Bassus, Eusebius, Eutychius ja Basilides olivat mahtavia ja rikkaita roomalaisia senaattoreita keisari Diocletianuksen hallituskaudella (284–305). He alkoivat uskoa Kristukseen ja ottivat kasteen nähtyään piispa Teopemptoksen (5.1.) kestävän urheasti ankaria kidutuksia uskonsa tähden sekä ne ihmeet, joita samalla Kristuksen voimalla tapahtui.

Kun nelikon usko Kristukseen tuli ilmi, heidät tuotiin keisarin tuomioistuimen eteen ja senaattorin vyö riisuttiin heiltä pois. Sen jälkeen heidät surmattiin jokainen eri tavoin. Bassus haudattiin reisiään myöten hiekkaan; hän menehtyi, kun hänen kätensä leikattiin irti ja hänen kehoaan pahoinpideltiin. Eusebius ripustettiin riippumaan pää alaspäin ja hakattiin kuoliaaksi kirveellä. Eutychius pingotettiin sitomalla hänet maata vasten neljään paaluun, minkä jälkeen hänet leikattiin kolmeen osaan. Basilides surmattiin iskemällä häntä veitsellä vatsaan.

Pyhää Euthymiosta kunnioitetaan yhtenä Palestiinan erämaan luostariliikkeen isähahmoista. Hän syntyi Vähän-Armenian Melitenessä vuonna 378. Euthymioksen nimi merkitsee iloisuutta. Hän oli vain kolmen vuoden ikäinen, kun hänen isänsä kuoli ja hänen äitinsä tarjosi häntä piispa Eutropioksen huostaan, niin kuin muinoin Hanna luovutti Herralle poikansa Samuelin (1. Sam. 1:26–28). Piispa näki lapsen olevan Jumalalle mieleen ja julisti profeetallisesti, että Herran Henki on hänessä. Piispa kastoi Euthymioksen ja vihki hänet myöhemmin lukijaksi.

Piispan luona Euthymios varttui hyveissä. Hän oppi lukemaan pyhiä kirjoituksia ja alkoi lukea hetkipalvelukset säädettyinä aikoina. Hän rukoili tarkkaavaisesti ja jumalanpelolla. Hän kulki lähialueiden munkkien luona ja otti tavakseen viettää koko teofanian (6.1.) ja pääsiäisen välisen ajan erämaan hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä profeetta Elian ja Johannes Edelläkävijän esimerkkiä seuraten.

Puhdassydäminen Euthymios vihittiin papiksi vain yhdeksäntoista vuoden ikäisenä. Hän sai saman tien vastuulleen hiippakunnan luostarit, joissa hän kiersi toimittamassa jumalanpalveluksia. Kahdentoista vuoden kuluttua hänen maineensa oli kasvanut niin paljon, että se alkoi jo vaivata häntä. Euthymios päätti lähteä Pyhälle maalle, Palestiinan erämaahan, jonka Kristuksen oma paasto oli pyhittänyt.

Euthymios asettui keljaan Faranin laurassa, jonka pyhä Hariton (28.9.) oli perustanut 300-luvun alussa. Siellä hän eli kaikista huolista vapaana pyrkien miellyttämään Jumalaa rukouksella ja paastolla. Elantonsa hän hankki punomalla köysiä. Hänen keljansa vieressä asui pyhä Teoktistos (3.9.), ja heistä tuli hyviä hengellisiä ystäviä. He pitivät kaikkea yhteisenä ja heidän elämäntapansa ja ajattelunsa oli niin samanlaista, että he olivat kuin yksi sielu kahdessa ruumiissa. Joka vuosi nämä kaksi askeettia viettivät koko suuren paaston erämaassa Kuolleenmeren luoteispuolella.

Keväällä 411 Jumala johdatti heidät erikoiseen luolaan hyvin äkkijyrkällä vuorenrinteellä. He päättivät välittömästi muuttaa luolaan, josta tehtiin kirkko. Näin luola pyhittyi heidän veisuullaan ja rukouksillaan. He kilvoittelivat siellä aikansa kenenkään tietämättä, kunnes eräänä päivänä muutamat paikalliset paimenet huomasivat heidät. Sen jälkeen lähikylän asukkaat alkoivat tuoda ruokaa näille Jumalan miehille, joiden auttamista he pitivät kunnia-asianaan.

Pian myös Faranin munkkeja alkoi käydä heidän luonaan; muutamat liittyivät heihin ja muuttivat viereisiin luoliin. Jyrkänteeseen oli kuitenkin mahdotonta rakentaa tiloja yhteisölle, joten Euthymios päätti perustaa yhteiselämäluostarin alarinteelle. Euthymios itse tahtoi pysyä vapaana kaikenlaisista maallisista kahleista, joten hän luovutti luostarin johtamisen Teoktistokselle.

