Pyhä Sofroni (Stojko Vladislavov) syntyi Keski-Bulgariassa Kotelin kaupungissa vuonna 1739. Hänen isänsä oli karjakauppias, mutta Stojko hakeutui eräiden vaiheiden jälkeen kirkon palvelukseen. Vuonna 1765 hän tutustui Hilandarin luostarin munkki Paisiin, ensimmäiseen bulgarialaiseen historioitsijaan, jolla oli suuri merkitys bulgarialaisten kansallistunteen herättäjänä islaminuskoisten turkkilaisten hallitsemassa maassa. Paisin vaikutuksesta Stojkosta tuli innokas kirjailija ja kansallisen kulttuurin puolustaja. Oppineisuudestaan huolimatta hän oli elämässään hyvin epäonninen ja teki monissa elämänvaiheissaan vääriä ratkaisuja, joista joutui kärsimään. Hän sai kokea kovia niin turkkilaisten kuin kateellisten maanmiestensä taholta.

Stojko matkusti Athosvuorella, palveli seurakuntapappina ja meni lopulta luostariin. Sieltä hänet vuonna 1794 nimitettiin Vratsan piispaksi nimellä Sofroni. Vuonna 1803 hän jätti piispanistuimen ja siirtyi Bukarestiin, jossa hän kirjoitti parhaat teoksensa. Hänen omaelämäkertansa Syntisen Sofronin elämä ja kärsimykset todistaa suuresta hengenlujuudesta, sävyisyydestä ja kärsivällisyydestä, joilla hän suhtautui kaikkiin kokemiinsa vastoinkäymisiin. Hän oli myös täydellisen kaunaton hänelle vääryyttä tehneitä kohtaan. Pyhä Sofroni nukkui pois vuonna 1813. Bulgarian kirkko kanonisoi hänet vuonna 1964.

Hurskas kiovalainen aatelisnainen Maria Šepeleva osallistui vuonna 1832 pyhän Mitrofan Voronežilaisen (23.11.) kanonisointijuhlaan. Juhlallisuuksien aikana arkkipiispa Antoni ilmoitti, että Maria synnyttäisi vammaisen pojan, josta kuitenkin tulisi Jumalan palvelija. Vuonna 1840 Šepelevin perheeseen todella syntyi täysin kuuromykkä poika, jolle annettiin nimeksi Vladimir. Leskeksi jäänyt äiti huolehti parhaansa mukaan pojan uskonnollisesta kasvatuksesta. Kun poika oli täyttänyt viisitoista vuotta, Kiovan metropoliitta Filaret kutsui hänet ja hänen äitinsä pääsiäisen ehtoopalvelukseen kotikirkkoonsa. Palveluksen jälkeen hän tervehti Vladimiria kolmesti pääsiäistervehdyksellä ”Kristus nousi kuolleista!”. Kolmanteen tervehdykseen poika vastasi ”Totisesti nousi!” ja siitä lähtien hän alkoi puhua normaalisti.

Metropoliitta Filaret otti Vladimirin suojelukseensa, ja tämän äidin kuoleman jälkeen huolehti hänen kasvatuksestaan. Vladimir toimi metropoliitan kuuliaisuusveljenä Kiovan luolaluostarissa ja opiskeli Kiovan hengellisen akatemian parhaiden opettajien johdolla. Metropoliitan rippi-isä vanhus Parfeni (17.3.) vastasi Vladimirin hengellisestä kasvatuksesta ohjaten häntä rukoukseen. Aivan erityisesti hän varjeli tätä kiintymästä rahaan ja omaisuuteen. Kerran metropoliitan luona vieraillut rikas kauppias antoi Vladimirille kiiltävän kultarahan. Kun pyhittäjä Parfeni näki hänen leikkivän kolikolla heitellen sitä ilmaan, hän huomautti ankarasti: ”Miksi leikit paholaisen kanssa?” Viisaan vanhuksen sanat painuivat heti Vladimirin mieleen.

Seitsemäntoistavuotiaana Vladimirista tuli virallisesti Kiovan luolaluostarin kuuliaisuusveli, ja hän sai tehtävän kirjapainossa. Vuonna 1872 hänet vihittiin munkiksi nimellä Aleksi ja muutaman vuoden kuluttua pappismunkiksi. Samalla hänet määrättiin pyhiinvaeltajien rippi-isäksi, mitä tehtävää hän hoiti kuolemaansa asti. Toimiessaan luostarin lähempien luolien kalustonhoitajana hän otti pyhiinvaeltajat vastaan lämpimän ystävällisesti ja esitteli luolat kertoen sinne haudattujen kilvoittelijoiden elämästä. Myöhemmin hänet siirrettiin hoitamaan vastaavaa tehtävää luostarin pääkirkkoon. Hän ei kuitenkaan saanut nauttia pitkään siellä toimitetuista suurenmoisista jumalanpalveluksista. Eräät sisarukset, joita hän oli auttanut taloudellisesti, alkoivat panetella häntä ja syyttivät hänen kavaltaneen heiltä suuren summan rahaa. Syytöksineen he saattoivat luostarin niin kuohuksiin, että isä Aleksi katsottiin parhaaksi siirtää luolaluostarin alaiseen Kristuksen kirkastumisen skiittaan. Niin hän joutui eroamaan hänelle rakkaasta luostarista, jossa hän oli kilvoitellut jo yli 30 vuotta.

