Egyptissä kilvoitteli 300-luvulla toinenkin pyhä Makarios. Hän oli lähtöisin Aleksandriasta. Hän piti siellä puotia, jossa myytiin leivonnaisia ja kuivattuja hedelmiä. Parhaassa iässään Makarios kuitenkin jätti maailman ja vetäytyi erämaahan. Hänellä oli neljä vaatimatonta keljaa eri erämaissa: yksi Nitrian erämaassa, toinen Libassa, kolmas Nitrian kukkuloilla ja neljäs paikassa, jota sanottiin ”Keljoiksi” lukuisten kilvoittelijoidensa tähden. Kahdessa hänen keljoistaan ei ollut edes ikkuna-aukkoa, yhdessä ei mahtunut asettumaan pitkäkseen mutta yhdessä oli tilaa yövieraillekin. Makarios vaelteli keljasta toiseen ja kävi tapaamassa erämaan pyhiä isiä. Suuren paaston hän tapasi viettää yksin toisessa ikkunattomista keljoistaan.

Pyhä Makarios kilvoitteli ankarasti vuosikymmenestä toiseen. Hän oli jonkin aikaa Antonios Suuren oppilaana. Tämä siunasi hänet sanoen: ”Henkeni lepää nyt sinun ylläsi.” Makarioksesta tuli Antonioksen arvollinen seuraaja ja hänen hyveidensä perijä, jossa Pyhän Hengen armo asui. Niinpä Keljojen veljet valitsivat Makarioksen johtajakseen.

Kuullessaan uudenlaisista kilvoituksista Makarios sovelsi niitä usein omaan käyttöönsä ja vei ne äärimmilleen. Saatuaan tietää, että Pakomioksen munkit eivät syöneet suuren paaston aikana mitään keitettyä, Makarios ei seitsemään vuoteen syönyt muuta kuin liotettuja herneitä ja raakoja vihanneksia. Hän piti kuivattua leipää kapeakaulaisessa saviruukussa ja kolmen vuoden aikana söi sitä joka päivä vain sen kokoisen palasen kuin onnistui saamaan kerralla ulos. Päästäkseen voitolle unen hirmuvallasta Makarios seisoi kerran avoimen taivaan alla 20 vuorokautta kärsien polttavaa auringonpaahdetta ja yön kylmyyttä.

Kerran Makarios löi kuoliaaksi hyttysen, joka oli purrut häntä. Tajuttuaan surmanneensa Jumalan luoman olennon hän tuomitsi itsensä kuudeksi kuukaudeksi alastomana suolle. Siellä hyttysiä ja muita hyönteisiä pureutui häneen suorastaan kuhisemalla. Kun hän palasi keljaansa, hän oli niin runneltu että isät tunnistivat hänet vain äänen perusteella.

Kuullessaan ihmisten ylistävän pyhän Pakomioksen johtaman Tabennesiksen luostarin munkkien elämäntapaa Makarios pukeutui maalliseen asuun ja meni luostarin portille pyytäen päästä noviisiksi. Pakomios torjui tulijan sanoen tämän olevan jo liian vanha voidakseen tottua munkkien ankaraan elämäntapaan. Makarios kuitenkin anoi hartaasti, ja niin hänen annettiin yrittää. Suuren paaston ajan hän seisoi nurkassa punoen tauotta koreja palmunlehvistä eikä koskenut vierelleen tuotuihin leipään ja veteen. Toiset munkit menivät valittamaan Pakomiokselle: ”Mistä sinä oikein olet hakenut tämän puhdashenkisen meidän tuomioksemme?” Sitten Jumala paljasti Pakomiokselle, että heidän noviisinsa oli kuuluisa pyhä Makarios. Pakomios ilostui niin, että meni halaamaan Makariosta kiittäen opetuksesta, jonka tämä oli antanut hänen munkeilleen.

Kerran Makarios päätti pitää mielensä viisi päivää keskeytymättä Jumalassa. Kahden päivän ajan hän sanoi hengelleen: ”Älä tule alas taivaasta. Siellä sinulla on enkeleitä, ylienkeleitä ja maailmankaikkeuden Jumala.” Sielunvihollinen häiritsi hänen mietiskelyään antamalla koko keljan palaa hänen ympäriltään lukuun ottamatta mattoa, jolle pyhä oli asettunut. Kolmantena päivänä hän kuitenkin päästi henkensä alemmaksi, katselemaan luotua maailmaa, ettei olisi ylpistynyt.

Makarioksen kautta tapahtui myös ihmeitä. Hän vapautti monia pahojen henkien riivaamia ja paransi sairaita. Kerran hänen tykönsä tuli hyeena sokean pentunsa kanssa. Makarios paransi hyeenanpennun, ja seuraavana päivänä emo toi Makariokselle kiitokseksi lampaantaljan. Myöhemmin Makarios antoi sen lahjaksi pyhälle Melanialle (31.12.).

Pyhä Makarios eli lähes 100 vuoden ikäiseksi. Viimeisiin hetkiinsä asti hän taisteli Paholaisen syytöksiä vastaan. Hänen ajatuksiinsa nousi syytöksiä ahneudesta ja välinpitämättömyydestä, mutta yhtäkkiä hän lausui syyttäjälleen: ”Olenko sinulle nyt jotain velkaa? Ei minussa ole sinulle mitään. Häivy luotani!” Tämän sanottuaan pyhä Makarios nukkui pois vuoden 394 tienoilla.

Pyhittäjä Antoni oli pyhittäjä Johannes Zedazenilaisen (7.5.) oppilas ja yksi kolmestatoista Georgian munkkilaisuuden perustajasta. Hän kilvoitteli yksinäisyydessä Martkopin vuorella Tiflisin lähellä ja vahvisti rukouksillaan ja askeettisella elämällään Georgian kansan uskoa. Myöhemmin hän perusti vuorelle luostarin. Kilvoiteltuaan elämänsä viimeiset 15 vuotta pylvään päässä hän nukkui pois rauhassa 500-luvulla. Hänet haudattiin luostarin kirkkoon, jossa hänen reliikkiensä äärellä tapahtui paljon ihmeitä.

Antonios Rawah oli syntyjään aleppolainen muslimi ja eli 700-luvun lopulla. Hänellä oli Damaskoksen laitamilla talo, jonka vieressä oli Pyhän Teodoran luostari. Hän tapasi valittaa, että kirkosta kantautuva munkkien veisu häiritsi häntä. Talon ikkunasta näkyi suoraan luostarin kirkon alttariin. Katsellessaan kerran alttariin päin liturgian aikana hän sai nähdä, kuinka jumalallinen läsnäolo asettui alttaripöydällä olleisiin leipään ja viiniin. Hän ihmetteli suuresti näkemäänsä. Myöhemmin pyhä Teodora ilmestyi hänelle kolme kertaa selittäen hänelle tapahtunutta ja kutsuen häntä kristinuskoon. Näin erikoisten tapahtumien jälkeen muslimimies kääntyi kristityksi ja sai uudeksi nimekseen Antonios.