Euthymios eli viikot yksin luola-kirkossa, ja lauantaisin ja sunnuntaisin hän oli veljien mukana, kun nämä kokoontuivat yhteistä vigiliaa ja liturgiaa sekä hengellisiä keskusteluja varten. Euthymios harjoitti sisäistä kilvoitustaan ja nautti Jumalan läheisyydestä. Ennen pitkää hän sai voiman suorittaa ihmetekoja.

Vuonna 420 pyhä Euthymios paransi ristinmerkillä pojan, jonka isä oli Persian armeijan puolella taistelevan beduiiniheimon sheikki. Isä kertoi hakeneensa turhaan apua persialaisilta viisailta ja tulleensa paikalle nähtyään unessa harmaahapsisen munkin Jerusalemin ja Jerikon välillä. Kun heimon miehet näkivät pojan parantuneen, he heittäytyivät pyhän Euthymioksen jalkoihin pyytäen häneltä opetusta ja kastetta. Sheikki sai nimekseen Pietari, ja hänestä tuli voimallinen evankeliumin levittäjä Palestiinan arabiheimojen keskuudessa. Hänen sukulaismiehensä Maris ja muutamat muut beduiinit jäivät pyhän Euthymioksen oppilaiksi. Heidät kastettiin luolassa, johon rakennettiin pieni kastekappeli. 40 vuotta myöhemmin Mariksesta tuli jopa luostarin johtaja.

Tämän parantumisihmeen ansiosta Euthymioksen nimi tunnettiin pian koko Palestiinassa. Hänen luokseen alkoi virrata sairaita kaikkialta, mikä häiritsi suuresti hänen erakkokilvoitustaan. Teoktistoksen ja veljien vastaväitteistä välittämättä hän vetäytyi Ruban erämaahan ottaen mukaansa ainoastaan maanmiehensä Dometianoksen.

Pyhä Euthymios vietti vuosikausia kierrellen Pyhän maan erämaita. Hän viipyi ilmeisesti välillä myös Masadassa. Ihmeidentekijän maineensa ansiosta hänen ympärilleen alkoi aina kertyä oppilaita, minne tahansa hän menikin. Kun hän lähti eteenpäin, hän jätti jälkeensä aina uusia luostariyhteisöjä. Yksi luostareista syntyi Hebronin itäpuolelle alueelle, jossa Saul oli muinoin ajanut takaa Daavidia. Lopulta hän kuitenkin lähti aina pakoon mainettaan, ja viimein hän palasi Teoktistoksen luokse. Euthymios ja Dometianos asettuivat viiden kilometrin päähän Teoktistoksen luostarista keskelle valtaisaa kuivaa aluetta luolaan, joka oli kukkulan huipulla. Teoktistos yritti saada Euthymiosta palaamaan luostariin, mutta tämä tyytyi käymään siellä ainoastaan viikonloppuisin osallistuakseen pyhään liturgiaan.

Erään kerran Pietari saapui Euthymioksen luokse mukanaan joukko beduiineja ja muita uusia katekumeeneja. Euthymios vei heidät luostarin alapuolisen laakson pohjalla virranneeseen puroon kastettavaksi. Kun nämä ”erämaan sudet” olivat muuttuneet Kristuksen lauman lampaiksi, he eivät enää tahtoneet lähteä pois pyhän Euthymioksen luota. He jäivät tekemään työtä luostarin hyväksi ja rakensivat suuren vedenkeruualtaan, kolme keljaa ja niiden keskelle kappelin.

Pietari olisi halunnut koko beduiiniheimonsa muuttavan asumaan luostariin, mutta Euthymios ei hyväksynyt tätä vaan osoitti heille kahden luostarin väliseltä alueelta paikan, jonne he asettuivat telttoineen. Heidän leirinsä keskellä oli pieni kirkko, jossa Euthymios kävi toimittamassa palveluksia, kunnes he saivat omaa papistoa. Myöhemmin Pietarista tuli piispa.

Euthymios tapasi lähettää Teoktistoksen luokse kaikki ne, jotka olisivat halunneet kilvoitella hänen kanssaan. Lopulta Jumala ilmoitti Euthymiokselle näyssä, että hänenkin oli aika ottaa vastaan omia oppilaita ja ryhtyä muodostamaan samanlaista lauraa kuin Faranissa oli. Pyhän maan luostarit vetivät tuohon aikaan puoleensa kilvoittelijoita kaikkialta kristikunnasta. Niinpä myös Euthymioksen kahdestatoista ensimmäisestä oppilaasta neljä oli Vähästä-Armeniasta, kolme Kappadokiasta, kaksi Siinailta, yksi Antiokiasta ja yksi Palestiinasta. He elivät viikot erakkoina keljoissa, joita Pietarin beduiinit rakensivat heille. Jerusalemin arkkipiispa Juvenalios vihki 7.5.428 heidän käyttöönsä uuden kirkon, jossa he toimittivat vigilian ja liturgian aina sunnuntain vastaisena yönä.

