Pyhät piispat Arkadios ja Nestor olivat Trimythuksen kaupungin piispoja. Vaikka Kyproksen saari oli täynnä epäjumalanpalvelijoita, he julistivat pelottomasti Kristuksen olevan todellinen Jumala. Jumalan armon avulla Arkadios ja Nestor käännyttivät monia pakanoita. He myös rakensivat useita kirkkoja. Jotkut pakanat kuitenkin vainosivat heitä. Piispat ajettiin maanpakoon, ja siellä he antoivat sielunsa Jumalan käsiin.

Pyhä Efraim syntyi 200-luvun lopulla Tonavan eteläpuolella. Hänen kristityt vanhempansa kasvattivat pojasta hurskaan kristityn. Nuorukaisena Efraim teki pyhiinvaellusmatkan Pyhälle maalle ja päätti jäädä sinne kilvoittelemaan. Hänet vihittiin papiksi ja hän palveli Pyhän haudan kirkossa, joka oli tuolloin juuri valmistunut.

Pyhiinvaeltajien määrän kasvaessa nähtiin tarpeelliseksi käyttää jumalanpalveluksissa useita kieliä. Efraim oli kielellisesti erittäin lahjakas: palveluksissa hän saattoi käyttää kreikkaa, latinaa ja syyriaa sekä traakialaisten bessien kieltä.¹ Jerusalemin patriarkka Germanos lähetti Efraimin lähetyspiispaksi. Efraim julisti evankeliumia nykyisen Romanian alueella Tonavan suulla ja Mustanmeren rannikolla asuneiden ihmisten luona. Hänet vihittiin Tomisin kaupungin piispaksi.

Piispa Efraim julisti sanomaa Kristuksesta menestyksellisesti. Monet skyytit, gootit ja daakialaiset kääntyivät kristinuskoon. Piispa myös osti vapaaksi orjia, jotka halusivat tulla kristityiksi. Lisäksi hän hautasi salaa vainoissa kuolleiden kristittyjen marttyyrien ruumiita. Hän rakennutti hautapaikoille puusta tai kivestä tehtyjä kirkkoja, joissa papit toimittivat pyhää liturgiaa, yleensä yöaikaan kaikessa hiljaisuudessa.

Keisari Diocletianuksen vainojen aikana vuonna 304 piispa Efraim pidätettiin ja hänet heitettiin vankilaan. Pakanat yrittivät saada hänet palvomaan epäjumalia. Pyhä Efraim kieltäytyi. Tämän vuoksi hänet mestattiin.

Pyhän marttyyripiispan ruumis heitettiin tunkiolle. Kerrotaan, että hänen pyhien reliikkiensä ylle ilmestyi samana päivänä kirkas valo, joka muistutti tähteä. Sanotaan myös, että kristityt tulivat salaa paikalle ja hautasivat hänet.

Krimillä sijaitsevaan Khersonekseen (ven. Herson, nyk. Sevastopol, Ukraina) perustettiin piispanistuin 300-luvun alussa. Paikka oli merkittävä, sillä se toimi alueella olevien roomalaissotilaiden tukikohtana. Alue sai piispoja Jerusalemista, jonka piispa pyhä Germanos (300–314) lähetti lähetyspiispoja levittämään kristinuskoa kaukaisille alueille, erityisesti Krimille sekä skyyttien asuttamille alueille Mustanmeren pohjoispuolelle.

Pyhät Basileios, Eugenios, Elpidios, Agathodoros, Aitherios sekä Kapiton olivat kaikki alueen piispoja 300-luvun alkupuolella. Heistä neljä ensin mainittua eli keisari Diocletianuksen hallituskaudella (284–305); Aitherios ja Kapiton vaikuttivat Khersoneksessa keisari Konstantinos Suuren aikana (306–337). Kaikki nämä kuusi pyhää piispaa tekivät lähetystyötä Mustanmeren länsi- ja pohjoispuolella Tonavalta Dnepr-joelle sekä Krimin niemimaalla. Kaikki he myös kärsivät marttyyrikuoleman.