Antonios lähti kristittyjen mukana Jordanille, jossa hänet kastettiin. Egyptissä käytyään hän palasi Damaskokseen. Siellä muslimit huomasivat hänet luopioksi ja vangitsivat hänet. Kun häntä oli pidetty muutama kuukausi tavallisessa vankilassa eikä hän suostunut palaamaan islamiin, hänet siirrettiin ”verihuoneeksi” sanottuun kidutuskammioon. Kun Antonios ei osoittanut taipumisen merkkejä, hänet vietiin kalifi Harun al-Rašidin (786–809) tuomittavaksi. Antoniosta kuljetettiin kahlehdittuna pitkin Lähi-itää. Hänen kilvoituksensa päättyi, kun hänet oli tuotu Alepposta Raqqaan[1], jossa kalifi määräsi hänen kaulansa katkaistavaksi. Pyhän marttyyri Antonioksen tarina tunnetaan arabian-, georgian- ja etiopiankielisinä versioina.

Pyhä Arsenios syntyi Betanian kylässä Jerusalemin kupeessa 900-luvun alussa. Hänen vanhempansa veivät hänet pikkulapsena kasvatettavaksi luostariin ja ryhtyivät itsekin harjoittamaan kilvoituselämää. Arsenios vihittiin munkiksi vain kahdentoista vuoden ikäisenä. Myöhemmin hän siirtyi jatkamaan opintojaan Seleukiaan, jossa hänet vihittiin papiksi.

Arsenios ikävöi Jerusalemia ja lähti pyhiinvaellukselle saadakseen nähdä jälleen Pyhän kaupungin. Matkalla merirosvot kaappasivat laivan. Lempeydellään ja ystävällisyydellään Arsenios sai kuitenkin merirosvot päästämään hänet vapaaksi. Jerusalemissa käytyään Arsenios meni Konstantinopoliin. Siellä hän tutustui pappismunkki Tryfoniin, joka valittiin pian patriarkaksi (928–933). Patriarkka Tryfon uskoi kaikkien Konstantinopolin kirkkojen aineellisista tarpeista huolehtimisen Arsenioksen vastuulle. Tryfonin seuraaja patriarkka Teofylaktos (933–956) vihki hyveellisen Arsenioksen Korfun piispaksi.

Arsenios osoittautui Korfun kansan todelliseksi paimeneksi ja hengelliseksi isäksi, joka huolehti kaittaviensa sekä hengellisistä että aineellisista tarpeista. Öisin hänellä oli tapana rukoilla luolassa piispantalon lähistöllä.

Kerran slaavit, joita kreikkalaiset kutsuivat skyyteiksi, hyökkäsivät pienillä veneillään Korfulle. Arsenios kiiruhti pelottomasti heitä vastaan lepyttääkseen heidät, jotta saari säästyisi ryöstöltä. Slaavit ottivat kuitenkin pyhän piispan vangiksi ja lähtivät viemään häntä pois. Silloin korfulaiset nousivat aluksiinsa, ajoivat heitä takaa ja saivat kukistettua heidät. Korfulaiset karkottivat skyytit ja vapauttivat piispansa. Kerrotaan, että taistelun jälkeen Arsenios sai Tetranesoksen saarella lähteen vuotamaan kalliosta, jotta nääntyneet korfulaiset saivat juodakseen.

Myöhemmin keisari Konstantinos Porfyrogennitokselle (912–959) paneteltiin eräitä Korfun johtomiehiä, ja pian annettiin käsky tuoda heidät Konstantinopoliin. Isä Arsenios, joka oli tuolloin jo iäkäs, lähti itse talvimyrskyistä välittämättä heidän kanssaan keisarin luo välittäjäksi. Hän saikin keisarin rauhoitetuksi, mutta paluumatkalla hän sairastui. Korintin lähistöllä hän nukkui pois. Syytteestä vapautetut miehet ja muut laivalla olleet hautasivat hänet juhlallisesti. Tämä tapahtui 900-luvun loppuvuosina.

Myöhemmin korfulaiset hakivat pyhän Arsenioksen maalliset jäännökset omalle saarelleen. Ne sijoitettiin pyhäinjäännöksiksi Korfun (Kerkyran) kaupungin katedraaliin, missä ne ovat tänäkin päivänä. Niiden äärellä on tapahtunut paljon ihmeitä

Pyhittäjä Makari eli 1200-luvulla. Lapsena hän sairasteli paljon, mutta kun vanhemmat päättivät omistaa hänet Jumalalle ja antaa hänet Kiovan luolaluostariin, hän parantui. Nöyryydellään ja sävyisyydellään hän sai osakseen luostarin isien rakkauden. Hänet vihittiin diakoniksi ja hän edistyi hyveissä niin paljon, että sai Jumalalta ihmeiden tekemisen lahjan. Pyhittäjä Makarin pyhäinjäännökset lepäävät luostarin etäisissä luolissa.

Pyhä Meletios syntyi vuonna 1209 Mustanmeren rannikkoalueella ja sai kasteessa nimen Mikael. Hänen isänsä oli kenraali, ja äiti oli hurskas ihminen, jonka koko elämä oli rukousta ja Jumalan ylistämistä. Lapsen syntymään liittyi ennusmerkkejä, joista vanhemmat päättelivät, että pojasta tulee Jumalan mies.

Mikael piti niin kirkossa käymisestä kuin opiskelustakin. Vartuttuaan hän näki näyn, jossa häntä kehotettiin Abrahamin tavoin jättämään taakseen sekä maallinen isänmaansa että omaisensa ja lähtemään sinne, minne Jumala hänet johtaa. Mikael päätti totella näkyä, ja vaikeista talviolosuhteista huolimatta hän lähti pyhiinvaellukselle Jerusalemiin. Sieltä hän jatkoi matkaa Siinain luostariin, jossa hän vihkiytyi munkiksi. Hänen uudeksi nimekseen tuli Meletios.

Meletios kilvoitteli ankarasti. Hän saattoi esimerkiksi olla pitkiä aikoja nukkumatta juuri lainkaan. Kilvoitusten myötä hänen maineensa alkoi vähitellen levitä. Saadakseen olla rauhassa ja noudattaakseen vaeltelijan kutsumustaan hän lähti takaisin Jerusalemiin ja vietti siellä pääsiäisen. Kun hän oli nähnyt pyhän tulen suurena lauantaina,[1] hän jatkoi vaellustaan kulkien Egyptissä ja Syyriassa. Damaskoksesta hän taivalsi Latrosvuoren luostariyhdyskuntaan.

Lopulta hän asettui Pyhän Lasaroksen (7.11.) luostariin Galesionvuorelle. Sieltä hän löysi itselleen hengellisen ohjaajan ja hänet vihittiin suureen skeemaan. Meletios osoitti täydellistä kuuliaisuutta ja palveli luostariveljiään erilaisissa kuuliaisuustehtävissä auliisti ja ystävällisesti. Hän ei kuitenkaan luopunut ankarasta askeesistaan, vaan saattoi joskus elää jopa 40 päivää eristäytyneenä ja syömättä mitään.

