Pyhän Gregorios Teologin (25.2.) nuorempi veli Kesarios syntyi vuonna 330. Hänen vanhempansa pyhä Gregorios Vanhempi (1.1.) ja pyhä Nonna (5.8.) kasvattivat hänet rakastamaan kristillisiä hyveitä. Hyvinä esikuvina olivat vanhemmat sisarukset – Gregorioksen lisäksi myös sisar Gorgonia (23.2.) on liitetty pyhien joukkoon. Veljensä tavoin myös Kesarios sai hyvän koulutuksen ensin Kappadokian Kesareassa, sitten Palestiinan Kesareassa ja lopuksi Aleksandriassa, missä hän saattoi loppuun matematiikan, astronomian, filosofian ja retoriikan opintonsa. Eniten hän innostui kuitenkin lääketieteestä, jossa tuolloin tutkittiin sekä ruumiillisten sairauksien vaikutusta sieluun että päinvastoin. On todennäköistä, että Kesarios tutustui Aleksandriassa pyhään Athanasios Suureen ja mahdollisesti tapasi myös pyhittäjä Antonioksen. Nämä kirkon tukipilarit epäilemättä hyödyttivät häntä suuresti esimerkillään.

Aleksandriasta Kesarios siirtyi Konstantinopoliin, jossa keisari Konstantios (337–361) otti hänet vastaan kunnianosoituksin ja teki hänestä hovilääkärinsä. Myös tämän seuraaja Julianus Luopio (361–363) arvosti häntä, ja hän olikin keisarin lähipiirissä ainoa kristitty, jota tämä ei lähettänyt karkotukseen. Julianus kohotti hänet arkkiatriksi eli valtakunnan johtavaksi lääkäriksi ja antoi julkiset varat hänen käyttöönsä. Kesarioksen perheenjäsenet olivat jo huolissaan peläten, että Julianuksen vaikutuksesta Kesarioskin luopuisi kristinuskosta. Pyhä Gregorios lähetti veljelleen kirjeen kehottaen häntä jättämään palatsin ja palaamaan kotiseudulleen. Perheen pelko oli kuitenkin turha. Kesarios jäi vielä pääkaupunkiin mutta vain voidakseen tukea vainottuja kristittyjä ja vaikuttaakseen itse keisariin. Mutta pian hän huomasi yrityksensä turhaksi, sillä Julianus etääntyi yhä enemmän kristinuskosta ja vaati lopulta lääkäriänsäkin luopumaan siitä luvaten hänelle palkaksi suuria kunnianosoituksia ja rikkauksia.

Tämän kuultuaan Kesarios tunnusti julkisesti koko hovin edessä, että hän on ja pysyy kristittynä tapahtui mitä tahansa. Sitten hän luopui asemastaan ja palasi Arianzokseen. Siellä hän asui kotitalossaan auttaen sairaita kaupunkilaisia.

Julianuksen kaaduttua sotaretkellä ja Valensin noustua valtaistuimelle (364–378) Kesarios palasi takaisin Konstantinopoliin. Valens nimitti hänet Nikean kaupungin varainhoitajaksi, missä asemassa hän toimi kuolemaansa asti. Hän alkoi heti huolehtia kaupungin puutteessa olevista asukkaista.

Askeettinen elämäntapa, kristittyjen vainon aiheuttamat koettelemukset sekä jatkuva huoli köyhistä ja kärsivistä lähimmäisistä olivat kuitenkin heikentäneet Kesarioksen terveyttä ja hän sairastui vaikeasti. Vähän ennen kuolemaansa hän joutui vielä kokemaan tuhoisan maanjäristyksen, joka raunioitti koko Nikean kaupungin. Hän itse hautautui romahtaneen talon alle, mutta kuin ihmeen kaupalla hänet löydettiin raunioista elävänä. Pelastumistaan hän piti Jumalalta tulleena merkkinä, minkä ansiosta hän päätti ottaa vastaan pappeuden. Kesarios ei kuitenkaan ehtinyt toteuttaa päätöstään, sillä kuolema korjasi hänet pois maaliskuun 10. päivänä vuonna 368.

Lyhyessä mutta sitäkin liikuttavammassa testamentissaan pyhä Kesarios jätti koko omaisuutensa köyhille. Hänet haudattiin Arianzokseen hautaan, joka oli alun perin louhittu hänen vanhempiaan varten. Hautajaisissa pyhä Gregorios piti puheen, jota alettiin myöhemmin pitää hautajaispuheiden esikuvana. Gregorios muisteli ensin edesmenneen veljensä hyviä töitä, osoitti sitten sanansa heidän sureville vanhemmilleen, ja kolmanneksi hän kehotti läsnä olleita ylenkatsomaan tämän katoavaisen maailman turhuuksia ja kilvoittelemaan saadakseen periä iankaikkiset hyvyydet.

Pyhä Pacianus syntyi luultavasti 300-luvun alussa Barcelonassa varakkaaseen perheeseen. Hän sai perusteellisen koulutuksen, mikä näkyy hänen latinankielisen kirjallisuuden tuntemuksessaan. Pacianus oli naimissa ja hänelle syntyi poika, Flavius Dexter. Poika työskenteli myöhemmin keisari Teodosioksen hovissa sekä Honorioksen kuninkaallisen henkivartioston päällikkönä. Flavius Dexter myös kirjoitti teoksen Historia Omnimoda. Vaimonsa kuoleman jälkeen, noin vuonna 363, pyhästä Pacianuksesta tuli Barcelonan piispa.

