Hubert (Hubertus) työskenteli frankkien hovissa ja oli naimisissa, mutta hänen vaimonsa kuoli synnyttäessään heille pojan vuonna 685. Tämän jälkeen Hubert vetäytyi Heristalin hallitsijan Pipinin palveluksesta ja omistautui palvelemaan Jumalaa piispa Lambertin (17.9.) ohjauksessa. Tarinan mukaan Hubertin kääntymys tapahtui hänen ollessaan metsästämässä suurena perjantaina. Hän kohtasi hirven, jolla oli sarvissaan krusifiksi. Hubert kuuli äänen, joka kehotti häntä kääntymään Kristuksen puoleen mikäli ei tahtonut joutua kadotukseen. Hän lopetti metsästämisen siihen paikkaan. Pyhä Lambert (17.9.) opetti Hubertille itsekuria siunaamalla hänet elämään kymmenen vuotta erakkona metsän siimeksessä.

Piispa Lambertin murhan (n. 701–705) jälkeen Hubert valittiin hänen seuraajakseen Maastrichtin piispaksi. Vaikka pyhä Lambert oli surmattu hallitsijan aloitteesta, Hubert osoitti rohkeaa kunnioitusta edeltäjälleen ja siirsi sekä Lambertin pyhäinjäännökset että oman piispanistuimensa Maastrichtistä Liegen kylään. Tämän seurauksena Liegestä alkoi vähitellen kasvaa suurkaupunki. Pyhää Hubertia kunnioitetaan nykyään kaupungin perustajana ja suojelijana ja pyhää Lambertia koko hiippakunnan suojelijana.

Pyhä Hubert ei piispana toimiessaan unohtanut hänelle rakkaita Ardennes’n metsiä ja niiden asukkaita, jotka eivät olleet koskaan kuulleet evankeliumia. Hän teki väsymättömästi työtä saadakseen johdatettua heidät uskoon. Hubert järjesti usein maaseudulle ristisaattoja, joissa kristityt kulkivat peltojen halki laulaen rukouksia ja siunaten kasvavaa satoa.

Pyhä Hubert nukkui pois Herran rukous huulillaan ollessaan matkalla vihkimään kirkkoa. Tämä tapahtui Tervueren kylässä, Brysselin lähistöllä 30.3.727. Pyhän Hubertin poika valittiin Liegen seuraavaksi piispaksi. Pyhän Hubertin pyhäinjäännökset siirrettiin 3.11.743 Andagiumiin. Ranskan vallankumouksen aikana reliikit anastettiin, mutta kirkko on säilyttänyt asemansa pyhiinvaelluskohteena.

Pyhä Pirminius syntyi Espanjan Aragonissa 600-luvun loppupuolella. Hän kilvoitteli munkkina espanjalaisessa luostarissa. Muslimien valloitettua Espanjan Pirminius pakeni. Hän vaelsi pohjoiseen aina Reininmaalle asti. Hän perusti germaanien alueelle ainakin kolme uutta luostaria ja elvytti entisiä, joista tärkein oli Sveitsin Dissentis. Vuonna 724 pyhä Pirminius perusti Reichenaun luostarin, jonka kirjastoon hän hankki 50 kirjaa, ja toimi pitkään sen johtajana. Myöhemmin hänet karkotettiin poliittisista syistä Alsaceen, jonne hän perusti kaksi luostaria (Amorbach ja Murbach). Kaikissa hänen luostareissaan noudatettiin benediktiinisääntöä. Hänet vihittiin piispaksi¹, mutta hän ei koskaan lähtenyt johtamaan hiippakuntaa. Pyhä Pirminius kirjoitti suositun teoksen Dicta Pirmini, joka käsitteli teologiaa ja etiikkaa keskittyen taikauskon vastustamiseen. Hän nukkui pois rauhassa vuonna 753. Maalaustaiteessa hänet kuvataan munkkina, jonka edessä on kolme kuollutta käärmettä.