Eräänä päivänä Kristus ilmestyi Meletiokselle kirkkaassa valossa enkeleiden ympäröimänä ja käski hänen mennä Konstantinopoliin puolustamaan oikeaa uskoa. Meletios pyysi ohjaajavanhukseltaan siunausta lähtöön mainitsematta mitään ilmestyksestä. Vanhus ei ensin tahtonut päästää häntä, mutta sitten hän sai kuulla äänen, joka sanoi: ”Älä estä palvelijaani, sillä hän auttaa siellä monia sieluja.”

Meletioksen saavuttua kaupunkiin hänestä säteilevä armo veti heti puoleensa suuren joukon ihmisiä, jotka ihailivat hänen pyhyyttään ja saivat paljon hyötyä hänen opetuksestaan. Kuuluisuus kävi kuitenkin kovasti hänen voimilleen ja ennen pitkää hän vetäytyi lähiseudun vuorille. Siellä hän jatkoi entistä suuremmalla innolla kilvoituksiaan, jotka eivät pitkään pysyneet piilossa. Ihmiset löysivät Meletioksen uudelleen, ja hänestä tuli uskoville esirukoilija ja Jumalan armon välittäjä.

Jonkin ajan kuluttua keisari Mikael VIII (1259–1282) ja patriarkka Johannes Bekkos alkoivat vainota niitä, jotka vastustivat yhdistymistä roomalaiskatolisten eli ”latinalaisten” kanssa, kuten heitä Bysantissa ja Lähi-idässä kutsuttiin. Meletios luopui heti eristäytyneestä elämästään ja alkoi kiertää ympäri Bityniaa julistaen ortodoksista oppia. Matkallaan Pyhän Auksentioksen vuorelle hän perusti lukuisia erakkoloita. Noihin aikoihin pyhä Auksentios itse ilmestyi hänelle ja sanoi, että Meletios saisi pian samanlaisen uskontunnustajan kruunun kuin pyhä Stefanos Uusi (28.11.) aikoinaan.

Tämän jälkeen Meletios palasi Konstantinopoliin ja astui yhdessä kilvoittelijatoverinsa Galaktionin kanssa oikeusistuimen eteen. He alkoivat syyttää keisaria ortodoksisen uskon ja apostolisten traditioiden pettämisestä, minkä takia heidät pantiin vankilaan, heitä pahoinpideltiin ja heidät karkotettiin Skyroksen saarelle. Sieltä Meletios lähetettiin Roomaan, jossa hän keskusteli teologisista kysymyksistä latinalaisten teologien kanssa. Häntä pidettiin Roomassa arestissa seitsemän vuotta, kunnes hänet lähetettiin takaisin Skyrokselle pimeään vankityrmään. Tyrmä oli hänelle kuitenkin kuin erakkomaja, jossa hän saattoi jatkaa rukouselämäänsä ja pitkiä paastojaan.

Kuuluisien askeettien ja kirkollisten auktoriteettien jatkuva vastarinta rohkaisi ortodokseja kaikkialla valtakunnassa vastustamaan idän ja lännen kirkkojen pakkoyhdistämistä, joten keisari päätti selvittää asiat ensin heidän kanssaan. Askeetteja tuotiin Konstantinopoliin, ja kun he osoittautuivat täysin taipumattomiksi, heitä alettiin kiduttaa. Meletios ripustettiin puuhun, joka puhkesi pian ihmeellisesti kukkaan. Hänen kielensä leikattiin pois ja Galaktion sokaistiin. Ilman kieltäkin Meletios jatkoi ortodoksien uskon julistamista. Galaktion puolestaan jatkoi myöhemmin jumalanpalvelusten toimittamista.

Keisari Mikaelin kuoltua vuonna 1282 ja Joosefin tultua patriarkaksi Meletios oli tärkeä henkilö ortodoksisuuden palauttamisessa. Vanhemmiten hän sairastui, mutta ei silti muuttanut askeettista elämäntapaansa. Kolme vuotta hän eli pelkillä vihanneksilla. Hän nukkui pois vuonna 1286. Kuolinhetkellä hänen kasvonsa loistivat kuin aurinko. Hänen ruumiinsa säilyi maatumattomana ja siitä tuli monien ihmeiden lähde.

Autuas Feodor eli Novgorodissa 1300-luvulla. Jo nuorena hän tutki pyhää Raamattua, joka valaisi hänen mielensä ja antoi ylevän suunnan hänen kaikille pyrkimyksilleen. Täysi-ikäisenä hän omistautui kokonaan Jumalan palvelemiseen. Harjoitettuaan itseään paastossa ja hyveissä hän alkoi kilvoitella houkkana Novgorodissa kauppiaiden kaupunginosassa.

Samaan aikaan Olhavanjoen toisella puolella Sofian katedraalin kaupunginosassa kilvoitteli toinen houkka Nikolai Kaalinpää (Kotšanov, ks. 27.7.). Nämä kaksi houkkaa olivat näennäisesti koko ajan vihoissa keskenään ja kävivät heti toistensa kimppuun, jos toinen erehtyi tulemaan väärälle puolelle jokea. Nikolai Kaalinpää sai lisänimensäkin siitä, että hän kerran heitti Feodoria kaalinkerällä. Käytöksellään houkat parodioivat kaupungin eri väestönosien välistä järjetöntä vihanpitoa, joka johti joskus aseellisiin selkkauksiin ja verenvuodatukseenkin.

Autuas Feodor sai Jumalalta selvänäkemisen lahjan. Saatuaan enkeliltä tiedon lähestyvästä kuolemastaan Feodor sanoi kaikille tapaamilleen ihmisille: ”Jääkää hyvästi, olen lähdössä kauas.” Hän nukkui kuolonuneen tammikuun 19. päivänä vuonna 1392.

Pyhä Markus syntyi ylhäiseen perheeseen Konstantinopolissa noin vuonna 1392 ja sai kasteessa nimen Manuel. Hänen isänsä oli vihitty diakoniksi. Bysantin keisarikunta kävi noihin aikoihin kuolinkamppailuaan. Suurin osa sen alueista oli jo vallattu ja pääkaupungin kohtalonhetki lähestyi lähestymistään. Elämä kuitenkin jatkui, ja Manuel ja hänen veljensä Johannes saivat erinomaisen koulutuksen. Manuelin sydän kaipasi kilvoituselämää ja hän tahtoi ryhtyä munkiksi. Hän meni ensin pieneen luostariin Nikomedeian lähelle, mutta turkkilaisuhka pakotti hänet siirtymään Manganan Pyhän Georgioksen luostariin Konstantinopoliin. Siellä hänet vihittiin munkiksi 26-vuotiaana ja hän sai nimekseen Markus.

Markuksesta tuli innokas kilvoittelija ja kuuliaisuusveli. Hän löysi aikaa myös pyhien isien kirjoitusten tutkimiseen. Markus ryhtyi kirjoittamaan dogmaattisia tutkielmia ja hesykastista rukouselämää käsitteleviä opetuspuheita. Pian hänet vihittiin diakoniksi ja sitten papiksi.

