Pyhän Johanneksen (Ioane) vanhemmat olivat lapsettomia georgialaiskristittyjä. He rukoilivat apua lapsettomuuteensa pyhältä Shio Mgvimeläiseltä, ja pian heille syntyi poika. Myöhemmin he lähettivät pojan kasvatettavaksi Shio-Mgvimen luostariin. Luostarissa Johannes kasvoi viisaudessa ja pyhyydessä. Myöhemmin häntä alettiin kutsua Krysostomokseksi, ”kultasuuksi”. Pyhästä Johanneksesta tuli Georgian katolikos noin vuonna 980. Pyhä Johannes IV toimi Georgian kirkon päänä aina kuolemaansa saakka, vuoteen 1001.¹

Pyhä marttyyri Troadios eli Pontoksen Neokesaressa (nyk. Turkin Niksar) keisari Deciuksen aikana (249–251). Kaupungin piispana oli tuohon aikaan pyhä Gregorios Ihmeidentekijä (17.11.). Kun keisari Deciuksen vainot alkoivat, pyhä Gregorios pakeni eräiden kristittyjen kanssa vuorille. Siellä hän näki näyssä, kuinka pyhä Troadios kärsi Kristuksen tähden. Hän sai nähdä, kuinka pyhän marttyyrin sielu kilvoituksensa jälkeen nousi taivaaseen. Eräs Gregorioksen diakoni lähetettiin kaupunkiin ottamaan asiasta selvää. Kun diakoni palasi, hän vahvisti pyhän piispan näyn totuudellisuuden. Pyhä Troadios oli saanut marttyyrien kruunun.

Pyhä Euthalia oli kotoisin Sisiliasta Leontinin kaupungista läheltä Syrakusaa. Hänen samanniminen äitinsä kärsi verenvuototaudista. Äiti näki unessa baskilaiset marttyyrit Alfiuksen, Filadelfoksen ja Cyprianuksen (10.5.), jotka lupasivat hänelle, että jos hän ottaisi kasteen, hän paranisi taudistaan. Äiti uskoi saamaansa viestiin, otti kasteen ja parani heti. Kun Euthalia-tytär näki ihmeen, hänkin uskoi Kristukseen ja meni kasteelle.

Perheen poika Sermilianus oli vannoutunut epäjumalien palvelija ja hän harmistui näistä tapahtumista. Hän alkoi uhkailla äitiään ja yritti jopa kuristaa tämän kuoliaaksi. Palvelijatar ehti kuitenkin väliin ja pelasti emäntänsä pojan käsistä.

Euthalia moitti ankarasti veljeään kammottavan tapahtuman johdosta. Veli ärjäisi vastaan: ”Oletko sinäkin ehkä kristitty?” ”Olen”, vastasi sisar, ”ja olen valmis antamaan henkeni Kristuksen tähden.” Tämän kuultuaan Sermilianus repi vaatteet sisarensa yltä ja alkoi piestä tätä. Sitten hän antoi Euthalian palvelijalleen häväistäväksi. Neidon rukoillessa palvelijan näkö kuitenkin hämärtyi. Silloin Sermilianus hyökkäsi raivoissaan sisarensa kimppuun ja katkaisi häneltä pään. Näin pyhä Euthalia sai marttyyrien kruunun. Tämä tapahtui vuonna 257.

Pyhä Kointos (Quintus) syntyi Fryygiassa 200-luvulla. Kotiseutunsa vuoristoisella ja karulla alueella hän oppi kilvoittelemaan ankarasti. Hän muutti Fryygiasta Aeolikseen, jossa hän jakoi almuja köyhille.

Keisari Aurelianuksen hallituskauden aikana (270–275) maaherra Rufus pidätytti Kointoksen. Maaherra halusi pakottaa hänet uhraamaan epäjumalille. Maaherra joutui kuitenkin äkkiä demonin julman hyökkäyksen kohteeksi. Hädissään hän pyysi apua pyhältä. Hyväsydäminen Kointos ei kantanut kaunaa, vaan pyysi Jumalaa vapauttamaan maaherran demonista. Kun maaherra Kointoksen rukouksien kautta vapautui, hän päästi Kointoksen vapaaksi ja antoi tälle lahjojakin. Kointos myi lahjat ja antoi rahat köyhille.

