Pyhä Gregorios syntyi 1100-luvulla huomattavaan perheeseen Lesbos-saarella ja sai isänsä tavoin nimekseen Georgios. Tehdäkseen Lesboksen asukkaista tottelevaisia alamaisiaan keisari Manuel I Komnenos oli määrännyt, että saaren johtavien perheiden poikia piti lähettää Konstantinopoliin pantiksi. Ajatuksena oli, että jos saarelaiset käyttäytyisivät hyvin, pojat palautettaisiin takaisin koteihinsa kolmen vuoden kuluttua ja heidän sijalleen otettaisiin uusia. Näin Georgioskin lähetettiin 14-vuotiaana Konstantinopoliin. Hän eli siellä hurskaasti ja paneutui opintoihin. Keisarin myöntämän elintuen hän jakoi suurimmaksi osaksi köyhille. Opettajana hänellä oli oppinut munkki Agathon.

Kun koitti aika, jolloin Georgioksen olisi pitänyt palata kotiinsa, hän ei tahtonutkaan mennä Lesbokselle vaan seurasi opettajaansa ja hengellistä isäänsä Agathonia, joka oli juuri perustanut luostarin Vähään-Aasiaan. Agathonin siunauksella Georgios vietti kolme noviisivuottaan Kolysmavuorella. Sitten hän tahtoi mennä Pyhälle maalle tutustuakseen siellä suuriin kilvoittelijoihin ja saadakseen munkin vihkimyksen. Agathonin annettua siunauksensa hänen aikeilleen hän lähti iloiten matkaan. Rukoiltuaan Jerusalemin pyhillä paikoilla hän suuntasi kulkunsa Jordanin erämaan askeettien luo. Nähdessään heidän ankaran elämäntapansa hän alkoi epäillä, pystyisikö hän itse elämään samalla tavoin. Eräs viisas ohjaajavanhus, jolle hän tunnusti epäilyksensä, lohdutti häntä ja rohkaisi häntä luottamaan Jumalan armoon. Hän jäi tämän vanhuksen ohjaukseen ja sai toivomansa munkiksi vihkimyksen, jolloin hänen uudeksi nimekseen tuli Gregorios.

Munkki Gregorios alkoi viettää ankaraa kilvoituselämää Jordanin erämaassa. Ravintonaan hänellä olivat villiyrtit. Luopumalla omasta tahdostaan ja panemalla kaiken toivonsa Jumalaan hän selvisi voittajana demonien hyökkäyksistä ja sai maistaa hengellistä iloa ja muita Pyhän Hengen hedelmiä.

Kilvoiteltuaan viisitoista vuotta erämaassa Gregorios palasi ensimmäisen hengellisen isänsä Agathonin luostariin. Hänen hyveittensä loistosta saivat nauttia sekä munkit että maallikot. Näihin aikoihin Mysian ikivanhan Assoksen (nyk. Beramkoy) kaupungin piispanistuin jäi tyhjilleen. Assos, joka sijaitsee merenrannalla Lesbos-saarta vastapäätä, oli Efesoksen metropoliittakunnan alainen. Keisari ja patriarkka valitsivat Gregorioksen uudeksi Assoksen piispaksi. Gregorios alistui päätökseen ja piti ehdottomana velvollisuutenaan opettaa laumalleen Jumalan sanaa päivittäin. Elävän veden virrat alkoivat kummuta hänen sisimmästään (Joh. 7:38). Hänen ainoana halunaan oli voittaa sieluja Jumalalle. Näin hän moninkertaisti Jumalalta saamansa leiviskän. Pappeja vihkiessään Gregorios tutki ensin tarkasti ehdokkaan elämän, ettei joutuisi vastuuseen toisten synneistä. Itse hän oli kaikille hyvän kristillisen elämän esikuva.

Paholainen ei kuitenkaan kestänyt katsella pyhän Gregorioksen hyödyllistä toimintaa vaan nostatti muutamia riidanhaluisia ja laiskoja pappeja piispaansa vastaan. Eräs rovasti antoi poikansa Leon Gregoriokselle pyytäen tätä huolehtimaan, että poika on tuomiopäivänä pelastuneiden joukossa. Gregorios neuvoi poikaa joka päivä Jumalan pelkoon, ja tämä osoittautuikin joka suhteessa opettajansa arvoiseksi. Pojan varttuessa piispa luovutti hänen vastuulleen yhä enemmän kirkollisia asioita. Tämä herätti kateutta papistossa. Niinpä jotkut papit menivät Konstantinopoliin ja syyttivät Gregoriosta sopimattomasta suhteesta nuoreen poikaan. Hänet kutsuttiin patriarkan synodin eteen ja hän osoitti helposti syyttömyytensä, ja lopulta syyttäjätkin pyysivät häneltä anteeksi.