Isä Markuksesta tuli jonkin ajan kuluttua patriarkaalisen koulun johtaja, jolloin hänen oppilaanaan oli muun muassa Georgios Skholarios. Tämä tuli myöhemmin tunnetuksi ensimmäisenä Konstantinopolin valloituksen jälkeisenä patriarkkana nimellä Gennadios.

Noihin aikoihin keisari Johannes VIII Paleologos (1425–1448) alkoi suunnitella yhteistä kirkolliskokousta Rooman kirkon kanssa kirkollisen yhteyden palauttamiseksi. Hänen motiivinaan oli toivo, että länsi tulisi sen jälkeen paavin johdolla keisarikunnan avuksi yhä epätoivoisemmaksi käyvässä taistelussa turkkilaisia vastaan.[1] Vaikka Markus oli tuolloin vasta pappismunkki, Aleksandrian patriarkka ehdotti häntä edustajakseen kokoukseen. Myös Jerusalemin patriarkka valitsi hänet edustajakseen. Noihin aikoihin kuoli Efesoksen metropoliitta Joasaf, jonka oli määrä osallistua kokoukseen. Silloin pyhän synodin yksimielisellä päätöksellä ja keisarin vaatimuksesta Markus valittiin Efesoksen metropoliitaksi, ja myös Antiokian patriarkka valtuutti hänet edustajakseen tulevaan kokoukseen.

Bysantin delegaatio matkusti vuonna 1438 suurin toivein Italian Ferrataan, jossa kokous alkoi. Monien toiveissa oli, että kristikuntaa jo lähes 400 vuotta raastanut skisma saataisiin nyt päättymään. Kokous ei kuitenkaan ollut tasapuolinen. Roomalaiskatolilaisia oli paljon enemmän, ja jo protokollassa heidät oli asetettu etusijalle. Bysanttilaisia pidettiin käytännössä vankeina Ferratassa eikä edes heidän elinkustannuksistaan huolehdittu niin kuin oli luvattu.

Keskusteltaviksi otettiin tärkeimmät idän ja lännen kirkkoa erottaneet tekijät: Pyhän Hengen lähteminen eli lännessä Nikean uskontunnustukseen lisätty filioque (”ja Pojasta”); kiirastulioppi; lännessä käytettävä happamaton ehtoollisleipä eli öylätti; läntinen käytäntö pyhittää ehtoollinen pelkillä Kristuksen asetussanoilla ilman Pyhän Hengen avuksi kutsumista; paavin etuasema muihin patriarkkoihin nähden.

Dogmaattisten kysymysten käsittelyssä keisari ja patriarkka Johannes Bekkos eivät voineet suostua enemmistöäänestykseen perustuvaan päätökseen, koska latinalaisia oli lukumääräisesti runsaammin. Äänestyskysymystä järjesteltäessä otettiin keskusteltavaksi kysymys kiirastulesta. Pyhä Markus esitti latinalaisten teologien väitteisiin ortodoksien vastineen, jonka mukaan edesmenneiden sielut voivat todella hyötyä kirkon rukouksista ”ylennyksekseen”, ja jopa tuomittujen sielut voivat saada osaansa helpotusta Jumalan rajattoman laupeuden vuoksi. Rangaistus ennen viimeistä tuomiota ja puhdistuminen aineellisessa tulessa sen sijaan ovat täysin vieraita kirkon traditiolle.

Vähitellen alkoi käydä selväksi, että kokouksessa oli vastakkain kaksi erilaista maailmaa ja että kaikki dogmaattiset keskustelut päätyisivät umpikujaan. Keskustelu kiirastulesta jäi kesken Italiassa raivonneen ruton vuoksi.

Lopulta siirryttiin käsittelemään tulenarkaa filioque-kysymystä. Pyhä Markus puhui jälleen ortodoksisen kirkon äänenä: ”Uskontunnustus pitää säilyttää koskemattomana, sellaisena kuin se on ollut alusta pitäen. Kaikki kirkon pyhät opettajat, kaikki kirkolliskokoukset ja koko pyhä Raamattu varoittavat meitä harhaoppisuudesta. Kuinka minä siis uskaltaisin – vaikka kaikki nämä auktoriteetit täällä sitä vaatisivat – seurata niitä, jotka ovat kehottamassa meitä ykseyteen petollisessa ja näennäisessä yhdistymisessä? Niitä, jotka ovat turmelleet pyhän jumalallisen uskontunnustuksen ja tuoneet siihen Pojan Pyhän Hengen toiseksi alkusyyksi!”

Kun seitsemän kuukautta oli kulunut keskustelujen edistymättä ja yhdistymistoiveet alkoivat jo hiipua, paavi Eugenius siirsi kokouksen Firenzeen. Oli päätetty, että lopulliset oppikeskustelut käytäisiin siellä. Pyhä Markus esitti hyvin selkeästi, mitä Raamattu ja pyhät isät sanovat Pyhän Hengen lähtemisestä. Kun latinalaiset teologit saivat puheenvuoron, he pommittivat läsnäolijoita loppumattomissa istunnoissa näennäisillä argumenteilla tukeutuen ihmisjärjen monimutkaisiin kehitelmiin ja pyhiltä isiltä otettuihin lainauksiin, jotka he olivat irrottaneet yhteydestään tai ymmärtäneet kokonaan väärin. Ortodoksien kannalta tilanne alkoi muistuttaa Daavidin taistelua Goljatia vastaan.

Ajan mittaan Nikean metropoliitta Bessarion ja Kiovan metropoliitta Isidor alkoivat päättäväisesti kannattaa yhdistymistä. Syynä oli mahdollisesti heidän henkilökohtainen kunnianhimonsa – molemmista tuli myöhemmin kardinaaleja – tai se, että he tunsivat vihamielisyyttä Markuksen edustamaa hesykastista traditiota kohtaan. Kulissien takana he tekivät kaikkensa taivuttaakseen muut ortodoksiset piispat uskomaan, että latinalaisten oppi Pyhästä Hengestä ei ollut sinänsä hereettinen vaan ainoastaan perinteisen näkemyksen eteenpäin kehittämistä läntisen teologian kielellä.

Kokouksen vitkaiseen kulkuun, latinalaisten ylimielisyyteen ja elinolojensa kehnouteen turhautuneet ortodoksiset piispat suostuivat vähitellen hyväksymään kompromisseihin perustuvan yhdistymisen. Keisari ja patriarkka hoputtivat heitä koko ajan, koska asiat Konstantinopolissa olivat huonosti. Keskustelujen uuvuttamilla kreikkalaisilla ei enää ollut muuta ajatusta kuin päästä kotiin, missä he voisivat tarvittaessa sanoutua irti kokouksen päätöksistä. Ainoastaan Markus kieltäytyi antamasta periksi muiden piispojen pilkasta ja painostuksesta välittämättä. Hän sanoi: ”Uskon kysymyksissä kompromissit eivät ole sallittuja.”

