Filokalian ensimmäisessä osassa on kolme laajaa Markus Askeetin kirjoitusta, jotka ovat merkittäviä niin teologisena kuin askeettisenakin opetuksena: Hengellisestä laista, Niille, jotka arvelevat vanhurskautuvansa teoista ja Kirje munkki Nikolaokselle. Kuka kirjoittaja oli ja milloin hän eli, siitä ei kuitenkaan ole varmuutta. Arviot hänen elinajastaan vaihtelevat 300-luvun ja 500-luvun välillä. Nykytutkijat arvelevat, että hän oli sama mies, joka mainitaan Ankaran lähellä sijainneen luostarin igumeniksi 500-luvulla. Tämä Markus lähti myöhemmin pois luostarista ja vetäytyi erakoksi. Kuollessaan hän oli lähes satavuotias.

Oppilaittensa ja muiden hengellisten lastensa pyynnöstä pyhittäjä Markus kirjoitti tutkielmia hengellisestä elämästä. Ne ovat niin suurenmoisia, että Bysantissa kehkeytyi suorastaan sananparsi: ”Myy kaikki ja osta Markus!” (Käsinkirjoitetut kirjat olivat hyvin kalliita.) Pyhittäjä Markuksen kirjoitukset vaikuttivat käänteentekevästi muun muassa pyhän Simeon Uuden Teologin (12.3.) elämään.

Teoksissaan Markus pyrkii kumoamaan harhaoppisten messaliaanien opetukset. He olivat sitä mieltä, että kun joku on kerran saanut Hengen kasteen, hänen ei enää tarvitse osallistua sakramentteihin eikä kirkon elämään, vaan hänelle riittää pelkkä rukoileminen. Pyhä Markus selittää, että koko hengellinen elämä kaikkineen on kasteessa jo saamamme armon aktivointia. Teoksessaan Kasteesta hän kirjoittaa: ”Kristus, täydellinen Jumala, on antanut kastetulle täydellisen armon Hengessä. Emme itse voi lisätä siihen mitään, mutta se kehittyy ja ilmenee meissä siinä määrin kuin toteutamme käskyt.”

Adamin lankeemus on saattanut koko ihmisluonnon luonnonvastaiseen tilaan ja suistanut sen sielulliseen ja ruumiilliseen kuolemaan. Mutta Kristus Uutena Adamina uudisti sen kastevedessä ja asetti ihmisen Kirkon paratiisiin kuin uuteen Eedeniin. Siitä lähtien ihminen on vapaa toimimaan käskyjen mukaan ja toteuttamaan hyveitä päämääränään kohdata Kristus ”sydämensä sisimmässä, kätketyssä ja puhtaassa paikassa”. Näin Pyhän Hengen armo on vapaasti annettu meille kasteestamme lähtien, mutta se jää nupulleen, jollemme käskyjä noudattamalla sytytä sitä kukkaloistoon. Armo johdattaa meidät vähitellen Pyhän Hengen hedelmien tietoiseen maistamiseen.

Kasteessa suotava armon lahja ei suinkaan syökse ihmisiä passiivisuuteen. Päinvastoin se merkitsee pyhittäjä Markuksen mukaan lakkaamattoman taistelun alkua. On taisteltava piileviä himollisia taipumuksia ja demonista alkuperää olevia ajatuksia vastaan. Tämä hengellinen taistelu on juuri sitä, mitä kutsumme katumukseksi (metanoia), ja sitä käydään aina elämän loppuun saakka. Kaikkien kristittyjen on väkisin pakotettava itseään pysymään katumuksen polulla aina kuolemaan asti. Siten näytämme Kristukselle, että olemme päättäväisesti hylänneet esi-isältämme perimämme taipumuksen pahaan. ”Kaikki käskyt sisältyvät tähän yhteen käskyyn: katukaa”, Markus Askeetti sanoo ja lisää: ”Jumala on salatusti käskyissään. Jotka Häntä etsivät, löytävät Hänet sikäli kuin niitä täyttävät.”¹

Kun ihminen tällä tavoin käy taistelua Kristuksen puolesta uudistetun vapauden hengellisen lain mukaisesti, hänen on jatkuvasti pysyttävä lähellä Häntä pitämällä aina Jumala mielessään ja tarjoamalla Hänelle ensihedelminä kaikki ajatuksensa sitä mukaa kuin ne syntyvät mielessämme. Siten torjumme rukouksen armolla ”kolmen pahuuden jättiläisen” eli tietämättömyyden, velttouden ja unohduksen hyökkäykset. ”Kun Jumalan muistaminen valtaa sinut, moninkertaista rukouksesi, niin että silloinkin kun sinä et muista Jumalaa, Jumala muistaa sinut”,² pyhä kilvoittelija suosittelee. Kun kolkutamme kärsivällisesti ja keskittyneesti rukouksella sydämen salaisen pyhäkön ovea, Kristus, Ylimmäinen pappi, avaa sen lopulta, ottaa vastaan uhrimme ja kuluttaa sen Pyhän Hengen tulessa. Niin kasteessa saamamme armo pääsee ikuisesti säteilemään kaikessa loistossaan.