Muutaman vuoden kuluttua isä Aleksi siirrettiin niin ikään luolaluostarin alaiseen Golosejevon luostariin, joka sijaitsi Kiovan laitamilla ja jossa hän vietti loppuelämänsä, kaikkiaan yli 21 vuotta. Hän toimi kirkkokalustonhoitajana ja oli edelleen luolaluostarin veljestön rippi-isänä. Viisailla neuvoillaan ja oikein ajoitetuilla varoituksen sanoillaan hän herätti myös pyhiinvaeltajien huomion. Isä Aleksi tunnettiin ensin vain Kiovassa, mutta ennen pitkää tieto hänen myötätuntoisesta ja rakkautta huokuvasta suhtautumisestaan lähimmäisiinsä levisi ympäri Venäjää ja pyhiinvaeltajat alkoivat tungeksia hänen keljansa ulkopuolella. Hän iloitsi jokaisen kohtaamisesta ja tarjosi kaikille tulijoille teetä ja pullaa. Tavallisen kansan lisäksi myös piispat kävivät hänen luonaan keventämässä omaatuntoaan. Aleksi oli Kiovan metropoliittojen Joannikin ja Flavianin rippi-isä. Tšernigovin arkkipiispa Antoni halusi vielä kuolinvuoteellaan puhua hänen kanssaan ja antoi sielunsa Herralle hänen läsnä ollessaan.

Jumala antoi isä Aleksille hengellisen erottelukyvyn ja selvänäköisyyden lahjan, jota hän käytti kehottaessaan ihmisiä katumukseen. Hänen toimittamansa jumalanpalvelukset koskettivat rukoilijoiden sielua.

Vuotta ennen kuolemaansa isä Aleksi sairastui vakavasti. Hänellä oli sydänvika ja hänet vapautettiin jumalanpalvelusten toimitusvuoroista. Kuolemaansa edeltävänä päivänä hän jakoi pois vähäisen omaisuutensa. Hän antoi henkensä rauhassa Herralle maaliskuun 11. päivänä vuonna 1917.

Vuonna 1925 pyhä Aleksi ilmestyi kolme kertaa unessa piispalle pyytäen hautaamaan hänet toiseen paikkaan, sillä hauta oli täynnä vettä. Lupa uudelleen hautaamiseen saatiin vain vaivoin, sillä kirkon vaino oli jo alkanut. Isä Aleksin hauta osoittautui todellakin veden täyttämäksi. Ennen uudelleen hautaamista arkku tuotiin kirkkoon, joka tuli täyteen hyvää tuoksua. Ukrainan ortodoksinen kirkko kunnioittaa pyhittäjä Aleksi Golosejevolaista pyhänä.

Pyhittäjä Varnava (Barnabas) syntyi Veliki Ustjugissa. Hän palveli pappina yhdessä kaupungin kirkoista. Vuonna 1417 hän siirtyi Vetlugajoelle Krasnaja-nimiselle mäelle ja kilvoitteli siellä yksinäisyydessä 28 vuotta. Hän palveli Jumalaa psalmiveisuin ja rukouksin ja söi villiyrttejä. Metsän pedot muuttuivat hänen läheisyydessään lauhkeiksi kuin Aadamin ympärillä paratiisissa. Seutu oli täysin asumatonta ja Varnavan luona kävi ihmisiä vain harvakseltaan pyytämässä hänen siunaustaan. Joillekin kävijöille hän kertoi, että hänen kuolemansa jälkeen paikalle syntyisi luostari.

Perimätiedon mukaan pyhittäjä Makari Želtovodilainen (25.7.) kävi vuonna 1439 pyhittäjä Varnavan luona pyytämässä neuvoa ja siunausta ennen asettumistaan Unžajoelle. Pyhittäjä Varnava eli hyvin vanhaksi ja antoi henkensä Herralle vuonna 1445. Hänen kuolemansa jälkeen hänen kilvoituspaikalleen kerääntyi munkkeja, jotka rakensivat sinne kaksi kirkkoa ja perustivat luostarin. Aikojen saatossa luostarin paikalle syntyi Varnavino-niminen pikkukaupunki ja luostarin pääkirkosta tuli kaupungin kirkko, joka omistettiin apostoli Barnabaksen muistolle.

Ortodoksisuuden ensimmäiset tuulahdukset tulivat Kiinaan 1600-luvun lopulla, kun toistasataa venäläistä joutui kiinalaisten vangeiksi Amurjoen varrella sijainneen Albazinin linnoituksen piirityksessä. Vankien joukossa oli pappi Maksim Leontjev, joka huolehti venäläisten sielunhoidosta ja toimitti heitä varten jumalanpalveluksia Pekingissä. Vuonna 1715 Pekingiin perustettiin venäläinen ortodoksinen lähetysasema tätä työtä varten. Varsinainen ortodoksinen lähetystyö alkoi 1800-luvulla, kun Raamattu ja keskeiset jumalanpalvelukset käännettiin kiinaksi. Kiinalaisten ortodoksien määrä kasvoi ja heidän uskonsa syveni ja vahvistui.