Kun pyhä Euthymios toimitti jumalallista liturgiaa, taivaallinen tuli levittäytyi alttarin ylle peittäen hunnun tavoin hänet ja hänen diakoninsa Dometianoksen. Euthymioksen sisäinen silmä oli armon kirkastama. Hän kykeni erottamaan ne, jotka lähestyivät pyhää ehtoollista kelvottomasti, omaksi tuomiokseen. Hän tunsi myös sydänten salaisuudet ja ilmoitti etukäteen tulevia tapahtumia.

Erakkoyhteisönsä köyhyydestä huolimatta pyhä Euthymios yritti järjestää vieraanvaraisen vastaanoton kaikille tulijoille. Eräänä päivänä heidän luokseen saapui 400 armenialaisen pyhiinvaeltajan joukko, joka tahtoi tavata Pyhällä maalla kilvoittelevat maanmiehensä. Luostarin taloudenhoitaja Dometianos ilmoitti Euthymiokselle, että heidän ruokavarastonsa oli tyhjä. Euthymios vastasi hänelle: ”Mene, lapseni, ja katso miten ihmisten ajatukset eroavat Jumalan armovoimasta.” Kun Dometianos meni ruokavarastoon, se oli aivan täynnä leipää. Sitä riitti peräti kolmen kuukauden ajaksi. Ihmeiden tekemisen pyhä Euthymios liitti aina opetukseen kuuliaisuudesta ja katumuksesta. Näin armo, jota hän vuodatti oppilaidensa ja kansan ylle, ohjasi heitä aina eteenpäin nöyryydessä ja muissa hyveissä.

Kun teologiset kiistat horjuttivat kirkkoa, pyhä Euthymios oli ortodoksisuuden vankkumaton tukipylväs. Hän lähetti oppilaitaan sekä Efesoksen (431) että Khalkedonin (451) kirkolliskokouksiin, joissa nämä osallistuivat aktiivisesti keskusteluun. Palestiinan munkeista suurin osa ei juuri ymmärtänyt teologisen keskustelun hienosyisiä vivahteita ja he tyytyivät pysymään kuuliaisena omalle piispalleen. Puoleksitoista vuodeksi Jerusalemin piispaksi tuli Teodosios, joka sittemmin tuomittiin harhaoppiseksi. Euthymios ja hänen oppilaansa eivät hyväksyneet Teodosiosta, vaikka heitä syytettiinkin tästä syystä nestoriolaisiksi. Euthymioksen auktoriteetti oli niin vahva, että vähitellen alueen munkit siirtyivät hänen taakseen.

Keisarinna Eudokia (13.8.) oli tuohon aikaan Palestiinassa. Hän oli alun perin Khalkedonin kokouksen vastustajien puolella, mutta hänen perhettään kohdanneet onnettomuudet vandaalien Rooman valloituksen yhteydessä saivat hänet vakuuttuneeksi, että hän oli harhautunut totuudesta, ja niin hän vaihtoi puolta. Eudokia rakennutti lauran lähelle tornin, jossa hän kuunteli Euthymioksen opetuksia niin kuin ne olisivat olleet Jumalan puhetta. Sen jälkeen Eudokia teki suuria lahjoituksia, joiden turvin Pyhälle maalle rakennettiin lukuisia ortodoksisia kirkkoja ja luostareita sekä majataloja pyhiinvaeltajia varten.

Pyhän Euthymioksen ohjauksessa oli pidempiä tai lyhyempiä aikoja monia nimekkäitä kilvoittelijoita kuten pyhät Sabbas (5.12.), Kyriakos (29.9.) ja Gerasimos (4.3.) sekä lukuisia piispoja. Kun Euthymios oli jo yli 90 vuoden ikäinen, hän lähti Teoktistoksen luokse ja oli läsnä tämän viimeisinä hetkinä. Euthymios nimesi Mariksen hänen seuraajakseen.