Piispa Pacianus tuli erityisesti tunnetuksi teologisista kirjoituksistaan, joissa hän opetti uskovia varomaan harhaoppeja ja pysymään uskollisena kirkon traditiolle. Hän varoitti laumaansa erityisesti areiolaisuudesta ja novatiolaisuudesta.

Novatiolaisuuden harhaoppia vastaan Pacianus kirjoitti erityisen teoksenkin, mutta häneltä on säilynyt myös kaksi kirjettä, jotka on osoitettu novatiolaiselle nimeltään Sympronian. Sympronian oli aloittanut kirjeenvaihdon Pacianuksen kanssa ja kirjoitti, että kirkon ei tulisi sallia katumusta ja synninpäästöä kasteen jälkeen tehdyille synneille.

Vastauskirjeissään Pacianus oli samaa mieltä Sympronianin kanssa siitä, että kenenkään ei tulisi tehdä syntiä kasteen jälkeen. Pyhä Pacianus kuitenkin painotti Jumalan armeliaisuutta: Herra ottaa vastaan katuvat syntiset. Hän kirjoitti, ettei kirkko ole synnittömien ihmisten elitistinen kokous: kirkkoon kokoontuvat nöyrät. Katumuksesta pyhä Pacianus totesi, että kristityn piti hävetä synnin tekemistä mutta ei katumusharjoituksia.

Kirjoituksissaan Pacianus korosti kirkon katolisuutta, mikä hänelle merkitsi, että kirkko omistaa uskon yhteyden ja on kaikkialla täydellisesti kuuliainen Jumalalle. ”Etunimeni on Kristitty, mutta sukunimeni on Katolinen. Kristitty sijoittaa minut tiettyyn luokkaan, Katolinen antaa minulle tietyn luonteen”, Pacianus kirjoitti. Häneltä on myös säilynyt opetuspuhe kasteesta sekä kirjoitus, joka kehottaa katumukseen. Pyhä Pacianus eli iäkkääksi ja nukkui rauhassa kuolonuneen vuonna 390.

Abd al-Masih syntyi Etelä-Arabian Najranissa 600-luvun lopulla, jolloin kyseisellä alueella oli vielä kristittyjä. Nimi on arabiaa ja tarkoittaa ”Kristuksen palvelijaa”. Hän ajautui kuitenkin pois kristittyjen yhteydestä ja liittyi rosvojoukkioon. Abd al-Masih hylkäsi uskontonsa kokonaan ja kääntyi muun joukon tapaan muslimiksi. Kolmetoista vuotta rosvojoukossa liikuttuaan hän kuuli Libanonin Baalbekissä kristityn papin puhuvan Kristuksen sanoista: ”Joka rakastaa isäänsä tai äitiään enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias.”  Armo kosketti Abd al-Masihin sielua, ja hän päätti palata Kristuksen seuraajaksi.

Abd al-Masih lähti kristittynä pyhiinvaeltajana Jerusalemiin. Siellä patriarkka Johanneksen (705–736) kanssa keskusteltuaan hän vihkiytyi munkiksi Pyhän Sabbaksen (Mar Saba) luostarissa. Viiden vuoden kuluttua Abd al-Masih siirtyi jatkamaan kilvoitteluaan Siinain vuorelle.

Kerran Abd al-Masih pistäytyi Ramlan kaupungin moskeijassa ja kertoi olevansa kristitty, joka oli välillä ollut muslimi mutta palannut sitten oikeaan uskoon. Hän sanoi, että hänet löytäisi tarvittaessa Pyhän Georgioksen kirkosta. Raivostuneet muslimit tahtoivat surmata hänet, mutta Jumalan armosta hän katosi heidän näkyvistään, vaikka seisoi koko ajan heidän edessään. Abd al-Masih lähti kohti Edessaa, jossa hän rukoili Kristuksen käsittätehdyn kuvan edessä.

Kun Abd al-Masih palasi Siinaille, luostarin johtaja oli kuollut ja hänet valittiin tämän seuraajaksi. Kun hän myöhemmin igumenina vieraili Ramlassa, eräs hänen entisistä rosvokumppaneistaan tunnisti ja ilmiantoi hänet. Abd al-Masih vietiin kuulusteltavaksi. Hän kertoi täysin avoimesti kääntymyksistään. Abd al-Masihia vaadittiin palaamaan islamiin, mutta hän kieltäytyi ja teki avoimesti pilaa muslimien uskonnosta. Hänet tuomittiin kuolemaan ja surmattiin mestaamalla.

Pyhittäjämarttyyri Abd al-Masihin ruumis heitettiin syvään kaivantoon. Yhdeksän kuukautta myöhemmin kristityt kaivoivat salaa hänen reliikkinsä ylös, jolloin niiden huomattiin hohtavan valkoista valoa. Reliikit asetettiin Pyhän Georgioksen kirkkoon Lyddaan. Pyhän Abd al-Masihin kuolinpäivästä ei ole tietoa, mutta hänen muistoaan alettiin viettää maaliskuun yhdeksäntenä. Hänen muistonsa on säilynyt ainoastaan arabiankielisissä Synaksarioneissa.