Vuonna 1900 boksareina tunnettu taistelulajeja harjoittava salaseura hyökkäsi leskikeisarinna Cixin (1835−1908) tuella länsimaalaisia ja kristittyjä vastaan. Pekingin kaduille ilmestyi kesäkuun 10. päivänä julisteita, joissa kiinalaisia yllytettiin länsimaalaisia vastaan ja uhattiin niitä, jotka yrittäisivät piilottaa kristittyjä. Seuraavana yönä boksarit kiersivät palavat soihdut käsissään Pekingin kortteleita ja pidättivät kaikki löytämänsä ortodoksikristityt. Kristityt yritettiin pakottaa kieltämään uskonsa. Monet suostuivat kidutuksia peläten polttamaan suitsuketta epäjumalankuvien edessä, kun taas toiset tunnustivat rohkeasti uskonsa Kristukseen. Heidän talonsa poltettiin ja heidät vietiin kaupungin ulkopuolelle pakanatemppeliin, jossa heidän vatsansa viillettiin auki, heidät mestattiin tai poltettiin kuoliaaksi. Monet näistä kiinalaisista ortodokseista menivät kuolemaan hämmästyttävän urheasti.

Paavali Wan, ortodoksinen katekeetta, kuoli rukous huulillaan. Lähetysaseman koulun opettajatarta Ia Wenia kidutettiin kahdesti. Ensin hänet hakattiin ja peitettiin puolikuolleena kevyesti mullalla. Kun hän tuli tajuihinsa, pakanavartija kuuli hänen valituksensa ja kantoi hänet vartiokojuun. Jonkin ajan kuluttua boksarit ottivat Ian uudelleen kiinni ja kiduttivat hänet kuoliaaksi. Molemmilla kerroilla Ia Wen tunnusti Kristuksen kiduttajiensa edessä iloisesti.

Isä Mitrofan Tsi Tšung oli ensimmäinen kiinalainen pappi. Pyhä Nikolai Japanilainen (3.2.) oli vihkinyt hänet papiksi ja hän oli väsymättä palvellut lähetysasemalla 15 vuotta. Monet kristityt miehet, naiset ja lapset etsivät turvaa hänen talostaan boksarien hyökätessä. Heitä oli talossa lähes 70 henkeä, kun boksarit tunkeutuivat sisään. He tavoittivat isä Mitrofanin istumasta pihalla talonsa edessä ja hakkasivat häntä tikareilla rintaan, kunnes hän kuoli. Isä Mitrofanin vaimo Tatjana surmattiin katkaisemalla häneltä pää, samoin surmattiin hänen 23-vuotias poikansa Jesaja.

Jesajan kihlattu 19-vuotias Maria oli tullut isä Mitrofanin taloon kaksi päivää ennen verilöylyn alkamista. Boksarien piiritettyä talon Maria auttoi toisia pakenemaan muurin yli. Kun boksarit mursivat oven, Maria syytti heitä rohkeasti viattomien ihmisten surmaamisesta. Sotilaat eivät uskaltaneet tappaa häntä; he vain haavoittivat häntä käteen ja lävistivät hänen jalkansa pistimellä. Isä Mitrofanin toinen poika Sergei suostutteli Mariaa piiloutumaan, mutta hän vastasi: ”Olen syntynyt Kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän kirkon lähellä ja täällä aion myös kuolla!” Pian sotilaat ja boksarit palasivat ja surmasivat rohkean Marian, joka piti kuolemaa pääsynä autuaaseen lepoon.

Isä Mitrofanin kahdeksanvuotiaalta pojalta Johannekselta murrettiin olkapäät ja leikattiin varpaat, nenä ja korvat. Kysymykseen, tekikö se kipeää, hän vastasi, ettei häneen koskenut. Toiset pojat kiusasivat ja nimittivät häntä demonien pojaksi, mutta hän vastasi: ”Olen Jumalaan uskova, enkä demonien opetuslapsi!” Hän pyysi naapureilta vettä juotavaksi, mutta nämä eivät antaneet. Lopulta hänet surmattiin.

Marttyyrien joukossa oli myös Albazinin linnoituksesta Kiinaan siirtyneiden jälkeläisiä. Kliment Kui Kin, Matteus Hai Tsuan, hänen veljensä Vitus, Anne Chui sekä joukko muita menivät rohkeasti kidutuksiin ja kuolemaan rukoillen samalla vainoojiensa puolesta. Pekingin venäläisen lähetyksen tuhannesta kristitystä 222 sai osakseen katoamattoman marttyyriseppeleen. (Boksarikapinan verilöylyissä kristittyjä menehtyi jonkin verran enemmänkin.) Jo kahden vuoden kuluttua vuonna 1902 Venäjän kirkon pyhä synodi päätti, että näiden marttyyrien muistoa tuli kunnioittaa Kiinassa ja viettää heidän muistoaan kesäkuun 11. päivänä.

Kristittyjen vainojen aikana kolmannella vuosisadalla eräs hurskas kristitty nainen nimeltään Rufina pakeni Korintista vuorille. Hänen miehensä oli kuollut ja hän itse oli raskaana, eikä halunnut kidutusten aiheuttavan itselleen keskenmenoa. Vuorella Rufina synnytti pojan, joka sai nimen Kodratos (Quadratus). Rufina kuoli pian synnytyksen jälkeen, mutta Jumalan ihmeellisen huolenpidon ansiosta Kodratos-vauva pysyi hengissä.