Kun pyhä Basileios saapui Khersonekseen, hän alkoi heti puhua Kristuksesta. Hän kehotti paikallisia asukkaita luopumaan uskostaan vääriin jumaliin, nuhteli heitä moraalittomasta elämästä ja kehotti ottamaan vastaan evankeliumin. Pakanat raivostuivat Basileiokselle. He sanoivat, että piispa yritti tuhota heidän perinteensä. Pian he alkoivat hakata Basileiosta ja ajoivat hänet pois. Basileios vetäytyi Parthenosvuorella sijainneeseen luolaan. Siellä pyhä Basileios iloitsi kärsimyksistään Kristuksen tähden ja rukoili lakkaamatta vainoajiensa puolesta.

Samanaikaisesti Khersoneksessa sattui kuitenkin surullinen tapaus. Kaupungin päällikön poika oli kuollut. Pojan ruumis oli valmistettu hautajaisia varten ja pojan vanhemmat surivat tätä katkerasti. Yöllä poika kuitenkin ilmestyi vanhemmilleen unessa. Hän sanoi, että kaupungista karkotettu muukalainen oli kutsuttava takaisin, jotta tämä rukoilisi hänen puolestaan. Muukalainen oli pyhä Basileios.

Aamulla herättyään pojan vanhemmat alkoivat keskustella siitä, mitä heille oli tapahtunut, ja kävi ilmi, että kumpikin oli nähnyt saman unen. He kiiruhtivat pyhän miehen luo ja pyysivät tätä palaamaan kaupunkiin. Basileios seurasi vanhempia surutaloon ja pojan ruumiin äärelle. Hän rukoili pitkään pojan puolesta ja kaatoi pyhitettyä vettä tämän ruumiin päälle. Silloin poika nousi elävänä ylös. Ihme vakuutti monet evankeliumin totuudesta. Pojan vanhemmat, heidän talonväkensä, sukulaisensa ja tuttavansa alkoivat uskoa Kristukseen, ja niin heidät kaikki kastettiin.

Kaupungissa oli kuitenkin myös paljon niitä, jotka eivät uskoneet Kristukseen ja kovettivat sydämensä ihmeeltä. He eivät halunneet nähdä kristinuskon leviävän. Tämän vuoksi he tunkeutuivat yöllä piispa Basileioksen kotiin ja raahasivat hänet ulos keskellä yötä. He sitoivat piispan köysillä ja vetivät häntä köyden päässä kaupungin kaduilla ja toreilla. Häntä myös kivitettiin. Näin kärsien pyhä Basileios antoi sielunsa Herran käsiin. Hän sai marttyyrikruunun ensimmäisenä Khersoneksen piispoista vuonna 304. Hän kuoli samana päivänä kuin piispa Efraim (ks. ed.), joka oli lähetetty Jerusalemista yhtä aikaa hänen kanssaan.

Jonkin aikaa pyhän Basileioksen marttyyrikuoleman jälkeen Khersonekseen saapui kolme uutta lähetystyöntekijää. Piispat Eugenios, Agathodoros sekä Elpidios kylvivät alueella Jumalan sanaa ja tämän vuoksi he kärsivät marttyyrikuoleman. He saivat Jumalalta marttyyrien kruunun tasan vuosi pyhän Basileioksen kuoleman jälkeen.

Noin vuonna 330, keisari Konstantinos Suuren hallituskaudella, Khersonekseen valittiin jälleen uusi piispa nimeltään Aitherios. Koska hän tiesi paikallisten pakanoiden olevan erittäin vihamielisiä kristittyjä kohtaan, hän kävi Konstantinopolissa ja sai sieltä virallisen suojelusasiakirjan. Keisarillisessa ediktissä määrättiin, että pakanoiden oli poistuttava Khersoneksen kaupungista.