Myöhemmin kuitenkin jotkut papeista alkoivat uudelleen levitellä panetteluitaan. Silloin piispa Gregorios poistui Leon kanssa hiippakunnastaan ja siirtyi ensin pienelle Tenedoksen saarelle, jossa viipyi saaren suuressa luostarissa pari vuotta. Siellä Leo vihittiin munkiksi nimellä Leontios. Tenedoksesta he muuttivat Gregorioksen kotisaarelle Lesbokselle. Ensiksi Gregorios meni tapaamaan vanhempiaan, jotka eivät tienneet mitään hänen vaiheistaan. Sen jälkeen hän perusti Priantosvuorelle Leukopedi-nimiselle paikalle luostarin. Paikalliset asukkaat luovuttivat hänelle mielellään tuon karun ja viljelykseen sopimattoman alueen, jota kaiken lisäksi pidettiin demonien tyyssijana.

Leontioksen avulla Gregorios raivasi paikan. Demonien hyökkäykset hän torjui rukouksella ja paastolla. Kun alueen entiset omistajat näkivät paikan raivattuna ja kaunistettuna, he alkoivat katua lahjoitustaan. Jotkut heistä olivat lahkolaisia, ja he hyökkäsivät Gregorioksen kimppuun tyrkäten hänet rotkoon. Jumalan avulla hän selvisi vahingoittumattomana. Hänen vihamiestensä hämmästykseksi putoamispaikka kuivettui eikä siihen enää koskaan ilmestynyt kasvillisuutta.

Vahvistaakseen oppilaansa Leontioksen uskoa Gregorios työnsi kerran maahan vanhan pähkinäpuisen sauvansa, jota oli käyttänyt 12 vuotta, ja sanoi tälle: ”Jos Jumala tulee antamaan meille taivaallisen valtakuntansa, tämä sauva alkaa versoa ja tuottaa hedelmää niin kuin muutkin puut.” Niin tapahtuikin: sauvasta työntyi esiin lehtiä ja myöhemmin myös pähkinöitä, joilla oli parantava vaikutus.

Tällaisia ihmeitä nähdessään alueen entiset omistajat muuttivat lopulta mieltään. He pyysivät pyhältä Gregoriokselta anteeksi ja jättivät hänet rauhaan. Hän rakennutti paikalle kirkon Jumalanäidin kunniaksi ja keljat munkeille, joita hänen maineensa hengellisenä ohjaajana veti luostariin.

Kun pyhä Gregorios oli täyttänyt tehtävänsä maan päällä, enkeli ilmestyi hänelle ja kehotti häntä valmistautumaan lähtöön. Enkeli osoitti hänelle myös paikan, johon hänet piti haudata, ja sanoi, että sen lähelle puhkeaa lähde, josta luostari saa tarvitsemansa veden.

Annettuaan viimeiset neuvonsa ja ohjeet hautauksestaan Leontiokselle ja muulle veljestölle pyhä Gregorios keskittyi rukoilemiseen ja siirtyi rukouksen tilassa Herransa luo korkeassa iässä joko vuonna 1155 tai 1185. Hänen hautansa päälle rakennettiin myöhemmin hänelle omistettu kirkko. Kirkon sisällä oli myös haudasta kumpuava lähde, jonka vesi on parantavaa.

Vuonna 1935 pyhän Gregorioksen luostarin raunioilla tehtiin arkeologisia kaivauksia. Niiden yhteydessä löytyi myös pyhän Gregorioksen hauta. Marraskuun 17. päivänä samana vuonna hänen pyhät jäännöksensä siirrettiin ristisaatossa Lesboksen Skopeloksen kylän Pyhän Georgioksen kirkkoon, jossa niitä edelleen säilytetään. Lesboksella vietetään vuosittain juhlallisesti pyhän Gregorioksen jäännösten siirron muistopäivää marraskuun 10. päivän jälkeisenä ensimmäisenä sunnuntaina.