Kodratos vietti lapsuutensa ja nuoruutensa erämaassa. Kun hän oli nuori mies, hän tapasi muutamia kristittyjä, jotka valaisivat hänet todellisen uskon valolla. Kodratos alkoi opiskella lääketiedettä Korintissa ja myöhemmin hänestä tuli ammatiltaan lääkäri. Hän menestyi työssään hyvin, mutta eniten hän nautti erämaan yksinäisyydestä. Suurimman osan ajastaan hän viettikin kukkuloilla rukoillen ja mietiskellen Jumalaa. Vuodet kuluivat. Kodratoksen ystävät ja seuraajat tulivat usein kuuntelemaan hänen neuvojaan. Heidän joukossaan olivat Kyprianos, Dionysios, Anektos ja Paavali, Crescens ja monia muita.

Keisari Deciuksen (249–251) määräyksestä Korinttiin saapui armeijan prefekti Jason,¹ jonka oli määrä kiduttaa ja tappaa Korintin kristittyjä. Koska Kodratos oli vanhin, hän puhui kaikkien puolesta. Kodratos puolusti uskoaan Kristukseen ja häntä alettiin kiduttaa. Kärsimyksistään huolimatta pyhä marttyyri rohkaisi muita. Hän kehotti heitä olemaan pelkäämättä ja pitämään kiinni uskostaan.

Koska prefekti ei saanut ketään luopumaan uskostaan, hän käski heittää kaikki marttyyrit petojen eteen. Villipedot eivät kuitenkaan koskeneet pyhiin miehiin. Niinpä heidät kiinnitettiin jaloistaan hevosvaunuihin ja heitä vedettiin ympäri kaupunkia ihmisten heitellessä heitä kivillä. Lopulta heidät määrättiin mestattavaksi miekalla. Teloituspaikalla pyhät pyysivät hetken aikaa rukoillakseen. Sitten heidät yksitellen teloitettiin ja he saivat marttyyrien kruunun.

Kodratoksella oli myös muita oppilaita sekä miehiä että naisia, jotka kärsivät vapaaehtoisesti uskonsa tähden. Naismarttyyreja olivat muun muassa pyhät Khariessa, Nunekhia, Galla, Nike, Basilissa, Galine sekä Teodora. Miesmarttyyreja oli ainakin kahdeksan. Toinen Dionysios tapettiin puukoniskulla yöllä. Victorinus, Victor ja Nikeforos murskattiin suurella kivellä. Claudiuksen kädet ja jalat leikattiin irti. Diodorus heitettiin tuleen, Serapion mestattiin ja Papias hukutettiin.²

Pyhä Anastasia eli Konstantinopolissa keisari Justinianoksen (527–565) aikana. Hän syntyi rikkaaseen ylhäisöperheeseen ja sai hyvän kristillisen kasvatuksen. Vartuttuaan hän nautti suurta kunnioitusta hurskautensa ja lähimmäisenrakkautensa tähden, niin että keisari nimitti hänet hovin ensimmäiseksi patriisittareksi. Siihen mennessä tämä arvo oli ollut vain naisilla, jotka olivat saaneet sen joko miehensä aseman tähden tai olivat tehneet jonkin suuren palveluksen valtiolle.

Keisarin Anastasialle osoittama kunnioitus ja ihailu herätti kuitenkin mustasukkaisuutta keisarinna Teodorassa. Kun Anastasia kuuli muodostumassa olevasta skandaalista, hän sanoi itselleen: ”Pelasta itsesi, sieluni! Siten sekä vapautat keisarinnan aiheettomasta mustasukkaisuudesta että valmistat itsesi taivasten valtakuntaa varten.” Hän vuokrasi laivan, otti osan omaisuuttaan mukaansa ja purjehti Aleksandriaan. Siellä hän rakennutti luostarin Pempto-nimiselle paikalle. Nimi merkitsee viidettä ja johtui siitä, että luostari sijaitsi viiden virstan päässä kaupungista. Myöhemmin luostaria alettiin kutsua Patriisittaren luostariksi.

Muutaman vuoden kuluttua, vuonna 548 keisarinna Teodora kuoli vain 40-vuotiaana. Silloin keisari muisti kauniin ja hyveellisen Anastasian. Hän lähetti palvelijoitaan eri puolille valtakuntaa etsimään tätä ottaakseen hänet puolisokseen. Kun Anastasia sai tietää tästä, hän lähti luostaristaan keskellä yötä ja meni Skiitan erämaahan abba Danielin luo. Hän ripittäytyi tälle ja kertoi hänelle keisarin suunnitelmista. Abba Daniel käski hänen pukeutua munkin asuun ja muuttaa Anastasia-nimensä Anastasiokseksi. Sitten hän käski hänen sulkeutua luolaan, joka sijaitsi kaukana Skiitan keskuksesta.