Pyhä Virgilius syntyi Aquitainessa 500-luvun alkupuolella. Hänestä tuli munkki Lérinsin luostariin, jossa seurattiin idän isiltä perittyä traditiota. Munkki Virgilius oli erittäin kärsivällinen ja suuri kilvoittelija. Kun hän oli kilvoitellut pitkään Lérinsin luostarissa, hänet pyydettiin Pyhän Symforienin luostarin johtajaksi. Luostari sijaitsi Autunissa, ja sielläkin noudatettiin itäisen kilvoitteluelämän perinteitä.

Virgilius oli hyvä hengellinen ohjaaja. Tämän vuoksi hänet vihittiin vuonna 588 Galliassa sijaitsevan Arlesin arkkipiispaksi. Piispana hän rakennutti kaksi basilikaa ja yhden luostarin Arlesin kaupunkiin. Kerrotaan, että kun toista kirkkoa oltiin rakentamassa, pyhä piispa meni rakennustyömaalle. Hän alkoi rukoilla ja auttoi itsekin kirkonrakentajia pylväiden pystyttämisessä. Hän oli myös paavi Gregorius I Dialogoksen (12.3.) hyvä ja luotettu ystävä. Paavin käskystä hän vuonna 597 vihki Canterburyn piispaksi pyhän Augustinuksen (26.5.).

Hengellistä laumaansa pyhä piispa ohjasi rakkaudellisesti. Erityistä lempeyttä hän osoitti köyhille. Kerran hän paransi erään sokean miehen näön. Lisäksi kerrotaan, että hänen rukouksensa herättivät monia kuolleita henkiin. Piispanakaan hän ei menettänyt intoaan askeettiseen elämään: hän esimerkiksi piti piispallisen asunsa alla karkeaa jouhipaitaa.

Pyhä Virgilius eli iäkkääksi. Hän nukkui rauhassa kuolonuneen vuonna 618. Pian hänen kuolemansa jälkeen hänen reliikkinsä alkoivat tuoksua kuin kukkaismeri. Hänen haudallaan tapahtui myös monia ihmeitä.

Pyhittäjä Adrian aloitti kilvoittelunsa Komelin luostarissa. Hän oli munkkidiakoni, kun luostariin vuonna 1540 tuli tuntematon vanhus. Adrian kutsui hänet keljaansa keskustelemaan hengellisistä asioista. Vanhus sanoi, että Adrianista tulisi erakko ja että hän perustaisi luostarin, jossa hän nöyrällä esimerkillään opettaisi hengellisiä lapsiaan. Hän myös kertoi tietävänsä erakkoelämään sopivan asumattoman erämaan. Sanat sytyttivät Adrianin sydämen ja hän meni heti pyytämään igumeni Lavrentilta siunauksen erakkoelämään. Siunauksen saatuaan hän lähti oppilaansa Leonidin kanssa Pošehonin metsään Jaroslavlin alueelle vanhuksen toimiessa oppaana. Heidän saavuttuaan suureen metsään vanhus katosi jäljettömiin jättäen munkit ihmettelemään, oliko hän ollut ihminen vai Jumalan lähettämä enkeli. Kiitollisina he veisasivat Ristin ylentämisen juhlakanonin, sillä oli syyskuun 14. päivä, jolloin kirkko viettää pyhän ristin juhlaa. Heidän veisatessaan ympäristön asukkaat kuulivat ihmeekseen metsästä kirkonkellojen soittoa.

Adrian ja Leonid rakensivat Vethajoen varrelle suuren tammen alle keljan. Kilvoittelun alkutaipaleella heillä oli paljon koettelemuksia, joita aiheuttivat niin pahat henget kuin viekkaat ihmisetkin. Kolmen vuoden kuluttua he lähtivät Moskovaan pyytämään metropoliitalta siunauksen kirkon rakentamiseksi. Pyhä metropoliitta Makari (30.12.) otti heidät vastaan ja antoi siunauksensa. Samalla hän vihki Adrianin papiksi ja nimitti hänet tulevan luostarin igumeniksi.