Venäjällä ruhtinattaret ehättivät vihkiytymään luostarielämään ennen ruhtinaita. Ensimmäisenä vihkimyksen otti vastaan pyhä Anna Novgorodilainen (10.2.) vähän ennen kuolemaansa vuonna 1056. Ensimmäinen neitseenä luostarissa kilvoitellut ruhtinatar oli Anna Vsevolodovna, joka vihkiytyi nunnaksi vuonna 1086. Annan isä oli Kiovan ruhtinas Vsevolod ja äiti Bysantin keisarin Konstantinos Monomakhoksen tytär. Nuoresta pitäen Anna rakasti Jumalaa ja omistautui palvelemaan Herraa isänsä rakennuttamassa Pyhän apostoli Andreaksen luostarissa. Hän otti luostarin johtoonsa ja pyrki kehittämään sitä kaikin tavoin niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Luostarin yhteyteen perustettiin Venäjän ensimmäinen tytöille tarkoitettu koulu, jossa opetettiin uskontoa sekä luku- ja kirjoitustaitoa. Pyhä Anna matkusti Konstantinopoliin hankkimaan kirkkokalustoa luostariinsa ja kirjoja koulua varten ja toi matkalta mukanaan monia vaikutteita sekä oman että muiden luostareiden hyödyksi.

Hurskas ruhtinatar-nunna herätti omalla esimerkillään hengellistä intoa aikalaistensa sydämissä. Hänen oma sisarensa ruhtinatar Jevpraksia vihkiytyi nunnaksi hänen esimerkkiään seuraten, ja hänen isänsä toinen puoliso halusi tulla haudatuksi hänen luostariinsa. Anna kokosi luostariinsa suuren sisariston, jota hänen itsekieltäymyksensä ja ankara kilvoittelunsa innoitti hengelliseen työskentelyyn. Hän itse opetti nuoria tyttöjä lukemaan, laulamaan ja tekemään hyödyllisiä käsitöitä. Autuas Anna kilvoitteli luostarissaan 26 vuotta ja nukkui Herrassa noin vuonna 1112.

Pyhä Georgios toimi pappina Vähän-Aasian Neapoliksessa 1700-luvun jälkipuoliskolla. Hän oli hartaan papin perikuva ja hänen sielunsa oli täynnä rakkautta ja nöyryyttä. Pyhän liturgian jumalalliset salaisuudet hän toimitti puhtaana ja tarkkaavaisena kuin enkeli. Hän rohkaisi ja auttoi turkkilaisten sorron alla eläviä seurakuntalaisiaan niin sanoin kuin teoin.

Vuonna 1797 isä Georgios oli menossa kuuden tunnin matkan päässä olevaan kirkkoon toimittamaan jumalanpalveluksia Malakopin kylässä jonain suurena juhlana. Kylän oma pappi oli mahdollisesti paennut, koska tuolloin kristityn kansanosan yrittämän niin sanotun Orlovin kapinan tähden turkkilaiset olivat raivoissaan ja vainosivat eritoten papistoa. Myös isä Georgios joutui matkallaan hyökkäyksen uhriksi. Turkkilaiset paimenet näkivät hänet, ottivat kiinni ja ryöstivät. Lopuksi he tappoivat hänet katkaisemalla hänen kaulansa.

Kun isä Georgiosta ei kuulunut, kyläläiset lähtivät etsimään häntä ja löysivät hänen ruumiinsa rotkosta, jonne se oli heitetty. Turkkilaisten vihaa peläten he hautasivat hänet häthätää samaan paikkaan.

Tapahtumasta oli kulunut jo melkoisesti aikaa, kun isä Georgios ilmestyi kaksi kertaa eräälle hurskaalle leskelle Neapoliksessa ja käski häntä sanomaan kristittyjen johtomiehille, että he hakisivat hänen ruumiinsa kaupunkiin. Ruumis löytyi maatumattomana ja siitä levisi taivaallista tuoksua.

Neapoliksessa pyhäinjäännökset sijoitettiin isä Georgioksen seuraajan pappi Neofytoksen kotiin. Monet tulivat sinne rukoilemaan, ja alkoi tapahtua ihmeitä. Kerran kun kuivuus vaivasi ankarasti Neapolista, kaupungin kristityt kulkivat ristisaatossa kantaen pyhän Georgioksen pyhäinjäännöksiä kaupungin ympäri, ja kohta alkoi rankkasade.