Abba Daniel antoi Anastasialle rukoussäännön ja muita kilvoitusohjeita, joihin kuului sekin, ettei hän saanut poistua luolastaan eikä liioin päästää ketään luokseen. Eräs abba Danielin oppilas sai tehtäväkseen viedä hänelle kerran viikossa ruukullisen vettä ja vähän vaatimattomia ruokatarvikkeita.

”Eunukki Anastasios”, kuten Anastasiaa nyt kutsuttiin, vietti luolassaan 28 vuotta noudattaen tarkkaan abba Danielilta saamiaan ohjeita. Päivin ja öin tämä hovin ylelliseen elämään tottunut patriisinainen taisteli nälkää, janoa ja unta vastaan. Vielä vaikeampia taisteluja aiheuttivat paholaisen ajatushyökkäykset, joiden avulla se yritti saada Anastasian luopumaan eristyneisyydestään. Sielunvihollinen herätti hänen mielessään muistikuvia hänen entisestä elämästään hovissa, hienostuneesta seurasta, josta hän nautti palatsissa. Mutta rukouksin ja kilvoituksin Anastasia voitti paholaisen houkutukset, ja hänestä tuli Pyhän Hengen valittu astia.

Kun Anastasian lähtöhetki lähestyi, hän sai siitä Jumalalta tiedon etukäteen. Heti hän kirjoitti tiilenpalalle viestin abba Danielille ja pyysi tätä tulemaan ja toimittamaan hänen hautauksensa. Abba Daniel kiirehti nopeasti paikalle ja löysi kuumeisen Anastasian vielä elossa. Daniel pyysi hänen esirukouksiaan sekä itselleen että oppilaalleen, joka oli palvellut häntä kaikki nämä vuodet. Anastasia rukoili hartaasti heidän kummankin puolesta suudellen heitä jäähyväisiksi. Sitten hän nautti pyhää ehtoollista, jonka Daniel oli tuonut tullessaan. Heti sen jälkeen Anastasia näki enkelit, jotka olivat tulleet hakemaan häntä, ja toivotti heidät tervetulleiksi. Yhtäkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat ja tehden ristinmerkin suunsa yli hän lausui: ”Herra, Sinun käsiisi minä annan henkeni.” Näin autuaasti päättyi tämän hämmästyttävän naisen maallinen kilvoitus.

Abba Daniel ja hänen oppilaansa kaivoivat mukanaan tuomillaan työkaluilla haudan, johon he laskivat Anastasian ruumiin. Kotimatkalla abba Daniel kertoi Anastasiaa eunukiksi luulleelle oppilaalleen, että tämä oli se kuuluisa patriisitar, jota keisari Justinianos oli etsinyt ympäri valtakuntaa.

Pyhä Attalus (Attalas) syntyi burgundilaiseen ylhäisöperheeseen 500-luvun loppupuolella. Hänen vanhempansa antoivat hänet Gapin piispan Aregiuksen koulutettavaksi, mutta Attalus karkasi piispan talosta. Hän kaipasi ankarampaa kilvoituselämää ja lähti salaa Lérinsin luostariin. Hän viipyi Lérinsin luostarissa jonkin aikaa, mutta sielläkään ei harjoitettu hänen mielestään tarpeeksi ankaraa elämäntapaa – sellaista kuin siellä oli ollut pyhän Honoratuksen (16.1.) aikana.

Attalus lähti Lérinsin luostarista ja suuntasi kohti Luxeuil’ta. Sikäläisen luostarin oli perustanut pyhä Columbanus (23.11.), joka toimi yhä luostarinsa johtajana. Luxeuil’ssa Attalus löysi vihdoin sellaisen ankaran kilvoituselämän, jota oli kaivannut. Samalla hän sai olla pyhän Columbanuksen oppilaana.

Kun pyhä Columbanus ja irlantilaiset munkit ajettiin pois Luxeuil’sta pyhän Columbanuksen nuhdeltua kuningas Theoderik II:sta siveettömästä elämästä, Attalus valittiin luostarin uudeksi johtajaksi. Hän ei kuitenkaan halunnut johtoasemaa vaan kuuliaisuutta. Niin hän lähti seuraamaan pyhää Columbanusta.

Ensin munkkijoukko asui Sveitsissä, josta he myöhemmin siirtyivät Bobbioon, Italiaan. Siellä pyhä Attalus auttoi oppi-isäänsä rakentamaan paikalle luostarin. Attaluksesta tuli Bobbion luostarin johtaja pyhän Columbanuksen jälkeen vuonna 615. Jotkut munkit pitivät kuitenkin uuden johtajansa askeesia liian ankarana ja alkoivat valittaa. Monet heistä lähtivät pois luostarista ja levittivät ilkeämielisiä huhuja johtajastaan. Pyhää Attalusta eniten vastustaneet munkit kuitenkin kuolivat pian, ja pyhä askeetti saattoi jatkaa tehtäväänsä rauhassa ja Jumalan armon suojelemana. Pyhä Attalus tuli erityisen tunnetuksi ihmetekojensa vuoksi. Hän oli myös oppi-isänsä tavoin areiolaisuuden harhaopin innokas vastustaja. Ihmisiä kohtaan hän sen sijaan oli erittäin lempeä ja myötätuntoinen.