Aitherioksen aikana kaupunkiin rakennettiin ensimmäiset kristilliset kirkot. Hän paimensi hengellistä laumaansa rauhassa. Hän halusi kuitenkin kiittää henkilökohtaisesti keisaria tämän suojeluksesta ja lähti matkalle kohti Konstantinopolia. Matkalla pakanat kuitenkin ottivat piispan kiinni ja heittivät hänet Tonavaan.¹

Pyhän Aitherioksen kuoleman jälkeen Khersoneksen kaupunki oli jälleen ilman piispaa. Paikalliset kristityt pyysivät keisarilta uuttaa piispaa. Kaupunkiin lähetettiin piispa Kapiton. Kristityt ottivat hänet iloiten vastaan, mutta paikalla oli myös pakanoita. He tulivat Kapitonin luo ja pyysivät tätä todistamaan, että hänen julistamansa sanat Kristuksesta olivat tosia. Todistukseksi he vaativat, että Kapitonin tulisi astua tuleen. ”Jos selviät tulesta vahingoittumattomana, me tiedämme uskosi olevan tosi”, he sanoivat. Pakanat myös lupasivat kääntyä kristityiksi, jos Kapiton suostuisi tähän tulikokeeseen ja selviäisi.

Piispa Kapiton otti haasteen vastaan. Hän teki ristinmerkin ja astui tuleen. Jumalallinen voima suojeli häntä, ja hän astui ulos tulesta täysin vahingoittumattomana. Edes hänen vaatteensa eivät olleet palaneet. Kun pakanat näkivät tämän ihmeen, monet heistä kääntyivät kristityiksi, ja Kapiton kastoi heidät.

Tieto ihmeestä levisi myös ympäristöön, ja monet tulivat piispan luo saadakseen kasteen. Kapiton oli kaupungin piispana muutaman vuoden, ja kristittyjen lukumäärä kasvoi koko ajan. Kerran hänen ollessaan matkalla Konstantinopoliin, merellä nousi myrsky ja laiva rantautui Dneprjoen suulle. Siellä paikalliset pakanat ottivat Kapitonin kiinni ja hukuttivat hänet jokeen. Hänen marttyyrikuolemansa tapahtui 22. joulukuuta, mutta hänen muistoaan vietetään 7.3. yhdessä muiden Khersoneksen marttyyripiispojen kanssa.

Autuas Paavali oli vilpitön, hyväntahtoinen talonpoika 300-luvun Egyptissä. Hänellä oli hyvin kaunis mutta ilkeä ja huikentelevainen vaimo, joka petti häntä salaa. Kerran kun Paavali palasi odottamatta pellolta, hän löysi vaimonsa synninteosta toisen miehen kanssa. Hän hymähti vain: ”No niin, jos kerran asiat ovat näin, minä lähden pois ja ryhdyn munkiksi.” Miehelle hän sanoi: ”Pidä huolta hänestä ja hänen lapsistaan.”

Paavali kulki syvälle erämaahan pyhittäjä Antonios Suuren luo. Hän koputti tämän ovea ja pyysi saada ryhtyä munkiksi hänen ohjauksessaan. Antonios suhtautui torjuvasti: ”Olet liian vanha munkiksi. 60-vuotias ei pysty kestämään puutteellista elämää erämaassa. Palaa kotikylääsi tai mene yhteiselämäluostariin, missä toiset veljet auttavat sinua.” Sitten hän sulki ovensa eikä näyttäytynyt kolmeen päivään.

Kun Antonios aukaisi neljäntenä päivänä ovensa, Paavali oli yhä ulkopuolella ja kieltäytyi lähtemästä mihinkään muualle. Silloin Antonios heltyi ja sanoi hänelle: ”Jos olet kuuliainen ja toteutat kaiken, mitä sanon sinulle, voit pelastua täälläkin.”