Pyhittäjä Gerasim syntyi Kiovassa 1100-luvun alussa. Nuoruudestaan asti hän kaipasi erakkoelämää. Hän meni kuuliaisuusveljeksi Kiovan lähellä olevaan Gniletsin luostariin, jossa hänet lyhyen koeajan jälkeen puettiin munkiksi. Hengellisesti kokeneiden vanhusten ohjauksessa Gerasim antautui luostarikilvoituksiin. Hän nöyryytti ruumistaan ja harjaantui rukouksessa edistyen päivä päivältä hyveissä. Kun Gerasim oli saavuttanut säädetyn 30 vuoden iän, hänelle ehdotettiin pappisvihkimystä. Nöyryydessään hän yritti kieltäytyä siitä, mutta joutui kuitenkin taipumaan veljestön hartaisiin pyyntöihin. Muistaen Vapahtajan sanoja ”jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan” (Luuk. 12:48), hän ei yrittänyt kätkeä saamaansa talenttia, vaan enensi sitä. Gerasim tapasi toimittaa liturgian joka päivä, ja hän loisti kaikille hyveellisen elämän valoa.

Palaen halusta välittää totuutta lähimmäisilleen ja olla hyödyksi toisille Gerasim lähti pohjoiseen levittämään kristinuskon valoa. Vuoden 1147 elokuussa hän saapui nykyisen Vologdan paikalle, jossa oli tuolloin vain pieni kylä. Hän rakensi metsään keljan ja eli ensin täydessä yksinäisyydessä rukoillen kenenkään häiritsemättä ja laulaen Jumalan ihmeiden kunniaksi yötä päivää.

Vähän kerrallaan ihmiset löysivät Gerasimin keljan ja alkoivat käydä hänen luonaan. Gerasim huomasi, että heidän tietonsa kristinuskosta olivat hyvin vajavaiset ja alkoi opettaa heitä. Hän rakensi kirkon, jonka yhteyteen hän aikoi perustaa luostarin. Maanomistajat ja osa väestöstä suhtautuivat kuitenkin nurjasti kirkon rakentamiseen ja luostarielämään, mutta se ei saanut Gerasimia lannistumaan eikä luopumaan hankkeesta. Hän enensi rukoustaan ja teki työtä väsymättä aamusta iltaan. Samalla hän opetti ihmisiä. Gerasimin isälliset, rakkautta huokuvat opetuspuheet taivuttivat lopulta paikallisten asukkaiden sydämet hänen puolelleen. Monet tulivat tarjoamaan hänelle apuaan ja muutamat halusivat jäädä kilvoittelemaan hänen kanssaan. Näin Vologdan alueelle nousi ensimmäinen luostari, joka pyhitettiin Pyhälle Kolminaisuudelle. Pyhittäjä Gerasimin elämästä luostarin perustamisen jälkeen ei ole säilynyt tietoja. Hän nukkui pois vuonna 1178.

Yli neljäsataa vuotta myöhemmin vuonna 1612 puolalais-liettualaiset joukot hyökkäsivät Vologdaan ja tuhosivat Gerasimin perustaman luostarin. Hyökkäyksen jälkeen asukkaat jälleenrakensivat kaupunkia mutta unohtivat luostarin. Silloin Gerasim ilmestyi unessa kaksitoista vuotta sokeana olleelle naiselle ja osoitti paikan, jossa hänen pyhäinjäännöksensä olivat, ja pyysi toimittamaan siellä panihidan puolestaan. Muistopalveluksen jälkeen nainen sai näkönsä. Tuon ensimmäisen ihmeen jälkeen pyhittäjä Gerasimin hauta on vuodattanut ihmeitä ja erityisesti lukuisia sokeita on parantunut.

Ruhtinas Vasili syntyi Rostovissa vuonna 1209. Kaikki kutsuivat häntä lempinimellä Vasilko. Hän ei ollut täyttänyt vielä kymmentä vuotta, kun hänen isänsä suuriruhtinas Konstantin kuoli. Ennen kuolemaansa hän jakoi ruhtinaskunnan pojilleen määräten Rostovin Vasilille.