Pyhä Attalus antoi sielunsa Jumalan käsiin vuonna 626 tai 627. Hänet haudattiin Bobbioon pyhän Columbanuksen viereen. Samaan hautaan haudattiin myöhemmin myös pyhä Bertulf (19.8.). Näitä kolmea pyhää miestä on usein kunnioitettu yhdessä. Pyhää Attalusta muistellaan erityisesti Lérinsissä sekä Luxeuil’ssa. Taiteessa pyhää Attalusta on kuvattu apottina myllyn lähistöllä, kädessään sauva, tai tuoli vierellään. Joskus hänet esitetään yhdessä pyhän Columbanuksen kanssa.

Pyhä Johannes Khakhulilainen oli Georgian kuningas Bagrat III:n (975–1014) aikalainen. Hän oli erittäin korkeasti oppinut teologi, kielenkääntäjä sekä kalligrafi. Häntä myös kutsuttiin Kultasuuksi (Krysostomos), sillä hän oli taitava opetuspuheiden pitäjä, kuten pyhä Johannes Krysostomos.[1]

Tiedot pyhän Johanneksen elämästä ovat hieman ristiriitaisia. Joidenkin lähteiden mukaan hänet vihittiin Bolnisin piispaksi ja hän siirtyi myöhemmin Khakhulin hiippakuntaan. On kuitenkin luultavampaa, että hän lähti Khakhulista vuoden 1019 tienoilla ja matkusti pyhälle vuorelle, Athokselle. Hänen matkatovereinaan olivat pyhä Arsen Ninotsmindalainen (31.7.) sekä Johannes Grdzelisdze. Erään tuolta ajalta peräisin olevan georgialaisen käsikirjoituksen mukaan pyhä Johannes ei kuitenkaan vielä tuolloin ollut piispa. Kyseisessä käsikirjoituksessa lukee: ”Rukoile siunatun munkki Johannes Grdzelisdzen ja hänen hengellisen poikansa Johannes Krysostomoksen puolesta, jotka näkivät vaivaa kirjoittaessaan tämän pyhän kirjan.”

Kilvoitellessaan Athoksella pyhä Johannes auttoi pyhää Euthymios Athoslaista (13.5.). Näistä kahdesta munkista tuli läheiset ystävät. Pyhä Johannes nukkui kuolonuneen luultavasti Athoksella, mutta hänen kuolinvuottaan ei tiedetä.

Pyhä Urpasianos eli Itä-Rooman keisari Galerius Maximianuksen (305–311) aikana. Hänellä oli korkea virka keisarin palveluksessa. Kerran keisari kutsui kaikki virkamiehensä ja armeijaväkensä koolle Nikomedeiaan. Hän määräsi, että heidän tuli uhrata jumalille. Jos joku ei uhraisi, hän menettäisi asemansa ja häntä kohdeltaisiin pettureina.

Pyhä Urpasianos astui keisarin ja senaatin eteen. Hän heitti arvoaseman paljastavan vyönsä ja viittansa maahan heidän eteensä ja huudahti: ”Ota vastaan tämä vyö, hallitsija! Ota takaisin kunniamerkkisi, sillä tänään minä liityn Taivaiden Herran armeijaan!”

Hallitsija mykistyi. Hän ei ollut uskoa korviaan. Hän käski vartijoidensa sitoa Urpasianos puuhun ja ruoskia tätä. Ruoskimisen jälkeen he veivät pyhän marttyyrin vankilaan. Siellä he sulkivat hänet pieneen häkkiin, joka roikkui tulen yläpuolella. Kun pyhä marttyyri paloi, kaikkialle levisi suloinen tuoksu. Pyhä Urpasianos liittyi taivaiden Herran sotajoukkoihin ja sai marttyyrikruunun. Keisarin käskystä pyhän tuhkat kerättiin ja heitettiin mereen.

Sebasteian neljäkymmentä marttyyria kärsivät marttyyrikuoleman pyhän Konstantinus Suuren kanssahallitsijan Liciniuksen aikana (308–323). Licinius oli vuonna 313 allekirjoittanut yhdessä Konstantinus Suuren kanssa Milanon suvaitsevaisuusediktin, joka lopetti kristittyjen vainot. Mutta tultuaan valtakunnan itäisen osan hallitsijaksi ja riitaannuttuaan Konstantinuksen kanssa hän alkoi uudelleen vainota kristittyjä vuonna 320. Vaino päättyi, kun Konstantinus kukisti hänet ja tuli valtakunnan yksinvaltiaaksi vuonna 324. Näin Sebasteian marttyyrit kuuluivat viimeisiin kristittyihin, jotka uhrasivat henkensä uskonsa tähden alkukirkon aikana Rooman valtakunnan alueella.

Sebasteian marttyyrit olivat palkkasotureita, jotka taistelivat Liciniuksen armeijassa tämän sotiessa armenialaisia vastaan. He olivat kotoisin eri puolilta Rooman valtakuntaa, mutta heitä yhdisti se, että he kaikki olivat kristittyjä. He olivat erinomaisia, urheita sotureita, joita heidän aseveljensä kunnioittivat sekä heidän sotasaavutustensa että toverillisen käytöksensä tähden. He palvelivat Rooman valtakunnan 12. legioonassa, joka oli sijoitettu Sebasteian kaupunkiin, päällikkönään Lysias. Kappadokian ja Vähän Armenian maaherra Agricola oli kutsunut legioonan sinne suojelemaan aluettaan.