Antonios Suuren päivänä (17.1.) vuonna 473 pyhä Euthymios ilmoitti, ettei lähtisi enää suuren paaston ajaksi erämaahan, sillä hän tiesi lähtöhetkensä olevan koittamassa. Hän kokosi oppilaansa ympärilleen ja antoi heille viimeiset opetuksensa. ”Pitäkää aina huolta siitä, että vilpitön rakkaus on kaikkien hyvien tekojenne lähde ja päämäärä. Jokainen hyve kasvaa voimakkaammaksi rakkauden ja nöyryyden avulla, mutta rakkaus on suurempi kuin nöyryys, sillä rakkauden kautta Jumalan Sana nöyryytti itsensä laskeutumalla meidän tasollemme.” Euthymios kehotti munkkejaan kiittämään aina Jumalaa siitä, että Hän on siirtänyt heidät pois maailmasta heijastelemaan enkeleiden elämäntapaa. Sitten Euthymios ilmoitti heille seuraajansa ja kertoi luostarin tulevaisuudesta: erakkoyhteisöstä tulisi yhteiselämäluostari, johon rakennettaisiin uusi kirkko ja muita rakennuksia. Euthymios ilmoitti jopa rakennusten paikatkin. Hän pyysi vielä, etteivät veljet laiminlöisi vieraanvaraisuutta.

Vietettyään kolme vuorokautta yksin kirkossa pyhä Euthymios Suuri nukkui pois 95 vuoden ikäisenä vuonna 473. Hän näytti niin tyyneltä ja rauhaisalta, että muistutti enemmän enkeliä kuin maallista olentoa. Hautajaisiin kokoontui valtava määrä munkkeja, papistoa ja maallikoita. Jo hautajaisten aikana tapahtui ihmeitä, ja myöhemmin ihmeet jatkuivat luolalla, johon hänet haudattiin. Kirkko alkoi välittömästi kunnioittaa Euthymiosta yhtenä suurimmista pyhittäjäisistään, joka kilvoitustensa ohella oli oikean uskon puolustaja, lähetystyöntekijä, luostarielämän sääntöjen laatija ja ennen kaikkea Jumalan armon uskollinen huoneenhaltija.

Leo oli vielä tavallinen kansalainen, kun hän kerran metsässä kävellessään kohtasi sokean miehen, jolla oli jano. Kun Leo etsi vettä, hän kuuli äänen: ”Keisari Leo, löydät vettä syvemmältä metsästä. Pese sokea sillä, niin saat nähdä Jumalan voiman.” Leo oli hämmästynyt yliluonnollisesta äänestä ja siitä, että se puhutteli häntä keisariksi. Lähteen löydettyään hän siveli vedellä sokean silmät, ja ne paranivat.

Leo nousi keisariksi vuonna 456. Hän rakennutti lähteen päälle Jumalanäidille omistetun kirkon ja luostarin. Hallitsijana Leo oli harras kristitty ja ortodoksisen uskon puolustaja. Hänen aikanaan koko valtakunnassa kiellettiin kaupankäynti ja tanssiminen sunnuntaisin. Hänen kaudellaan vahvistettiin lopullisesti myös Khalkedonin neljännen yleisen kirkolliskokouksen vuonna 451 tekemät päätökset.

Hallittuaan kuusitoista vuotta keisari Leo kuoli vaikeaan vatsatautiin vuonna 474. Hänen perustamansa luostaria alettiin 1000-luvulla kutsua Elävöittävän lähteen luostariksi. Se tunnetaan nykyisin myös turkkilaisella nimellä Balukli.

Pietari oli patriisi, jonka keisari Justinianos (527–565) nimitti Afrikan roomalaisen provinssin käskynhaltijaksi. Kopeana ja säälimättömänä hän sai kansan keskuudessa lisänimen ”Saituri”. Kerran eräs kerjäläinen pyysi itsepintaisesti häneltä almua. Tympääntynyt Pietari tempasi lopulta vihaisesti leivän, jonka hänen palvelijansa oli juuri tuonut uunista, ja heitti sillä vihaisesti kerjäläistä. Tämä otti sen iloisena kiinni ja meni tiehensä.

Parin päivän kuluttua Pietari sairastui vakavasti. Kuumeessa ollessaan hän näki itsensä viimeisellä tuomiolla. Hänen eteensä ilmestyi vaaka ja hän näki, kuinka pimeät vastenmieliset olennot asettivat vasemmanpuoleiseen vaakakuppiin kaikki hänen pahat tekonsa. Vaa’an oikealla puolella seisoi alakuloisen näköisiä enkeleitä, joilla ei ollut laittaa oikeaan vaakakuppiin mitään muuta kuin leipä, jonka hän oli paiskannut kerjäläiselle päin naamaa.

