Pyhä Deicolus[1] syntyi Irlannin Leinsterissä vuoden 530 tienoilla. Hän oli pyhän Galluksen (16.10.) isoveli ja yksi kahdestatoista pyhän Columbanuksen (23.11.) oppilaasta, jotka lähtivät hänen kanssaan Galliaan joskus vuoden 580 tienoilla. Deicolus toimi Burgundin suunnalla ja oli mukana perustamassa Luxeuil’n luostaria.

Munkit elivät vaikeissa olosuhteissa ja kohtasivat monenlaista vastustusta. Pyhä Deicolus tunnettiin kuitenkin ilosta ja rauhasta, jotka säteilivät hänen olemuksestaan. Kerran Columbanus kysyi, miksi Deicolus hymyili koko ajan. Deicolus vastasi: ”Koska kukaan ei voi ottaa Jumalaa pois minulta.” Iloisesta sielusta on iloa Jumalalle ja ihmisille. Myös eläimet vaistosivat pyhän Deicoluksen luonteenlaadun ja saattoivat jopa hakea turvaa hänestä.

Kun pyhä Columbanus karkotettiin Italiaan vuonna 610, Deicolus oli jo vanhuuden heikentämä mutta yritti silti lähteä mukaan. Jonkin aikaa patikoituaan hänen oli kuitenkin annettava periksi. Columbanus siunasi hänet ja jatkoi matkaansa. Deicolus harhaili Koillis-Ranskan metsässä. Pian hänen voimansa loppuivat, eikä hänellä ollut mitään juotavaa. Hän polvistui rukoilemaan ja noustessaan ylös huomasi sauvansa maahan painamassa kolossa olevan vettä. Paikalta löytyi kokonainen lähde, ja Deicolus jäi majailemaan sen luokse.

Paikka oli nimeltään Lure. Deicoluksen luokse alkoi tulla oppilaita, ja pian hänen ympärilleen muodostui luostari. Kuningas Clothar II antoi sille huomattavia lahjoituksia. Pyhä Deicolus kilvoitteli Luren luostarissa elämänsä loppuun saakka. Hän nukkui pois 620-luvun lopulla. Kuvataiteessa hänet on esitetty erakkona, valonsäteen kanssa ja jalkojensa juuressa villisika, jota kuningas metsästää.

Luostarin ympärille kasvoi vähitellen Luren kaupunki. Pyhää Deicolusta on kunnioitettu alueella nykyaikoihin asti. 1900-luvun alkuun saakka oli tapana käydä pesemässä lasten vaatteita Pyhän Deicoluksen lähteessä, jolla on ollut erityinen parantava vaikutus juuri lapsiin.

Afanasi Säntämäläinen oli suuren karjalaisen kilvoittelijan pyhittäjä Aleksanteri Syväriläisen (30.8.) oppilas. Vakiintuneen perimätiedon mukaan Afanasi meni nuorena Valamoon ja kilvoitteli jo siellä Aleksanterin ohjauksessa, kunnes tämä vetäytyi erakkoelämään Syvärijoelle. Vanhoissa käsikirjoituksissa sen sijaan kerrotaan Afanasin kilvoitelleen pyhittäjä Aleksanterin oppilaana vain Syvärin luostarissa, jossa hän sai nöyryytensä ja kuuliaisuutensa tähden armon olla läsnä, kun Jumalanäiti ilmestyi pyhittäjä Aleksanterille. Aleksanterin kuoltua vuonna 1533 Afanasi vetäytyi erakoksi Karjalan ikimetsiin kahden pienen järven väliselle kannakselle. Muutama Syvärin luostarin munkki seurasi häntä, ja pian heidän joukkoonsa liittyi muitakin erakkoelämää rakastavia kilvoittelijoita. Arkkipiispa Pimenin siunauksella he rakensivat käyttöönsä rukoushuoneen ja kahdeksan keljaa. Aunuksen asukkaat alkoivat kuitenkin kadehtia Afanasin mainetta ja pakottivat hänet jättämään erakkolan. Afanasi palasi Syvärin luostariin, jossa hänet ennen pitkää valittiin igumeniksi ja vihittiin papiksi.