Kun kristittyjä sotilaita vaadittiin uhraamaan pakanallisille epäjumalille, he kieltäytyivät ja tunnustautuivat avoimesti kristityiksi. Agricola, joka oli tunnettu vihastaan kristittyjä kohtaan, yritti aluksi imarteluin ja lupauksin saada heidät uhraamaan. Yksi heistä vastasi kaikkien puolesta: ”Kun kerran olemme, kuten sanot, saattaneet elämämme vaaraan rakkaudesta maalliseen keisariin, niin sitä suuremmalla innolla meidän on nyt ryhdyttävä taisteluun rakkaudesta maailmankaikkeuden Valtiaaseen. Meille on olemassa vain yksi elämä ja se on kuolema Kristuksen tähden.” Vankilassa, jonne heidät suljettiin odottamaan kuulustelujen jatkumista, he heittäytyivät polvilleen ja rukoilivat Herraa säilyttämään heidän uskonsa ja vahvistamaan heitä taistelussa.

Seuraavana aamuna Agricola jatkoi houkuttelujaan, mutta yksi sotilaista Candidus paljasti hänen teennäisen lempeytensä alle kätketyn petomaisuuden, niin että hän joutui raivoihinsa. Hän ei kuitenkaan voinut tehdä mitään sotilaille, ennen kuin heidän päällikkönsä Lysias tulisi paikalle, ja niin heidät lähetettiin takaisin vankilaan. Siellä yksi heistä, Quirion, rohkaisi toisia muistuttamalla, kuinka he viimeisellä sotaretkellään olivat olleet erottamattomia kuin yksi sielu ja yksi mieli. ”Huolehtikaa, että tämä yksimielisyys säilyy myös nyt, kun olemme Kristuksen tunnustajia”, hän kehotti.

Seitsemäntenä päivänä Lysias saapui ja vangit vietiin hänen eteensä. Matkalla Quirion vielä muistutti heille: ”Meillä on kolme vihollista: Paholainen, Lysias ja maaherra. Mitä he voivat tehdä meille neljällekymmenelle Kristuksen sotilaalle?” Kun Lysias näki heidän lujuutensa, hän määräsi toisia sotilaita murskaamaan kivillä heidän hampaansa. Mutta Jumalan voimasta sotilaat joutuivat hämmennyksiin ja alkoivat jostain syystä mukiloida toisiaan. Silloin raivostunut Lysias tarttui itse kiveen ja yritti heittää sillä heitä, mutta kivi osuikin maaherraan. Kristityt sotilaat palautettiin vankilaan odottamaan päätöstä siitä, millä tavoin heidät kidutettaisiin kuoliaiksi.

Maaherra Agricola keksi, että vangit pitäisi tappaa kylmään. Sebasteia sijaitsee Vähän-Aasian sisäosissa 1300 metrin korkeudessa, ja talvella parinkymmenen asteen pakkanen on siellä tavallista. Kaupungin länsipuolella oli järvi, joka muodostui Alyos-joen vesistä ja varsinkin talvella vesi oli korkealla. (Nykyisin järvi on kuivattu.) Tähän järveen Agricola käski heittää vankinsa alastomina. Kun sotilaat kuulivat maaherran päätöksen, he kilpailivat keskenään, kuka riisuutuisi nopeammin, niin kuin he olivat aiemmin kilpailleet sotasaaliista. ”Talvi on julma mutta paratiisi suloinen”, he toistelivat toisiaan rohkaisten, ”Olkaamme kärsivällisiä, niin saamme yhden lyhyen yön kärsimyksillä osaksemme ikuisen ilon. Sitten saammekin lämmitellä ainaisesti Abrahamin helmassa! Tämä katoava ruumiimme kuolee joka tapauksessa, olkaamme nyt valmiita kuolemaan vapaaehtoisesti elääksemme ikuisesti. Herra, ota vastaan tämä kokonaisuhri, jota ei Sinun eteesi kanna tuli vaan kylmyys.”

Aikalaisten kuvauksista jää epäselväksi, oliko jää niin heikkoa, että marttyyrit vajosivat jäiseen veteen, kuten ikoneissa tavallisesti esitetään, vai joutuivatko he värjöttelemään pakkasessa jään päällä, mitä kuvaustapaa ikoneissa on myös käytetty. Houkutellakseen heitä uhraamaan epäjumalille maaherra oli käskenyt rakentaa rannalle saunan, jonne luopiot voisivat mennä lämmittelemään. Kun kauhea kylmyys hiipi heidän jäseniinsä aiheuttaen sietämätöntä kipua, yksi heistä ei kestänyt vaan syöksyi ylös järvestä ja kiiruhti saunaan. Äkillinen lämpötilan muutos oli kuitenkin niin rankka, että hän menehtyi saunaan.