Pappismarttyyri Sergei syntyi diakoni Pavel Lebedevin perheeseen Moskovassa vuonna 1875. Perheellä oli tiivis hengellinen yhteys diakoni Feodor Solovjeviin, tulevaan Zosimovin luostarin skeemapappismunkki Aleksiin (19.9.). Sergei opiskeli pappisseminaarissa, meni naimisiin ja vuonna 1898 hänet vihittiin papiksi Novodevitšin nunnaluostarin kirkkoon. Papintyön ohella hän toimi pyhäkoulun opettajana. Vuonna 1901 hänen vaimonsa Sofia kuoli äkillisesti ja isä Sergei jäi kolmevuotiaan poikansa Boriksen huoltajaksi. Hänen kaksi sisartaan ja hänen äitinsä Maria muuttivat asumaan hänen luokseen ottaen tehtäväkseen pojan kasvattamisen.

Vaimonsa kuoleman jälkeen isä Sergei meni Zosimovin luostariin kysymään rippi-isältään Aleksilta, voisiko hän jatkaa pappina naisluostarissa, joissa tuohon aikaan palveli etupäässä naimisissa olevia pappeja, vai olisiko hänen parempi siirtyä muualle. Isä Aleksi sanoi hänelle: ”Jää luostariin. On parempi elää kyyhkysten kuin susien parissa.”

Pappismunkki Aleksi auttoi isä Sergeitä muutenkin selviytymään vaimon menetyksestä. Kerran he sattuivat olemaan yhtä aikaa Sergein Pyhän Kolminaisuuden lavrassa. Pitkän keskustelun päätteeksi he jäivät yöksi rukoilemaan luostarin pääkirkkoon. Aamun koittaessa vähän ennen puoliyöpalveluksen alkua isä Aleksi avasi pyhittäjä Sergei Radonežilaisen pyhäinjäännösarkun ja antoi Sergein suudella pyhäinjäännöksiä. Tämä kunnioitti niitä kyyneleet silmissä ja väistyi sivummalle hartaan rukoustunteen vallassa. Isä Aleksi kysyi, mitä hän oli tuntenut suudellessaan reliikkejä, mihin Sergei vastasi: ”Minusta tuntui, kuin olisin painanut kasvoni kukkivaan ruusupensaaseen, ja ilo täytti sieluni.” ”Saat olla onnellinen”, isä Aleksi sanoi, ”sillä vain harvat saavat kokea jotain sellaista”.

Tuon tapauksen jälkeen isä Sergein elämässä alkoi uusi vaihe. Hengellinen työskentely, jumalanpalvelukset, rukous, kirkkoisien kirjoitusten tutkiminen sekä papintehtävät ja uskonnonopetus täyttivät hänen päivänsä. Äitinsä pyynnöstä hän lupasi olla vihkiytymättä munkiksi niin pitkään kuin tämä eläisi. Isä Sergein hengellisyys ja harras palvelutapa pantiin merkille. Hän sai tehtäväkseen opettaa vastavihittyjä pappeja, joita lähetettiin Novodevitšin luostariin harjoittelemaan hänen ohjauksessaan. Hänen saarnansa ja opetuspuheensa kokosivat suurin joukoin kuulijoita. Vuonna 1920 hän sai rovastin arvon.

Keväällä 1922 isä Sergei pidätettiin ensimmäisen kerran kirkon kalleuksien takavarikoinnin vastustamiseen liittyvässä oikeusjutussa. Häntä syytettiin kuulumisesta rikolliseen, patriarkka Tiihonin johtamaan yhteisöön ja kansan kiihottamisesta neuvostovaltaa vastaan. Seuraavana vuonna hänet vapautettiin. Novodevitšin luostari oli suljettu ja hän alkoi palvella seurakuntapappina.

Vuonna 1931 seurasi toinen pidätys. Isä Sergeitä syytettiin vastavallankumouksellisesta toiminnasta sillä perusteella, että hänen kuvansa oli julkaistu New York Times -lehdessä. Kuvassa isä Sergei oli Novodevitšin luostarin pihalla siunaamassa seurakuntalaisia. Kuvatekstissä hänen todettiin olevan yksi velvollisuutensa rehellisesti suorittavista papeista. Hänet tuomittiin kolmeksi vuodeksi karkotukseen. Ensimmäisessä karkotuspaikassa Velikij Ustjugissa elämä ei ollut kohtuuttoman raskasta. Sieltä hänet kuitenkin siirrettiin toisten pappien kanssa erääseen kylään ja lopulta aivan syrjäseudulle. Omaisilleen lähettämässään kirjeessä hän nimitti viimeistä siirtoa ”kävelyksi, johon liittyi täydellinen pidättyminen ruoasta ja levosta”. Joutilaisuutta välttääkseen isä Sergei kirjoitti karkotuspaikastaan paljon kirjeitä. Yhdessä toisten karkotettujen pappien kanssa hän toimitti jumalanpalveluksia talossa, jossa asui, ja tutki jatkuvasti Raamattua.

Karkotusajan päätyttyä isä Sergei palasi Moskovaan. Hän toimi jonkin aikaa patriarkan viranhoitajan sijaisen metropoliitta Sergein sihteerinä, minkä toimen hän sai pystyäkseen elättämään äitinsä ja kaksi sisartaan. Samalla hän palveli pappina eräässä Moskovan alueen kirkossa.

Tammikuussa 1938 häntä tultiin jälleen pidättämään. Hän hyvästeli äitinsä kumartumalla maahan tämän edessä ja sanoi: ”Äiti, emme enää tapaa tässä elämässä.” Oikeudenkäynnissä häntä syytettiin väärien todisteiden nojalla vastavallankumouksellisesta toiminnasta ja tuomittiin kuolemaan. Tuomio pantiin toimeen Butovon ampumakentällä Moskovan lähellä. Isä Sergei haudattiin tuntemattomaan joukkohautaan.