Jonkin ajan kuluttua Afanasi kuitenkin luopui johtajan tehtävästä ja vetäytyi entiseen erakkolaansa. Hän kävi usein keskustelemassa pyhittäjä Adrian Ondrusovalaisen (26.8.) kanssa, joka oli perustanut luostarin Laatokan rannalle ja oli myös Aleksanteri Syväriläisen oppilas. Afanasin ympärille kerääntyi jälleen oppilaita ja lopulta hän pyysi Novgorodin arkkipiispalta siunauksen rakentaa erakkolaansa kirkon veljestön käyttöön. Afanasi oli munkkien ohjaaja ja kärsivällisyyden esikuva kaikille.

Vanhan perimätiedon mukaan pyhittäjä Afanasi kilvoitteli viimeisinä elinvuosinaan Säntämäjärven saaressa. Hän nukkui kuitenkin kuolonuneen omassa luostarissaan. Hänet haudattiin läheiseen niemeen ja myöhemmin haudalle rakennettiin kirkko. 1700-luvun alussa luostari paloi maan tasalle. Uuden kirkon perustuksia kaivettaessa pyhittäjä Afanasin reliikit löydettiin maatumattomina. Ne haudattiin entiseen paikkaan, ja uuteen kirkkoon haudan päälle valmistettiin puinen muistoarkku, jonka kanteen maalattiin pyhittäjä Afanasin ikoni. Pyhäinjäännösten löytymisen johdosta Afanasin muistoa vietetään myös toukokuun 2. päivänä.

Pyhittäjä Afanasi tuli Kargopolin seudulta Aunuksen Karjalaan ja perusti todennäköisesti 1600-luvun alkupuolella pienen luostarin noin 80 kilometrin päähän nykyisestä Petroskoista. Hän nukkui pois Herrassa Pohjois-Venäjällä Šenkurskin lähistöllä.

Pyhä Akillas kilvoitteli Egyptin erämaassa viidennellä vuosisadalla. Hän oli ankara kilvoittelija, joka kammosi kompromisseja. Kerran hän kauhistui nähdessään abba Jesajan kastavan leipänsä suolaveteen ja totesi: ”Jos haluat syödä keittoa, mene takaisin Egyptiin. Skiitassa asuville tuollainen ei sovi.”

Kerran Akillasta solvattiin kovin sanoin, ja hän joutui kamppailemaan ankarasti, ettei vastaisi samalla mitalla. Estääkseen myrkyllisiä sanoja tulemasta ulos hän puri huuliaan ja kieltään niin lujasti, että suu tuli täyteen verta. Kun hän sylki veren pois, hän sai syvän rauhan. Näin hän pyrki säilyttämään keskinäisen rakkauden vaikka väkisin.

Kun eräs veli valitti Akillakselle demonien suurta voimaa, tämä vastasi: ”Niillä ei ole mitään muuta voimaa kuin se, joka tulee meidän oman tahtomme hillittömyydestä. Demonit palvelevat ainoastaan kirveinä, joilla meidät kaadetaan.”

Pyhä Sulpicius syntyi Keski-Ranskassa 500-luvun loppupuolella. Nuorukaisena hän hylkäsi avioliittosuunnitelmat ja kaikki muutkin maalliset pyrinnöt, antoi perintönsä kirkolle ja omistautui palvelemaan Kristusta munkkina. Sulpicius noudatti tiukkaa paastosääntöä ja rukoili öisin. Hänellä oli tapana veisata koko Psalttari läpi päivittäin. Sulpicius teki myös parhaansa palvellakseen köyhiä.

Kun Sulpicius oli saanut papinvihkimyksen, hänet valittiin palvelemaan pappina kuningas Clothar[1] II:n (584–628) armeijassa. Samalla hän toimi eräänlaisena sosiaalityöntekijänä, joka pyrki järjestämään apua kaikille kärsiville. Kerran kuningas parani sairaudestaan hänen rukoustensa välityksellä.

Kun alueen keskeinen kaupunki Bourges tarvitsi 620-luvun alussa uuden piispan, Sulpicius valittiin tehtävään. Piispana hän jatkoi sekä kilvoituksiaan että köyhien ja sorrettujen puolustamista ja heistä huolehtimista. Jumala siunasi hänen anteliaisuutensa niin, että hänellä näytti olevan loputtomasti jaettavaa tarvitseville. Erityisesti Sulpicius puolusti kansaa merovingikuningas Dagobertin (628–637) ministerin Lullon sortotoimilta. Seuraavan kuninkaan Klodvig II:n (637–655) aikana Sulpicius järjesti yleisen kolmen päivän paaston vaatien, että kansaa oli kohdeltava inhimillisesti. Sulpiciuksesta tuli hyvin rakastettu piispa, ja häntä alettiin kutsua ”Hurskaaksi”.