Loput 39 marttyyria olivat syvästi murheissaan toverinsa periksi antamisesta ja menehtymisestä. He rukoilivat entistä enemmän toistensa puolesta. Yhtäkkiä valo lankesi alas taivaasta lämmittäen pyhiä marttyyreita, ja enkeleitä laskeutui painamaan heidän päähänsä 39 voitonseppelettä. Tämän näki yksi heidän vartijoistaan nimeltä Aglaios, joka oli lämmittelemässä saunan vierellä. Näkyä katsellessaan hänenkin sisimpänsä valaistui. Kun Aglaios näki neljännenkymmenennen seppeleen vielä leijuvan ilmassa ikään kuin odottaen kenen päälle laskeutuisi, hän herätti toiset viittoihinsa kääriytyneinä nukkuvat vartijat ja hyppäsi itse järvelle huutaen: ”Minäkin olen kristitty!” Marttyyrit ilahtuivat suuresti, kun heidän lukumääränsä näin täydentyi.

Kun Agricola tuli aamulla katsomaan, mitä oli tapahtunut, hän hämmästyi ja kiukustui nähdessään Aglaioksen uhriensa joukossa. Hän käski tuoda heidät kaikki järveltä rantaan, missä heidän sääriluunsa katkaistiin. Sen jälkeen heidän ruumiinsa lastattiin vankkureihin ja vietiin poltettaviksi. Nuorin heistä, Meliton oli vielä elossa, ja Agricolan miehet jättivät hänet rannalle toivoen saavansa hänet vielä uhraamaan epäjumalille. Melitonin äiti, hurskas kristitty leski, oli kuitenkin tullut paikalle vahvistamaan poikaansa marttyyrikilvoituksessa, ettei tämä vain kieltäisi Kristusta. Omin käsin hän nosti poikansa vankkureihin muiden joukkoon sanoen: ”Poikani, älä kadota voitonseppelettäsi vaan mene tovereittesi kanssa ikuiseen iloon.” Kasvot loistaen äiti käveli vankkurien vierellä roviolle, jolla marttyyrien ruumiit poltettiin. Tuhka hajotettiin ilmaan ja marttyyrien luut heitettiin jokeen. Näin kaikki jäljet heistä pyrittiin hävittämään. Kolmen päivän kuluttua pyhät marttyyrit kuitenkin ilmestyivät Sebasteian piispalle Pietarille ja kertoivat, missä kohden jokea heidän luunsa olivat. Tämän seurauksena heidän reliikkejään sijoitettiin eri paikkoihin, ja heidän kunnioituksensa levisi laajalle.

Ennen marttyyrikilvoitustaan pyhät olivat sanelleet testamenttinsa nuorelle orjalle nimeltä Eunoikos. Siinä he pyytävät, että samoin kuin he kilvoittelivat yhdessä, myös heidän jäännöksensä sijoitettaisiin samaan paikkaan. He lohduttavat omaisiaan ja esittävät toivomuksen, etteivät nämä surisi heitä vaan ennemminkin heitä muistaen auttaisivat köyhiä. He myös toivovat, että heidän läheisensä saisivat osasia heidän reliikeistään muistoksi ja lohduksi. Eunoikos säilytti testamentin jälkipolville ja huolehti sittemmin pyhäköstä, johon suuri osa heidän reliikeistään sijoitettiin, niin kuin marttyyrit olivat toivoneet.

Testamentin lopussa on mainittu kaikkien neljänkymmenen marttyyrin nimet. Ne ovat Akakios, Aetios, Aleksanteri, Athanasios, Candidus (tai Claudius), Kyrillos, Dometianus, Domnus, Ekdikios, Elias, Eunoikos, Eutykhios, Flavius, Gaios, Gorgonios ja toinen Gorgonios, Helianos, Herakleios, Hesykhios, Johannes, Khudion, Leonikios, Lysimakhos, Meletios, Meliton, Nikolaos, Filoktemon, Priskos, Quirion, Sakerdon, Severinus, Sisinios, Smaragdos, Teodulos, Teofilos, Valens, Valerius, Vivianus, Ksanthias ja Aglaios.

Heti Sebasteian marttyyrien kilvoituksensa jälkeen suuret kirkon opettajat alkoivat kirjoittaa heidän kunniakseen ylistyspuheita. Euodios, josta tuli pyhän Basileioksen seuraaja Kesarean piispanistuimelle, on kirjoittanut ensimmäisen laajemman esityksen heistä. Myös pyhän Efraim Syyrialaisen kirjoituksissa on ylistyspuhe heille. Erityisen läheisiä marttyyrit olivat pyhän Basileios Suuren perheelle. Basileioksen vanhemmat olivat heidän aikalaisiaan, ja heillä oli kotonaan heidän pyhäinjäännöksiään. He rakennuttivat ensimmäisen Sebasteian 40 marttyyrille omistetun kirkon Irisjoen rannalle Pontoksessa sijainneelle maatilalleen. Myös Basileioksen sisar pyhä Makrina omisti perustamansa nunnaluostarin heidän muistolleen.

Sebasteian pyhille marttyyreille on sittemmin omistettu lukuisia kirkkoja kaikkialla ortodoksisessa maailmassa. Athosvuorella Kseropotamoksen luostari on omistettu heille. Heidän muistopäivänään, joka sattuu lähes aina suuren paaston aikaan, öljyn ja viinin käyttö on aina sallittu vastoin tavallista suuren paaston arkipäivien käytäntöä.