Palattuaan Adrian alkoi heti sydän täynnä iloa rakentaa kirkkoa Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen kunniaksi. Lähiseudun asukkaatkin iloitsivat ja ihmettelivät, että paikalle oli nousemassa luostari, ja monet tulivat auttamaan vanhuksia. Nämä puolestaan enensivät kilvoituksiaan antaen oppilailleen hyvän esimerkin paastosta ja rukouksesta. Heidän työnsä ja vaivannäkönsä ei mennyt hukkaan; luostari kasvoi ja sen maine kiiri kauas ympäristöön.

Leonidin kuoleman jälkeen luostaria kohtasi suuri onnettomuus. Suuren paaston aikaan maaliskuun 5. päivänä vuonna 1550 sinne hyökkäsi aseistautunut rosvojoukko, joka alkoi pahoinpidellä ja ampua munkkeja. Adrian piiloutui halkovarastoon, mutta rosvot löysivät hänet, sitoivat narun hänen kaulaansa, raahasivat hänet keljaan ja alkoivat kiduttaa häntä. He viiltelivät häntä partaveitsillä ja polttivat tulella vaatien häntä paljastamaan, missä luostarin rahavarat olivat. Adrian vastasi, että heidän omaisuutensa oli taivaassa, mutta rosvot vain pilkkasivat häntä ja jatkoivat kiduttamista. Silloin Adrian alkoi rukoilla: ”Herra, minun Jumalani, anna anteeksi näille ihmisille, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät. Ota vastaan henkeni äläkä muista rikkomuksiani, jotka olen tehnyt edessäsi. Puhtain Jumalansynnyttäjä, älä ylenkatso rukoustani äläkä syntymäkaupunkiani Rostovia. Hengelliset isäni ja veljeni, antakaa minulle anteeksi Jumalan tähden ja siunatkaa. Minä menen jo Kristuksen tuomioistuimen luo enkä enää näe teitä tässä maailmassa. Kuten Herra on sanonut: Maan tomua sinä olet, maan tomuun sinä palaat (1. Moos. 3: 19).” Adrianin lausuttua tämän rukouksen murhamiehet raahasivat hänet pihalle ja surmasivat hänet ajamalla reellä hänen ylitseen. Ruumiin he veivät mukanaan ja heittivät tuntemattomaan paikkaan.

Adrianin pyhäinjäännökset löydettiin monien ihmeellisten vaiheiden jälkeen vuonna 1627. Eräs virkamies otti niistä salaa kappaleen kotiinsa arvellen sen koituvan siunaukseksi. Hän sairastui heti vakavasti ja parani vasta palautettuaan pyhäinjäännöksen Pošehonin luostariin.

Pyhä Johannes (Ioan) syntyi Bulgariassa 1700-luvun jälkipuoliskolla. Hän sai vanhemmiltaan kristillisen kasvatuksen, mutta ollessaan vielä nuorukainen hän alkoi liikkua muslimien seurassa. Hän kielsi Kristuksen ja alkoi seurata islamia. Johannes kuitenkin tuli pian järkiinsä. Hän ymmärsi syntinsä vakavuuden ja pakeni Athoksen Pyhälle vuorelle elääkseen katumuksessa.

Johannes vietti kolme vuotta Suuressa lavrassa. Tuona aikana hänen elämänsä oli erittäin askeettista. Hän palveli erästä pyhää vanhusta, joka oli rampa. Hänen omatuntonsa ei kuitenkaan antanut hänelle koskaan rauhaa. Hän oli aina surullinen ja hiljainen. Kaikki, jotka näkivät hänet, ymmärsivät, että Johannes kantoi sisällään raskasta taakkaa.

Lopulta Johannes ilmoitti lähtevänsä matkalle kotimaahansa, mutta menikin Konstantinopoliin. Kun hän saapui kaupunkiin, hän laittoi ylleen turkkilaisasun: fetsin ja punaiset kengät. Siinä asussa hän meni Hagia Sofiaan, joka oli ollut moskeija vuodesta 1453. Sisään tullessaan hän teki ristinmerkin ja maahankumarruksen. Muslimit raivostuivat, ottivat hänet kiinni ja vaativat häneltä selitystä.