Jumalansynnyttäjän esirukouksien turvin pyhä Sulpicius perusti kaupunkiin luostarin, joka nimettiin myöhemmin hänen mukaansa. Hän oli myös innokas evankeliumin levittäjä, ja kerrotaan, että kaikki hänen hiippakuntansa juutalaiset kääntyivät kristityiksi hänen vaikutuksestaan. Vuonna 627 Sulpicius osallistui Clichyn kirkolliskokoukseen.

Elämänsä lopulla pyhä Sulpicius vetäytyi piispan tehtävistä voidakseen olla enemmän yksinäisyydessä, mutta hän jatkoi edelleen köyhien auttamista ja sorrettujen puolustamista.

Pyhä Sulpicius nukkui pois vuonna 647. Hänen hautajaisistaan muodostui poikkeuksellinen surujuhla, johon koko kansa tuli vaikeroimaan rakkaan esipaimenensa lähtöä. Väkeä tungeksi niin, että papisto sai hädin tuskin toimitettua siunaamisen. Sulpiciuksen reliikeistä osa siirrettiin sittemmin hänen perustamaansa luostariin, joka tunnetaan nimellä Saint-Sulpice. Kuvataiteessa pyhää Sulpiciusta on kuvattu muun muassa vierailemassa sairaiden luona. Kuuluisa St. Sulpicen seminaari Pariisissa on nimetty hänen mukaansa.

Pyhä Antonios syntyi Beroian (nykykreikan ääntämyksen mukaan Veria) kaupungissa 1100-luvun lopulla. Hänen vanhempansa olivat varakkaita ja menestyviä, mutta hän innostui luostarielämästä jo nuorena. Antonios hylkäsi maailman tyhjät huvitukset ja meni läheiseen Peraian Pyhän Johannes Kastajan luostariin, joka eli tuolloin täyttä kukoistustaan. Hänestä tuli pian munkkiveljilleen luostarihyveiden esikuva. Itse hän kaipasi kuitenkin korkeampaa kilvoituselämää ja sai igumeniltaan luvan lähteä läheiselle vuorelle viettämään erakkoelämää.

Vuorelta Antonios löysi vaikeapääsyisen luolan läheltä Aliakmonjokea. Siellä hän eli viisikymmentä vuotta käyttäen ravinnokseen villikasveja. Hän ei tavannut ketään muuta kuin papin, joka tuli silloin tällöin tuomaan hänelle pyhän ehtoollisen. Tälle hän kertoi kauheista kiusauksista, joita hän joutui kestämään demonien hyökätessä häntä vastaan milloin rosvojen, milloin kauhistuttavien petojen hahmossa. Joskus taas ne pelottelivat häntä näyttämällä, kuinka Aliakmonin vedet nousisivat hukuttamaan hänen luolansa. Paholaisen pelottelut raukesivat kuitenkin tyhjiin eikä Antonios lähtenyt kilvoituspaikastaan, vaan eli siellä koko elämänsä ja kuolikin sinne yli 90-vuotiaana.

Antonioksen kuoleman jälkeen alueelle saapui metsästäjiä, joiden koirat alkoivat haukkua. Tähyillessään, mitä ne haukkuivat, miehet näkivät pöheikössä ihmiskäden, joka viittoili heille. He löysivät luolan ja sieltä Antonioksen maatumattoman ruumiin, joka lepäsi maassa kädet ristissä rinnalla. He ymmärsivät löytäneensä pyhän miehen jäännökset ja palattuaan kaupunkiin ilmoittivat asiasta Beroian piispalle.