Jätettyään Paavalin vielä joksikin aikaa ulos seisomaan Antonios toi hänelle liotettuja palmunlehtiä ja käski hänen punoa niistä köysiä hänen esimerkkinsä mukaan. Paavali teki työtä käskettyä. Antonios moitti hänen työtään ja käski hänen purkaa köyden ja punoa se uudelleen. Vastustelematta ja nöyrästi Paavali aloitti työnsä alusta. Illan koittaessa Antonios otti esiin kolme liotettua leipää. Koetellakseen uutta monta päivää paastonnutta noviisiaan hän alkoi lukea poikkeuksellisen hitaasti ruokailua edeltäviä kahtatoista psalmia. Sen jälkeen Antonios söi yhden leivän, mutta Paavalille hän tarjosi vielä toisenkin. Tämä kuitenkin kieltäytyi. ”Jos sinä, isä, syöt toisen, niin silloin minäkin syön”, hän sanoi. ”Yksi riittää minulle, olenhan munkki”, Antonios vastasi. ”Minullekin riittää yksi”, Paavali sanoi, ”sillä minäkin tahdon ryhtyä munkiksi.”

Abba Antonios koetteli Paavalin kärsivällisyyttä myös käskemällä hänen ensin nostaa vettä kaivosta ja kaataa se sitten maahan. Hän repi Paavalin vaatteen ja käski hänen paikata sen. Kun Antonios näki Paavalin kuuliaisuuden ja kärsivällisyyden ja havaitsi tämän seuraavan kaikessa innokkaasti hänen esimerkkiään, hän sanoi: ”Jos voit elää tällä tavoin joka päivä, jää tänne minun luokseni.” Paavali sanoi: ”Jos jotakin pahempaa kuin tämä tapahtuu minulle, en tiedä kestänkö sen. Mutta siitä, mitä tähän mennessä olen nähnyt, pystyn selviytymään helposti.” Seuraavana päivänä Antonios julisti hänelle iloisesti: ”Nyt sinä olet munkki!”

Joidenkin kuukausien kuluttua Antonios rakennutti Paavalille keljamajan jonkin matkan päähän sanoen: ”Munkkina sinun pitää olla myös yksin, että tottuisit taistelemaan demoneja vastaan.” Paavali asui urheasti yksin kokonaisen vuoden ja sai Jumalalta lahjaksi kyvyn tehdä ihmeitä sekä ajaa pois demoneja.

Kerran pyhän Antonioksen luokse tuotiin nuori mies, jossa asui pelottava ja herjaava riivaajahenki. Antonios sanoi, ettei hän pysty ajamaan sitä pois, koska hän ei ole saanut voimaa karkottaa suurimpia demoneja. Hän lähetti nuorukaisen Paavalin luo ja käski tätä karkottamaan riivaajan. Paavali rukoili palavasti apua Jumalalta, meni nuorukaisen luo, läimäytti tätä viitallaan selkään ja sanoi: ”Abba Antonios käskee sinun lähteä pois tästä ihmisestä.” Mutta demoni vain syyti miehen suulla herjauksia häntä ja Antoniosta vastaan. Silloin Paavali tuli ulos keljastaan keskipäivän kuumimpaan aikaan, asettui rukoilemaan paljaalle kalliolle ja sanoi Kristukselle yksinkertaiseen tapaansa: ”Tiedäkin, Herra, etten lähde tästä paikasta, en syö enkä juo, kunnes kuolen, jollet karkota demonia tästä luodustasi.” Silloin demoni kirkaisi: ”Lähden, lähden! Paavalin yksinkertaisuus karkottaa minut.” Poistuessaan nuorukaisesta se muuttui lohikäärmeen hahmoiseksi ja hukuttautui Punaiseen mereen.

Näin suuria sai aikaan nöyrä ja sävyisä Paavali. Kaikki isät erämaassa kunnioittivat häntä hänen yksinkertaisuutensa ja viattomuutensa tähden. Palveltuaan hyvin Herraansa hän siirtyi iankaikkisiin majoihin.