Pyhä apostoli Hermes kuluu Kristuksen lähettämän 70 opetuslapsen joukkoon. Hän oli apostoli Paavalin (29.6.) oppilas. Joidenkin tietojen mukaan hän nukkui rauhassa kuolonuneen ilmeisesti ensimmäisellä vuosisadalla, mutta toisten mukaan hän kärsi marttyyrikuoleman. Jotkut ovat myös yhdistäneet hänet Dalmatiassa sijaitsevaan Salanon (Spalato) kaupunkiin, jossa hän saattoi olla piispana pyhän apostoli Tituksen jälkeen. Kaikki tiedot ovat kuitenkin erittäin epävarmoja. Tänään muisteltava apostoli ei kuitenkaan ole se apostoli Hermas (5.11.), jonka pyhä apostoli Paavali (29.6.) mainitsee kirjeessään roomalaisille (16:14).

500-luvun lopulla syntynyt pyhä Felix oli kotoisin Burgundista, Galliasta. Hän sai siellä myös koulutuksensa. Hänet vihittiin piispaksi ja lähetettiin Canterburyn arkkipiispa Honoriuksen luo. Kun kristitystä Sigebertistä vuonna 631 tuli Itä-Anglian hallitsija, arkkipiispa Honorius lähetti piispa Felixin lähetystyöhön Itä-Angliaan (nyk. Norfolkin, Suffolkin ja Cambridgen alueet).

Samana vuonna Suffolkin rannikolla sijaitsevaan Dunwichiin saatiin piispanistuin. Siitä tuli keskus, josta pyhä Felix aloitti ilosanoman julistuksensa. Hallitsija Sigebertin avulla pyhä piispa perusti pojille koulun, jonka opettajat olivat Canterburysta. Sohamiin hän perusti luostarin. Seitsemäntoista vuoden ajan pyhä Felix uurasti ja levitti evankeliumia Itä-Anglian alueella. Pyhän Felixin aikakaudella irlantilainen vaeltajamunkki pyhä Fursey (16.1.) perusti luostarin Burgh Castlen linnoitukseen, joka sijaitsi Suffolkin Cnobheresburgissa.

Pyhä Felix kuoli vuonna 647 tai 648 Dunwichissa, jonne hänet myös haudattiin. Myöhemmin hänen reliikkinsä siirrettiin Sohamiin, mutta vuonna 971 reliikit siirrettiin Ramseyn luostariin, Huntingdonshireen. Pyhän mukaan on nimetty Suffolkissa sijaitseva Felixstowen kaupunki sekä Yorkshiren Felixkirk.

Pyhä Paavali oli Plusiaksen (Prusias) piispana Vähän-Aasian Bityniassa, kun ikoninraastaja keisari Teofilos (829–842) aloitti kuvainpuolustajien vainot. Kuvainraastajat eivät ainoastaan kieltäneet ikonien kunnioittamista, vaan he myös tuhosivat pyhiä ikoneita.

Pyhä piispa raivostui nähdessään kuvainraastajien korvaavan kirkkojen ikonit kukkakuvioilla ja eläinhahmoilla. Hän alkoi moittia heitä ja puolustaa kuvia sellaisella innolla, että hänet karkotettiin Bityniaan Olymposvuorelle. Alueella asui ennestään paljon kilvoittelijoita, jotka olivat pyhien kuvien kunnioittamisen puolustajia.

Piispa Paavali sairastui vakavasti ja hänelle nousi korkea kuume. Kahteentoista päivään hän ei pystynyt nukkumaan eikä syömään. Munkit kutsuivat paikalle alueella vaikuttavan pyhittäjä Pietarin (3.1.), joka oli tunnettu ihmeteoistaan. Pyhittäjä Pietari paransi Paavalin kuumeesta. Pyhä Paavali nukkui rauhassa kuolonuneen ennen kuin vainot päättyivät, vuosien 833–843 välisenä aikana.

Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen eli Ivan Vasilinpoika Karhapää syntyi heinäkuun 13. päivänä vuonna 1884 Joensuun ja Ilomantsin välillä sijaitsevassa Sonkajanrannassa. Alueen ortodoksit kuuluivat tuolloin Ilomantsin seurakuntaan. Perheeseen kuuluivat isä Vasili ja äiti Anastasia, nuorempi veli Jaakko ja kaksi velipuolta Feodor ja Ilja. Aikuiseksi tultuaan Johannes avioitui ja hänelle syntyi kaksi poikaa. Esikoinen Sergei kuoli jo alle vuoden ikäisenä, mutta Aleksi varttui aikuiseksi. Ensimmäisen vaimon kuoltua Johannes avioitui toistamiseen. Perhe asui Nissilän tilalla yhdessä Johanneksen isän Vasilin kanssa. Tilan toista puolta viljeli Johanneksen veli Jaakko.

Johannes omaksui jo nuorena syvän ortodoksisen uskonvakaumuksen. Hänestä kasvoi lempeä ja hyväntahtoinen, mutta määrätietoinen ja komeasta ulkomuodostaan tunnettu nuori mies, jonka elämänvalintoja ohjasi luottamus Kristukseen ja kirkkoon. Johannes tunnettiin hyvänä puhujana, joka avasi kuulijoille ymmärrettävällä tavalla ortodoksista uskoa ja elämäntapaa.