Pappi Neofytoksen kuoleman jälkeen pyhäinjäännökset vietiin Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen kirkkoon, jossa isä Georgios oli eläessään palvellut. Kun kristitty väestö vuoden 1924 väestönsiirrossa poistui Turkin alueelta, neapolislaiset toivat pyhän Georgioksen jäännökset mukanaan Kreikkaan ja sijoittivat ne Pyhän Eustathioksen kirkkoon Uuteen Neapolikseen lähelle Ateenaa, missä ne ovat tänäkin päivänä ja vuodattavat parannusta ja apua niitä hartain mielin kunnioittaville.

Pyhä Justus oli hurskas triesteläinen kristitty, joka lapsuudestaan asti harjoitti katumusta ja almujen antamista. Keisari Diocletianuksen vainossa vuonna 303 paikallinen prefekti Manaccius vaati Justusta noudattamaan keisarin asettamia kristinuskon vastaisia säädöksiä. Justus puolusti lujasti uskoaan, ja hänet tuomittiin kuolemaan. Hänen käsivarsiinsa ja jalkoihinsa sidottiin lyijypainot, ja hänet heitettiin mereen. Myöhemmin Justuksen ruumis ajautui rantaan ja Sebastian-niminen pappi hautasi sen. Siitä lähtien pyhää Justusta on hartaasti kunnioitettu Triesten suojelijana, ja hänen reliikkinsä ovat yhä kaupungin katedraalissa. Kuvataiteessa hänet esitetään kukkia rinnallaan, käsissään palmunoksa ja katedraali.

Nämä pyhät marttyyrit olivat sotilaita Sebasteian kaupungissa Liciniuksen (308–324) hallituskaudella. He kannustivat sotilastovereitaan kääntymään kristinuskoon, ja kristittyjä sotilaita he rohkaisivat pysymään totuudessa ja vastustamaan kiusausta perääntyä. Heidät vangittiin ja Sebasteian käskynhaltija kuulusteli heitä. Hän luovutti heidät sotilaskomentaja Makelloksen kidutettaviksi. Heitä lyötiin selkään ja vatsaan häränjänneruoskilla ja heidän hampaansa kiskottiin pois. ”Te yksin olette vastuussa siitä, että kansa on luopumassa uskollisuudesta keisarille”, Makellos syytti pyhää Karteriosta. ”En ole koskaan kiihottanut kansaa keisaria vastaan”, marttyyri vastasi, ”olen vain kehottanut heitä kääntymään Kristuksen, kaikkien ikuisen Hallitsijan puoleen.” Vastaavasti myös Styrakios ja Tobias tunnustivat todellisen uskon. Kaikki kolme poltettiin kuoliaiksi kristittyjen tovereidensa kanssa. Samalla muutamia Sebasteian senaatin kristittyjä jäseniä mestattiin miekalla uskonsa tähden.

Yksi kirkon historian julmimmista kristittyjen vainoista tapahtui Persiassa vuosien 339–379 välillä. Pegasios, Akindynos ja Anempodistos olivat kristittyjä hovimiehiä Persian kuninkaan Šapur II:n (309–379) palveluksessa. Kuninkaan käynnistettyä verenhimoiset vainotoimet kolmikko vetäytyi hovista, ja kristityt alkoivat kokoontua heidän kotonaan. He rohkaisivat kaikkia pysymään horjumattomina Kristus Vapahtajan tunnustajina.

Pian Pegasios, Akindynos ja Anempodistos pidätettiin. Heidät ruoskittiin ankarasti ja tuotiin kuninkaan eteen kuulusteltavaksi. He eivät vastanneet kuninkaan kysymyksiin vaan julistivat rohkeasti evankeliumin sanomaa, mikä sai kuninkaan vihastumaan ja uhkailemaan heitä kidutuksilla. ”Kristuksen rakkauden tähden me olemme valmiit kidutuksiin sielumme pelastukseksi ja hyödyksi”, he vastasivat ja alkoivat rukoilla: ”Kristus Jumala, joka rakkaudessasi kestit ristiinnaulitsemisen ja parjaamisen, valaise meitä ja pelasta meidät tyrannin juonilta, jotta kaikki saisivat tietää Sinun olevan Jumala taivaassa ja voivan tehdä kaiken.”