Myöhemmin Kointos matkasi Kymaionin (Kimeon) kaupunkiin. Siellä pakanat ottivat hänet kiinni. Pyhän Kointoksen rukoiltua maa alkoi kuitenkin järistä, ja pakanallinen temppeli tuhoutui. Pelästyneet pakanat vapauttivat Kointoksen ja antoivat hänen olla rauhassa.

Neljänkymmenen päivän kuluttua pyhä Kointos kuitenkin pidätettiin jälleen. Tällä kertaa pidätysmääräyksen oli antanut Rufuksen tilalle valittu uusi maaherra Klearkos. Hän oli Rufustakin innokkaampi epäjumalanpalvelija ja erittäin julma mies. Uusi maaherra määräsi pyhän Kointoksen kidutettavaksi. Erään legendan mukaan hänen jalkansa katkaistiin, mutta Jumalan voima suojeli Kointosta ja tämän jalat parantuivat heti. Lopulta pakanat päästivät hänet menemään.

Seuraavan kymmenen vuoden ajan pyhä Kointos kierteli eri alueilla. Hän paransi sairaita rukoilemalla heidän puolestaan. Lisäksi hän jatkoi almujenjakelua. Tällaisten Jumalaa miellyttävien tekojen saattelemana pyhä Kointos Tunnustaja ja ihmeidentekijä nukkui kuolonuneen.

Pyhä Hesykhios Palatinus oli senaattori. Hänen arvonsa oli magistraatti (magistrianus), ja hän palveli Antiokian keisarillisessa palatsissa Maximianus Valeriuksen hallituskauden aikana (286–305). Keisari antoi määräyksen, että kaikkien armeijassa ja valtionviroissa työskentelevien tulisi uhrata jumalille ja kieltäytyjät menettäisivät virkansa. Hesykhios rakasti enemmän Kristusta kuin ihmiskunniaa, ja niin hän heitti pois virkavyönsä kaikkien edessä ja lähti palatsista. Vyö oli se vaatteenkappale, joka ilmaisi aseman keisarillisessa palveluksessa.

Kun keisari Maximianus kuuli, mitä Hesykhios oli tehnyt, hän raivostui. Hesykhios pidätettiin. Keisari määräsi, että Hesykhios tulisi riisua, viedä naisten asuintiloihin ja pukea naisten vaatteisiin ja laittaa kehräämään villaa. Jonkin ajan kuluttua Maximianus käski Hesykhioksen tulla eteensä. Hallitsija kysyi pyhältä: ”Eikö sinua hävetä, Hesykhios? Sinulla ei ole enää arvoasemaa, vaan olet nyt alhaisen palvelijan asemassa, josta kristityt eivät voi sinua pelastaa.”

Pyhä Hesykhios vastasi: ”Hallitsija, sinun kunniasi on ajallista, mutta Kristuksen kunnia on pysyvää ja iankaikkista.” Tämän kuullessaan Maximianus vihastui vielä enemmän. Hän määräsi, että pyhän oikeaan käteen tuli sitoa myllynkivi, minkä jälkeen hänet oli heitettävä Orontesjoen vesiin. Pyhä marttyyri Hesykhios antoi sielunsa Herran käsiin noin vuonna 304.

Vähän-Aasian Galatiasta kotoisin oleva pyhä Teodotos eli Kyproksen Kyreneiassa keisari Liciniuksen hallitusaikana (308–324). Hän saarnasi avoimesti epäjumalanpalvontaa vastaan ja kehotti pakanoita kääntymään todellisen Jumalan palvelijoiksi. Keisari oli lähettänyt Kyprokselle maaherraksi Sabinuksen, jonka oli määrä panna toimeen keisarin määräämä kristittyjen vaino. Niinpä maaherra antoi pidätyttää Teodotoksen.