Luja ja vilpitön usko sai Johanneksen etsimään oman elämänsä suuntaa aikana, jolloin Venäjän keisarikuntaan kuuluvassa Suomen suuriruhtinaskunnassa elettiin kiihkeää murroskautta. Ortodoksien asema oli hankala, sillä kirkon usko liitettiin usein venäläisyyden uhkaan. Protestanttisten tahojen tekemä käännytystyö yltyi vuonna 1906, kun lainsäädäntö avasi mahdollisuuden kirkkokunnan vaihtamiseen. Kirkko alkoi kohentaa ortodoksista kansanopetusta.

Ortodoksien muuttuneeseen asemaan kiinnitti huomiota myös 20-vuotias Johannes, jonka aktiivisen toiminnan tuloksena Sonkajanrantaan perustettiin Oikeauskoiskirkollinen nuorisoseura, joka toimi pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunnan alaosastona. Seura kokoontui veljesten kotitalossa, ja Johannes toimi itse sen puheenjohtajana. Yksi talon huoneista muutettiin väliaikaiseksi pyhäköksi, jossa oli vaatimaton ikonostaasi ja kyntteliköt. Lisäksi perustettiin oma lainakirjasto. Päätoimintamuotona olivat kirkkolauluharjoitukset, jotka saivat innostuneen vastaanoton alueen asukkaiden keskuudessa. Seurasta tuli pian malliesimerkki muille.

Vuonna 1906 Johannes kirjoitti Viipurin ja Suomen arkkipiispa Sergeille (1905–1917) seuran nimissä kirjeen, jossa hän teki ehdotuksia ortodoksien hengellisen elämän kehittämiseksi. Pian tämän jälkeen arkkipiispa antoi siunauksensa ortodoksisen kirkkokoulun perustamiseen yhteistyössä vuonna 1907 perustetun Karjalan Veljeskunnan kanssa. Veljeskunnan koulut olivat kirkollisia eivätkä edustaneet silloisessa poliittisessa tilanteessa pelättyjä ja epäluuloja herättäneitä Venäjän ministeriökoulujen venäläistämispyrkimyksiä.

Sonkajanrantaan saatiin veljeskunnan tuella vuonna 1908 oma ortodoksinen koulu ja koulutalo. Opetuskielenä oli suomi. Koulu menestyi ja laajeni neliluokkaiseksi vuoteen 1911 tultaessa. Köyhät ja kauempaa saapuvat oppilaat saivat asua ja ruokailla koululla. Opetus-, valistus- ja juhlatilaisuuksia järjestettiin myös aikuisväestölle.

Johannes toimi Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunnan sisälähetystyössä Ilomantsissa ja hieman myöhemmin katekeettana Karjalan Veljeskunnan alaisuudessa. Hän kierteli yksin ja toisinaan Valamon luostarin pappismunkki Isaakin kanssa myymässä painokuvia ja kirjallisuutta. Johannes piti myös suosittuja hengellisiä tilaisuuksia.

Vuonna 1914 Viipurin hengellinen konsistorio nimitti itseoppineen Johanneksen valtion kustantamaan uskonnonopettajan virkaan. Opetusalue kattoi melkein koko silloisen Kuopion läänin ja Kuopion seurakunnan alueet. Alue oli laaja, sillä siihen kuului Kuopion seudun lisäksi Pohjois-Karjala. Koulutyöhön siirtymisen jälkeen Johannesta alettiin nimitellä valheellisesti valtiovallan nuuskijaksi.

Solvaaminen oli alkanut kuitenkin jo aiemmin. Jo vuonna 1910 Pohjois-Suomessa ilmestynyt lehti Perä-Pohjolainen antoi ymmärtää Johanneksen ja hänen isänsä kannattavan Venäjän Suomi-vastaista politiikkaa ja kirjoitti heidän olevan ”surkeita olentoja suomalaisiksi”. Näin Johanneksen nimi tuli tunnetuksi eri puolilla maata.

Vuonna 1914 Sonkajanrannan koulun tilanne vaikeutui, kun sen pitkäaikainen tukija piispa Kiprian kuoli yllättäen ja veljeskunnan toiminta lamaantui. Johanneksen aloittama työ kantoi kuitenkin hyvää hedelmää, sillä jo seuraavana vuonna pietarilainen kauppias Nesterov lahjoitti 10 000 ruplaa yksityisen kirkon rakentamiseksi koulun tarpeita varten. Kirkon piirustukset laati Valamon luostarin munkki Gennadi. Kirkko vihittiin syksyllä 1915 ja pyhitettiin profeetta Hannan muistolle. Juhlaan osallistui arkkipiispa Sergein johdolla lukuisa joukko Valamon luostarin veljestöä, seurakuntapapistoa ja maallikoita. Johannes piti juhlapuheen kirkon vihkimisen jälkeen.