Markus oli huomannut, että oli aivan turhaa väitellä latinalaisten sofistisia ajatuskulkuja vastaan. Kun eripuraisuus kreikkalaisten kesken kasvoi, hän päätti vetäytyä taistelusta ja tehtyään selväksi eriävän mielipiteensä kärsi vaieten. Tämä antoi latinalaisille lisää rohkeutta eivätkä he enää suostuneet minkäänlaiseen kompromissiin vaan alkoivat vaatia myös filioquen hyväksymistä ja tiettyjen läntisten liturgisten tapojen käyttöönottamista myös idässä. Tukahduttaen loputkin omantunnon soimauksensa kreikkalaiset suostuivat keisarin painostuksesta allekirjoittamaan yhdistymisasiakirjan. Itse asiassa ei ollut kysymys mistään todellisesta yhdistymisestä, sillä kun asiakirja luettiin molemmilla kielillä juhlallisessa liturgiassa, joka toimitettiin paavin läsnä ollessa heinäkuun 6. päivänä 1439, kukaan ortodokseista ei osallistunut ehtoolliseen eivätkä alttarin molemmin puolin asettuneet delegaatiot vaihtaneet edes rauhansuudelmaa.

Ainoastaan pyhä Markus kieltäytyi allekirjoittamasta päätösasiakirjaa. Kun paavi Eugenius kuuli tästä, hän huudahti: ”Jos Efesoksen piispa ei allekirjoittanut, emme ole saaneet mitään aikaan.” Hän kutsui Markuksen luokseen ja yritti saada hänet tuomituksi harhaoppisena, mutta keisarin suojeluksen ansiosta tämä pääsi kuitenkin palaamaan muun delegaation kanssa Konstantinopoliin.

Konstantinopolissa kansa otti delegaation halveksuen vastaan. Kirkolliskokousten pätevyyden lopullinen arvostelija, uskovien joukko, joka on valittu suku, kuninkaallinen papisto (1. Piet. 2:9) ja totuuden täyteyden kantaja, hylkäsi yksimielisesti Firenzen pseudosynodin ja sen kannattajat. Pyhää Markusta kansa sen sijaan tervehti kuin tämä olisi ollut uusi Mooses, uskon tunnustaja ja kirkon pylväs.

Pyhä Markus lopetti nyt vaikenemisen ja ryhtyi taisteluun unionin mitätöimiseksi. Hänen tarkoituksensa oli yhdistää uudelleen ortodoksinen kirkko niin kirjoituksillaan kuin rukouksillaan ja kyynelillään. Kun Metrofanes valittiin Konstantinopolin uudeksi patriarkaksi, Markus poistui pääkaupungista, ettei hänen tarvitsisi palvella yhdessä yhdistymisen hyväksyjän kanssa. Hän meni omaan hiippakuntaansa Efesokseen, mutta sielläkin unionin hyväksyjät nousivat häntä vastaan. Markus jätti kaupungin toivoen saavansa turvapaikan Athokselta. Matkalla hänet pidätettiin, ja keisari toimitti hänet kotiarestiin Lemnos-saarelle.

Vapauduttuaan vuonna 1442 Markus palasi Konstantinopoliin ja ryhtyi jatkamaan toimintaansa uskovien yhdistämiseksi. Hän kuoli siellä kesäkuun 23. päivänä vuonna 1444. Kuolinpaikka oli ilmeisesti hänen kotitalonsa Galatan kaupunginosassa (toisten tietojen mukaan Pyhän Georgioksen luostari). Kuolinvuoteellaan hän luovutti ortodoksisuuden soihdun oppilaalleen Georgios Skholariokselle, tulevalle patriarkka Gennadiokselle. Pyhä Markus haudattiin Manganan Pyhän Georgioksen luostariin valtavan kansanjoukon läsnä ollessa. Hänen juhlaansa alettiin myöhemmin pyhän synodin päätöksellä viettää vuosittain Galatan kaupunginosassa tammikuun 19. päivänä.

Kun paavin Konstantinopolin pelastamiseksi värväämät ristiretkeläisjoukot tuhoutuivat Varnan taistelussa marraskuun 10. päivänä 1444, tie oli auki turkkilaisten hyökkäykselle. Joulukuussa 1452 Konstantinopolissa julistettiin virallisesti kirkkojen yhdistyminen toivossa saada apua lännestä, mutta vähäisiä venetsialaisjoukkoja lukuun ottamatta mitään ei kuulunut. Lopulta turkkilaiset valloittivat Konstantinopolin toukokuun 29. päivänä vuonna 1453. Samalla myös tuo maallisista tarkoitusperistä alkunsa saanut kirkkojen yhdistymishanke hautautui ”Kaupunkien kuningattaren” raunioihin.

Ortodoksisuuden tukipylväs ja maailman valo, pyhä Athanasios syntyi Aleksandriassa vuonna 297. Hänen vanhempansa olivat hurskaita kristittyjä, ja hänellä oli Pietari-niminen veli. Tarinan mukaan hän oli kerran rannalla muiden lasten kanssa, kun piispa Aleksanteri huomasi heidän leikkivän kirkollisia toimituksia: Athanasios kastoi ei-kristittyjä lapsia niin vakavasti ja oikeaoppisesti, että Aleksanteri julisti kasteen olevan pätevä. Tämän jälkeen hän otti Athanasioksen suojelukseensa.

Athanasios sai monipuolisen sivistyksen: hän opiskeli kreikkalaista kirjallisuutta, filosofiaa, retoriikkaa ja juridiikkaa. Erityisen hyvin hän perehtyi kuitenkin pyhään Raamattuun, jonka hän oppi tuntemaan läpikotaisin. Hän mietiskeli Raamatusta avautuvia teologisia totuuksia hiljaisuudessa ja kaikessa nöyryydessä. Teologia ei ollut hänelle kirjainta vaan elämää. Hänen teologian opettajansa olivat kärsineet paljon viimeisissä vainoissa 300-luvun alussa ja heidän opetuksensa oli kärsimyksen karaisemaa.

Jo nuorena Athanasios vetäytyi erämaahan ja kierteli tapaamassa Egyptin varhaisia erakkokilvoittelijoita. Hän viipyi erityisesti pyhän Antonios Suuren luona, jonka oppilaana hän pysyi koko elämänsä. ”Elisan tavoin vuodatin vettä tuon uuden Eliaan käsille”, hän kirjoitti myöhemmin. Erämaan isistä ja heidän sisäisestä ryhdistään tuli Athanasiokselle arvokas pääoma, johon hän saattoi luottaa vaikeina aikoina.