Tämän nähdessään Pietari tuli tuntoihinsa, ja sairaudestaan toivuttuaan hän antoi koko omaisuutensa köyhille. Hän luovutti pois jopa vaatteensakin. Pian tämän jälkeen hän näki unessa Kristuksen yllä samat vaatteet, jotka hän oli antanut köyhälle. Uni sai Pietarin innostumaan kilvoitusmuodostaan entistä enemmän; hän meni lähimmäisenrakkaudessaan niin pitkälle, että myi itsensä orjaksi eräälle kultasepälle ja antoi kaupparahat tarvitseville.

Pietari eli orjana kaikessa hiljaisuudessa. Vähitellen hänelle kävi selväksi, että ennen pitkää hänet tunnistettaisiin. Pietari lähti pois isäntänsä talosta. Hän meni ensin Jerusalemiin ja palasi sieltä Konstantinopoliin, missä hän antoi sielunsa Herran haltuun omassa entisessä kodissaan.

Pyhittäjä Eufimi oli Kiovan luolaluostarin skeemapappismunkki. Hän toimitti liturgian aina suurella hartaudella ja tuli otolliseksi keskustelemaan enkelten kanssa. Skeemavihkimyksen jälkeen hän söi vain kasviksia eikä enää puhunut kenellekään. Rukous oli aina hänen huulillaan niin kirkossa kuin keljassakin. Hän saavutti ikuisen levon 1300-luvulla ja hänet haudattiin luostarin etäisiin luoliin.

Pyhittäjä Lavrenti eli niin ikään 1300-luvulla. Hän kilvoitteli pimeään luolaan sulkeutuneena ja tavoitteli mieli lakkaamattomaan rukoukseen kiinnitettynä yhteyttä Jumalan luomattomaan valoon.

Pyhittäjä Eufimi Arkangelilaisesta ei tiedetty mitään ennen hänen pyhäinjäännöstensä löytymistä vuonna 1643. Holmogoryn kaupungin seppä löysi maata kaivaessaan arkun, jonka äärellä alkoi tapahtua ihmeitä. Löytyneet pyhäinjäännökset siirrettiin Arkangeliin Pyhän ristin kirkkoon, ja ihmeitä alettiin kirjata muistiin. Noista muistiinpanoista löytyvät ainoat tiedonmurut Eufimista. Hän ilmestyi munkin viitassa unessa useille ihmisille, ilmoitti nimensä ja kertoi kuolleensa 120 vuotta sitten eli 1500-luvun alussa.

Pyhä Sakarias eli 1700-luvun loppupuolella turkkurina Vanhassa Patrassa Peloponnesoksella. Tuntemattomasta syystä hän oli kotiseudullaan Artan alueella kieltänyt kristinuskon ja omaksunut islamin. Hän oli kuitenkin säilyttänyt kirjan nimeltä Syntisten pelastus, joka oli turkkilaisvallan aikana hyvin suosittu hartauskirja kreikkalaisten kristittyjen keskuudessa. Hän luki sitä salaa kyyneleet silmissä ja rukoili, että Kristus osoittaisi hänelle tien katumukseen.

Lopulta Sakarias ei enää kestänyt omantuntonsa soimauksia vaan meni salaa yöllä erään arvostetun rippi-isän luo ja kertoi tälle halunsa palata kristityksi. Rippi-isä kehotti varovaisuuteen ja käski hänen sulkea turkisliikkeensä ja paastota ja rukoilla 40 päivää. Hän itse tekisi samoin ja sitten he keskustelisivat asiasta uudelleen. Mutta jo 20 päivän kuluttua Sakariaksen sydämeen oli syttynyt sellainen liekki, että hän ei kestänyt enää vaan tahtoi kiirehtiä marttyyrikilvoitukseen. Rippi-isä neuvoi häntä vain yksinkertaisesti ilmoittamaan, että hän haluaa palata takaisin kristinuskoon, ja olemaan pilkkaamatta islamia. Kun Sakarias oli ensin tunnustanut perusteellisesti koko elämänsä aikana tekemänsä synnit, rippi-isä otti hänet mirhalla voitelun sakramentin kautta takaisin kirkon yhteyteen ja antoi hänelle pyhän ehtoollisen.

Heti tämän jälkeen Sakarias kiiruhti kaupungin tuomarin luo, joka oli hänen asiakkaansa, ja ilmoitti kohteliaasti aikeistaan palata kristinuskoon. Tuomari arveli ensin, että hän oli mennyt sekaisin tai oli juovuksissa. Nähdessään Sakariaksen kuitenkin olevan tosissaan hän luovutti tämän kaupunginpäällikölle. Tämän päätöksestä hänet pantiin vankilaan, jossa häntä hakattiin kepeillä ja kivillä vankilan pihalla kolme kertaa päivässä. Tarkoitus oli saada hänet kuolemaan ilman verenvuodatusta, ettei kristityille jäisi marttyyrin veren punaamaa maata pyhäinjäännökseksi. Lyöntien aikana Sakarias toisteli Jeesuksen rukousta ja, kun kipu kävi oikein kovaksi, hän vain suuntasi sisäisen katseensa kohti taivasta.