Johannes hymyili ja vastasi, että kristittynä hän rukoili kuten todellisen Jumalan tunnustajien tuli rukoilla. Hän myös kertoi heille, että oli nuoruuden erehdyksenä noudattanut islamilaista elämäntapaa, mutta palannut sitten Kristuksen seuraajaksi. Tästä turkkilaiset raivostuivat. He kiduttivat Johannesta. ”Kiellä Kristus ja palaa islamiin, tai sinut tapetaan”, he sanoivat. Johannes kuitenkin kieltäytyi ja ilmoitti, että ilman Kristusta ei ole pelastusta. Turkkilaiset mestasivat Johanneksen Hagia Sofian edessä olevalla aukiolla ja pyhä Johannes sai marttyyrien kunniakkaan kruunun. Tämä tapahtui vuonna 1784.

Piispa Parthenios oli 1700-luvun lopulla esipaimenena Didymoteikhonissa, joka sijaitsee Nyky-Kreikan koilliskulmassa, lähellä Istanbulia. Parthenios vastusti avoimesti turkkilaisten päätöstä pitää viikoittaiset markkinat sunnuntaina. Hän sanoi, että pyhä päivä tuli pyhittää rukoukselle ja Jumalan mielen mukaisille teoille. Kerran piispan lähtiessä kirkosta turkkilaiset sieppasivat hänet. He kiduttivat ja tappoivat pyhän marttyyripiispan seurakuntalaisten silmien edessä vuonna 1805, kuusitoista vuotta ennen Kreikan vapaussodan alkua.

Pyhä Georgios syntyi aivan 1700-luvun lopulla. Hän oli kotoisin Rapsanen kylästä, joka sijaitsee Olymposvuoren juurella. Hän sai kristillisen kasvatuksen ja hänestä tuli kotikylänsä opettaja. Hänen luokallaan oli oppilaana eräs turkkilainen lapsi naapurikylästä. Opettajan lempeys ja arvokkuus vaikuttivat tähän lapseen, jonka käytös ja olemus alkoi muuttua. Lapsen vanhemmat ajattelivat tämän johtuvan kristinuskosta ja vihastuivat.

Vanhemmat raahasivat Georgioksen Tirvanoksen paššan eteen. Tämä oli Thessalian satraapin Ali Paššan sukulainen. Georgios tunnusti uskonsa rohkeasti, ja turkkilaiset alkoivat kiduttaa häntä. He panivat hänet ylikuumennettuun kylpyyn ja mursivat hänen sormensa ja jänteensä. He naulasivat hevosenkenkiä hänen jalkoihinsa ja kuljettivat häntä pitkin kaupunginkatuja. Sitten he asettivat tulikuuman rautakruunun hänen paljaalle iholleen.

Lopulta turkkilaiset sitoivat Georgioksen paaluun. He valuttivat hänen ylleen öljyä ja pikeä, minkä jälkeen he sytyttivät hänet palamaan. Kristuksen armosta kuitenkin vain hänen siteensä paloivat. Lopulta turkkilaiset mestasivat hänet. Tämä tapahtui 5. maaliskuuta 1818. Kuollessaan pyhä Georgios oli vasta kaksikymmentävuotias. Kolmen päivän ajan hänen ruumiinsa yllä oli valopilvi. Kristityt hautasivat hänet, ja hänen haudallaan tapahtuu ihmeitä vielä nykyäänkin.

Pyhä Nikolai (Nikola Velimirović) syntyi vuonna 1880 Lelićin kylässä Länsi-Serbiassa. Hän peri vanhemmiltaan palavan ja horjumattoman uskon Jumalaan. Isä opetti hänet rakastamaan lukemista, ja äiti vei häntä jumalanpalveluksiin läheiseen luostariin, jossa Nikola osallistui usein pyhään ehtoolliseen. Kun Nikola kasvoi, vanhemmat panivat hänet luostarin kouluun. Myöhemmin hän opiskeli Belgradin teologisessa seminaarissa, jossa hänen lahjakkuutensa herätti opettajien kiinnostuksen. Perustutkinnon jälkeen hän jatkoi opintojaan stipendiaattina Bernin yliopistossa Sveitsissä ja valmistui teologian tohtoriksi vuonna 1909. Samana vuonna hän palasi Serbiaan ja vihkiytyi munkiksi Rakovitsan luostarissa saaden nimen Nikolai. Pian hänet vihittiin pappismunkiksi ja ylennettiin arkkimandriitaksi. Kahden vuoden kuluttua hän palasi opettajaksi Belgradin hengelliseen seminaariin.

Vuodesta 1910 lähtien Nikolai opiskeli myös Pietarin hengellisessä Akatemiassa, jossa hän hämmästytti tiedoillaan ja puhetaidollaan niin opettajia kuin opiskelijoita. Metropoliitta Antoni (Vadkovski) anoi hänelle tsaarilta ilmaisen matkustusluvan kaikkialle Venäjälle. Näillä matkoillaan Nikolai oppi rakastamaan Venäjää.