Kirkon johto piti Sonkajanrantaa ortodoksisuuden mallikylänä. Vastustajien mielestä kylä ja koulu edustivat venäläistämispyrkimyksiä. Johannekselle myönnettiin esimerkillisen kirkollisen ja sivistyksellisen toimintansa vuoksi lukuisia huomionosoituksia. Johanneksen vilpitön usko ja sen mukainen toiminta ärsyttivät kaikkein kiivaimpia vastustajia, jotka alkoivat levitellä uusia ilkeämielisiä huhuja. Erityisen raskauttavana pidettiin sitä, että Johannes oli vuonna 1912 vastaanottanut yksityisesti kotonaan tuolloin yleisesti vihatun kenraalikuvernööri Frans Seynin. Vierailullaan Seyn kehotti Johannesta anomaan valtiovallalta varoja, joilla kylälle voitaisiin rakentaa kunnollinen tie. Tämä lisäsi entisestään ärtymystä Johanneksen vastustajissa. Syytökset kärjistyivät, kun venäläistämiskouluina pidetyt koulut suljettiin pian Venäjän vallankumouksen jälkeen vuonna 1917. Johannesta alettiin nimitellä yhä kiivaammin sekä tsaarivallan kätyriksi ja nuuskijaksi että bolsevikiksi. Hänen vaikutusvaltansa väitettiin ulottuvan jopa ortodoksisten pappien nimityksiin.

Vuoden 1917 aikana Karjalan Sanomissa julkaistuissa pilkkakirjoituksissa Johannesta nimiteltiin isänmaataan vastaan vehkeileväksi pimeäksi voimaksi. Myös Johanneksen herätys- ja lähetysmatkoja sekä hänelle myönnettyjä huomionosoituksia pilkattiin. Johanneksen väitettiin kylväneen vihaa ja erimielisyyttä Karjalan väestöön, joka ei vastustajien mukaan ollut selvillä uskonnostaan ja kansallisuudestaan. Johannesta nimiteltiin venäläistämistyön tiukaksi ja häikäilemättömäksi edistäjäksi, joka tahtoi johtaa suomalaiset Venäjän alaisuuteen. Pilkka kohdistui myös Johanneksen ortodoksiseen uskoon, sillä hänen väitettiin pitävän itseään marttyyrina ja aiheuttavan pelkoa paikallisessa väestössä. Hänen kerrottiin myös pilkkaavan uskoa ja pyhiä asioita ja tällä tavoin petkuttavan yksinkertaisia ihmisiä. Johanneksen lisäksi syytökset kohdistuivat myös hänen isäänsä ja veljeensä.

Syytösten lisääntyessä viranomaisilta alettiin vaatia yhä voimakkaampia toimenpiteitä Johannesta vastaan, jotta hän ei voisi enää jatkaa toimintaansa, joka vastustajien mukaan oli uskonnon varjolla harjoitettua poliittista toimintaa ja viranomaisten harhauttamista. Johannes itse vaikeni eikä yrittänyt puolustautua tai vastata herjakirjoituksiin.

Sonkajanrannan ortodoksit tukivat Johannesta ja kylän koulua, mutta pääsiäisen alla vuonna 1917 vastustus nousi esiin myös ortodoksien keskuudessa. Tällöin pidetyssä kokoontumisessa Ilomantsin ortodoksisen väestön kokous tuomitsi Johanneksen ja Sonkajanrannan koulun toiminnan epäkansalliseksi sorroksi, johon oli sekoitettu uskontoa. Kokouksessa vaadittiin Johanneksen erottamista luottamustehtävistä ja kirkkoneuvoston jäsenyydestä. Myös Joensuun ortodoksisen seurakunnan kokous paheksui Johanneksen toimintaa. Syksyn tullessa Johannes menetti kirkollisen esivallan tuen ja hänet erotettiin virastaan.

Maaliskuussa 1918, kunniallisen ja eläväksitekevän ristin kumartamisen sunnuntain jälkeen, Johannes ja hänen veljensä Jaakko saivat määräyksen tulla valkoisen armeijan kutsuntoihin Tuupovaaran kansakoululle. Siellä veljekset pidätettiin ilmiannon perusteella. Perimätiedon mukaan toinen pidättäjistä löysi Johanneksen takin taskusta kouluopetukseen tarkoitetun matkaikonin. Mies polki ikonin maahan, kirosi ja totesi, ettei Johannes enää tarvitsisi sitä. Sitten veljeksiä lähdettiin kuljettamaan kohti Joensuuta. Johannes sai kuitenkin vielä vierailla omassa kodissaan. Siellä hän siunasi alle vuoden ikäisen kummityttönsä ja itsensä ristinmerkillä ja pujotti tytön kaulaan oman kultaisen kasteristinsä.

Kotona käynnin jälkeen veljesten matka jatkui aseen piippu niskaa vasten kohti Joensuuta, jonne oli alettu koota punaisia, punaisiksi epäiltyjä sekä vangiksi jääneitä venäläisiä sotilaita ja muita epäilyksenalaisia, joiden joukkoon nyt myös Johannes ja Jaakko luettiin. Matkalla pysähdyttiin eräässä lähitalossa, jossa Johannes totesi talon emännälle elinpäiviensä olevan luetut. Joensuussa miehet vietiin kaupungintalon kellariin muiden vankien joukkoon.

Tilanne oli uhkaava, sillä Joensuussa oli sisällissodan vuoksi paljon halukkuutta laajoihin ja ankariin rankaisutoimiin. Sotilaspiiri joutui hillitsemään teloitusten toimeenpanoa, joka tapahtui sattumanvaraisesti, usein viinan voimalla ja ilman oikeudenkäyntiä. Näin tapahtui myös Johanneksen kohdalla. Vuoden 1918 huhtikuun taitteessa Johannes kuljetettiin kaupungintalon kellarista yhdessä muiden sinä päivänä surmattavien kanssa Joensuun Siilaisten kaupunginosaan, jossa teloitukset pantiin täytäntöön. Surmattavat komennettiin riviin ja viisi teloittajaa ampuivat yhteislaukauksen. Perimätiedon mukaan Johannes ei saanut surmaansa heti, minkä vuoksi ammuttiin uusi yhteislaukaus. Tämän jälkeen ammuttiin luultavasti varmistuslaukaus lähietäisyydeltä. Johannes oli kuollessaan 33-vuotias. Hautakiveen merkityn päivämäärän mukaan Johannes surmattiin huhtikuun 8. päivänä. Jaakko vapautettiin joidenkin kuukausien päästä.