Vuonna 318 Athanasios vihittiin diakoniksi 21 vuoden iässä ja hänestä tuli piispa Aleksanterin sihteeri. Tässä vaiheessa hän alkoi kehitellä ajatuksia, jotka hän myöhemmin esitti teoksessa Inkarnaatiosta. Kyseessä on kaikkien aikojen tärkeimpiä ja syvällisimpiä kristinuskon perussanomasta kirjoitettuja esityksiä. Athanasios esitti terävämmin kuin kukaan ennen häntä, että Isän Sana ei ollut ainoastaan maailman Luoja, Isän viisaus ja kaitselmus, vaan että Hän oli myös vapahtaja ja pelastaja langenneelle ja turmeluksen alaiselle ihmiskunnalle; Sana oli tullut ihmiseksi, jotta me voisimme jumalallistua. Liittymällä Kristukseen ihminen pääsee osalliseksi jumalallisesta luonnosta. Kristus ei ole luotu, sillä luontonsa puolesta Hän on Isän Sana. Hän on Jumalan ainoa Poika ja Jumala, joka on tullut ihmiseksi tehdäkseen meistä Isänsä lapsia.

Näistä totuuksista vakuuttuminen muodostui pyhän Athanasioksen ajattelun ja hänen koko elämänsä keskeiseksi juonteeksi. Hän puolusti Sanan jumaluutta ja Jumalan kolminaisuutta, mutta samalla hän oli hengellisen elämän opettaja, joka julisti kristillisen pyhittymisen ja jumalallistumisen mahdollisuutta niin opetuksillaan kuin koko elämällään. Kirjoituksessaan Pakanoita vastaan hän puolestaan osoitti pakanafilosofian heikkoudet.

Vuoden 323 tienoilla Aleksandriassa puhkesi kiista, joka horjutti kirkkoa vuosikymmeniä. Kaupungissa oli väittelynhaluinen Areios-niminen pappi, joka Jumalan äärettömiä syvyyksiä ja salaisuuksia lähestyessään pitäytyi enemmän loogiseen järkeilyyn kuin uskoon ja hengelliseen mietiskelyyn. Hän opetti, että Jumalan Sana ei ole ikuinen vaan luotu ajassa ja näin ollen Jeesus olisikin vain ensimmäinen luotu olento. Pian Areios ja yksitoista häntä tukenutta pappia ja diakonia karkotettiin Aleksandriasta. Hän siirtyi Kesareaan, josta löysi itselleen tukijoita, ja hänen opetuksensa alkoi levitä kaikkialle valtakuntaan. Se viehätti yhtäältä älykköjä loogisuudellaan ja toisaalta kansa alkoi omaksua sitä Areioksen laatimien veisujen välityksellä.

Hajaannuksen lisääntyessä keisari Konstantinus Suuri päätti kutsua koolle ensimmäisen yleisen kirkolliskokouksen Nikeaan vuonna 325. Pyhä Athanasios edusti Aleksandriaa yhdessä iäkkään piispa Aleksanterin kanssa. Athanasios puolusti totuutta selkeästi ja syvällisesti saaden pian osakseen ortodoksien ihailun ja areiolaisten vihan. Tästä lähtien hänen koko loppuelämänsä oli taistelua Isän ja Sanan samaa luontoa olemisen (homoousios) puolesta. Athanasioksesta tuli nikealaisen uskon ja ortodoksisuuden johtohahmo ja symboli.

Aleksanterin kuoltua pian kokouksen jälkeen (29.5.325) Aleksandrian kirkkokansa valitsi yksimielisesti Athanasioksen hänen seuraajakseen pyhän Markuksen istuimelle, vaikka Athanasios ei ollut vielä kolmeakymmentäkään. Piispana hän joutui heti vaikeaan tilanteeseen. Ensimmäinen tehtävä oli palauttaa yhtenäisyys ja järjestys Egyptiin, jossa areiolaisten lisäksi ongelmia aiheuttivat meletiolaiset sekä moraalittomuus ja kirkollisen kurin löystyminen.

Athanasios matkusteli vuosien ajan laajalla alueella Egyptissä ja nykyisessä Sudanissa käyden aina Etiopian rajamailla saakka. Kaikkialla hän julisti evankeliumia ja vihki papistoa ja piispoja. Vähitellen hän voitti kansan luottamuksen, ja kaikki kristityt pitivät häntä isänään. Hän vieraili lähes jokaisessa Egyptin luostariyhteisössä erämaissa ja kaupungeissa. Suurin yhteisö oli pyhän Pakomioksen luostari, jossa vieraillessaan Athanasios vihki Pakomioksen papiksi. Pyhä Athanasios otettiin luostareissa erittäin lämpimästi vastaan, olihan hän itsekin askeetti.

Athanasioksen poissaollessa meletiolaiset lietsoivat Aleksandriassa hajaannusta. Kun Athanasios palasi pääkaupunkiin, he vyöryttivät hänen päälleen tolkuttomia syytöksiä ja pitivät Athanasioksen piispanvihkimystä epäpätevänä. Areios puolestaan oli hankkiutunut keisari Konstantinuksen suosioon ja suostutellut tämän kirjoittamaan Athanasiokselle pyytäen, että Areios otettaisiin takaisin kirkon yhteyteen. Athanasios vastasi, että katolinen kirkko ei ota yhteyteensä kerettiläisiä, jotka hyökkäävät Kristuksen jumaluutta vastaan. Vaikka Athanasios oli nuori ja ulkoiselta olemukseltaan heiveröinen, sisäisesti hän oli vahva ja horjumaton.

Areios ja hänen liittolaisensa Nikomedeian piispa Eusebios kirjoittivat Egyptin meletiolaisille pyytäen näitä ryhtymään toimiin. Areiolaiset ja meletiolaiset yhdistivät voimansa pyhää piispaa vastaan. He väittivät hänen esittäneen hiippakunnalleen ylettömiä taloudellisia vaatimuksia, yllyttäneen väkivaltaan vastustajiaan vastaan, määränneen alaisensa hajottamaan meletiolaisen papin ehtoollismaljan ja tukeneen taloudellisesti salajuonta keisaria vastaan.

Athanasios lähti keisarilliseen hoviin Nikomedeiaan ja todisti siellä syyttömyytensä keisarin edessä. Hän palasi Aleksandriaan riemullisissa tunnelmissa, mutta pian häntä syytettiin meletiolaisen piispan Arsenioksen murhasta. Yritettiin jopa levittää huhua, että Athanasios olisi harjoittanut noituutta Arsenioksen irti leikatun käden avulla. Athanasios ei välittänyt syytöksistä, mutta myöhemmin hän todisti ne järjettömiksi hakemalla Arsenioksen itsensä ihmisten ilmoille; tämä ei ollut kuollut vaan oli ainoastaan vetäytynyt syrjään ja piilotellut luostarin kätköissä.

Vuonna 335 keisari Konstantinus kutsui jälleen koolle kirkolliskokouksen, tällä kertaa Palestiinan Tyrokseen. Paikalle oli kerätty Athanasioksen vastustajia, ja kun hän saapui 49 egyptiläisen piispan kanssa, häntä ja hänen kannattajiaan ei edes päästetty sisään. Nyt häntä syytettiin muun muassa Konstantinopolin viljansaannin estämisestä. Paikalle tuotiin jopa nainen, joka väitti piispan häväisseen hänet. Athanasios lähetti hänen luokseen toisen egyptiläisen, joka sanoi olevansa Athanasios, ja nainen väitti tunnistavansa hänet. Näin juoni paljastui ja raukesi tyhjiin.