Eräänä iltana vanginvartija sai määräyksen huolehtia siitä, että Sakarias kuolisi yön aikana, jottei kaupunginjohtajan sotilaiden tarvitsisi enää jatkaa hänen kiduttamistaan. Vartija levitti hänen jalkansa ääriasentoon jalkapuussa ja kiristi puita niin, että luut katkesivat. Silloin Sakarias huudahti: ”Herra, Sinun käsiisi minä annan henkeni” ja kuoli. Vankila täyttyi hyvästä tuoksusta. Tämä sai vanginvartijan häpeämään julmuuttaan. Hän lähti kaupungista mitään ilmoittamatta toiseen paikkaan.

Aamulla kaksi sotilasta heittivät Sakariaksen ruumiin erääseen kuivaan kaivoon. Seuraavana yönä kristityt, jotka iloitsivat kuultuaan Sakariaksen kestäneen kilvoituksensa loppuun asti, näkivät kaivon yläpuolella valon ja riensivät sen luo kunnioittamaan marttyyria. Tämän jälkeen turkkilaiset täyttivät kaivon heinillä ja maalla. Pyhän Sakariaksen marttyyrikuolema tapahtui vuonna 1782.

Pyhä Eufrasia oli kristitty ylhäisönainen, joka vangittiin keisari Maximianuksen aloittamassa vainossa vuonna 290. Hän tunnusti rohkeasti Kristuksen Herrakseen ja kesti urheasti ruoskimisen. Kun Eufrasiaa ei saatu taivutettua uhraamaan epäjumalille, hänet luovutettiin erään raakalaisen raiskattavaksi. Tämä vaikutti hieman yksinkertaiselta, ja niinpä Eufrasia turvautui erikoiseen ja rohkeaan juoneen säilyttääkseen neitseytensä. Eufrasia lupasi miehelle, että jos tämä jättää hänet rauhaan, hän antaa tälle lääkettä, joka tekee hänet haavoittumattomaksi. Hän selitti nauttineensa itsekin tuota lääkettä ja siksi hänen ei tarvinnut lainkaan pelätä kuolemaa. Eufrasia paljasti niskansa ja käski miestä kokeilemaan lääkkeen tehoa hänen kohdallaan. Hyväuskoinen raakalainen otti miekan, löi sillä kaikin voimin Eufrasiaa niskaan ja siten soi hänelle marttyyrikruunun.

Jumalankantajaisä Makarios syntyi Egyptin suistomaa-alueen kylässä vuoden 300 tienoilla. Nuoruudessaan hän työskenteli kamelinajajana. Jumala kutsui häntä kuitenkin toisenlaiseen elämään ja Makarios vastasi kutsuun kuuliaisesti. Hän vetäytyi kylässään keljaan ja aloitti yksinäisen rukous- ja paastokilvoituksen. Kun ihmiset tahtoivat tehdä hänestä papin, hän pakeni toiseen kylään. Siellä raskaaksi tullut tyttö alkoi syyttää Makariosta häpäisemisestään. Makarios otettiin kiinni ja häntä raahattiin pitkin katua. Häntä lyötiin ja solvattiin, mutta hän ei sanonut sanaakaan puolustaakseen itseään vaan päinvastoin lupasi tehdä työtä hankkiakseen elatuksen naiselle ja lapselle. Makarios piti tilannetta Jumalan lähettämänä. Hän oli tuolloin noin 30 vuoden ikäinen. Kun Makarioksen syyttömyys tuli aikanaan ilmi, kylän väki lähti joukolla hänen luokseen pyytämään anteeksi.

Makarios kammosi ihmisten osoittamaa ihailua ja kunnioitusta ja pakeni erämaahan, joka tultiin tuntemaan Skiitan (Skete) nimellä. Hän tunsi alueen nuoruusvuosiltaan oltuaan mukana kamelikaravaaneissa, jotka hakivat sieltä salpietaria. Alue oli kuiva, karu ja kuuma, mutta Makarios ryhtyi itseään lainkaan säästämättä viettämään askeettista kilvoituselämää. Hän istui keljassaan yötä päivää ja punoi käsitöitä. Hän söi ainoastaan vettä ja leipää kerran viikossa ja nukkui vain lyhyitä toveja, nekin istuallaan nojaten keljansa kiviseinää vasten.