Tataarit hyökkäsivät 1230-luvun lopulla Pohjois-Venäjälle Vladimirin suuriruhtinaskuntaan valloittaen Moskovan ja Kolomnan. Vasili taisteli suuriruhtinaan rinnalla vihollisia vastaan. Hän joutui vangiksi ja tataarit veivät hänet leiriinsä. Nähdessään miten urhea, komea ja miehuullinen Vasili oli, he ryhtyivät taivuttamaan häntä puolelleen houkutellen ja uhkaillen. Vasili oli kuitenkin taipumaton. Hän kieltäytyi koskemasta pakanallisten menojen saastuttamaan ruokaan ja juomaan ja vakuutti, että Jumala rakastaa aina niitä, jotka uskovat Häneen. ”Tänä murheen päivänä Hän on nähnyt hyväksi puhdistaa meidät synneistämme tämän koettelemuksen kautta antaakseen meille tulevassa ajassa ikuisen elämän. Kukaan ei saa minua luopumaan uskostani Kristukseen, vaikka nyt joudunkin kärsimään syntieni tähden. Te taas joudutte vastaamaan Herran edessä kristittyjen surmaamisesta”, hän sanoi. Raivostuneet tataarit päättivät kiduttaa Vasilia.

Nähdessään, mitä oli tapahtumassa, Vasili alkoi valmistautua kuolemaan. Nuoret kasvot nälän ja kärsimysten näännyttäminä hän tunnusti Herralle kaikki syntinsä ja rukoili anteeksiantoa. Hän rukoili kaikkien kristittyjen, rippi-isänsä piispa Kirilin, vaimonsa ja kahden poikansa puolesta. ”Nyt kun ruumiini voima kuihtuu ja sydämeni ajatukset katoavat, kannan Sinulle viimeisen kiitokseni. Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, Sinun käsiisi minä annan henkeni, anna minulle sija kunniassasi.”

Tataarit kiduttivat kauan pyhää ruhtinasta. Lopulta he surmasivat hänet maaliskuun 4. päivänä vuonna 1238 ja heittivät ruumiin metsään. Hurskas Maria-niminen kristitty löysi ruumiin. Yhdessä miehensä Adrianin kanssa hän kääri sen liinavaatteeseen ja piilotti sopivaan paikkaan. Kun sana Vasilin ruumiin löytymisestä kiiri Rostoviin, piispa Kiril ja Vasilin vaimo Maria lähettivät miehiä hakemaan ruumiin. Pyhän Vasilin reliikit haudattiin Rostoviin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen katedraaliin.

Pyhittäjä Vasilin elämästä tiedetään ainoastaan se, että hän oli 1200-luvun lopussa igumenina vanhassa Mirožin luostarissa Pihkovan lähellä.

Pyhittäjä Joasaf oli samaan aikaan igumenina Snetogorin luostarissa, joka niin ikään oli lähellä Pihkovaa. Hän rakennutti luostariin Jumalanäidin syntymän kirkon ja munkkien keljoja. Joasaf ei kuitenkaan huolehtinut pelkästään luostarin ulkoisesta kukoistuksesta ja kasvusta vaan otti käyttöön ankaran yhteiselämään perustuvan ohjesäännön. Munkeilla ei ollut mitään henkilökohtaista omaisuutta ja kaikkien oli tyydyttävä luostarin tarjoamaan ruokaan ja vaatetukseen. Mitään turhaa ylellisyyttä ei sallittu. Rukous, itsehillintä ja työ täyttivät veljestön elämän.

Maaliskuun 4. päivänä vuonna 1299 saksalaiset hyökkäsivät molempiin kaupungin muurien ulkopuolella oleviin luostareihin. Pyhät Vasili ja Joasaf poltettiin elävältä luostariensa kirkossa yhdessä monien muiden munkkien kanssa. Heidän muistojuhlaansa alettiin viettää Pihkovassa pian heidän kuolemansa jälkeen.

Pyhä ruhtinas Daniel oli Aleksanteri Nevskin (23.11.) neljäs poika. Hän syntyi vuonna 1261 ja jäi kaksivuotiaana orvoksi. Jumala varjeli häntä, niin ettei kukaan pyrkinyt raivaamaan häntä pois tieltä. Perinnöksi hän sai tuolloin vielä vähäisen Moskovan ruhtinaskunnan, jonka merkitys kuitenkin kasvoi hänen hallitusaikanaan. Daniel oli luonteeltaan nöyrä ja rauhaa rakastava. Kun ruhtinasveljesten ja sukulaisten kesken syttyi sisällissota ja joukot lähestyivät Moskovaa, hän lähti rohkeasti niitä vastaan. Taistelulta kuitenkin vältyttiin, kun hän sai lempeillä sanoillaan vihamielisyydet ratkeamaan ilman verenvuodatusta.