Pyhän Emilianuksen nimi maailmassa oli Victorinus. Hän oli syntyperältään roomalainen ja eli lähes koko elämänsä syntistä elämää. Vanhaksi tultuaan hän kuitenkin kääntyi Kristuksen puoleen ja katui tekojaan. Hän vetäytyi luostariin ja hänet vihittiin munkiksi nimellä Emilianus.

Pyhä Emilianus eli elämänsä viimeiset päivät nöyrästi Jumalaa palvellen. Hänen kuuliaisuutensa ja ankara paastonsa hämmästyttivät muita veljiä. He myös panivat merkille, että Emilianus meni öisin luostarin lähellä sijaitsevaan luolaan. Kerran luostarinjohtaja seurasi Emilianusta, ja löysi pyhän miehen luolasta rukoilemassa kyynelsilmin. Emilianusta ympäröi valo ja igumeni kuuli äänen, joka sanoi: ”Emilianus, sinun syntisi ovat anteeksiannetut.”

Luostarinjohtaja oli erittäin liikuttunut näkemästään. Seuraavan aamun aamupalveluksen jälkeen hän pyysi Emilianusta kertomaan kaikille veljille salaisuutensa. Emilianus totteli ja kertoi kaikille Jumalan suuresta armosta itseään kohtaan. Kertomuksen jälkeen luostarinjohtaja sanoi veljestölleen: ”Herra olisi voinut antaa hänen syntinsä anteeksi salassa, mutta meidän tähtemme Hän paljasti armonsa valossa ja äänessä, jotta voisimme nähdä Hänen armonsa katuvia syntisiä kohtaan.” Pyhä Emilianus vietti viimeiset päivänsä hengellisessä ilossa ja nukkui rauhassa kuolonuneen. Hänen elinaikansa ei ole tiedossa.

Pyhä Efraim oli kotoisin Tigrisjoen rannoilta Amidan kaupungista (nykyinen Diyarbakir Kaakkois-Turkissa). Hän oli ylimys, joka lähetettiin keisari Justinos Traakialaisen aikana (518–527) jälleenrakentamaan Antiokiaa sen jälkeen, kun kaupunki oli laajalti tuhoutunut historiansa pahimmassa maanjäristyksessä. Efraim oli poikkeuksellisen ymmärtäväinen, terävä ja aikaansaapa. Niinpä hänet valittiin keisarin esityksestä suoraan kaupunginjohtajasta Antiokian patriarkaksi, samaan tapaan kuin Milanon arkkipiispa pyhä Ambrosius (7.12.) tai Konstantinopolin patriarkka pyhä Nektarios (11.10.), jotka myös siirtyivät piispanistuimelle suoraan valtionhallinnosta.

Noihin aikoihin Antiokian kirkko oli jakautunut Khalkedonin dogman puolustajiin ja Severus Antiokialaisen johtamiin monofysiitteihin. Efraim oli taipumaton ortodoksisuuden puolustaja. Hän osoitti kirjoituksissaan, että pyhän Leon (18.2.) ja Khalkedonin kirkolliskokouksen Kristuksen persoonaa koskevat määritelmät eivät olleet ristiriidassa pyhän Kyrillos Aleksandrialaisen (9.6.) opetusten kanssa. Näin hän suurin ponnistuksin onnistui saamaan Khalkedonin puolustajille hyvän jalansijan Antiokian kirkossa, joka kuitenkin jakaantui pysyvästi kahtia 500-luvun alkupuolella. Monofysiitit sanoivat ortodokseja melkiiteiksi eli ”keisarilaisiksi”, koska nämä toimivat valtion suojeluksessa.

Tarinan mukaan eräs hereettinen pylväskilvoittelija ehdotti, että sekä Efraim että hän kulkisivat tulen läpi, ja oikeassa olisi se, joka säilyy palamatta. Pannen toivonsa Herraan patriarkka Efraim suostui ehdotukseen. Sytytettiin rovio, ja hän riisuen päällysviittansa astui tuleen viitta kädessään. Tuli sammui välittömästi ja jopa hänen viittansa säilyi vahingoittumattomina. Tämän nähdessään pylväskilvoittelija laskeutui alas pylväältään, ilmoitti luopuvansa Severoksen harhaopista ja pyysi tulla vastaanotetuksi pyhään yhteiseen ortodoksiseen ja katoliseen kirkkoon.