Ensimmäisen maailmansodan alkaessa Serbian hallitus lähetti Nikolain diplomaattiseen työhön Englantiin. Samalla hän luennoi Oxfordin yliopistossa ja sai filosofian tohtorin arvon King’s Collegessa sekä kunniatohtorin arvon Cambridgen ja Glasgowin yliopistoissa.

Sodan jälkeen vuonna 1919 Nikolai palasi Serbiaan, jossa hänet 39-vuotiaana vihittiin piispaksi ja nimitettiin Žičan piispanistuimelle. Sieltä hän sai pian omasta pyynnöstään siirron Ohridin hiippakuntaan, slaavilaisen kirjallisuuden, kulttuurin ja hengellisyyden kehtoon. Nuori lahjakas ja pyhää intoa säteilevä piispa nosti hiippakuntansa kirkollisen elämän uuteen kukoistukseen. Ohridin ja Bitolan hiippakunnat yhdistettiin yhdeksi hiippakunnaksi, jonka piispanistuin sijaitsi Bitolassa. Alueen luostarielämä elpyi. Voimakkaalla persoonallisuudellaan ja puhetaidollaan hän ohjasi kansan uskoa oikeaan kirkolliseen suuntaan. Hän perusti rukouksellisuuteen ohjaavan maallikkoliikkeen, johon kuului pääasiassa maalaisväestöä. Sen piiristä nousseet munkit täyttivät luostarit ja elvyttivät alueen jo hiipumassa olleen kilvoituselämän. Piispa Nikolai järjesti myös sisälähetyskursseja ja julkaisi kirjeitä, jotka tarjosivat hengellistä ravintoa uskovien sieluille.

Vuonna 1936 Nikolai valittiin uudelleen Žičan piispaksi. Hänen tulonsa myötä hiippakunta koki todellisen hengellisen renessanssin. Monet luostarit, ennen kaikkea Žiča ja Studenica, kunnostettiin ja uusia kirkkoja rakennettiin. Piispa Nikolai oli Serbian kirkon historian suurin puheentaitaja ja sananjulistaja. Hänen kootut teoksensa käsittää kolmetoista nidettä. Hänen julistustyönsä oli niin intensiivistä ja monipuolista, että sitä voi verrata vain Serbian arkkipiispan pyhän Savvan (12.1.) elämäntyöhön. Serbian kirkon lähettiläänä pyhä Nikolai matkusti ympäri Eurooppaa ja Amerikkaa. Hän kävi Konstantinopolissa, Kreikassa ja Athoksen Pyhällä vuorella, jossa hän huolehti ennen kaikkea Hilandarin luostarin kunnostamisesta. Hän osallistui lukuisiin kansainvälisiin tapahtumiin ja kokouksiin.

Toisen maailmansodan aikana saksalaiset miehittivät Jugoslavian. Hitler antoi käskyn tuhota maan älymystö sekä Serbian kirkon johtavat piispat. Patriarkka Gavrilo ja piispa Nikolai lähetettiin pahamaineiselle Dachaun keskitysleirille. He selvisivät kuitenkin hengissä kaikista kärsimyksistä, ja toukokuussa 1945 liittoutuneiden amerikkalaiset joukot vapauttivat heidät. Leirillä Nikolai kirjoitti yhden kuuluisimmista teoksistaan ”Vankilan ikkunan läpi”, jossa hän kutsuu ortodokseja ymmärtämään syntinsä ja katumaan.

Vapauduttuaan Nikolai ei voinut palata Jugoslaviaan, jossa Titon johtamat kommunistit olivat ottaneet vallan ja papistolta oli riistetty vapaus evankeliumin julistamiseen. Hän ymmärsi, että pystyisi parhaiten palvelemaan uskovia lännestä käsin. Nikolai meni ensin Englantiin, mutta siirtyi jo vuonna 1946 Amerikkaan, jossa hän eli ensin pakolaisena ilman virallista asemaa kirkossa. Vähitellen hän löysi oman paikkansa venäläisten emigranttien parista. Nikolai asettui ensin Pyhän Vladimirin seminaariin New Yorkiin ja myöhemmin Pyhän Tiihonin luostariin ja seminaariin Pennsylvaniaan. Vaikka hänen terveytensä oli heikentynyt keskitysleirillä, hän jatkoi aktiivista toimintaansa. Nikolai opetti seminaarissa, piti opetuspuheita kirkossa, luennoi, kirjoitti paljon ja jatkoi omaa tutkimustyötään. Bernistä ja Oxfordista saamiensa tohtorinarvojen lisäksi hänet valittiin saksalaisen Hallen, Pariisiin Sorbonnen ja New Yorkin Columbian yliopistojen kunniatohtoriksi. Opetustyössään niin seminaarissa kuin kirkon ambonilla hän käytti enimmäkseen englannin kieltä välittämättä monien venäläisten emigranttien vastalauseista, sillä hän halusi kaikkien ymmärtävän puheensa sisällön. Hän oli innostava opettaja ja tunsi hyvin opiskelijansa. Elämänsä loppuun asti hän säilytti yhteyden Serbian kirkkoon ja muihin ortodoksisiin kirkkoihin, hengellisiin lapsiinsa ja ystäviinsä. Hän oli kaikkien rakastama ja kunnioittama.