Marttyyrit pantiin makaamaan tulipunaiseksi kuumennetulle rautalevylle, ja heitä kidutettiin sulalla lyijyllä, mutta heidän rukoillessaan polttava kuumuus alkoi tuntua heistä raikkaalta kasteelta, ja he kestivät kaiken vahingoittumattomina. Nähdessään tämän Aftonios-niminen sotilas huusi: ”Suuri on kristittyjen Jumala!” ja ilmoitti haluavansa tulla kristityksi. Hänet määrättiin saman tien mestattavaksi. Aftonios pyysi marttyyreita rukoilemaan puolestaan, mutta he vastasivat: ”Veli, mene iloon. Autuas olet sinä, sillä sinä saat seisoa meistä ensimmäisenä pyhän Kolminaisuuden edessä. Siksi me paremminkin tarvitsemme sinun rukouksiasi.” Aftonios halasi ja suuteli heitä ja hänet mestattiin.

Pyhien marttyyrien kidutuksia seuranneesta kansanjoukosta astui esiin hallitusmies Elpidoforos, joka oli ollut kristitty salaa, mutta nyt hän rohkaistui niin, että alkoi nuhdella kuningasta avoimesti. Sitten hän kääntyi marttyyrien puoleen ja pyysi heitä anomaan Jumalaa, että Hän tekisi hänetkin heidän seuransa arvoiseksi. He vastasivat: ”Älä ole huolissasi, rakas veli. Ole rohkea, sillä sinä saat käydä taivaan valtakuntaan meidän edellämme.” Nähdessään hallitusmiehensä vaihtaneen puolta kuningas Šapur määräsi hänen ja kaikken muidenkin Kristuksen palvelijoiden kaulat katkaistaviksi. Tuona päivänä lyötiin hengiltä 300 kristittyä, jotka pitivät parempana kuolla Kristuksen tähden kuin päästä osalliseksi katoavista nautinnoista.

Pegasios, Akindynos ja Anempodistos heitettiin kaivantoon, jossa oli villieläimiä, mutta Jumalan varjelemina he säilyivät hengissä. Lopulta heitä varten kuumennettiin tulinen pätsi. Sitä kohti astellessaan he rukoilivat Herraa Jeesusta Kristusta kiittäen Häntä kaikesta.

Kaikkien näiden tapahtumien aikana kiduttajat olivat kärsineet enemmän kuin kidutettavansa. Kun sotilaiden olisi nyt pitänyt heittää heidät tuleen, he alkoivatkin epäröidä. ”Mitä pelkäätte?” marttyyrit kysyivät: ”Jos jo tällainen pienen hetken kestävä tuli pelottaa teitä, kuinka ette pelkää helvetin sammumatonta tulta?” Sotilaat kertoivat, että heidän sydämensä oli ollut koko ajan täynnä tuskaa, kun he joutuivat kiduttamaan marttyyreja, ja kysyivät, kuinka voisivat välttää helvetin rangaistuksen. Marttyyrit rohkaisivat heitä sanoen: ”Kaikki, jotka uskovat Kristukseen, ainoaan todelliseen Jumalaan, vapautetaan rangaistuksesta.” Sotilaat päättivät palvella turmeltuneen maallisen kuninkaansa sijaan puhdasta taivaallista Kuningasta. He pyysivät marttyyreita tekemään heille kaiken, mitä heidän uskonsa edellytti. Marttyyrit täyttyivät ilolla ja rukoilivat Herraa vastaanottamaan ”nämä, jotka Sinä olet kutsunut viinitarhaasi yhdennellätoista hetkellä.” (Matt. 20:1-16) Heidän rukoillessaan 28 sotilasta sai rohkeutta toteuttaa päätöksensä: he jättivät aseensa, tekivät otsaansa ristinmerkin ja hyppäsivät tuliseen pätsiin yhdessä kolmen pyhän marttyyrin kanssa. Näin he kaikki saivat marttyyrien voittoseppeleen. Tämä tapahtui vuoden 345 tienoilla.