Pyhä Efraim kaitsi Antiokian kirkkoa 18 vuotta ja palautti kaupungin entiseen loistoonsa. Hän nukkui pois rauhassa vuonna 546.

Pyhä Laurentios syntyi Megaran kaupungissa, Attikassa, 1600-luvun alussa. Hänen vanhempansa olivat hurskaita kristittyjä nimeltään Demetrios ja Kyriake. He antoivat pojalleen nimen Lambros. Aikuistuttuaan Lambros meni naimisiin Basilike-nimisen naisen kanssa. Heille syntyi kaksi poikaa, joille he antoivat nimiksi Johannes ja Demetrios. Ammatiltaan Lambros oli maanviljelijä, mutta hän teki työtä myös muurarina.

Kun Lambros oli jo iäkäs mies, Jumalansynnyttäjä ilmestyi hänelle kolme kertaa öisessä näyssä. Jokaisella kerralla Jumalansynnyttäjä käski Lambrosta menemään Salamiksen saarelle ja rakentamaan sinne kirkon. Lambros kuitenkin oli epäileväinen, eikä tehnyt mitään. Silloin Jumalanäiti ilmestyi hänelle neljännen kerran. Tällä kertaa Jumalansynnyttäjä oli erittäin ankara. Neitsyt näytti Lambrokselle tarkan suunnitelman kirkosta ja luostarista, jotka Lambroksen tulisi rakentaa. Lambros päättikin lähteä heti matkaan, mutta hän ei päässyt rantaa pidemmälle. Myrskyävä meri esti häntä jatkamasta matkaansa.

Seisoessaan rannalla Lambros kuuli taivaasta äänen, joka käski häntä levittämään viittansa mereen. Tällä kertaa Lambros ei epäröinyt hetkeäkään. Hän totteli ääntä, ja hän sai matkata Salamiksen saarelle ihmeellisesti viittansa kannattelemana. Hän löysi helposti Jumalansynnyttäjän hänelle osoittaman paikan. Siellä oli vanhan kirkon rauniot. Niistä Lambros löysi Jumalanäidin ikonin. Silloin Lambros päätti hylätä kaiken maallisen. Hänestä tuli munkki ja hän sai nimen Laurentios. Hän suostutteli vaimonsa seuraamaan esimerkkiään ja ryhtymään nunnaksi. Kaiken omaisuutensa Laurentios käytti luostarin rakentamiseen.

Useita saaren asukkaita tuli auttamaan Laurentiosta rakennustyössä. Monista heistä tuli sittemmin munkkeja. Kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän suojeluksessa oleva yhteisö kasvoi nopeasti. Jumalansynnyttäjä antoi Laurentiokselle myös parantamisen armolahjan. Pyhä ei parantanut ainoastaan kristittyjä vaan myös muslimeja.

Kerran erään osmanihovissa olevan miehen vaimo oli erittäin sairas. Vaimo oli kuullut pyhästä Laurentioksesta. Hän pyysi aviomieheltään, että tämä sallisi pyhän miehen tulla heidän kotiinsa. Muslimi kuitenkin raivostui. Hän ei halunnut kristittyä munkkia kotiinsa. Hänen vaimonsa tila kuitenkin huononi ja vaimo oli jo kuolemaisillaan. Silloin jalosukuinen turkkilainen itse pyysi, että pyhä Laurentios tulisi heidän kotiinsa. Pyhä munkki saapui heti taloon ja rukoili vaimon puolesta. Jo seuraavana päivänä nainen voi paljon paremmin ja viikon kuluttua hän oli täysin terve. Kiitollisena vaimonsa parantamisesta mies palautti luostarille sieltä takavarikoitua omaisuutta.