Pyhä piispa Nikolai antoi sielunsa Herralle Pyhän Tiihonin luostarissa maaliskuun 18. päivänä vuonna 1956. Hänet haudattiin serbialaiseen Pyhän Savvan luostariin Libertyvilleen Illinoisiin. Hautaaminen kotimaahan ei tuolloin ollut mahdollista, sillä häntä pidettiin Jugoslaviassa virallisesti kansan vihollisena ja hänen teostensa julkaiseminen oli kokonaan kielletty. Kommunistihallinnon kukistuttua pyhäinjäännökset siirrettiin vuonna 1991 pyhän Nikolain oman toivomuksen mukaisesti hänen kotikyläänsä Lelićiin. Serbian piispojen synodi julisti hänet pyhäksi 19.5.2003.

Nuori Paavali oli lukijana eräässä kirkossa Ptolemaisin kaupungissa Syyriassa keisari Aurelianuksen (270–275) aikana. Kun kristittyjä vainoava keisari saapui kaupunkiin, Paavali teki julkisesti ristinmerkin. Pakanat näkivät tämän ja Paavali pidätettiin heti ja tuotiin keisarin eteen.

Keisarin edessä Paavali julisti, ettei pelännyt mitään muuta kuin Jumalan rangaistusta, helvetin ikuisia kärsimyksiä. Hän myös ilmoitti, ettei mikään saisi häntä luopumaan uskosta, joka tarjosi iankaikkisen elämän. Niinpä Paavalia alettiin kiduttaa. Kun Paavalin sisar Juliana näki veljensä kärsimykset, hän meni keisarin eteen ja sanoi tätä epäoikeudenmukaiseksi ja julmaksi. Sotilaat ottivat hänetkin kiinni, ja häntä kidutettiin samoin kuin veljeään. Sisarusten uskoa ei kuitenkaan saatu murretuksi. Vankityrmäkään ei saanut heitä muuttamaan mieltään: Jumalan armo suojeli sisaruksia pimeässä.

Kun kaksi kiduttajaa näki sisarusten uskon kestävyyden, he kääntyivät kristityiksi. He tunnustivat uskonsa Kristukseen ja heidät teloitettiin heti. Näiden sotilaiden nimet olivat Kodratos (Quadratus) ja Akakios. Myöhemmin heidän joukkoonsa liittyi myös Stratonikos. Tämä alkoi uskoa Kristukseen, kun kuuli nuoren Julianan julistavan, ettei pelännyt mitään, koska Kristus oli hänen kanssaan. Stratonikos heitti kidutusvälineet keisarin eteen ja ilmoitti kristittyjen Jumalan olevan suuri. Näin Stratonikoskin sai marttyyrien kruunun.

Keisari kuitenkin jatkoi yrityksiään saada sisarukset luopumaan pois uskostaan. Hän lupasi jopa avioitua Julianan kanssa, jos neito kieltäisi Kristuksen. Juliana kieltäytyi tarjouksesta ja pysyi vahvana. Keisarin käskystä neito vietiin ilotaloon. Jumalan armo kuitenkin varjeli häntä. Kerrotaan, että jokainen, joka yritti koskea häneen, sokeutui.

Lopulta keisari määräsi, että Paavali ja Juliana tulisi polttaa. Kun marttyyrit olivat jo palavassa roviossa, paikallaolijat alkoivat protestoida. SilloinAurelianus käski mestata sisarukset. Pyhät marttyyrit antoivat iloiten sielunsaHerralle. Aurelianus määräsi, että marttyyrien ruumiit oli annettava ruuaksieläimille. Mikään peto ei kuitenkaan lähestynyt pyhiä reliikkejä. Viikon lopullakristityt tulivat paikalle ja hautasivat pyhien marttyyrien ruumiit kunniallisesti.