Kun Teodotos kuuli maaherran määräyksestä, hän ei odottanut sotilaiden saapuvan luokseen vaan lähti itse maaherran luo. Maaherran edessä Teodotos tunnusti rohkeasti uskonsa Kristukseen. Tämän vuoksi häntä ensin ruoskittiin ja sitten hänen ruumistaan raastettiin. Tämän jälkeen hänet laitettiin polttavan raudan päälle. Jumalan armosta pyhä kuitenkin kesti koetuksen – aivan kuin kaste olisi peittänyt hänet. Sitten kiduttajat lävistivät Teodotoksen jalat nauloilla ja nostivat hänet kävelemään. Kävellessään pyhä huusi: ”Kiittäkää Herraa, kaikki Herran teot!” Monet, jotka näkivät pyhän marttyyrin ihmeellisen kestävyyden, alkoivat uskoa Kristukseen. Kun maaherra kuuli tästä, hän määräsi, että pyhä Teodotos oli heitettävä vankilaan.

Pyhä Teodotos pysyi vankilassa aina keisari Liciniuksen kuolemaan asti. Hänet vapautettiin keisari Konstantinos Suuren (21.5.) vuonna 313 antaman ediktin mukaan. Hän palasi piispanistuimelleen ja toimi piispana vielä kaksi vuotta. Pyhä Teodotos nukkui rauhassa kuolonuneen vuonna 326.

Pyhä Chad¹ syntyi 500-luvun lopulla Northumbriassa, Pohjois-Englannissa. Hänellä oli kolme veljeä, joista pyhästä Ceddistä (26.10.) tuli itäsaksien piispa. Kahdesta muusta veljestä, Cynebillistä ja Caelinista, tuli pappeja. Chad ja hänen veljensä olivat kaikki pyhä Aidanin (31.8.) oppilaita Lindisfarnessa.

Chad vietti useita vuosia eräässä irlantilaisessa luostarissa. Hänen veljensä Cedd kutsui hänet kuitenkin takaisin Englantiin Whitbyn kirkolliskokouksen aikaan (664). Saman vuoden loppupuolella pyhä Cedd kuoli ruttoon, ja Chadista tuli veljensä perustaman Lastinghamin (Laestingaeu) luostarin johtaja.

660-luvun alussa Yorkin piispaksi nimitettiin Wilfrid. Hän lähti mannermaalle, jotta hänet voitaisiin vihkiä piispaksi näyttävässä seremoniassa. Wilfrid kuitenkin viipyi matkallaan niin kauan, että Northumbrian hallitsija Oswiu² luuli, ettei hän enää aikonut palata. Niinpä hallitsija nimitti piispanistuimelle pyhän Chadin.

Chadin piispanvihkimys oli kuitenkin ongelmallinen. Vihkimiseen tarvitaan vähintään kolme muuta piispaa, mutta Canterburyn piispa oli juuri kuollut ja Wessexin piispaa syytettiin simoniasta eli kirkollisten vihkimysten myymisestä. Syytteistä huolimatta Wessexin piispa Wini oli yksi niistä piispoista, jotka vihkivät Chadin. Kaksi muuta piispaa olivat luultavasti alueelta, jossa ei hyväksytty roomalais-kreikkalaista pääsiäisen ajanlaskua (paschalion), ja niinpä heidän kanonisuutensa oli Rooman näkökulmasta kyseenalainen.

Vihkimyksensä jälkeen pyhä Chad palasi kotiseuduilleen Northumbriaan, jossa hän alkoi tehdä lähetystyötä. Hän piti kunnia-asianaan kulkea aina jalkaisin paikasta toiseen. Kun Chad toimi Northumbriassa, Wilfrid palasi takaisin Englantiin. Oli vuosi 666.

Wilfrid ilmoitti, että Chadin piispanvihkimys oli vähintäänkin epäilyttävä, ellei jopa epäkanoninen. Kolme vuotta myöhemmin Canterburyn arkkipiispa, pyhä Teodor (19.9.) määräsikin Wilfridin Yorkin piispanistuimelle. Pyhä Chad vetäytyi piispanistuimelta ilomielin. Hän sanoi arkkipiispalle: ”Minä jätän mielelläni viran, johon en tuntenut olevani arvollinen, mutta jonka otin vastaan vain kuuliaisuudesta.”

Pyhä Chad palasi Lastinghamiin. Hänen nöyryytensä, hurskautensa ja apostolinen asenteensa oli kuitenkin tehnyt vaikutuksen pyhään arkkipiispa Teodoriin. Niinpä arkkipiispa nimitti Chadin piispaksi Merciaan. Kerrotaan, että arkkipiispa myös määräsi hänet ratsastamaan hevosella kaikki pidemmät matkat. Kun uusi piispa protestoi, lähes 70-vuotias arkkipiispa nosti hänet itse hevosen selkään.

