jälkeen hän palasi takaisin Jerusalemiin. Sielläkin hän julisti Kristuksen olevan maailman Pelastaja. Jaakob myös nuhteli fariseuksia ja kirjanoppineita heidän epäuskostaan ja kylmäsydämisyydestään.

Juutalaiset eivät pystyneet kumoamaan Jaakobin tapaa vedota pyhiin kirjoituksiin. Niinpä he palkkasivat Hermogenes-nimisen noidan, jotta tämä johtaisi apostolin harhaan. Ensin Hermogenes lähetti Jaakobin luo oppilaansa Filetoksen. Apostoli sai kuitenkin Filetoksen uskomaan Kristukseen ja ottamaan vastaan kasteen. Tästä kuultuaan Hermogenes tuli itse Jaakobin luo. Jaakob puhui noidan kanssa, ja sen seurauksena Hermogeneskin poltti kaikki taikakirjansa ja pyysi kastetta. Jaakobin kautta Kristus oli saanut jälleen kaksi uskollista seuraajaa.

Kun juutalaiset huomasivat juonensa epäonnistuneen, he suostuttelivat Herodes Agrippaan pidättämään Jaakobin ja tuomitsemaan hänet kuolemaan. Jaakobin surmaamisesta ovat kirjoittaneet apostoli Luukas (Ap. t. 12:1–2) ja Kesarean piispa Eusebios (n. 260–340).  Kun Jaakob kuuli, että hänet oli tuomittu kuolemaan, hän pysyi rauhallisena ja jatkoi Kristuksesta todistamista. Eräs vääristä todistajista, nimeltään Joosia, vaikuttui suuresti apostolin urheudesta. Hän alkoi uskoa, että Jeesus oli Messias. Kun apostolia oltiin viemässä teloitettavaksi, Joosia heittäytyi tämän jalkojen juureen. Hän katui syntiään ja pyysi apostolilta anteeksiantoa. Jaakob syleili Joosiaa ja sanoi: ”Rauha ja anteeksianto sinulle”. Silloin Joosia tunnusti uskonsa Kristukseen kaikkien edessä. Hänet mestattiin pyhän apostolin kanssa. Tämä tapahtui Jerusalemissa vuonna 44. Pyhä Jaakob oli ensimmäinen apostoli, joka kärsi marttyyrikuoleman.

Apostoli Jaakobin kuoleman jälkeen hänen reliikkinsä päätyivät läntisen tradition mukaan Espanjaan, Santiago de Compostelaan, jossa niiden äärellä alkoi tapahtua ihmeitä. Pyhiinvaellusliike reliikkien luokse käynnistyi 800-luvulla ja jatkuu edelleen suosittuna. Roomalaiskatoliset pitävät pyhän Jaakobin kaupunkia Santiago de Compostelaa maailman kolmanneksi pyhimpänä paikkana Jerusalemin ja Rooman jälkeen.