Piispa kiiruhti paikalle suuren väkijoukon kanssa kunnioittamaan reliikkejä. Peraian kylän ja Beroian kaupungin kristittyjen välillä syntyi kiistaa, kumpaan paikkaan reliikit kuuluivat. Silloin piispa käski tuoda härkävankkurit, panna pyhäinjäännökset niihin ja antaa härkäparin viedä ne vapaasti mihin tahtoi. Härät ylittivät joen ja alkoivat määrätietoisesti kulkea kohti Beroiaa. Siellä ne vetivät vankkurit suoraan Antonioksen kotitalon kohdalle, jossa oli Jumalanäidille omistettu kirkko. Sinne rakennettiin myöhemmin uusi Pyhän Antonioksen kirkko, jonne hänen jäännöksensä sijoitettiin ja jossa ne ovat tänäkin päivänä. Niiden äärellä on tapahtunut useita ihmeitä. Vuorelle, jolla pyhä Antonios oli kilvoitellut, asettui hänen jälkeensä niin suuri määrä erakkoja, että paikkaa alettiin kutsua Pyhän Antonios Uuden skiitaksi.

Pyhä Makarios syntyi 1600-luvun lopulla varakkaaseen Kalogeras-nimiseen sukuun Patmokselle. Jo lapsena häntä siivitti kova oppimisinto. Heti hieman vartuttuaan hän lähti ekumeenisen patriarkaatin kouluun Konstantinopolin Fanariin. Siellä toimi noihin aikoihin eteviä opettajia kuten Jaakob Argoslainen ja koulun rippi-isä Agapios Vulismas. Opiskelutovereinaan Makarioksella oli monia tulevia piispoja ja hän tutustui moniin kuuluisien kreikkalaisten sukujen jäseniin. Hänelle valkeni, kuinka kansan valistaminen ja opettaminen olisi varmin tae kristillisyyden ja kreikkalaisuuden säilymisestä turkkilaisvallan vaikeina vuosina.

Jo nuorena Makarios vihkiytyi munkiksi ja hänet vihittiin myös diakoniksi. Hän olisi helposti voinut kohota aina piispaksi saakka, mutta hän kieltäytyi ylemmistä vihkimyksistä ja pysyi koko elämänsä diakonina. Opintonsa päätettyään hän palasi kotisaarelleen Patmokselle ja meni siellä munkiksi Pyhän Johannes Teologin luostariin tarkoituksenaan omistautua askeesille ja rukoukselle, joita hän piti Kristuksen soturin pääaseina. Hän asettui ilmestysluolan yhteyteen rakennettuun skiittaan ja vietti siellä lähes neljännesvuosisadan (1713–1737) rukoillen, saarnaten ja opettaen.

Pyhä Makarios oli ankara askeetti, mutta hän piti myös hyvin tärkeänä huolehtia kristiveljiensä pelastuksesta ja opettamisesta. Niinpä hän perusti ilmestysluolan yhteyteen koulun, jonka opetussuunnitelma oli sama kuin Konstantinopolin patriarkaalisessa koulussa. Sen opettajana hän hyödynsi täydellistä klassisen kreikan ja latinan taitoaan sekä perusteellisia tietojaan filosofiasta ja ortodoksisesta teologiasta. Kouluun olivat tervetulleita sekä patmoslaiset että muualta kotoisin olevat opiskelijat ja sen opetus oli ilmaista. Myöhemmin jotkut Makarioksen entiset oppilaat avustivat häntä opetustehtävissä. Huomattavin heistä oli pyhä Gerasimos, josta tuli hänen seuraajansa. Tietopuolisen opetuksen lisäksi Makarios pyrki istuttamaan oppilaisiinsa ”hyveiden tieteen” eli evankeliumin mukaisen elämäntavan, jonka loistava esikuva hän itse oli. ”Hän opetti mitä tehdä ja teki mitä opetti”, kuten hänen elämäkertansa kirjoittaja toteaa.

Makarios rakasti jumalanpalveluksia ja kutsui kirkollisia hymnejä ”lauletuksi teologiaksi”. Nöyryydessään, lempeydessään ja ystävällisyydessään hän oli oppilailleen Kristuksen elävä ikoni. Opetuksensa ja saarnansa hän höysti sitaateilla Raamatusta ja patristisesta kirjallisuudesta. Hänen mukaansa pyhien isien opetuksia oli kunnioitettava vielä enemmän kuin heidän reliikkejään. Oppilailleen hän oli ennemminkin hengellinen isä kuin ”professori”. Jumalan suuruus oli hänen mieliaiheitaan ja hän toisteli jatkuvasti ”Kunnia olkoon Jumalalle”.