Merciassa Chad valitsi piispanistuimensa paikaksi Lichfieldin. Hän perusti sinne pienen luostarin, jonne hän saattoi vetäytyä aika ajoin. Mercian hallitsija lahjoitti hänelle maa-alueen Barrowista, jonne perustettiin toinen luostari.

Chad uskoi, että luonnonilmiöt kuten tuuli ja ukkonen olivat Jumalan kädessä. Myrsky toi hänen mieleensä aina tulevan tuomion. Siksi Chedillä tapasi aina myrskytuulen noustessa nousta rukoilemaan koko ihmiskunnan puolesta. Jos myrsky yltyi vaaralliseksi, hän meni kirkkoon ja rukoili ja luki psalmeja niin kauan, että myrsky laantui.

Pyhä Chad menehtyi Lichfieldissä puhjenneeseen ruttoon 2. maaliskuuta vuonna 672. Hän tiesi kuolemansa koittavan jo seitsemän päivää etukäteen. Chadin ystävä Egbert kertoi nähneensä, kuinka pyhä Cedd laskeutui enkelien kanssa vastaanottamaan veljensä sielun. Pyhä Chad haudattiin Pyhän Marian kirkkoon. Häntä alettiin heti kunnioittaa pyhänä, ja hänen reliikkinsä siirrettiin pyhän Pietarin katedraaliin. Niiden kautta alkoi pian tapahtua parantumisihmeitä.

Pyhä Arseni syntyi perimätiedon mukaan Tverissä varakkaaseen ylimysperheeseen 1300-luvulla ja sai ajan mittapuun mukaan hyvän koulutuksen. Jäätyään vanhempiensa kuoltua suuren perinnön haltijaksi hän muutti kotitalonsa vaeltajien ja köyhien turvapaikaksi. Omaiset pitivät häntä omituisena ja moittivat tuhlaavaisuudesta. Silloin nuorukainen päätti jättää maailman ja lähti sisäistä kutsua seuraten Kiovan luolaluostariin. Hän pyysi, että igumeni ottaisi hänet veljestöön katumaan monia syntejään. Nöyrästä pyynnöstä igumeni ymmärsi, että Jumalan armo oli nuorukaisen yllä.

Muiden kuuliaisuusveljien tapaan Arseni osallistui luostarin raskaisiin töihin ja teki kaiken nurisematta ja rakkaudella. Kuulun luostarin veljestössäkin hän erottui hartaudellaan, lukeneisuudellaan ja pyhällä elämällään. Ennen pitkää hänen nöyryytensä ja aito hurskautensa herätti Kiovan metropoliitta Kiprianin (16.9.) huomion. Hän vihki Arsenin munkkidiakoniksi. Kun Kiprian siirtyi Moskovan metropoliitaksi, hän otti Arsenin mukaansa ylidiakonikseen ja sihteerikseen.

Vuonna 1390 Tverissä pidettiin venäläisten ja kreikkalaisten piispojen kokous, jossa käsiteltiin Tverin piispaa Eufimia vastaan nostettuja syytteitä. Ruhtinas ja piispa olivat riitaantuneet, ja monet tveriläiset esittivät syytteitä piispaa vastaan. Kun kaikki yritykset kirkollisen rauhan palauttamiseksi kariutuivat, Kiprian erotti piispan ja nimitti hänen seuraajakseen ylidiakoninsa Arsenin. Tämä kauhistui edessään olevaa tehtävää ja yritti kieltäytyä, mutta joutui lopulta taipumaan.