Danielin veli ruhtinas Andrei tavoitteli johtavaa asemaa ja Vladimirin suuriruhtinaskuntaa. Vuonna 1292 hän johdatti tataarien joukot Venäjälle. Pystymättä puolustamaan Moskovaa Daniel päästi hyökkääjät rauhanomaisesti kaupunkiin. Muutaman vuoden kuluttua Andreista tuli suuriruhtinas, ja sisällissota syttyi uudelleen ruhtinaiden kesken. Jälleen Daniel osoittautui rauhantekijäksi ja sovitti keskenään riitaantuneet ruhtinaat. Hän ei tavoitellut kunniaa itselleen eikä havitellut valtaa eikä suurempia maa-alueita, vaan hallitsi Jumalaa kiittäen perinnöksi saamaansa Moskovaa. Sen tähden hänen hallintonsa oli siunausten täyttämä. Ilman mitään juonitteluja hän sai perinnöksi merkittävän Perejaslavl-Zalesskin ruhtinaskunnan Moskovasta pohjoiseen. Se lisäsi Moskovan ruhtinaan vaikutusvaltaa niin paljon, että Danielin poika Georgi sai jo suuriruhtinaan arvon. Näin Venäjän hallitsijanvaltikka siirtyi ilman taistelua Danielin sukuhaaralle.

Tästä huolimatta vallanhimo ei saanut Danielia valtaansa. Hän säilytti sydämessään Jumalan pelon ja veljesrakkauden. Hän rakennutti Moskovajoen rannalle luostarin taivaallisen suojelijansa pyhittäjä Daniel pylväskilvoittelijan kunniaksi. Elämänsä lopulla hän vihkiytyi siellä munkiksi. Nöyryydessään hän toivoi, ettei häntä haudattaisi ruhtinaiden tavoin kirkkoon vaan luostarin hautausmaalle niin kuin muutkin munkit. Hän siirtyi rauhassa Herransa luo maaliskuun 4. päivänä vuonna 1303.

Myöhemmin Pyhän Danielin (Danilovin) luostari siirrettiin toiseen paikkaan. Vanha luostari ränsistyi ja ruhtinas Danielin muisto painui unohduksiin. Eräänä päivänä Daniel kuitenkin ilmestyi suuriruhtinas Iivana III:n seurueeseen kuuluvalle nuorukaiselle ja pyysi tätä viemään hallitsijalle seuraavan viestin: ”Miksi olet jättänyt minut unohduksiin? Mutta vaikka olisitkin unohtanut minut, niin Jumalani ei unohda minua koskaan.” Siitä lähtien suuriruhtinas käski toimittaa muistopalveluksia, jakaa almuja ja tarjota aterioita köyhille edesmenneiden sukulaistensa muistoksi. Danielia alettiin yleisesti kunnioittaa pyhänä 1500-luvulla, kun erään Kolomnassa asuvan kauppiaan poika parani ihmeellisesti hänen haudallaan. Kunnioitus sai virallisen vahvistuksen Danielin pyhäinjäännösten löydyttyä maatumattomina vuonna 1652. Pyhäinjäännökset ovat nykyisin Pyhän Danielin (Danilovin) luostarissa, joka kunnostettiin Venäjän kasteen 1000-vuotisjuhlaksi.

Marttyyrit Eutropios, Kleonikos ja Basiliskos olivat kotoisin Pontoksen alueella sijaitsevasta Amasean kaupungista.¹ He kärsivät vuonna 308 kristittyjen vainoissa. Eutropios ja Kleonikos olivat veljeksiä ja pyhän suurmarttyyri Teodoros Alokkaan (17.2.) sukulaisia. Mahdollisesti Basiliskoskin oli tälle sukua. Eutropios, Kleonikos ja Basiliskos olivat niin läheiset ystävät, että heitä kutsuttiin ”veljeskolmikoksi”. He palvelivat armeijassa yhdessä pyhän Teodoroksen kanssa.