Vähitellen ilmestysluolan yhteydessä oleva koulu kävi liian pieneksi. Makarioksen varakkaat ystävät Konstantinopolista avustivat häntä uuden koulun rakentamisessa. Oppilaiden piti kuitenkin itse huolehtia elinkustannuksistaan, ja köyhimpiä Makarios joutui auttamaan taloudellisesti. Vähitellen hänestä tuli koko Patmoksen hyväntekijä. Kaiken saamansa rahan hän käytti heti puutteessa olevien hyväksi, pyrkien kuitenkin samalla kätkemään hyvät tekonsa.

Patmoksen koulun oppinut ja hurskas rehtori tuli tunnetuksi koko tuon ajan kirkossa. Keljaansa jättämättä hän seurasi laajan kirjeenvaihtonsa kautta tarkkaan ajan tapahtumia ja oli valpas ortodoksisen opin ja elämäntavan vartija. Piispat pyysivät häntä usein kirjoittamaan puheita ja saarnoja. Niistä kuusikymmentä on koottu kokoelmaksi nimeltä Evankeliumin pasuuna. Kirjaa luetaan yhä kreikankielisessä maailmassa.

Koko elämänsä ajan pyhä Makarios kärsi jatkuvista sairauksista, etenkin reumatismista käsissä ja jaloissa. Hän piti sairauksiaan Jumalan lähettäminä koettelemuksina, jotka valmistivat häntä vastaanottamaan ikuisen voitonseppeleen. Makarios jatkoi opetustyötään vuoteenomanakin aina viimeiseen henkäykseensä asti. Täynnä voittoisaa iloa hän valmistui kuolemaansa.

Makarioksen kuolinvuoteen ympärille kerääntyi saaren asukkaita ja oppilaita. Hän sanoi rukoilevansa Herraa säilyttämään heidät uskossa, toivossa ja rakkaudessa. Makarios siunasi heidät ja luovutti henkensä Jumalan haltuun tammikuun 17. päivänä 1737. Hänen viimeiset sanansa olivat: ”Voimani on kuivunut kuin ruukunsiru, kieleni on tarttunut kitalakeen. Maan tomuun sinä suistat minut kuolemaan.”[1]

Ekumeeninen patriarkaatti liitti Makarioksen yhdessä tämän oppilaan Gerasimos Bysanttilaisen (7.4.) kanssa pyhien joukkoon vuonna 1993.

Pyhä Georgios syntyi vuoden 1810 tienoilla Epeiroksen (nyk. Ipiros) Joanninassa köyhään maalaisperheeseen. Hän jäi kahdeksanvuotiaana orvoksi ja päätyi tallipojaksi osmaniylimysten palvelukseen. Georgios säilytti koko ajan ortodoksisen uskonsa, mutta turkkilaiset alkoivat kutsua häntä islamilaisella nimellä Hassan. Näin monet saivat sen käsityksen, että hän oli muslimi, ja vähitellen hänen taustansa unohtui.

Vuoden 1836 tienoilla Georgios kihlasi Helena-nimisen tytön, joka oli myös orpo ja harras ortodoksi. Silloin eräs islamilainen uskonoppinut, joka kyllä tunsi Georgioksen taustan, nosti metelin väittäen, että muslimina ”Hassanin” olisi parempi ottaa turkkilainen vaimo. ”Kristittynä otan kristityn vaimon”, vastasi Georgios. Kiistan jälkeen Georgios vietiin kuulusteltavaksi. Yksinkertaisena maalaismiehenä hän ei osannut puolustautua kaunopuheisesti vaan sanoi ainoastaan olleensa aina kristitty ja teki ristinmerkkejä. Jumalan johdatuksesta paikalla sattui olemaan Georgioksen ystävä, joka osasi selittää tapauksen turkkilaisille paremmin. Lopulta hänen isäntänsä Abdullah Efendi tuli todistamaan Georgioksen olevan kristitty, ja hänet vapautettiin.