Aitona rukoilijana ja rauhantekijänä Arsenin onnistui rauhoittaa ruhtinaskunnan sisäiset riitaisuudet. Hän johti hiippakuntaa viisaasti ja hänen pyhä elämänsä oli kaikille hyvänä esimerkkinä. Hän oli aina sävyisä, laupias ja huokui rakkautta kaikkia kohtaan. Tarvittaessa hän puolusti sorrettuja ja vaati ruhtinailta oikeudenmukaisuutta alamaisia kohtaan. Luostarikutsumukselleen uskollisena hän muisti aina Kiovan luolaluostaria, jossa oli vihkiytynyt munkiksi. Hän rakennutti muutaman kilometrin päähän Tveristä kirkon luolaluostarin perustajien pyhittäjien Antonin ja Feodosin kunniaksi. Kirkon ympärille syntyi Želtikovon luostari. Arseni kutsui sinne munkkeja ja valitsi igumenin. Hän asui itsekin luostarissa antautuen mietiskelyyn, rukoukseen ja erakkojen kilvoituksiin. 1400-luvun alussa hän rakennutti sinne kivikirkon ja pyhitti sen Kiovan luolaluostarin esikuvan mukaan Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen muistolle. Hänen määräyksestään luostaria varten tehtiin Kiovan luolaluostarin Paterikonista kopio, joka on tuon muinaisvenäläisen kirjallisuuden helmen vanhin tunnettu käsikirjoitus.

Hyveellisen elämänsä tähden pyhä Arseni sai Herralta parantamisen lahjan. Kun sairaita tuli hänen luokseen, hän pani kätensä heidän päälleen ja siunasi heidät, vihmoi heidät pyhällä vedellä tai öljyllä, ja monet paranivat.

Pyhä Arseni jätti sielunsa Herralle vuonna 1409. Hänet haudattiin Želtikovon luostarin pääkirkon sivualttarin kohdalle kiviarkkuun, jonka hän oli itse veistänyt. Hänen pyhäinjäännöksensä löydettiin maatumattomina vuonna 1483.

Pyhittäjä Savvati perusti Tverin piispan pyhän Arsenin (2.3.) siunauksella erakkolan noin 15 kilometrin päähän Tveristä. Hän eli äärimmäisen askeettisesti, kantoi raskaita kilvoituskahleita ja vetäytyi ajoittain luolaan, jossa hän piilossa ihmisten katseilta uppoutui keskustelemaan Herran kanssa. Hän antoi sielunsa Herralle 1400-luvun alussa.

Luostarin johtajan tehtävään Savvatia seurasi hänen oppilaansa Jefrosin. Hän eli erakkolassa 60 vuotta poistumatta minnekään. Monet ihmiset, niin munkit kuin ruhtinaat, tulivat kysymään häneltä neuvoa häiriten hänen hiljaisuuttaan. Lopulta hän pakeni heitä Laatokan saarelle ja eli siellä pari vuotta. Kun ihmisiä alkoi sielläkin tulla hänen luokseen, hän palasi Savvatin erakkolaan. Pyhittäjä Jefrosin sai Herralta lahjan tehdä ihmeitä, ja kansa kunnioitti häntä suuresti. Hän nukkui pois rauhassa noin vuonna 1460.

Varsonofi ja Savva olivat veljeksiä. He elivät 1400-luvulla ja toimivat kumpikin vuorollaan Tverin lähelle perustetun Herran temppeliintuomisen luostarin igumenina. Vanhempi veljeksistä Varsonofi tuli igumeniksi, kun luostarin silloinen johtaja pyhittäjä Savva Višeralainen (1.10.) lähti Athosvuorelle, koska tahtoi paeta kansan hänelle osoittamaa kunnioitusta.

Varsonofi johti luostaria viisi vuotta. Sen jälkeen hän luovutti igumenin tehtävän veljelleen Savvalle ja vetäytyi erakoksi. Varsonofi kilvoitteli yksinäisyydessä 40 vuotta ainoana työnään rukous, Jumalan ylistäminen ja pyhien kirjojen lukeminen. Hän ei omistanut mitään, ei edes yhtä kuparikolikkoa, sillä hän rakasti köyhyyttä ja omistamattomuutta. Hän osasi ulkoa melkein koko Raamatun. Hiljaisuus, rukous, ankara itsensä tarkkaaminen ja hengellinen lukeminen soivat hänelle armon selittää pyhiä kirjoituksia. Venäjän metropoliitta Foti kirjoitti hänelle usein pyytäen selitystä epäselviin raamatunkohtiin. Vanhuudenpäivinään Varsonofi palasi luostariin veljensä Savvan luo.

Pyhittäjä Savva johti luostaria yli 50 vuotta. Hänen aikanaan luostarissa noudatettiin tarkkaan ankaria yhteiselämäluostarin sääntöjä. Hän antoi sielunsa Herralle noin vuonna 1467. Pyhittäjä Varsonofi kuoli vähän aiemmin.