Vainon aikana Eutropios, Kleonikos ja Basiliskos suljettiin vankilaan. Siellä veljekset puhuivat Kristuksesta rohkeasti, ja moni vanki kääntyi kristinuskoon. Amasean maaherra Asklepiodotos määräsi pyhät marttyyrit tulemaan kuulusteltaviksi. Kun pyhät astuivat hänen eteensä, he tunnustivat uskonsa Kristukseen. Heitä hakattiin armottomasti. Kidutusten keskellä pyhä Eutropios kuitenkin rukoili. Vastauksena pyhän marttyyrin rukoukseen Kristus enkeleineen ilmestyi marttyyreille pyhän marttyyri Teodoros Alokkaan kanssa. Sotilaat ja useat paikallaolijat näkivät Kristuksen ja pyysivät Asklepiodotosta lopettamaan marttyyrien kidutuksen. Asklepiodotos määräsi, että marttyyrit tuli viedä pois.

Hieman myöhemmin maaherra Asklepiodotos kutsui Eutropioksen luokseen aterialle. Ruoan ääressä hän kehotti pyhää miestä julkisesti uhraamaan pakanallisille jumalille mutta pysymään sielultaan kristittynä. Eutropios ei ottanut hänen tarjoustaan vastaan.

Seuraavana päivänä marttyyrit tuotiin pakanalliseen temppeliin. Maaherra halusi pakottaa heidät uhraamaan, mutta he kieltäytyivät. Eutropios rukoili. Kerrotaan, että rukouksen jälkeen tuli maanjäristys, jonka voimasta temppelin seinät kaatuivat, jumalatar Artemiksen patsas tuhoutui, ja kaikki pakenivat temppelistä.

Maaherra määräsi pyhille marttyyreille lisää kidutuksia. Lopulta pyhät Eutropios ja Kleonikos ristiinnaulittiin, mutta pyhä Basiliskos (22.5.) jätettiin vankilaan. Hänen mestattiin myöhemmin Komana-nimisessä kaupungissa ja hänen ruumiinsa heitettiin jokeen. Kristityt kuitenkin löysivät ruumiin ja hautasivat sen. Myöhemmin Komanaan rakennettiin kirkko pyhän Basiliskoksen muistolle. Samassa kirkossa pyhä Johannes Krysostomos nukkui pois noin 100 vuotta myöhemmin.²

Pyhä Piamon oli nuori neito, joka eli 300-luvun alussa. Hän asui äitinsä kanssa eräässä kylässä Ylä-Egyptissä. Elättääkseen itsensä ja äitinsä hän teki käsitöitä. Hän pyhitti koko elämänsä paastolle ja rukoukselle, ja Jumala antoi hänelle profetian armolahjan.

Alueella oli kiistaa siitä, kuinka Niilin vedet tulisi jakaa kylien kesken. Kiistan vuoksi tapahtui jopa murha. Eräänä päivänä suuremman naapurikylän asukkaat päättivät hyökätä pyhän Piamonin kylään ja tuhota sen. He olivat juovuksissa ja heillä oli aseinaan keihäitä ja puunuijia.

Piamonille ilmestyi Herran enkeli, joka varoitti häntä tulevasta hyökkäyksestä. Piamon kertoi heti asiasta papeille, jotta nämä menisivät hyökkääjiä vastaan ja saisivat heidät järkiinsä. Hän sanoi papeille: ”Menkää ja puhukaa heidän kanssaan, ettemme kaikki kuolisi. Pyytäkää heitä lopettamaan vihansa.”

Papit kuitenkin pelästyivät, sillä he tiesivät hyökkääjien olevan humalassa ja vihaisia. He lankesivat Piamonin jalkoihin ja sanoivat olevansa voimattomia. He pyysivät neidolta esirukouksia kylän puolesta. Niinpä Piamon vetäytyi syrjäiseen paikkaan ja vietti koko yön rukoillen Jumalaa. Kun naapurikylän hyökkääjät olivat noin neljän kilometrin päässä kylästä, he eivät äkkiä pystyneet liikkumaan. Heille kerrottiin, että tämä ihme johtui nuoren neidon esirukouksista. Kun he saivat tietää tämän, he lähettivät kylään rauhanlähettilään. Lähettiläs sanoi: ”Kiittäkää Jumalaa ja Piamonin rukouksia: ne pysäyttivät meidät.” Pyhä Piamon nukkui kuolonuneen vuonna 337.