Makarios noudatti hiljaisuutta ja sydämen rukousta valvoen, ettei hänen sisimpäänsä päässyt tunkeutumaan vieraita ajatuksia. Ruumiin kuihtuessa hänen olemuksensa alkoi näyttää ikään kuin luonnonlakien yläpuolelle nousseelta. Kun hän keskittyi puhdistamaan sieluaan, Jumalan armo poltti hänen ruumiistaan niin kuin tuli hiiltä. Sielussaan hän muisti lakkaamatta oman syntisyytensä, mutta hänen henkensä kohosi korkeuksiin. Hänen rukouksensa oli: ”Herra, armahda niin kuin Sinä tahdot ja parhaaksi tiedät.”

Eräänä päivänä Makarios palatessaan keljalleen huomasi varkaan, joka oli viemässä hänen vähäisiä tavaroitaan. Makarios ei nuhdellut miestä vaan auttoi häntä lastaamaan tavarat kamelin selkään.

Kerran joku tuli kysymään Makariokselta, miten voisi edistyä pelastuksen tiellä. Pyhä Makarios käski hänen mennä hautausmaalle solvaamaan kuolleita ja sitten kehua heitä seuraten tarkasti, mitä nämä vastaisivat. Mies palasi takaisin ja sanoi, etteivät vainajat olleet vastanneet mitään. Makarios vastasi, että hänenkin olisi suhtauduttava samalla tavalla niin ihmisten kehuihin kuin ylenkatseeseen.

Demonit raivostuivat huomatessaan joutuneensa hyökkäyksen kohteeksi omalla alueellaan ja yrittivät taistella Makariosta vastaan koko voimallaan, mutta hän ajoi heidät pois kerta toisensa jälkeen. Paha henki sanoi kerran Makariokselle tekevänsä kaikkea samaa kuin hänkin, paastoavansa ja valvovansa koko ajan, mutta olevansa silti voimaton Makarioksen suhteen tämän nöyryyden tähden. Kokemuksensa karttuessa Makarioksesta kehittyi erilaisten pahojen henkien tuntija: toiset niistä lietsovat himoja kuten vihaa ja ahneutta, toiset johtavat harhaan hengellisillä vaikutelmilla, pilkkaamisella ja harhaopeilla.

Pyhän Makarioksen maine levisi pian koko Egyptiin. Erämaahan alkoi saapua yhä useampia pyhiinvaeltajia. Makarios otti kaikki tulijat vastaan ystävällisesti. Hän ei tuominnut ketään vaan antoi jokaiselle sitä mitä tämä tarvitsi, toisille opettavaisen sanan, toisille rukouksen. Vieraita kunnioittaakseen hän tarjosi heille tilkan viiniä ja joi heidän kanssaan, mutta yksin jäätyään hän korvasi tämän siten, että oli kokonaan juomatta yhden päivän jokaista maistamaansa viinitilkkaa kohti.

Jos Makarios näki ihmisissä vikoja tai heikkouksia, hän ei välittänyt niistä eikä kertonut niitä eteenpäin vaan antoi kaiken peittyä rakkauteen. Näin hän oli samankaltainen kuin Jumala, joka suojelee rakkaudellaan koko maailmaa, niin hyvän- kuin pahantahtoisia. Tästä syystä Makariosta sanottiin ”maanpäälliseksi jumalaksi”. Hän rukoili kyynelin kaikkien, myös kadotukseen tuomittujen puolesta.

Eräänä päivänä Makarios löysi erämaasta pääkallon. Hän tyrkkäsi kalloa sauvallaan ja kysyi, kuka tämä oli. Kallo vastasi olleensa alueen epäjumalienpalvelijoiden pappi ja tuntevansa Makarioksen: ”Kun sinä säälit helvetissä olevia ja rukoilet heidän puolestaan, he saavat vähän lohtua.” Makarios kysyi, millaista tuo lohdutus oli. Kallo vastasi: ”Aina kun sinä osoitat sääliä meitä kohtaan, me saamme nähdä toistemme kasvot.” Näin rakkaus levisi Makarioksen kautta jopa kuoleman maailmaan.

Pyhä Makarios oli jonkin aikaa Antonios Suuren oppilaana. Palattuaan erämaahan Makarios alkoi ottaa ympärilleen oppilaita, ja näin häntä voidaan pitää Skiitan alueen luostarielämän perustajahahmona. Hänen ensimmäisten oppilaidensa joukosta nousi hengelliselle taivaalle monia kirkkaita tähtiä kuten abbat Mooses (28.8.), Sisoes (6.7.), Jesaja (3.7.), Sakarias (24.3.). Nämä ja monet muut suuret kilvoittelijat elivät omissa keljoissaan ja tekivät vuoden mittaan käsitöitä elättääkseen itsensä ja voidakseen antaa almuja. Työnteko auttoi myös kilvoittelussa velttoutta ja laiskuutta vastaan, ja näin heidän henkensä pysyivät valvovina.