Pyhän Laurentioksen luo tuli myös Kyriazes-niminen mies, joka ei nähnyt mitään. Kun sokea tuotiin pyhän läheisyyteen, hän vaipui tämän jalkoihin ja pyysi Laurentiosta rukoilemaan Jumalansynnyttäjää puolestaan. Laurentios liikuttui ja rukoili sokean puolesta kyyneleitä vuodattaen. Heti sokean miehen silmät avautuivat. Pyhä Laurentios ylisti Jumalaa ja Jumalansynnyttäjää. Kyriazes palasi iloiten kotiinsa.

Pyhä Laurentios paransi myös erään Georgios-nimisen miehen, jota oli jo 20 vuoden ajan kiusannut epäpuhtauden henki. Kun Georgios oli kuullut pyhän Laurentioksen rukouksien kautta tapahtuneista ihmeistä, hän päätti mennä pyhän munkin luo. Hänkin heittäytyi pyhän Laurentioksen jalkojen juureen ja pyysi esirukouksia. Laurentios rukoili ja riivattu mies vapautui kiusaajastaan.

Pyhä Laurentios sai luostarinsa valmiiksi vuonna 1682. Hänen elämäntapansa, hyveidensä ja ihmetekojensa sanotaan olleen sellaista suuruusluokkaa, ettei niitä voi täydellisesti kuvailla.

Pyhä Laurentios nukkui kuolonuneen 6. maaliskuuta 1707, vaikka hänen muistoaan vietetään vasta 7.3. Hänen kalloaan säilytetään Faneromenen luostarissa. Tästä kallisarvoisesta pyhäinjäännöksestä huokuu hyvää tuoksua. Reliikin äärellä on myös tapahtunut useita ihmeitä.

Pyhittäjämarttyyri Maria syntyi vuonna 1876 ja hänen sisarensa Matrona vuonna 1882 Varjukovkan kylässä Moskovan läänissä talonpoika Naum Groševin perheeseen. Nuoruudessaan sisarukset kävivät erään selvänäkijänä pidetyn vanhuksen luona Rjazanin läänissä ja kysyivät häneltä, miten heidän tulisi elää. Vanhus sanoi heille: ”Luostariin, luostariin…”. Vuonna 1909 sisarukset menivätkin kuuliaisuussisariksi luostariin, jossa he elivät aina siihen asti, kunnes luostari vallankumouksen jälkeen suljettiin. Sen jälkeen he palasivat kotiseudulleen Moskovan alueelle. He asettuivat asumaan pieneen puutaloon Tugolesin kylään Suurmarttyyri Paraskevan kirkon lähelle. Heillä oli vihannesmaa ja lehmä; he leipoivat kirkkoleipiä liturgian toimittamista varten, olivat kirkossa alttaripalvelijoina ja siivosivat kirkon. Muuna aikana he hankkivat lisätuloja tekemällä käsitöitä. Kyläläiset pitivät sisarista heidän ystävällisyytensä tähden.

Marraskuussa vuonna 1937 Suurmarttyyri Paraskevan kirkko suljettiin ja sen papisto pidätettiin. Siitä lähtien sisaret olivat piirikunnan ainoat kirkolliset ihmiset, jotka osasivat muistella kuollutta sukulaista psalttaria lukemalla ja ylipäätään opettaa uskonasioita, kirkollista elämää ja rukouksia.

Seuraavan vuoden alussa seutua kohtasi uusi pidätysten aalto. Pappeja ei enää juuri ollut vapaana, ja pidätykset kohdistuivat maallikkoihin. Kyläneuvoston puheenjohtaja suostui antamaan väärän todistuksen Mariasta ja Matronasta. Hän kirjoitti, että he suhtautuivat vihamielisesti neuvostovaltaan ja kommunistiseen puolueeseen, toimittivat kodeissa jumalanpalveluksia, houkuttelivat kolhoosin työntekijöitä juhlapäivinä lähimpään kirkkoon 15 kilometrin päähän, toivat heille uskonnollisia kirjoja ja kertoivat heille Jeesuksen Kristuksen syntymästä, maailman luomisesta, paratiisista ja viimeisestä tuomiosta.