Seuraavana sunnuntaina Georgios ja Helena vihittiin avioliittoon. Georgios joutui työnsä takia olemaan pitkiä aikoja poissa kotoaan, mutta hän palasi Joanninaan samana päivänä, jona hänen poikansa syntyi, 12.1.1838. Kun lapsi oli kastettu, Georgios nukkui poikkeuksellisen pitkään. Herättyään hänessä näytti tapahtuneen jotain. Normaalin ruokarukouksen sijaan hän sanoi vain ”Kunnia Sinulle, Jumala!” Sitten Georgios ilmoitti lähtevänsä etsimään onneaan ja katsoi pitkään vaimoaan, lastaan ja sukulaisiaan. Nämä luulivat hänen olevan lähdössä työnhakuun ja kysyivät, miksi hän tuijotti heitä. Georgios vastasi kysymällä kahdesti: ”Miksi se vaivaisi teitä?”

Kaupungilla Georgios kohtasi saman uskonoppineen, joka oli vainonnut häntä aiemminkin, ja tämä alkoi haastaa riitaa: ”Kuinka kauan pilailet uskonnon kustannuksella? Oletko turkkilainen vai kristitty?” Ympärille alkoi kerääntyä väkeä, ja tunnelman kiihdyttyä Georgios vietiin kuulusteltavaksi. Syyttäjät sanoivat: ”Tämä mies oli turkkilainen, ja me kaikki tunnemme hänet, mutta nyt hän on palannut kristityksi, kuten hänen fetsinsäkin[1] osoittaa.” Kristittyjen oli näet käytettävä mustaa fetsiä. Georgios vastasi syntyneensä kristityksi, olevansa kristitty ja kuolevansa kristittynä. Hänet vietiin saman tuomarin luo, joka oli edellisenä vuonna vapauttanut hänet. Tämä kysyi:

– Oletko sinä kristitty?
– Kyllä.
– Ei. Kerran sinä olit kristitty, mutta nyt sinä olet muslimi.
– En todellakaan! Itsekin vahvistit sen viime vuonna ja kirjasit ylös.
– Silloin oli vain yksi todistaja, mutta nyt on paljon todistajia, jotka vahvistavat, että sinä olet turkkilainen. Siksi sinulla on vain kaksi vaihtoehtoa: ryhdy turkkilaiseksi tai kuole.
– Tee mitä haluat.

Paikalla oli 70-vuotias entinen ortodoksi, joka oli kääntynyt muslimiksi ja kehotti nyt Georgiosta seuraamaan hänen esimerkkiään. Silloin Georgios kiivastui ja muslimeista välittämättä sanoi suoraan mitä ajatteli miehestä ja tämän kääntymyksestä. Georgios vietiin saman tien vankilaan. Siellä kaksi kristittyä vankia rohkaisi häntä kestämään kaikenlaiset kärsimykset ja marttyyrikuoleman, jonka kautta hän saavuttaisi täydellisyyden.

Yöksi Georgios kytkettiin jalkapuuhun ja hänen päälleen asetettiin noin 60-kiloinen kivilaatta. Hän kuitenkin nukkui yönsä hyvin eikä tuntenut lainkaan kiven painoa. Aamulla hän kertoi kristityille vangeille nähneensä unessa valkoiseen pukeutuneen nuorukaisen, joka oli sanonut hänelle turkiksi: ”Älä pelkää enää, Georgios.”

Lauantaiaamuna Georgios vietiin taas kuulusteltavaksi. Keskustelu eteni samalla tavalla kuin aiemminkin. Tuomari olisi jo halunnut päästää hänet vapaaksi, mutta tapahtumia seuranneet turkkilaiset alkoivat verenhimoisesti huutaa vaatien kuolemaa islamin pilkkaajalle. Heillä oli laki puolellaan, sillä islamilainen laki määrää islamin tai Muhammedin pilkkaamisesta kuolemanrangaistuksen. Piispa Joakim – josta tuli myöhemmin Konstantinopolin patriarkka – ja muut kristityt puolestaan yrittivät saada Georgioksen vapaaksi.

Koko sen ajan kun Georgios oli vangittuna, turkkilaiset jatkoivat yrityksiään saada hänet kääntymään islamiin. Vanginvartija ehdotti jopa, että Georgios kääntyisi muslimiksi nyt ja pakenisi sitten jonnekin, missä voisi elää kristittynä. Hän vastasi kaikille aina rauhallisesti sanoen pelkästään: ”Olen kristitty.” Samassa tyrmässä olleet kristityt vangit kehottivat häntä vastaamaan muslimeille tiukemmin ja sanomaan suoraan, mitä mieltä oli islamista, mutta Georgios sanoi, ettei hyödyttäisi mitään ryhtyä huutamaan heidän kanssaan.