Pyhittäjä Gerasimos syntyi rikkaaseen perheeseen Lyykian provinssissa Vähässä-Aasiassa 300-luvun loppupuolella. Hyvin nuorena hän meni yhteiselämäluostariin. Munkkivihkimyksensä jälkeen hän vetäytyi Thebaiksen erämaahan Egyptiin. Hieman myöhemmin, noin vuonna 450, hän siirtyi Palestiinan alueelle. Hän asettui Jordanin rannalle, jonne hän perusti luostarin. Sen alueelle nousi pian 70 erakkomajaa.

Vuonna 451 pidettiin Khalkedonissa kirkolliskokous, joka tuomitsi monofysitismin harhaopiksi. Monofysiittinen opetus korosti Kristuksen jumaluutta hänen ihmisluontonsa kustannuksella. Hieman kirkolliskokouksen päätöksen jälkeen munkki Teodosios kuitenkin levitti näitä harhaoppisia ajatuksia Palestiinan alueella. Teodosios juonitteli myös itselleen Jerusalemin piispanistuimen pyhältä Juvenalikselta (2.7.), joka ajettiin pois Jerusalemista.

Sekavassa tilanteessa kymmenisentuhatta erämaaisää seurasi jonkin aikaa monofysiittistä piispaa ja hänen opetustaan. Heidän joukossaan oli myös Gerasimos ja monia muita kuuluisia erämaakilvoittelijoita. Tilanne ei kuitenkaan jäänyt pitkäaikaiseksi. Vuoden 453 tienoilla Gerasimos vieraili Euthymios Suuren (20.1.) luona Ruban erämaassa. Pyhä Euthymios ohjasi hänet takaisin ortodoksiseen uskoon, ja Gerasimos katui lankeemustaan harhaoppiin.

Ensitapaamisensa jälkeen Gerasimos piti säännöllisesti yhteyttä pyhään Euthymiokseen. Pyhä Euthymios arvosti Gerasimosta niin paljon, että lähetti myöhemmin hänen luokseen nuoren korinttolaispojan, josta tuli sittemmin pyhä Kyriakos (29.9.). Kyriakos tahtoi elää luostarielämää, mutta Euthymios ei itse halunnut häntä omaan luostariinsa kilvoittelijaksi, sillä Kyriakos oli vielä varsin nuori ja parraton.

Erakkojen kilvoituselämä Gerasimoksen luostariyhteisössä oli ankaraa. Viisi päivää viikosta munkit viettivät yksinäisyydessä käsitöitä tehden ja rukoillen. Arkisin erakot eivät syöneet keitettyä ruokaa eivätkä sytyttäneet tulta, vaan heidän ruokanaan oli ainoastaan kuiva leipä, juuret ja vesi. Lauantaisin ja sunnuntaisin kaikki kerääntyivät luostariin viettämään yhdessä pyhää liturgiaa ja osallistumaan ehtoollisen mysteerioon. Iltapäivällä erakot palasivat omiin keljoihinsa.

Kullakin munkilla oli vain yksi vanha vaatekerta ja matto, jonka päällä hän nukkui. Kun he lähtivät ulos keljoistaan, he jättivät ovet auki, jotta kuka tahansa saattoi mennä sisään lepäämään tai ottaa keljasta, mitä tarvitsi. Joka vuosi suuren paaston ajaksi Gerasimos meni rakkaimman oppilaansa Kyriakoksen kanssa erämaahan. Siellä he kilvoittelivat palmusunnuntaihin asti. Joka sunnuntai pyhittäjä Euthymios antoi heille pyhää ehtoollista.

Kun pyhä Euthymios nukkui kuolonuneen vuonna 473, Gerasimos näki hänen sielunsa kohoavan taivaaseen pyhien enkelien saattamana. Gerasimos osallistui pyhittäjä Euthymioksen hautajaisiin oppilaansa Kyriakoksen kanssa.

Johannes Moskoksen kirjoittamassa teoksessa Niitty on pyhään Gerasimokseen liittyvä tunnettu kertomus.¹ Kerran kävellessään Jordanin rannalla Gerasimos kohtasi leijonan, joka karjui kivusta. Peto kohotti turvonnutta käpäläänsä ja näytti sitä pyhälle. Sen käpälään oli mennyt piikkipensaan oka. Gerasimos sääli leijonaa ja veti piikin pois sen käpälästä. Hän puhdisti haavan, laittoi siihen siteen ja lähetti leijonan matkoihinsa. Peto oli kuitenkin niin kiitollinen, ettei halunnut lähteä pois pyhittäjän luota. Se alkoi seurata Gerasimosta kaikkialle, minne tämä meni. Gerasimos alkoi ruokkia leijonaa antamalla sille leipää ja vihanneksia. Hän antoi sille jopa kuuliaisuustehtävän. Leijonan piti paimentaa aasia, joka kulki laurasta Jordanin rantaan hakemaan juomavettä.