Johanneksen vaimo Anna yritti saada haltuunsa miehensä ruumiin, mutta virallinen lupa siihen saatiin vasta kuukausien päästä. Johannes tunnistettiin villasukkien raitojen perusteella. Johannes haudattiin Ilomantsin Kokonniemen hautausmaalle. Hautaukseen osallistui suuri joukko ortodokseja ja luterilaisia.

Herjapuheet ja kirjoitukset Johannesta vastaan jatkuivat vielä teloituksen jälkeenkin. Johanneksen hautaan kohdistui ilkivaltaa. Joidenkin tietojen mukaan kivi heitettiin kahdesti järveen. Lopulta kivi valettiin sementtijalustaan. Johannekselle kuulunutta esineistöä tuhottiin pelon vuoksi, mutta osa esineistöstä säilyi sonkajanrantalaisiin koteihin piilotettuna. Sonkajanrannan ortodoksien yhtenäisyys joutui koetukselle seuraavina vuosikymmeninä Johannekseen liitettyjen epäluulojen vuoksi. Yhtenäisyyttä vahvistivat jumalanpalvelukset, joita pidettiin pyhän Johanneksen rakennuttamassa kirkossa.

Nykyään Profeetta Hannan kirkko on yksi Joensuun ortodoksisen seurakunnan pyhäköistä. Johannekselle tärkeä Sonkajanrannan koulu sen sijaan otettiin kunnan haltuun Suomen itsenäistymisen jälkeen. Rakennus paloi 1950-luvulla. Samalla tuhoutui paljon Johannekselle kuulunutta esineistöä ja hänen laatimiaan tekstejä.

Vuonna 1958 Johanneksen veljen Jaakon luo saapui sarkatakkiin pukeutunut mies, joka kertoi olevansa yksi ampujista. Tapaus painoi vanhan ja sairaan miehen omaatuntoa. Jaakko keskusteli miehen kanssa pitkään ja salli tämän jäädä yöksi taloon.

Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes vahvisti toimillaan ihmisten uskoa, kohotti ortodoksien sivistystasoa ja johti ihmisiä kohti pelastusta. Pyhän Johanneksen uskonvakaumus erottui kirkkaasti loistavan tähden tavoin. Tätä vakaumusta seuraten hän alistui Jumalan tahtoon, otti kantaakseen ristin ja kulki pyhien marttyyrien ja tunnustajien tietä.

Pyhän Johanneksen marttyyrikuolema todistaa uskon puolustamisesta, mutta myös sovinnosta, jonka perustana on risti ja ylösnousemus. Johanneksen elämä ja kuolema julistavat Kristuksen ja Kristuksen kirkon yhteydessä pysymistä, uskollisuutta ristiinnaulitulle ja ylösnousseelle Kristukselle maailman sekasorron keskellä. Johanneksen pyhä muisto ja ortodoksisen uskon puolesta käymä hengellinen taistelu kansallisen kahtiajaon aikana on kunnioitettava ja erottamaton osa Suomen ortodoksisen kirkon elämää. Tämä muisto kirkastaa Kristuksen pyhää kirkkoa kaikkialla maailmassa. Tätä muistoa kunnioittaen Profeetta Hannan kirkon viereen pystytettiin vuonna 1988 ikonimaalari Petros Sasakin suunnittelema sovinnonristi Johannes Karhapään muistoksi ja kunniaksi.

Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti vahvisti marttyyrin ja tunnustajan Johannes Karhapään pyhyyden 29.11.2018 yhdessä skeemaigumeni Johannes Valamolaisen kanssa. Näin Suomen ortodoksinen kirkko sai ensimmäiset täysin omat paikallispyhänsä.

Pyhittäjä Lazari oli kotoisin Konstantinopolista, jossa hänet myös vihittiin munkiksi. Hän siirtyi Novgorodiin, Venäjälle arkkipiispa Vasilin aikana (1331–1352) ja eli hänen kanssaan piispantalossa muutaman vuoden esipaimenen kuolemaan saakka. Myös Vasilin seuraaja pyhä Mooses (25.1.) oli suopea Lazaria kohtaan ja kutsui hänet luokseen asumaan. Lazari halusi kuitenkin vetäytyä pohjoiseen Äänisjärvelle Muromkajoen suussa sijaitsevalle saarelle. Kuultuaan saaren olevan novgorodilaisen hallitusmiehen Johanneksen omistuksessa hän pyysi tältä lupaa asettua saarelle ja rakentaa sinne kirkon ja luostarin. Johannes ei halunnut luopua saaresta ilmaiseksi, vaan vaati siitä maksuksi 100 hopearahaa, jotka Lazari onnistui maksamaan hänelle. Ennen lähtöään pohjoiseen Lazari otti vielä siunauksen arkkipiispa Moosekselta ja rukoili hengellisen ystävänsä esipaimen Vasilin haudalla.