Skiitan munkkien päämääränä oli pitää mielensä alituisesti Jumalassa puhtaan rukouksen avulla. He ravitsivat mietiskelyään resitoimalla Psalttaria ja muita Raamatun jaksoja niin paljon, että oppivat ne vähitellen ulkoa. Pyhään liturgiaan osallistuakseen veljien oli kuitenkin käveltävä Nitriaan yli 60 kilometrin matka polttavassa erämaassa. Tämä oli useimmille liikaa, ja niin pyhä Makarios neljänkymmenen vuoden iässä suostui pyhän Antonioksen kehotuksesta ottamaan vastaan papiksivihkimyksen.

Skiitan veljet saivat oman kirkon ja alkoivat kokoontua sinne lauantai-iltaisin viettämään kokoöistä vigiliaa, joka huipentui liturgiaan ja yhteiseen ehtoolliseen. Aamulla liturgian jälkeen he nauttivat yhteisen aterian, joka monille oli viikon ainoa. Keljoissaan he söivät vain kuivaa muonaa. Keskusteltuaan vapaamuotoisesti hengellisistä asioista he ottivat palmunlehtiä seuraavan viikon punontatyötä varten ja vetäytyivät keljojensa hiljaisuuteen.

Papiksivihkimyksen myötä Pyhä Henki antoi Makariokselle yltäkylläisesti armolahjoja: hän sai parantamisen, profetoinnin ja ajatusten erottelemisen lahjat. Kaksi kertaa hän herätti kuolleen eloon. Kumpikin ihme tapahtui tiettyä tarkoitusta varten: ensimmäisen kuolleista herättämisen avulla eräs murhasta syytetty voitiin osoittaa viattomaksi, toinen taas vakuutti erään harhaopin valtaan joutuneen kuolleiden ylösnousemuksesta.

Pyhän Makarioksen ja hänen oppilaidensa maine sekä pyhän Antonioksen opetukset houkuttelivat erämaahan pyhiinvaeltajia kaikkialta Egyptistä ja eri puolilta Rooman valtakuntaa. Näistä monet tahtoivat jäädä erämaahan elämään enkelielämää. Skiitan erämaa muuttui 300-luvun kuluessa hengelliseksi kaupungiksi, jossa oli satoja kilvoittelijoita. He kokoontuivat jumalanpalveluksiin neljässä eri kirkossa.

Oppilaiden ja pyhiinvaeltajien määrän kasvaessa pyhä Makarios muutti asuinpaikkaansa useita kertoja. Hän eli kauempana muista keljoista, vain kaksi oppilasta lähettyvillään. Hänen keljastaan johti maanalainen salakäytävä luolaan, jonne hän saattoi tarvittaessa vetäytyä täydelliseen hiljaisuuteen.

Kun Aleksandrian piispaksi tuli vuonna 374 areiolainen Lukios, ortodoksisia johtohahmoja alettiin vainota. Uusi piispa hyökkäsi myös pyhää Makariosta ja muita kuuluisimpia munkkivanhuksia vastaan. Nämä pakenivat Niilin suistoalueelle ja piilottelivat eräässä saaressa. Tämä koitui suureksi siunaukseksi kirkolle, sillä evakkoon joutuneet pyhät saivat monia pakanoita kääntymään kristityiksi. Aleksandriassa kansa protestoi ankarasti kirkon johtoa vastaan, ja pian vanhusten sallittiin palata erämaahansa.

Kun pyhä Makarios tunsi loppunsa lähenevän, hän vieraili oppilaidensa kanssa viimeisen kerran Nitriassa. Pian sen jälkeen tämä erämaan hengellinen isähahmo antoi sielunsa takaisin Herralle 90 vuoden ikäisenä. Hänen reliikkejään siirrettiin paikasta paikkaan 600-luvulla, kun muslimit valtasivat Egyptin. Nykyään ne ovat kuitenkin taas omalla paikallaan koptilaisessa Pyhän Makarioksen luostarissa, joka sijaitsee hänen kilvoittelupaikallaan. Pyhää Makariosta muistellaan nimeltä koptilaisen ja armenialaisen liturgian rukouksissa.

Pyhän Makarios Suuren nimissä on säilynyt suuri määrä kirjoituksia, joista suurin osa lienee kuitenkin lähtöisin Pohjois-Mesopotamian alueelta.[1] Riippumatta siitä, mistä kirjoitukset ovat peräisin, ne ilmentävät hyvin pyhän Makarioksen ja muiden varhaisten erakkomunkkien näkemyksiä ja kokemusmaailmaa.