Maanantaina 17. tammikuuta vuonna 1838 mestaajat tulivat tyrmään ja alkoivat sitoa Georgiosta niin kuin kuolemaan tuomitut sidotaan. Toiset kristityt rohkaisivat häntä: ”Älä pelkää, vaan pysy rohkeana. Kipu kestää vain vähän aikaa, ja sen jälkeen saat iloita ikuisesti.” He vielä halasivat ja suutelivat Georgiosta ennen kuin hänet vietiin pois.

Georgios oli silmin nähden iloinen ja päättäväinen. Hänen kasvonsa säteilivät Jumalan armon kirkkautta ja hän oli täynnä rohkeutta. Kun hänen kätensä vapautettiin, hän teki ristinmerkin. Hänen kaulaansa laitettiin hirttosilmukka. ”Antakaa anteeksi, ja antakoon Jumala teillekin anteeksi!” hän huudahti yleisössä olleille kristityille ennen kuin hänet vedettiin hirteen. Pyhä Georgios kärsi kunniakkaan marttyyrikuolemansa 28 vuoden ikäisenä.

Pyhän Georgioksen ruumis jätettiin turkkilaisten tavan mukaan riippumaan hirsipuuhun kolmeksi päiväksi. Yöllä vartijat ihmettelivät ruumiista hohtanutta valoa ja kutsuivat muitakin katsomaan ihmettä. Kolmen päivän jälkeen metropoliitta Joakim sai luvan ottaa ruumiin haudattavaksi. Hän vei sen kirkkoon, jonne kristityt olivat vastoin muslimien kieltoa kokoontuneet viettämään juhlallisia hautajaisia. Hautajaisista muodostui valoisa ilon juhla. Reliikit sijoitettiin kirkon vasemmalle laidalle, ja niiden äärellä alkoi välittömästi tapahtua paranemisia. Erään naisen surkastunut käsi suoristui ja tervehtyi kokonaan. Haudasta tuli merkittävä pyhiinvaelluskohde.

Pyhä Georgios ilmestyi monille unessa. Hänen nuori vaimonsa näki unen, jossa Georgios sanoi hänelle: ”Älä pelkää enää, minä tulen aina käymään sinun luonasi.” Pyhästä marttyyri Georgioksesta maalattiin pian ikoni, ja myös sen kautta on tapahtunut ihmeitä.

Vuoden 43 tienoilla kuningas Herodes Agrippa ryhtyi toimiin kristittyjen johtajia vastaan ja mestautti apostoli Jaakobin, Johanneksen veljen. Huomattuaan apostolin surman olleen monille juutalaisille mieleen hän käski vangita myös Pietarin, apostolien päämiehen. Pietari vietiin vankilaan, ja häntä varten asetettiin neljä seitsenmiehistä sotilasvartiota. Hänet sidottiin kaksilla rautakahleilla ja hänen molemmille puolilleen asetettiin vartija. Oli juuri happamattoman leivän juhla ja Herodes aikoi tuomita Pietarin pääsiäisjuhlien jälkeen. Seurakunta rukoili lakkaamatta pyhän apostolin puolesta.

Yöllä Jumala vastasi kristittyjen rukouksiin ja lähetti tyrmään kirkkaasti säteilleen enkelin, joka töytäisi Pietaria kylkeen sanoen: ”Nouse kiireesti.” Samalla kahleet putosivat apostolin ranteista. Pietari ei ymmärtänyt mitä oli tekeillä ja luuli näkevänsä unta, mutta pukeutui ja pani sandaalit jalkaansa. Enkeli sanoi: ”Heitä viitta harteillesi ja seuraa minua.” He kulkivat peräkkäin kaikkien vartioiden ohitse ja rautaportti avautui heille itsestään. He kävelivät pitkin kujia ja yhtäkkiä enkeli katosi. Vasta nyt Pietari tajusi mitä oli tapahtunut ja kiitti Jumalaa. Hän lähti Johannes Markuksen äidin Marian taloon, jossa kristityt olivat koolla. Aamulla sotilaiden ja vartijoiden keskuudessa syntyi tavaton hämminki. Kun Pietaria ei etsinnöistä huolimatta löydetty, Herodes käski surmauttaa vartijat (Ap. t. 12:1–19).