Kun Athanasios ymmärsi, että hänet oli päätetty tuomita hinnalla millä hyvänsä, hän katosi kaikessa hiljaisuudessa ja lähti kohti Konstantinopolia. Siellä hän näki kadulla keisari Konstantinuksen saattueen ja anoi pääsyä tämän puheille. Keskusteluissa Athanasios onnistui vakuuttamaan keisarin syyttömyydestään. Kun Tyroksen kokous lähetti päätöksensä Athanasioksen erottamisesta ja karkottamisesta, keisari lähetti heille tylyn vastauksen ja pyysi asianosaiset pääkaupunkiin tutkimaan tapauksen uudelleen. Kaikki näytti olevan hyvin, mutta jostain syystä keisari muutti pian mieltään. Todennäköisesti hän närkästyi Athanasioksen suorista sanoista jossain myöhemmässä keskustelussa.

Keisari lähetti heti edellisen kirjeensä perään toisen kirjeen, joka vahvisti Tyroksen kokouksen päätökset. Areios palautettiin asemaansa kirkossa ja Athanasios karkotettiin valtakunnan äärimmäiseen kolkkaan Augusta Treverorumiin (nyk. Trier Luxemburgin itäpuolella). Sikäläinen piispa otti hänet ystävällisesti vastaan. Athanasios piti yhteyttä laumaansa kirjeitse.

Kahden vuoden kuluttua (337) keisari Konstantinus Suuri kuoli, ja valtakunta jaettiin hänen kolmen poikansa kesken: länsiosaa hallitsi Konstans (337–350), ja itäosa jaettiin Konstantinus II:n (337–340) ja Konstantius II:n (337–361) kesken. Konstantinus II kutsui Athanasioksen ja muut karkotetut piispat takaisin istuimilleen. Kappadokian Kesarean ja Antiokian kautta kuljettuaan Athanasios saapui 23.11.337 Aleksandriaan, missä papisto ja seurakuntalaiset ottivat hänet riemuiten vastaan. Seuraavana vuonna kirkonmiehiä kokoontui Aleksandriaan vahvistamaan tukensa Athanasiokselle. Jopa Antonios Suuri (17.1.) jätti erämaan ja saapui pääkaupunkiin piispansa tueksi.

Eusebios Nikomedeialainen ja areiolaiset sen sijaan jatkoivat parjaustaan. He pitivät oman kokouksensa Antiokiassa ja saivat puolelleen keisari Konstantiuksen, jonka alaisuuteen Egypti kuului. He päättivät nostaa Aleksandrian piispaksi kappadokialaisen Gregorioksen. Vuonna 339 he piirittivät Aleksandrian kirkkoja ja ottivat niitä haltuunsa yhden kerrallaan. Kun mellakat ja verenvuodatus levisivät ympäri kaupunkia, Athanasios päätti rauhoittaa tilanteen vetäytymällä joksikin aikaa syrjään. Hän pyysi papistoaan pysymään yhtenäisenä ja matkasi Roomaan.

Roomassa paavi Julius (337–352) otti Athanasioksen lämpimästi vastaan ja antoi hänelle täyden tukensa. Paavin johtama kirkolliskokous vahvisti Athanasioksen ainoaksi Aleksandrian piispaksi ja totesi hänet viattomaksi kaikkiin häntä vastaan esitettyihin syytöksiin. Roomassa oli muitakin ortodoksisuuden tähden karkotettuja, kuten Paavali Konstantinopolilainen (6.11.).

Athanasios piti yhteyttä Aleksandriaan ja ohjasi kirkkonsa asioita kirjeitse. Samalla hän vaikutti suuresti luostariliikkeen ja kilvoituselämän leviämiseen lännessä tekemällä tunnetuksi pyhän Antonioksen ja muiden Egyptin erämaaisien kilvoituksia ja opetuksia.

Vuonna 343 keisarit Konstantius ja Konstans kutsuivat paavi Juliuksen pyynnöstä Serdicaan (nyk. Sofia) kirkolliskokouksen, johon kutsutuista itäisistä piispoista suuri osa suhtautui kielteisesti Athanasiokseen ja siksi karsasti myös homoousis-termin (”samaa olemusta”) käyttöä uskontunnustuksessa kuvaamaan Isän ja Pojan suhdetta. Lopulta kokous kuitenkin vakuuttui Athanasioksen syyttömyydestä ja ortodoksisuudesta sekä tuomitsi areiolaiset piispat. Idän keisari Konstantius jäi kuitenkin areiolaisten puolelle. Hän esti länteen karkotettujen piispojen paluun alueelleen ja vainosi heitä tukevia kristittyjä.

Kun Aleksandrian kiistanalainen piispa Gregorios Kappadokialainen kuoli ja valtakunta valmistautui sotaan persialaisia vastaan, keisari Konstantius antoi periksi veljelleen Konstansille ja salli Athanasioksen palata kotikaupunkiinsa. Noin seitsemän vuoden poissaolon jälkeen pyhä Athanasios palasi 21.10.346 Aleksandriaan kansanjoukkojen riemuitessa. Ihmisiä virtasi kaikkialta Egyptistä tervehtimään esipaimentaan heiluttaen palmunoksia, laulaen ja tanssien – aivan kuin Kristuksen ratsastaessa Jerusalemiin.

Athanasioksen myötä kristillinen rauha palasi Egyptin kirkkoon. Seuraavan yhdeksän vuoden ajan pyhä piispa omistautui kokonaisvaltaisesti laumansa kaitsemiseen sekä luostarielämän kehittämiseen. Hän vihki pyhän Frumentiuksen (30.11.) piispaksi ja lähetti hänet Egyptiin.

Keisari Konstans surmattiin Pyreneillä vuonna 350. Areiolaismielinen Konstantius nousi valtakunnan ainoaksi hallitsijaksi ja alkoi pian juonitella nikealaista uskoa tunnustavia ja Athanasiosta vastaan. Hän järjesti Arlesin (353) ja Milanon (355) piispainkokoukset, joissa Athanasios pantiin viralta. Pyhä Hieronymus kuvasi myöhemmin tilannetta ironisesti: ”Koko maailma vaikeroi ihmeissään huomatessaan olevansa areiolainen.” Monet pyhät piispat kuten pyhä Hilarion (13.1.), Hosius Cordobalainen (27.8.) ja lähes satavuotias paavi Liberius protestoivat, mutta heidät karkotettiin armottomasti.

Aleksandrian kansa suojeli Athanasiosta. Helmikuun 8. päivänä vuonna 356 hän oli toimittamassa vigiliaa, kun sotilaat piirittivät kirkon. Athanasios pysyi rauhallisena ja kristityt olivat valmiina kuolemaan suojellakseen paimentaan. Sotilaat murtautuivat kirkkoon ja surmasivat kristittyjä, mutta Athanasios pääsi kuin ihmeen kaupalla pakenemaan kirkosta ystäviensä avulla. Kaupungissa puhkesi mellakoita: miehiä, naisia ja lapsia surmattiin, neitoja häpäistiin ja kirkkoja ryöstettiin. Athanasios määrättiin pidätettäväksi ja hänen suojelemisestaan määrättiin ankara rangaistus.