Eräällä tällaisella vedenhakumatkalla aasi ja leijona joutuivat kuitenkin erille toisistaan, ja alueella kameleillaan liikkuneet arabit löysivät aasin. He ottivat aasin kiinni ja veivät sen mukanaan. Leijona palasi vanhuksensa luo ilman aasia, silminnähden allapäin. Gerasimos luuli, että se oli syönyt aasin. Niinpä hän laittoi leijonan tekemään aasin työn, kantamaan juomavettä. Myöhemmin samainen kamelinajaja tuli eräänä päivänä takaisin alueelle aasi mukanaan ja sattumalta törmäsi leijonaan. Leijona tunnisti aasin, tarrasi kiinni sen ohjaksiin ja toi aasin Gerasimoksen luo. Näin leijonan viattomuus tuli todistetuksi ja se sai jäädä luostariin pysyvästi. Tämän tapauksen jälkeen sitä alettiin sanoa Jordaniksi.

Pyhittäjä Gerasimos nukkui rauhassa kuolonuneen vuonna 475. Hänen kuolemansa hetkellä leijona ei ollut luostarissa. Kun se palasi, se etsiskeli pyhää kaikkialta. Gerasimoksen oppilaat yrittivät selittää leijonalle, että pyhä oli kuollut. Leijona ei kuitenkaan rauhoittunut: se karjui surkeasti ja kieltäytyi syömästä. Munkit eivät millään kyenneet lohduttamaan sitä. Niinpä yksi heistä, Sabbatios kehotti leijonaa tulemaan perässään. Hän johti leijonan pyhän Gerasimoksen haudalle, joka oli muutaman sadan metrin päässä kirkosta. Nähdessään vanhuksen haudan leijona hakkasi päätään maahan. Se karjahti ja kuoli haudalle. Tämän uskollisen leijonan muistoksi pyhittäjä Gerasimos kuvataan ikoneissa yleensä leijonan kanssa.

Pyhä Václav¹ oli tšekkien valistajan pyhän Ludmilan (16.9.) pojanpoika. Hän hallitsi Böömiä vuosina 921–929. Korkeassa asemassaankin hän antoi kristinuskon vaatimusten ja pyhien kilvoittelijoiden esimerkin ohjata elämäänsä. Hän rakasti rauhaa ja vaati, ettei ketään saanut kohdella tuomioistuimessa epäoikeudenmukaisesti. Hänen uskonintonsa ja lähimmäisenrakkautensa oli niin suuri, että hän osti orjiksi myytyjä pakanalapsia ja antoi kastaa heidät ja kasvattaa kristityiksi. Itseään kohtaan hän oli ankara. Jos päivä oli kulunut hallintoasioiden hoitamisessa, hän omisti yön rukoukselle. Usein hän leipoi yöllä kirkkoleipiä ja toi ne itse aamulla kirkkoon liturgian toimittamista varten. Václav käänsi Johanneksen evankeliumin tšekin kielelle. Hän myös vaali pyhien muistoa. Kun Saksan kuningas Otto Suuri (912–973) osoitti hänelle myötämielisyyttä luvaten täyttää jonkin hänen toiveensa, Václav pyysi vain yhtä asiaa: marttyyri Vituksen pyhäinjäännöstä. Kuningas myöntyi pyyntöön. Václav rakennutti Prahaan Pyhän Vituksen kirkon, johon pyhäinjäännös sijoitettiin. Hän myös siirrätti isoäitinsä pyhän Ludmilan reliikit Prahaan Pyhän Georgioksen kirkkoon.

Václavin veli Boleslav kadehti veljeään. Hän kutsui Václavin vieraakseen ja salamurhasi hänet syyskuun 28. päivänä vuonna 929. Anastettuaan vallan Boleslav kutsui Böömiin saksalaisia pappeja. Maassa alettiin toimittaa slaavilaisten jumalanpalvelusten sijaan latinalaisia palveluksia Rooman kirkon järjestyksen mukaan.

Pyhän Václavin muistoa vietetään kahdesti vuodessa, hänen kuolinpäivänään syyskuussa sekä maaliskuun 4. päivänä, jolloin muistellaan hänen pyhäinjäännöstensä siirtämistä Prahaan, jossa ne ovat Pyhän Vituksen kirkossa.