Pyhä Teodoretos oli antiokialainen pappi keisari Julianus Luopion hallituskaudella (361–363). Keisari Julianuksen setä, joka myös oli nimeltään Julianus, oli ollut hurskas kristitty ja hänet oli jopa vihitty lukijaksi Antiokian kirkkoon. Veljenpoikansa vaikutuksesta hän kuitenkin kielsi Kristuksen ja palasi epäjumalien palvelijaksi. Hän tiesi kertoa keisarille pyhistä esineistä, joita Antiokian kirkoissa oli, ja kun kirkot suljettiin, ne määrättiin luovutettaviksi valtiolle.

Antiokian papisto pakeni vainoja eri tahoille, ja kaupunkiin jäi ainoastaan pappi Teodoretos muutamien muiden kristittyjen kanssa. Hän julisti rohkeasti sanomaa Kristuksesta ja rohkaisi uskovia pysymään lujina totuutta tunnustaessaan. Keisarin setä Julianus määräsi hänet vangittavaksi. Kuulusteluissa Teodoretosta vaadittiin antamaan luettelo kirkon liturgisista esineistä, mutta hän kieltäytyi. Sen jälkeen hänen jalkojaan ja päätään ruoskittiin ja viilleltiin kolme tuntia. Veri pulppusi kuin lähde Teodoretoksen ruumiista, mutta hänen kasvonsa loistivat taivaallista iloa. Kaikkiin Julianuksen kehotuksiin uhrata epäjumalille hän suhtautui halveksien.

Keisarin setä päätti koventaa Teodoretoksen kidutuksia antamalla polttaa soihduilla hänen kylkiään. Kun soihtuja pitelevät pyövelit lähestyivät häntä, he menettivät yhtäkkiä voimansa ja kaatuivat maahan. Julianuksen ihmetellessä tapahtunutta Teodoretos selitti, että hänen ympärillään oli enkeleitä, jotka eivät sallineet häntä vahingoitettavan. ”Kristittyjen Jumala on suuri”, hän julisti lopuksi ja ilmoitti, että keisarin setä kuolee pian kauhealla tavalla sisälmysten työntyessä ulos hänen suustaan. Hän totesi myös, että Jumalan oikeudenmukainen tuomio kohtaisi pian myös itse keisaria.

Pyövelit alkoivat uskoa Kristukseen, ja nolattu Julianus käski hukuttaa heidät mereen. Teodoretos sanoi heille: ”Menkää, lapseni, vaeltakaa rauhassa tätä tietä. Aivan pian seuraan teitä, ja niin saamme yhdessä iloita taivasten valtakunnassa.” Pian Teodoretos vietiinkin mestattavaksi. Hän käveli iloisena mestauspaikalle ja luovutti sielunsa kiittäen Jumalan haltuun.

Parin päivän kuluttua Julianus takavarikoi kirkon pyhät esineet, kokosi ne kasaksi ja häväistäkseen niitä mahdollisimman paljon istuutui niiden päälle. Hän sai heti tämän jälkeen jonkin parantumattoman tulehdustaudin, niin että madot alkoivat syödä hänen sisälmyksiään ja hän kuoli juuri niin kuin Teodoretos oli sanonut. Myös keisari Julianusta koskeva ennustus toteutui, kun tämä kuoli kurjalla tavalla seuraavana vuonna sotaretkellään Persiassa.

Pyhän Winwaloen¹ vanhemmat olivat jalosukuisia kelttejä Britannian saarilta. Hänen isänsä nimi oli Fracan ja hänen äitinsä oli pyhä Gwen Teirborn (1.6.). Vanhemmat olivat muuttaneet Amoricaan (Bretagne) noin vuoden 460 tienoilla saksilaisvalloitusten tieltä. Tällöin he olivat vannoneet pyhittävänsä kolmannen poikansa Herralle. Huomatessaan kuitenkin, että poika oli hyvin lahjakas, he eivät pitäneet lupaustaan, vaan alkoivat suunnitella tälle maallista elämää.

Eräänä päivänä Fracanin ollessa tarkastamassa laumaansa myrsky yllätti hänet ja salama kaatoi hänet maahan. Fracan tajusi, että kyseessä oli jumalallinen varoitus. Heti kotiin palattuaan hän otti poikansa ja vei tämän Budoc-nimisen pyhän askeetin luo Laurea-nimiselle saarelle. Askeetti otti pojan huostaansa. Winwaloe alkoi nopeasti edistyä hengellisessä elämässä.