Athanasios vetäytyi erämaan hiljaisuuteen, jossa hän eli munkkien suojelemana kuusi vuotta. Hän kirjoitti valtaisan määrän opillisia esityksiä ja kirjeitä, joita hän lähetti piispoille kaikkialle maailmaan. Uudeksi piispaksi nimitettiin kappadokialainen Georgios, joka pyrki väkisin nujertamaan ortodoksisuuden Egyptistä. Hän kielsi ortodoksien kokoontumiset, karkotti Athanasiosta tukeneita piispoja ja tuomitsi kaikki hänen kanssaan yhteistyötä tekevät orjuuteen kaivoksille. Ihmisiä ruoskittiin ja poltettiin kuoliaaksi. Kun nämä julmuudet olivat jatkuneet noin vuoden, aleksandrialaiset nousivat kapinaan ja pakottivat piispa Georgioksen poistumaan kaupungista vuonna 358.

Kirkon tilanne oli vaikeampi kuin koskaan. Kaikki ne, jotka olisivat voineet puhua ortodoksisuuden puolesta ja vastustaa keisarin puuttumista irkon asioihin, oli vaiennettu. Piispanistuimet olivat tyhjillään tai areiolaisten hallussa. Keisarin tukemat areiolaiset kävivät yhä rohkeammiksi niin toimissaan kuin uskon tulkinnoissaankin. He kielsivät Pojan jumaluuden kokonaan ja jopa kaiken samankaltaisuuden Hänen ja Isän välillä. Idän piispojen keskuudessa karsastettiin muutoinkin termin homoousios käyttöä, koska sen pelättiin johtavan Kolminaisuuden persoonien samastumiseen. Basileios Ankyralainen ehdotti kompromissia, jonka mukaan Isä ja Poika olivat ”samanlaista olemusta” (homoiousios). Konstantius saatiin tämän tulkinnan puolelle: hän tuomitsi ääri-areiolaiset ja kutsui paavi Liberiuksen takaisin maanpakolaisuudesta.

Pyhä Athanasios ja pyhä Hilarion näkivät tässä mahdollisuuden sovintoon. Lännessä (Sirmium) ja idässä (Seleukia) järjestettiin vuonna 359 kirkolliskokoukset, joiden päämääränä oli saada aikaan nikealaisten ja ”homoiousialaisten” yhteinen julistus. Kuitenkin jo seuraavana vuonna Konstantinopolissa keisari määräsi pinnallisesti uudistetun areiolaisen linjan voimaan koko valtakunnassa. Ortodoksisia piispoja karkotettiin jälleen.

Asiat saivat yllättävän käänteen, kun Konstantiuksen kuoltua vuonna 361 keisariksi nousi Julianus Luopio. Hän julisti kaikkien uskontojen suvaitsevaisuusediktin ja kumosi kaikki karkotustuomiot. Athanasios sai palata istuimelleen, mutta vain muutaman kuukauden kuluttua uusi keisari ryhtyi johdonmukaisesti palauttamaan Rooman entisiä uskontoja asemaansa ja vainoamaan kristittyjä. Ennustajiensa neuvosta hän lähetti miehiään murhaamaan Athanasioksen, ”jumalien vihollisen”.

Jumalan varjelemana pyhä Athanasios onnistui jo toisen kerran pakenemaan piiritetystä kirkosta. Hän lähti veneellä ylös Niiliä, ja keisarin miehet lähtivät ajamaan häntä takaa. Kun Athanasios huomasi takaa-ajajien maston jo häämöttävän horisontissa, hän käski veneensä ohjaajaa kääntymään ja lähtemään takaa-ajajia vastaan. Tämä hämmästyi mutta totteli, ja pian veneet tulivat vastakkain. Sotilaat huusivat: ”Oletteko nähneet Athanasiosta?” Piispa muutti äänensä ja vastasi: ”Hän meni juuri ohi! Soutakaa kovaa, niin saatte hänet kiinni.” Näin hän harhautti takaa-ajajansa ja vetäytyi taas erämaan suojiin. Hän viipyi pyhän Pakomioksen veljestössä ja kulki ympäri Thebaiksen erämaata yli vuoden ajan.

Julianus Luopion kuoltua vuonna 363 uusi keisari Jovianus salli pyhän Athanasioksen palata takaisin istuimelleen. Jovianuksen kausi jäi kuitenkin lyhyeksi, ja jo vuonna 365 seuraava keisari Valens alkoi suosia areiolaisia ja karkottaa ortodoksisia piispoja. Athanasioksen oli paettava taas kerran. Tällä kertaa hän piileskeli neljä kuukautta kaupungin liepeillä. Välillä hän majaili hautausmaalla ja yöpyi kammiossa, johon hänen isänsä oli haudattu.

Egyptiläiset olivat perin pohjin tympääntyneitä rakastamansa piispan jatkuvaan vainoamiseen. He osoittivat mieltään ja lopulta keisari Valens ilmoitti sallivansa hänen palata. Riemuitseva väkijoukko marssi Athanasioksen piilopaikkaan ja kantoi hänet voittosaatossa takaisin kirkkoonsa 1.2.366 huutaen, että vastedes he pitäisivät hänestä huolta kaikissa tilanteissa.

Pyhä Athanasios karkotettiin viisi kertaa ja hän eli karkotuksessa kaiken kaikkiaan lähes seitsemäntoista vuotta. Hän puolusti uskoa ja oikeudenmukaisuutta laskematta, millaisia uhrauksia se vaatisi. Hän oli laumansa todellinen kaitsija, uskon puolustaja ja ylimmäisen papin Kristuksen elävä kuva. Totuuden puolustajana hän oli horjumaton, mutta muutoin hän oli nöyrä hengellinen isä, joka sääli ihmisten heikkouksia. Viimeiset seitsemän vuottaan hän vietti rauhallisesti johtaen kirkkoaan koko maailman ihailemana ortodoksisuuden soihdunkantajana. Apostoli Paavalin tavoin hän oli ”kaikkea kaikille”. Hän oli munkkien ystävä, orpojen isä ja köyhien auttaja.

Pyhä Athanasios nukkui pois 75 vuoden ikäisenä vuonna 373. Kuolinpäivä oli 2.5., joka on myös Athanasioksen ensimmäinen muistopäivä. Tammikuun 18. on itse asiassa Aleksandrian suurten kirkkoisien Athanasioksen ja Kyrilloksen (9.6.) yhteinen juhla, mutta käytännössä se on vakiintunut Athanasioksen muistopäiväksi.

Pyhää Athanasiosta alettiin välittömästi kunnioittaa patriarkkojen, profeettojen, apostolien ja marttyyrien rinnalla. Hänen reliikkinsä siirrettiin ensin Konstantinopoliin ja sittemmin Venetsiaan. Hänen työtään kirkon henkisenä johtohahmona jatkoi erityisesti pyhä Basileios Suuri.