Helmikuun 26. päivänä vuonna 1938 sisarukset pidätettiin sellaisella kiireellä, etteivät he ehtineet edes kunnolla pukeutua. Tutkintatuomari kuulusteli Mariaa:

– Kutsuitteko te yhdessä Matronan kanssa kotiinne kolhoosin naisia ja pidittekö jumalanpalveluksia erityisesti juhlapyhinä?

– Sellaista ei ole tapahtunut. Mutta joskus kolhoosin naiset ovat itse tulleet käymään luonamme, puhumaan jostakin tai hakemaan jotakin vainajaa varten, esimerkiksi kateliinan arkkuun pantavaksi. Minä itse luen psalttaria ja rukoilen vainajien puolesta.

– Kävittekö te itse kolhoosilaisten luona ja harjoititteko uskonnollisen propagandan ohella neuvostovastaista toimintaa pyrkien häiritsemään kolhoosin työtä?

– Tuossa tarkoituksessa en ole käynyt kolhoosilaisten luona, mutta joskus erityistapauksissa kävin lukemassa psalttaria. En kuitenkaan tee mitään myyräntyötä kolhooseja vastaan enkä ole arvostellut vallitsevaa valtaa.

– Muistatteko, miten marraskuussa yhdessä sisarenne Matronan kanssa toimititte kodeissa jumalanpalvelusta ja ilmaisitte tyytymättömyytenne neuvostovaltaa vastaan kutsuen bolševikkeja antikristuksiksi?

– Sitä en muista ja kiellän neuvostovastaiset lausunnot.

– Sanotte, ettette ole toimittaneet kotonanne jumalanpalveluksia ja kuitenkin etsinnässä talostanne löytyi jumalanpalveluskirjoja, ristejä, ehtoollisastioita, papinpukuja ja muita kulttiesineitä. Miksi ette puhu totta?

– Myönnän, että minulta löytyi mainittuja esineitä, mutta ne kuuluvat kirkolle. Ne ovat olleet minulla säilytettävänä papin pidätyksestä ja kirkon sulkemisesta lähtien, mutta minä ja sisareni emme ole toimittaneet palveluksia psalttarin lukemista lukuun ottamatta.

– Sanokaa, tunnustatteko syyllistyneenne neuvostovastaiseen toimintaan ja agitaatioon tarkoituksenanne vahingoittaa neuvostovaltaa ja kolhoosia?

– Ei, sitä en tunnusta.

Samalla tavoin kuulusteltiin sisar Matronaa.

– Kertokaa, mitä työtä olette tehneet asuessanne Tugolesin kyläkirkon vieressä? Onko luonanne käynyt kolhoosilaisia ja mistä olette keskustelleet?

– Jo kaksikymmentä vuotta minä ja sisareni Maria olemme avustaneet kirkossa jumalanpalveluksissa ja saaneet elantomme kirkon varoista. Luonamme on joskus käynyt kauempaa tulleita ihmisiä, jotka ovat jääneet yöksi. Mutta kolme kuukautta sitten kirkko suljettiin eikä yöpyjiä siksi enää ole. Olemme keskustelleet uskonnollisista asioista.

– Sanokaa, toimitatteko kotonanne jumalanpalveluksia ja keitä luonanne käy?

– Kotona emme pidä jumalanpalveluksia, mutta kolhoosilaisille ja muille vieraillemme olen kertonut Kristuksesta.

Kuuliaisuussisaret Maria ja Matrona tuomittiin kuolemaan ja heidät siirrettiin sisäasiainkomissariaatin vankilaan Moskovaan. Heidät telotettiin ampumalla Butovon ampumaradalla Moskovan laidalla ja haudattiin tuntemattomaan joukkohautaan.