Kristityt sen sijaan hankkivat vankilasta itselleen molemmat kahleet, jotka olivat irronneet pyhän apostoli Pietarin käsistä, ja säilyttivät niitä sukupolvesta toiseen. Jerusalemin patriarkka Juvenalios lahjoitti kahleet keisarinna Eudokialle tämän vieraillessa Pyhässä kaupungissa vuonna 438. Eudokia vei kahleet seuraavana vuonna Konstantinopoliin.

Kahleista toiset jäivät Konstantinopoliin Pyhän Pietarin kirkkoon, joka sijaitsi Hagia Sofian lähistöllä. Niiden välityksellä tapahtui vuosisatojen varrella monia ihmeitä ja paranemisia. Pietari oli saanut osakseen niin suuren määrän Jumalan armoa, että sairaat saattoivat parantua jopa hänen varjonsa osuessa heihin. Myös apostolien vaatekappaleiden välityksellä tapahtui paranemisia. Siksi ei ole yllättävää, että myös apostolin kantamat ja enkelin avaamat kahleet ovat välittäneet Jumalan armoa.

Toiset kahleet Eudokia päätti antaa tyttärelleen, joka oli naimisissa Länsi-Rooman hallitsijan Valentinianus III:n (425–455) kanssa. Roomassa Eudokian lähettämille kahleille omistettiin kirkko samana päivänä kun ne saapuivat (1.8.439). Paikalla oli alun perin Pietarin ja Paavalin kirkko, mutta tämän jälkeen sitä alettiin kutsua hyväntekijänsä Eudokian nimellä (Basilica Eudossiana). 500-luvulta lähtien kirkko on tunnettu nimellä ”Pyhä Pietari kahleissa” (San Pietro in Vincoli). Kirkko sijaitsee Colosseumin pohjoispuolella, ja apostoli Pietarin kahleet ovat siellä edelleen kunnioitettavina.

Toisen tradition mukaan Roomassa kunnioitettavat kahleet ovat ne, joita Pietari kantoi Roomassa ennen marttyyrikuolemaansa 29. kesäkuuta vuonna 67. Erään legendan mukaan Roomassa kunnioitettiin alun perin juuri näitä roomalaisia kahleita, ja kun Eudokian Roomaan lähettämät kahleet asetettiin niiden viereen, kahleet yhdistyivät ihmeellisesti ja muuttuivat yhdeksi kahleeksi. Ilmeisesti Roomassa oli kuitenkin vuodesta 439 lähtien kahdet kahleet, joista osa lähetettiin myöhemmin Konstantinopoliin.

Jälkimmäisestä kahleiden siirrosta on olemassa oma roomalainen traditionsa, jonka mukaan konstantinopolilainen ylimys yritti varastaa apostoli Pietarin reliikit, mutta epäonnistui apostoli Pietarin itsensä väliintulon tähden. Paavi ryhtyi kuulustelemaan miestä ja liikuttui tämän suuresta rakkaudesta apostoliin. Lopulta paavi päätti antaa miehelle lohdutukseksi osan Pietarin kahleista, ja hän vei ne mukanaan itään.

Pyhä Priscilla eli ensimmäisellä vuosisadalla. Perimätiedon mukaan hän toimi apostoli Pietarin majoittajana: kun apostoli tuli Roomaan, hän asui Priscillan kodissa Via Salarialla. Priscillan aviomies Manius Alicius Glabrio surmattiin keisari Domitianuksen (81–96) aikana, ilmeisesti kristinuskoon kääntymisen takia. Erään tradition mukaan Pudens, joka lähetti terveisiä Timoteukselle (2. Tim. 4:21), oli heidän lapsensa.

Pyhä Priscilla kärsi marttyyrikuoleman vuoden 98 tienoilla. Hänen kotinsa alla oli varhaisin Rooman katakombi, joka tunnetaan hänen nimellään. Tämä pyhän Priscillan katakombi löydettiin uudelleen 1800-luvulla. Se tunnetaan erityisesti seinämaalauksistaan, jotka ovat Rooman varhaisinta kristillistä taidetta.