Lazari lähti matkaan yhdessä hallitusmies Johanneksen lähettämien veronkerääjien kanssa. Pitkän ja vaarallisen matkan jälkeen hän saapui saarelle, joka oli tuohon aikaan asumaton. Hän rakensi majan ja aloitti erakkoelämän. Lähistöllä asui kastamattomia lappalaisia, jotka erakon tulosta harmistuneina yrittivät monta kertaa saada hänet lähtemään saarelta uhaten jopa tappaa hänet. Silloin Lazari vetäytyi mäelle, jonne hän kaivoi itselleen pienen luolan turvapaikaksi. Kerran Lazarin ollessa poissa majaltaan lappalaiset tunkeutuivat sinne kuvitellen löytävänsä rikkauksia. Petyttyään toiveessaan he sytyttivät majan palamaan. Sen nähdessään Lazari tuli murheelliseksi, sillä majassa oli hänen munkkivihkimyksessä saamansa Jumalanäidin ikoni, jonka hän arveli tuhoutuneen. Hän ajatteli mielessään, ettei ehkä ollut Jumalan tahto perustaa luostaria tuolle paikalle. Majalle tultuaan hän kuitenkin löysi ikonin puun viereltä valoa hohtavana. Ikoni ei ollut maassa vaan riippui ilmassa tyhjän varassa. Liikuttuneena Lazari alkoi rukoilla sen edessä, jolloin hän kuuli äänen sanovan: ”Katson nöyrien palvelijoitteni puoleen enkä jätä tätä paikkaa. Rakenna tänne kirkko Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen kunniaksi.” Ihmeestä hämmästyneenä Lazari ylisti ääneen Jumalanäitiä ja kuuli saman äänen sanovan: ”Tästä pakanallisesta kansasta tulee vielä uskova, ja tulee olemaan yksi kirkko ja yksi Kristuksen lauma.” Samalla ikoni laskeutui Lazarin käsiin, ja hän vei sen iloiten luolaansa.

Toisen kerran piileskellessään luolassaan lappalaisilta ja rukoillessaan peloissaan apua Herralta ja Jumalanäidiltä Lazari näki ilmestyksessä saaren yllä Jumalanäidin, joka siunasi tulevan kirkon paikan. Aamun valjettua hän kiiruhti paikalle ja pystytti sinne ristin.

Pian tämän jälkeen lappalaisten vanhin toi Lazarin luo sokeana syntyneen poikansa pyytäen tätä parantamaan lapsen. ”Silloin lähdemme tältä saarelta niin kuin palvelijasi käskevät”, vanhin sanoi. Lazari kummasteli hänen sanojaan. Hän kuitenkin rukoili Herraa ja Jumalanäitiä, vihmoi lapsen pyhällä vedellä ja antoi hänen suudella Jumalanäidin ikonia, jolloin lapsi sai näkönsä. Lappalainen lähti pois iloiten, mutta palasi pian tuoden lahjoja Lazarille. Myöhemmin hän kääntyi kristinuskoon ja vihkiytyi munkiksi. Myös hänen poikansa ottivat kasteen.

Lazarin luo alkoi tulla kilvoittelijoita kaukaisiltakin seuduilta ja muutamat vihkiytyivät munkiksi. Erakot rakensivat puukirkon Herran ystävän Lasaruksen kuolleista herättämisen kunniaksi. Lazari lähti matkalle Novgorodiin arkkipiispa Mooseksen luo saadakseen hänen siunauksensa. Arkkipiispa kyseli hänen elämästään ja antoi hänelle antiminssin ja lahjoituksia kirkkoa varten. Novgorodissa Lazari sai kuulla hallitusmies Johanneksen kuolleen. Hän kävi tapaamassa tämän poikaa Feodoria, joka otti hänet ystävällisesti vastaan. Edesmenneen isänsä toivomuksesta Feodor palautti hänelle ne sata hopearahaa, jotka Lazari oli antanut maksuksi saaresta, ja antoi vielä lahjoituksenkin luostarin rakentamista varten. Onnistuneen matkan jälkeen Lazari palasi Ääniselle. Piispan siunauksella hän vihki käyttöön Lasaruksen kuolleista herättämisen kirkon. Pian saarelle tuli Kiovasta kaksi munkkia, jotka rakennuttivat Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen kirkon. Luostarin veljestö alkoi kasvaa. Kilvoittelijoita tuli kaukaa, jopa Athosvuorelta asti, kuten hyveissä pitkälle edennyt vanhus Feodor, joka kantoi raskaita kilvoituskahleita.

Lazari saavutti korkean 105 vuoden iän. Hän sai ennalta tiedon lähestyvästä kuolemastaan. Veljestön pyynnöstä hän nimitti seuraajakseen luostarin johtajaksi vanhus Feodorin. Osallistuttuaan pyhään ehtoolliseen hän siunasi veljet, kohotti kätensä ja antoi sielunsa Herralle maaliskuun 8. päivänä vuonna 1391. Veljet hautasivat hänet Pyhän Lasaruksen kirkon alttaripäätyyn paikkaan, johon hän oli aikanaan pystyttänyt ristin.

Samana päivänä muistellaan myös pyhittäjä Afanasia, joka oli igumenina Muroman luostarissa 1400-luvun puolivälissä. Hänet haudattiin tsasounaan, jossa säilytettiin myös hänen kantamiaan kilvoituskahleita. Haudalla tapahtuneiden ihmeiden johdosta häntä on kunnioitettu pyhänä yhdessä pyhittäjä Lazarin kanssa.