Kun pyhän Patrik Irlantilaisen (17.3.) maine levisi, Winwaloe toivoi pääsevänsä Irlantiin kunnioittamaan tuon Irlannin apostolin reliikkejä. Pyhä Patrik ilmestyi kuitenkin Winwaloelle unessa ja ilmoitti, että tämän pitäisi pysyä Bretagnessa.

Jonkin aikaa pyhä Winwaloe oli erakkona Tibidyn saarella. Sieltä hän siirtyi munkkiryhmän mukana Aulnejoen suulle. Koska paikka joensuulla oli hyvin suojaton, koko joukko siirtyi kolme vuotta myöhemmin sisämaahan. Suojaiseen laaksoon he perustivat Landévennecin luostarin, joka oli Bretagnen ensimmäinen luostari (485). Winwaloesta tuli luostarin johtaja. Siellä he jatkoivat pyhän Budocin opettamaa kelttiläistä luostaritraditiota. Landévennecissa pyhä Winwaloe kirjoitti oppi-isänsä elämänkerran.

Kerrotaan, että Winwaloella oli erittäin luottavainen luonne. Kerran eräs hänen munkeistaan pyysi saada lupaa lähteä käymään kotonaan. Munkki sanoi, että hänen äitinsä oli kuolemaisillaan. Winwaloe antoi luvan, munkki lähti lomalle ja palasi myöhemmin luostariin. Munkki selitti, että kun hän saapui kotiinsa, hänen äitinsä oli jo kuollut, mutta hän oli rukouksillaan saanut aikaan ihmeen ja herättänyt äitinsä henkiin. Pyhä Winwaloe oli tyytyväinen tähän selitykseen.

Winwaloeta ihailtiin hänen askeettisuutensa tähden. Hän eli kuin varhaiset irlantilaismunkit. Päivittäin hän resitoi koko Psalttarin kädet sivuille levitettyinä niin että hänen ruumiinsa muodosti ristin. Winwaloe pukeutui vuohenkarvasta tehtyihin vaatteisiin. Viikonpäivät hän eli pelkillä yrteillä ja vihanneksilla. Lauantaisin hän söi hieman juustoa ja sunnuntaisin kalaa. Tällainen paastoaminen oli harvinaista Bretagnen kelttimunkkien keskuudessa. Suurin osa munkeista oli näet innokkaita kalastajia, ja kalaa syötiin usein.

Vuonna 532, pyhän Winwaloen ollessa 85-vuotias hänelle ilmestyi enkeli, joka ilmoitti, että hän kuolisi pian. Winwaloe kutsui veljestönsä koolle. Hän ohjasi heitä valitsemaan luostarille uuden johtajan, jonka tulisi olla ”makea kuin hunaja ja kitkerä kuin koiruoho”. Hän sanoi: ”Älkää etsikö rauhaa täältä, jotta voisitte nauttia rauhasta ja hiljaisuudesta taivaissa.” Hän toimitti pyhän liturgian kahden oppilaansa tukemana. Pyhä Winwaloe antoi sielunsa Jumalan haltuun lukiessaan ehtoollisen nauttimisen jälkeen kiitospsalmeja.

Kun viikingit tuhosivat Landévennecin luostarin 910-luvun puolivälissä, osa Winwaloen reliikeistä vietiin Mont Blandiniin (Ghent), osa Château-du-Loiriin ja sieltä eteenpäin Montreuil-sur-Meriin.

500-luvulla elänyt pyhä Nonna¹ oli pyhän Daavidin, Walesin piispan (1.3.), äiti. Pyhän Nonnan kerrotaan olleen erittäin kaunis. Hänen elämästään on kaksi versiota. Ensimmäisen mukaan Nonna oli jalosukuinen ja naimaton nainen, joka eli pienessä uskonnollisessa naisyhteisössä Ty Gwynissa (Dyfed). Paikallinen Cardiganin hallitsija Xanthus (Sant) joko vietteli tai makasi hänet väkisin, ja hän synnytti miehelle pojan, josta tuli pyhä Daavid.

Toisen version mukaan Nonna oli naimisissa Xanthuksen kanssa, ja vasta elämänsä loppupuolella hän meni Bretagnessa sijaitsevaan luostariin. Joka tapauksessa hän nukkui pois vuoden 540 tienoilla, ja pyhän Daavidin äitinä hänestä tuli kelttikristittyjen suuresti kunnioittama pyhä.